Vähemmän kaikkea

Otso Sillanaukeen kirjoittama Zerowaste – jäähyväiset jätteille (S & S 2018) on kirja, joka antaa perspektiiviä länsimaiseen arjen yltäkylläisyyteemme ja haastaa meidät terveellä tavalla luopumaan ylimääräisestä ja vähentämään omaa kulutustamme – pysyvästi.

Kirjassa on kaksi ydinteemaa: miten karsia tavaroita tai korvata ne kestävämmillä vaihtoehdoilla ja miten elää tämän jälkeen niin, että jätettä syntyisi mahdollisimman vähän.

Kirja on hyvin konkreettinen, omakohtainen ja rehellinen. Lukijan on helppo samaistua Sillanaukeen tekemiin ratkaisuihin, varsinkin jos on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin hän. Kirjoittajan läpikäymä ”herääminen” edellyttää, että pystyy aktiivisesti vastustamaan kaikkea kuluttamiseen liittyvää kulttuurista ja sosiaalista painetta, jonka ympäröimänä päivittäin elämme. Kun oivaltaa, mikä tekee elämässä onnelliseksi ja mihin haluaa aikansa oikeasti käyttää, ei tarvitse enää selitellä omia ratkaisujaan – ei itselle eikä muille.

Tykkäsin kirjoittajan tavasta käydä asioita läpi huone huoneelta, sekä luokitella elämäntyylimuutoksen vaihtoehdot helppoihin, keskivaikeisiin ja edistyneisiin. Jokainen voi valita, miten korkealle rimansa asettaa. Kirja sisälsi myös selkeitä ohjeita, miten valmistaa itse esimerkiksi kauramaitoa, yleispuhdistusainetta tai deodoranttia.

Tässä vielä pari kirjan herättämää ajatusta.

”Tavaroiden kierrätettävyyttä on helppo käyttää tekosyynä jatkuvalle roskaamiselle.”  

Suomalainen tuottaa noin 13 kiloa tekstiilijätettä joka vuosi. Hurjaa, eikö? Vaatteiden kierrätykseen sisältyy yksi suurimmista itsepetoksen muodoista, sillä ”vaatteiden kierrättäminen” tarkoittaa todella monelle sitä, että omat, jo muutaman kuukauden kuluttua tenhonsa menettäneet vaatteet kipataan hyväntekeväisyyteen tai kirpparille ja tehdään samalla tilaa kaappiin kaupasta kuukausittain, jopa viikottain ostetuille täysin uusille vaatteille. Kirpparit tarjoavat monelle valheellisen hyväätekemisen tunteen, kun omaatuntoa voi rauhoitella uskottelemalla, että vaatteeni ilahduttavat jotakuta toista. Todellisuudessa läheskään kaikki kirppareille kuskatut vaatteet eivät ole enää edes myyntikuntoisia, saati kiinnostavia.

Huomion kiinnittäminen omaan vaatteidenhankintatapaan onkin yksi selkeimmistä keinoista muuttaa jotain omassa arjessa vähemmän ympäristöä kuormittavaksi. Kierrättäminen on sitä, että myös itse ostaa käytettyä. Ja vähentää ylipäätään ostamista. Helppoa se ei ole, sillä vaatteiden shoppailu on osa kulutuskulttuuriamme ja vahvasti sidoksissa identiteettiimme. Olemme oppineet viestimään pukeutumisella mieltymyksiämme, persoonaamme ja sosioekonomisesta asemaamme.  On siis kaivettava vähän isommalla lapiolla, jotta löytää ne tarpeet, joita shoppailulla todellisuudessa tyydyttää. Harvemmin ne liittyvät siihen, että ihan oikeasti tarvitsemme juuri kyseisen paidan tai (k)uud(enn)et farkut.

”Emme voi koskaan saada tarpeeksemme siitä, mitä emme todella tarvitse.”  

Kulutus on kulttuurista, ja se näkyy erittäin hyvin siinä, miten aktiivisesti suosimme uutta muotia ja esimerkiksi elektroniikkaa. Kauniit ajatukset kestävämmästä kulutuksesta unohtuvat hetkessä, kun markkinoille tulee uusi iPhone-malli. Zero waste -ajattelun tärkein anti on saada ihmiset tulemaan tietoiseksi elämäntyylistään ja valinnoistaan. Tässä on mukava aasinsilta omaan mottooni: muutoksen edellytys on uudenlainen ajattelu.

”Nollahukkaelämä vaatii yksinkertaisimmillaan ainoastaan yhden askeleen, nimittäin asennemuutoksen.”

Tämä ainoa askel on usein se kaikkein vaikein. Asennemuutos ei tapahdu ulkoisesti pakottamalla, vaan se vaatii itsetuntemusta ja arvokeskustelua itsensä kanssa. Ei kukaan muuta elämäänsä radikaalisti pelkästään tämän kirjan perusteella, mutta toivottavasti kirja innostaa ihmisiä pohtimaan ja tulemaan tietoiseksi omista arvoistaan, sen jälkeen kyseenalaistamaan omia tottumuksiaan ja tekemään muutoksia arjen valintoihin – yksi kerrallaan. Kaikkein tärkeintä on tulla tietoiseksi omista (ostos)valinnoistaan, koska teemme niitä päivittäin täysin automaattisesti asiaa juuri lainkaan miettimättä.

Vaihdoin noin kuukausi sitten tavallisen, muovipulloon pakatun merkkishampoon rasulsavi-palashampooseen. Hiukset tuntuvat nyt aikaisempaa karheammilta, mikä sopii kaltaiselleni ohuthiuksiselle todella mainiosti.

Otso Sillanaukee edustaa kirjansa perusteella harmonista ja sovittelevaa maailmanpelastuslinjaa. Henkilökohtaisesti minua vaivaa nykytilanteessa juuri se, että oman jätekuormansa pienentämiseksi ihmisten pitää nähdä aika paljon vaivaa sekä mentaalipuolella että ihan konkreettisesti vaihtoehtoja etsimällä ja – niiden puuttuessa – tekemällä itse. Kulutustottumusten muuttamisen ei pitäisi olla yksilöiden, vaan myös tuottajien vastuulla. Jos muutoksen saaminen vaatii jatkuvaa julkisten statementtien tekemistä ja tuottajien osoittelua, ei ihme, että massoja ei saada mukaan. Kuka nyt haluaisi aina valittaa kaikesta. Asenteiden valtavirtaistuminen vaatii tekoja myös – tai aivan erityisesti juuri – tuotannon alkupäässä.

Voi mielestäni hyvin kysyä, tarvitseeko ”ominaisuuksiltaan ylivoimaisen” kertakäyttöisen pölypussin imurin suuaukon tuen olla muovia? Monissa muissa pusseissa se on pahvia eikä ole ainakaan meidän käytössä koskaan hajonnut. Ja toki voi myös kysyä itseltään, onko tämmöisessä mikrokuitupussissa ylipäätään mitään järkeä. 

Tähän kirjaan tuskin tarttuvat he, jotka haluavat jatkaa omassa kulutuskuplassaan elämistä. Mutta jos olet sitä porukkaa, jolla on jo pieni aavistus tulevasta ja joka valitsee mieluummin punaisen pillerin, niin suosittelen tutustumaan. Varoitus: kirja voi herättää vahvaa halua luopua jostain, mistä pidät, mutta mitä et ole käyttänyt  vuosiin. 

Kummajaiset Ähtärissä

Tämä postaus on tarina siitä, miten päiväretki Ähtärin eläinpuistoon onnistui ilman omaa autoa. Avainasiaksi nousi asiakaslähtöisyyden kehittäminen.

Jos haluaa matkustaa Ähtäriin julkisilla, vaihtoehtoja on kaksi: juna ja bussi. Junavuorot Jyväskylän suunnasta eivät ole erityisen päiväretkiystävällisiä: päivän ainoa vuoro ajaa vasta myöhään iltapäivällä ja vastaavasti pois pääsee sitten seuraavana päivänä. Onnistunut reissu vaatisi siis yöpymisen, mikä ei sopinut meidän aikatauluumme.

Onnibussilla sen sijaan pääsee mukavasti aamupäivällä Ähtäriin ja takaisin illansuussa puoli kuuden aikaan. Seinäjoelle tähtäävä reitti pysähtyy eläinpuiston liittymässä valtatie 18:n varrella.

Ensimmäinen ihmetys syntyikin, kun bussi jätti meidät määräpysäkille. Ohi suhahtivat autot 100 km tuntinopeutta eikä mitään erillistä tienylityspaikkaa jalankulkijoille – tietenkään –  ollut. Kun vilkas valtatie oli ylitetty, jatkoimme matkaa eläinpuistoon johtavan ajoväylän viertä pitkin. Seurueeseemme kuului kaksi aikuista ja kaksi säntäilevää alle kouluikäistä lasta, joiden kanssa kapealla pientareella kulkeminen ei ollut erityisen miellyttävää. Tuli tunne, että me bussilla saapuneet olemme marginaalinen kummajaisten ryhmä, joihin ei kannata panostaa.

Onneksi muutaman sadan metrin jälkeen alkoi tekeillä oleva (päällystämätön) kevyenliikenteen väylä, joka jatkui eläinpuistoon saakka. Matkaa valtatieltä eläinpuistoon kertyi kuitenkin yli kilometri ja ajallisesti reilu puoli tuntia (pääasiassa loivaa ylämäkeä), joten ”milloin ollaan perillä” mankuminen ja lasten motivoiminen alkoivat nousta keskeiseksi jo tässä vaiheessa päivää.

Itse eläinpuisto Pandataloineen oli positiivinen yllätys. Paikka oli kaunis, puiston polut leveät, siistit ja hyväkuntoiset ja reitin varrella oli lapsille sopivasti myös muuta ajanvietettä, kuten leikkipaikkoja.

Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli turistikaupan pehmoleluvalikoimaan tällainen samanlainen (mutta pieni), oikeasti löysä ja raajojaan retkottava panda, joka olisi sopinut taaperolle unikaveriksi. Myynnissä olleet olivat aivan liian jäykkää tekoa.

 

Olin alun perin ajatellut, että meno- ja paluumatkan väliin jäävä 5,5 h riittäisi hyvin ja meille jäisi jonkin verran luppoaikaa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Lounas, Pandatalo ja varsinainen eläinpuistokierros imaisivat tunteja, joten toinen ruokailu oli pakko jättää väliin. Laskimme, että paluukävelyyn on varattava melkein 45 minuuttia, jotta ehditään pitää lasten kanssa taukoja eikä kiirettä varmasti tulisi.

Reissun ikävin vaihe olikin bussin päivystäminen valtatien varressa. Osoittautui, että linja-auto oli noin 20 minuuttia myöhässä, joten kaikkiaan seisoskelimme maantien varressa puoli tuntia. Olo oli välillä jo melko uupunut, sillä odotteluun väsyneitä lapsia oli vaikea pidätellä turvallisesti pysäkin alueella ja ohi kiitävistä autoista iso osa ajoi vähintään satasta.

Ilahduttavaa oli tämä kaikille avoin kierrätyspiste. Joskin se eväsihmisen tärkein eli biojäte puuttui.

Mitä voisi tehdä asiakaslähtöisemmin?

Uskoakseni eläinpuiston ensisijainen kohderyhmä ovat lapsiperheet. Ihan yksinkertainen keino parantaa tämän kohderyhmän kokemusta olisi reitittää esimerkiksi kesän ajan Onnibussi ajamaan eläinpuiston kautta. Tiedän, aikatauluun tulisi  5-10 minuuttia lisää, mutta nykyinen malli on asiakkaille turvaton enkä usko sen lisäävän bussivaihtoehdon vetovoimaisuutta, sillä lapsille kävelymatka on aika pitkä (meno-paluu 2,4 km + eläinpuiston kierros 3 km + muu säntäily). Se myös vie odotteluineen kohtuuttoman paljon aikaa ”päiväbudjetista”, helposti puolitoista tuntia. Kävely ja odottelu ovat pois eläinpuiston palvelujen käytöstä, kuten meidänkin esimerkkimme osoitti. Eläinpuiston sisäänkäynnin lähellä on linja-autopysäkki, jolla pysähtyy Tuurista tuleva bussi. Miksi ei siis Onnibussikin?

Autolla 3 minuuttia, kävellen lasten kanssa puoli tuntia. Kumman valitsisit?

Toinen vaihtoehto olisi siirtää pysäkki kevyenliikenteen väylän alkukohdalle, mikä lyhentäisi kävelymatkaa jonkin verran ja olisi ennen kaikkea turvallinen kävellä sekä odottaa paluubussia. Kenties lainattavat potkulaudat tai pyörät tekisivät kävelyosuudesta nopeamman ja hauskemman.

Turvallisemmat ja yksinkertaisemmat liikennekäytännöt palvelisivat myös ulkomaalaisia lapsiperheitä, joille päiväretki Jyväskylän suunnalta voisi oikeasti olla kiinnostava vaihtoehto.

Mikäli mitään muutoksia nykykäytäntöön ei tehdä, on valitettavasti vaikea kuvitella, että ihmiset innostuisivat sankoin joukoin paikalle muulla kuin omalla autolla. On surullista, että pk-seudun ulkopuolella julkisten kulkuvälineiden käyttö on aina vaivalloisempaa kuin oman auton, sillä ympäristökysymysten näkökulmasta asian pitäisi olla jo toisinpäin.

Tässäkin tapauksessa yhdellä yksinkertaisella toimenpiteellä sekä bussiyhtiön ja eläinpuiston yhteistyöllä kokemuksesta saataisiin hetkessä perheystävällisempi. Ilmastoystävällisyydestä puhumattakaan.

Kotiäidin normipalautuminen

Toteutin toukokuussa pitkäaikaisen suunnitelmani ja teetin Firstbeatin hyvinvointianalyysin. Olin kiinnostunut erityisesti siitä, miten elimistöni reagoi hoitovapaan aiheuttamaan arkistressiin, joka on mielestäni vähän erilaista kuin työstressi.

Mittausajankohta osui toukokuun helteille, ja muutenkin elämä oli sillä hetkellä suht normivetoista. Nuorempi lapsi on jo sen verran iso, että ei tarvitse ihan koko aikaa jatkuvaa kyttäystä katastrofin välttämiseksi. Ajattelin, että tuloksesta tulee varmasti parempi kuin mitä se olisi ollut vielä puoli vuotta sitten.

Mitäpä arvelette, onko kotona lasten kanssa oleminen kevyttä puuhastelua, josta palautuu helposti ”työpäivän” jälkeen?

Ensimmäisen mittauspäivän aikana minulla oli hereilläoloaikaista palautumista 1 minuutin ajan. Kahtena seuraavana päivänä lukemat olivat 13 ja 14 minuuttia.

Yöaikainen palautuminen oli nippa nappa kohtuullisen puolella, käytännössä heikkoa. Unet olivat myös liian lyhyet (minkä kyllä tiesinkin) ja leposyke keskimääräistä korkeampi. Liikuntaa ja aktiivisuutta oli riittävästi, ja se kompensoi kokonaispisteissä huonoa palautumista. Tulokseni ei varsinaisesti ollut (kai) hälyttävä, mutta kyllä se vähän pisti miettimään.  

Vaikka palkkatyö olisi miten vaativaa ja stressaavaa, on kotiäitinä olemisessa omat haasteensa: ”työvuoro” kestää yleensä koko lasten hereilläolon eli n. 14 tuntia ilman suurempia lakisääteisiä vessa-, kahvi- tai lounastaukoja. Ei rauhaa, ei hiljaisuutta. Kun nuorempi on päiväunilla, isompi vaatii huomiota. Koko ajan olisi kotitöitä niin paljon kuin viitsisi ja jaksaisi tehdä. Vauhti tappaa, jos ei osaa jakaa energiaansa tasaisesti koko päivälle.

Palautumisen kannalta yksi keskeinen ongelma on, että jos haluaa omaa aikaa, on lähdettävä jonnekin tekemään jotain. Jumppaan, kävelylle, elokuviin, kahvilaan, jonnekin. Siis suorittamaan. Mahdollisuus ihan vaan itsekseen olemiseen hiljaisuudessa omassa kodissa on luksusta, mitä ei ole ollut vuosiin tarjolla, ainakaan ennen iltayhdeksää.

Maiseman tuijottelu on aina tuntunut minusta rentouttavalta, mutta päänsisäistä tohinaa se ei selvästikään hiljennä.

Keväisellä hyvinvointikurssilla opin, että ihmisen elimistö pääsee kyllä ihan oma-aloitteisesti stressitilaan, mutta ei pois sieltä. Tähän asti olen kuvitellut, että itsekseen istuskelu, mökkimaiseman katselu tai ei-suorittaminen auttaisi kuormituksen tasaamiseen. Ei se riitä. Vaikka jalat saa pysähdyksiin, pää jatkaa vanhaan malliin. Hyvinvointianalyysin tuloksissa näkyi pitkäkestoinen stressi, jota en selvästikään hallitse nykyisin keinoin, ja joka ei korjaannu yhdellä kikkakolmosella. Viesti on sama kuin aikaisemmassa nollatila-postauksessa: pitää opetella palautumaan, myös hereilläollessa. Pysähtyminen on vaikeaa, mutta välttämätöntä.

Tappavat tavoitteet

Ari Rämö on käsitellyt tulevassa kakkoskirjassaan Yksinkertaista johtamista – arjessa mm. tavoitteita: millaisia tavoitteet voivat olla, millaisia niiden pitäisi olla, mikä toimii ja mikä ei. Yhtenä lukijalle heitettynä tehtävänä on miettiä tavoitteita, jotka ovat vieneet motivaation. Minäpä päätin ihan kirjoittaa aiheesta, koska kokemusta on.

Uskon sisäiseen motivaatioon: jos työn sisältö, oma osaaminen ja ammatilliset tavoitteet kohtaavat, ihminen tekee varmasti parhaansa päästäkseen tavoitteisiin.

Aika usein työ on kuitenkin joltain osin kompromissi. Motivaatiota heikentää helposti myös se, jos tuotteet tai palvelut eivät ole markkinoiden parhaat. On kova paikka vakuutella asiakasta, kun tietää, millaista tuotetta oikeasti haluaisi myydä, mutta ei pysty vaikuttamaan siihen mitä lautasella on. Tai tietää mikä ongelma palveluprosessissa on, mutta sitä ei vaan saada korjattua, esimerkiksi kalliin järjestelmäratkaisun takia.

Toisen ihmisen motivoiminen ulkopuolelta asetettuihin tavoitteisiin on mielestäni yksi vaativimmista asioista ihmisten johtamisessa. Ei ole olemassa one goal fits all -mallia, vaan tavoitteita pitäisi pystyä soveltamaan mahdollisimman pitkälle kunkin omaan arkeen. Toki tähän pyritään lähes kaikissa firmoissa, joiden johtamiseen olen päässyt tutustumaan omakohtaisesti tai välillisesti. Vaikeus syntyy siitä, että euromääräinen ”myy ensi vuonna 200 000 eurolla palveluitamme” ei oikein sytytä. Uusi ajattelu – uusi johtaminen -kirjassa tuodaan esille, kuinka asiantuntijoiden tavoitteet pitäisi pystyä rakentamaan ”ohi rahan” keskittymällä työn laadulliseen arvoon ja merkityksellisyyteen. Toisin sanoen, ihmisten on helpompi sitoutua tavoitteisiin, jotka perustuvat merkitykseen eikä rahaan. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta käytännön toteutus voi olla yllättävän haastavaa.

Tavoitteisiin liittyy läheisesti palkitseminen. Yleensä normisuorituksesta ei palkita, vaan vasta sen ylittämisestä. Liikevaihto- tai kannattavuustavoitteisiin pääseminen ei siis vielä tuo kellekään bonusta, vaan siihen tarvitaan yhteisen suorituksen ylittäminen etukäteen määritellyllä prosentilla.

Yhdessä entisessä työpaikassani tavoitteet oli määritelty niin yhtiö-, tiimi- kuin yksilötasollekin, mikä kuulostaa hyvältä. Bonusjärjestelmän laukaisevana tekijänä oli nimenomaan yhtiötason tavoite. Jos liikevaihto- tai kannattavuustavoitetta ei saavutettu, ei myöskään muilla tavoitteilla – laadullisillakaan – ollut merkitystä. Johto varmaankin ajatteli, että tällainen malli tukee parhaiten yhteen hiileen puhaltamista.

Toimialan tilanne oli haastava ja katteet tiukassa. Tästä johtuen porukka seuraili tilannetta, ja kun kvartaali toisensa perään tavoitteista hieman jäätiin, oli selvää, että vuositavoitteeseen ei todennäköisesti päästä. Niinpä ei ollut mitään järkeä nähdä vaivaa tiimitavoitteidenkaan saavuttamiseksi, henkilökohtaisista puhumattakaan. Bonus toki saatiin: jokainen sai pitää työpaikkansa ”heikosta” tuloksesta huolimatta.

Toisessa työpaikassa taas yrityksellä meni hyvin ja suunta oli kasvujohteinen. Kasvua buustattiin kunnianhimoisilla tavoitteilla, jotka olivat joka vuosi edellistä selvästi kovemmat. Niistä jäätiin aina niukasti. Bonuksia ei oltu maksettu moneen vuoteen, vaikka nettotulos oli parhaimmillaan 30 % liikevaihdosta. Työntekijät pettyivät yhä uudelleen, sillä he olivat hyvin sitoutuneita ja tekivät tosissaan töitä. Kun sitten taas seuraavalle vuodelle heitettiin liikevaihtotavoitteeksi entistä kovempi, nätti tasanumero, aloin minäkin kysellä mihin kasvutavoite perustuu. Onko meille tulossa uusia palveluja, joista liikevaihto syntyisi? Vai teemmekö jotain toisin, eli mitä? Mitään vastauksia ei tietenkään tullut, koska tavoitteet perustuivat omistajien ahneuteenvisioihin ja hihamenetelmään.

Mitä näistä esimerkeistä pitäisi oppia?

On toimialoja ja yrityksiä, joissa korjausliikkeitä voidaan tehdä pitkin vuotta, ja toisaalta loppuvuosi voi nimenomaan olla liikevaihdon osalta vuoden parasta aikaa. Mutta kun tulovirta on tasaista, voi heti alkumetreillä kelkasta jääminen kumuloitua loppua kohti, sillä samaa tahtia liikevaihdon kanssa hiipuu myös ihmisten motivaatio. Kenties kvartaali- tai kuukausikohtaiset tavoitteet tarjoaisivat edes satunnaista onnistumisen tunnetta, joka kannustaisi yrittämään hyviin suorituksiin loppuvuonnakin.

Toinen case kertoo yrityksestä, jossa ei ole riittävästi avoimuutta. Tavoitteethan tulevat omistajilta ja hallitukselta. Ei tänä päivänä voi olettaa, että ihmiset vaan nyökyttelevät tahdottomasti, vaan ratkaisut pitää perustella. Mitä kovemmista tavoitteista puhutaan, sitä tärkeämpää on osoittaa, mistä kasvun uskotaan tulevan ja että tavoitteisiin on mahdollista päästä töitä tekemällä (eikä esimerkiksi irtisanomalla). 

Itselläni paras kannustin on aina liittynyt siihen, miten työtä saa tehdä: kuinka paljon on vastuun lisäksi valtaa tehdä päätöksiä, hioa prosesseja ja uudistaa käytäntöjä. Bonusta enemmän arvostan mahdollisuutta kehittää itseäni myös työajalla, tai osallistua johonkin merkittävään yritysalan tapahtumaan, joka lisää ymmärrystä liiketoimintaympäristöstä, jossa tällä hetkellä elämme.

Silloin, kun firmalla menee hyvin, mutta oma työ ei syystä tai toisesta tarjoa ammatillisia elämyksiä, on raha jonkinlainen ”lohdutuspalkinto”. Ja sitten kun firmallakin alkaa mennä huonosti, lienee parasta vaihtaa paikkaa.

Nollatilaan

Tutkimusten mukaan suomalaiset liikkuvat suosituksiin nähden liian vähän. Väittäisin silti, että liikkumistakin vaikeampaa on täydellinen pysähtyminen.

Osallistuin nyt keväällä Suomen Ekonomien järjestämälle verkkokurssille Oman hyvinvoinnin ohjaksissa. Erityisen tärkeä oivallus on ollut, kuinka pintapuolisesti ymmärrän henkistä palautumista ja mielenhallintaa. Oikeastihan kyse ei ole mielen hallinnasta vaan hallinnasta vapautumisesta, läsnäolosta ja tästä hetkestä.

Yksi kurssin teemoista sivusi nollatilaa. Se on lyhyesti määritelty omaksi henkilökohtaiseksi tilaksi, johon ei liity mitään vaatimuksia.* Oleellista on keskittyä hetkeksi itseensä; nollatilaa olisi myös hyvä tavoitella mahdollisimman säännöllisesti.

Ihmiset altistuvat päivän aikana tuhansille ulkoisille ärsykkeille. Tämän lisäksi eri arvioiden mukaan päässämme pyörii huikea ajatuskaruselli: päivän aikana noin 50 000 – 70 000 ajatusta. Pelkästään henkinen kuormitus on siis valtava. Kun tähän lisätään fyysinen aktiivisuus ja mahdollisesti muu ”painolasti”, ei ihme, jos illalla mieli on turta ja muutenkin vähän väsyttää.

Moni kyllä pysähtyy, sillä viimeisellä pysäkillä.

Varmasti jokainen tietää järjen tasolla, kuinka tärkeää olisi vähintään kerran päivässä pysähtyä, tyhjentää mieli turhista ajatuksista ja keskittyä vain olemaan juuri siinä missä on. Kaikki tietävät, mutta moniko niin tekee? Olettaisin, että aika harva. Koska elämme vauva-ajasta alkaen vahvasti ärsykkeiden maailmassa, emme välttämättä edes tunnista kuormitusta. Lisäksi tuttujen rutiinien muuttaminen voi olla lähes ylivoimaista, vaikka kyse olisi omasta hyvinvoinnista.

Olen omakohtaisesti huomannut, miten todella vaikeaa pysähtyminen on. Meditaatioharjoitus, jossa ollaan paikallaan ajattelematta mitään, on yksi vaikeimmista mitä tiedän. Se on kuin kuopan tekemistä veteen: mieli täyttyy väkisinkin koko ajan jostain ajatuksista. Päivät pyörivät rutiinien varassa, usein autopilotilla. Kun illalla olisi ns. ”omaa aikaa”, ei sitä jaksa kovin laadukkaasti käyttää. Haluaa vain olla, vaikka nollatilassa ei ole kyse siitä, että valuu aivottomana sohvalla telkkaria tuijottaen. Nollatilassa oleminen ei ymmärtääkseni tarkoita virkistävää lenkkeilyäkään, koska silloin on mahdollista prosessoida asioita tuloksellisesti – ja aika moni näin varmasti tekeekin.

Tyyni mieli?

Uskon, että ainakin pieni osa länsimaisista mielenterveysongelmista häviäisi, jos ihmiset ymmärtäisivät nykyistä paremmin, miten iso merkitys läsnäololla on. Kun oppii tulkitsemaan omaa epämääräistä tyytymättömyyttään tai pahaa oloa, ja ennen kaikkea kohtaamaan ja jäsentämään vaikeat tunteet ja ajatukset, synkkyyttä ei tarvitse enää hautoa tai purkaa läheisiin. Oloa pystyy parantamaan hyvin yksinkertaisinkin toimin. Miksei näitä asioita voisi harjoitella jo vaikka koulussa?

Kokonaisvaltainen hyvinvointi, joka ei erittele työhyvinvointia ja henkilökohtaista, on onneksi nouseva trendi. Ihan kuin välillä olisi unohtunut, että ihminen on aina ollut – ja on yhä edelleen – kokonaisuus.

 

*Googlaamalla löytyy paljon materiaalia, missä nollatilasta puhutaan ideologisemmin ja se yhdistetään osaksi hawaijilaista Ho’oponopono -menetelmää.