Aihearkisto: Yleinen

Puolesta vai vastaan?

Kävin taannoin lyhyen mutta mielenkiintoisen ajatustenvaihdon vaikuttamisen mahdollisuuksista. Keskustelu lähti ajankohtaisesta mielenilmauksesta.

”Asioiden vastustaminen vie energiaa paljon enemmän kuin niiden puolustaminen. Siksi olen aina jonkun asian puolesta”, keskustelukumppani tiivisti kantansa.

Vastasin, että maailmassa tapahtuu paljon pahoja asioita, joita on pakko vastustaa, jos halutaan muutosta. Keskustelukumppani ei tainnut olla samaa mieltä. Hän on optimisti ja ajatteli, että kaikkeen vääryyteenkin löytyy myös se näkökulma, mitä voi puolustaa.

Keskustelu tyrehtyi, mutta teema jäi vaivaamaan.

Olen tietysti täysin samaa mieltä siinä, että yksilötasolla jatkuva negatiivinen asioiden vastustaminen on henkisesti raskasta ja paljon kuormittavampaa kuin positiivisiin asioihin keskittyminen.

Mutta kysymys kuuluu, voiko maailmassa saada vaikuttavia muutoksia aikaan tekemällä asioita vain posin kautta? Jos tavoitteena on vaikkapa yhteiskunta, jossa ihmisiä ei arvoteta etnisen taustan perusteella, päästäänkö tähän pelkästään ”taistelemalla suvaitsevaisuuden puolesta” ilman että samalla ”vastustetaan rasismia”? Jos jonkun väestöryhmän oikeuksia halutaan kaventaa, voiko tätä muutosta vastustaa kannattamalla? Entä tunnistetaanko haitallisten asioiden rakenteet ja mekanismit riittävästi, jos keskitytään vaan edistämään hyviä asioita?

Omalta osaltani tulin lopputulokseen, että meidän turvallisessa länsimaisessa yhteiskunnassamme positiivisiin asioihin keskittyminen on etuoikeus. Meillä on varaa ja mahdollista valita otammeko arjessa edes kantaa mihinkään muuhun kuin oman napanöyhtämme koostumukseen, ja jos otamme, mihin asioihin ja näkökulmaan keskitymme. Samalla jätämme negatiivisen lähestymisen jonkun toisen murheeksi.

Isolla osalla maapallon ihmisistä, jotka elävät keskellä köyhyyttä, sotaa tai rankasti eriarvoista yhteiskuntaa, tätä valinnan mahdollisuutta ei ole.

0

Hyvät, pahat ja rumat muovipakkaukset

Millainen on hyvä muovipakkaus kiertotalouden näkökulmasta? Jos kysyt asiantuntijoilta, heiltä saat varmasti säntillisesti sekä elinkaari- että muut laskennalliset näkökulmat huomioivan insinöörivastauksen.

Jos nyt ohitetaan se itsestäänselvyys, että pakkauksen tehtävä on suojata ja pitää elintarvike tuoreena mahdollisimman pitkään, oma ykköskriteerini on selvä: systeemisesti suunniteltu pakkaus. Systeeminen suunnittelu tarkoittaa, että pakkausta ei suunnitella (vain) elintarviketta valmistavaa yritysasiakasta varten, vaan sopimaan osaksi yhteisiä kiertotalouden prosesseja. 

Systeemisen suunnittelun perusperiaatteet

Tiivistettynä systeemisen ajattelun perusperiaatteet pakkaussuunnittelussa (Sustainable packaging -kurssia mukaillen) ovat:

  • Suunnittele pakkaus samalla kun kehität itse tuotetta (PPC = product-package-combinations). 
  • Ota vastuullisuus- ja kierrätettävyysnäkökulmat huomioon suunnittelussa alusta asti. Suunnittele myös tuotteen ja sen pakkauksen elinkaaren päättyminen. 
  • Tee yhteistyötä kaikkien niiden tahojen (kuten kuluttajien, kierrätysasiantuntijoiden, vähittäiskaupan) kanssa, jotka osallistuvat tuotteen käyttöön tai käsittelyyn jossain sen elinkaaren vaiheissa. 

Kiertotalous venyttää tuotteen elinkaarta

Lineaaritaloudessa sekä tuote että pakkaus käytetään kerran, minkä jälkeen molemmista – vähintäänkin pakkauksesta – tulee jätettä. Jos ajatellaan lähes mitä tahansa tavallista, muovista elintarvikepakkausta, sen käyttöikä on pakkauksen kestävyyteen nähden häkellyttävän lyhyt.

Kiertotaloudessa tuotteen kierrätyksen sijaan kaikkein tärkeintä on jatkaa tuotteen käyttöikää mahdollisimman pitkään. Tuotetta hoidetaan, huolletaan, korjataan ja vasta viimeisenä vaihtoehtona se kierrätetään uudeksi materiaaliksi. 

Elintarvikkeiden ja niiden pakkausten osalta asetelma ei ole näin yksinkertainen. Kun elintarvike on kulutettu, pakkauksesta tulee jätettä – paitsi, jos se on uudelleenkäytettävä. Jos tämä ei ole mahdollista, vähintäänkin pakkauksen (pakkausmateriaalin) tulisi olla helposti uudelleenkierrätettävä. Helposti kierrätettävässä pakkauksessa ei ole turhaa kikkailua. Se on mieluiten monomateriaalia, eli tehty esimerkiksi yhdestä muovilajista, jolloin se on helppo kierrättää uudeksi raaka-aineeksi. Jos pakkaukseen on pakko sisällyttää montaa eri materiaalia (tai muovilajia) ne pitäisi pystyä erottelemaan toisistaan helposti, jotta käyttäjä pystyy lajittelemaan materiaalit oikein.

Kierrätysmateriaalien yleistymistä hidastaa pakkausten heikko kierrätettävyys – viime kädessä siis huono pakkaussuunnittelu

EEA:n tuoreen selvityksen mukaan kierrätysmateriaalien käytön suurin este on neitseellisen raaka-aineen halpa hinta. Toiseksi suurin este on tiettyjen pakkausten hankala kierrätettävyys. Hankalasti kierrätettäviin pakkauksiin törmääkin käytännössä joka päivä. 

Tähän postaukseen olen koonnut esimerkkejä mielestäni hyvistä ja huonoista muovipakkauksista. Nämä arviot ovat täysin subjektiivisia ja omaan arvomaailmaani sovitettuja.  Kuten mainittua, insinööreillä on tähän aiheeseen vähän eri näkökulma. 

Toivottavasti tämä postaus inspiroi myös sinua tutkailemaan seuraavan kauppareissun yhteydessä tekemiäsi valintoja juuri pakkausten kierrätettävyyden näkökulmasta. Jos koodi 07 toistuu erityisen usein, kannat kotiisi huonosti kierrättyviä muovipakkauksia.

Muovipakkausten kierrätys perustuu siihen, että se tehdään meille helpoksi ja mielekkääksi. Mielekkyyttä lisää, jos voin uskoa että ”vaivannäön” seurauksena pakkaus oikeasti palaa kiertoon uutena materiaalina eikä päädy energiajätteeksi eli poltettavaksi. Jostain syystä Suomessa tästä asiasta ei haluta kauheasti puhua. Ihmisten halutaan lajittelevan kaikki muovipakkaukset, mutta ihan yhtä tärkeää olisi puhua pakkausten kierrätettävyydestä ja sen parantamisesta.

Kuluttajina voimme vaatia yrityksiltä paremmin kierrätettäviä pakkauksia. Meidän pitäisi tehdä niin.

Hyvät muovipakkaukset

Minulle hyvä muovipakkaus on sellainen, joka on helposti kierrettävää monomateriaalia tai se on jo valmiiksi kierrätettyä muovia. Ensimmäisen kriteerin täyttää yleensä helposti 05-merkinnällä varustetut eli polypropeenipakkaukset. Ne ovat tyypillisesti kestäviä ja kotikäytössä jopa uudelleenkäytettäviä. Polypropeenin kierrättämisessä on ollut maailmalla haasteita, sen kierrätysaste on ainakin ollut alle 1 %:n (USA:ssa). Tilanteen parantamiseksi tehdään onneksi myös työtä. Suomessa polypropeenia kierrätetään kuulemma hyvin, mutta toistaiseksi kierrätyspakkauksia ei ole tullut vastaan. Olisi kiinnostavaa tietää, minne muovinkeräykseen laitettu PP-pakkaus lopulta päätyy.

Käytännössä kaikki ”hyviksi” valitsemani pakkaukset ovat polypropeenia tai PET-muovia. Ihan täydellisiä nekään eivät toki ole. 

Lindahls turkkilaisen jogurtin muovipakkaus
Lindahls turkkilaisen jogurtin pakkaus on ollut otsikoissa viime aikoina ihan muista syistä, mutta minulle tämä pakkaus (ihmeellisestä kahvasta huolimatta) edustaa hyvää kierrätettävyyttä: se on monomateriaalia (05 eli polypropeeni) eikä siinä ole (edelleen kahvaa lukuun ottamatta) mitään ylimääräisiä kikkailuja. Pakkaus on hyvin kestävä, joten sen elinkaarta voi helposti pidentää käyttämällä sitä muun ruoan säilytykseen ennen muovinkeräykseen lajittelua. 

Onko käytännöllisempää arkirasiaa kuin neliskanttinen ”entinen” karkkirasia? Se on tiivis, kestävä ja sopii elintarvikkeiden säilytykseen. Tämäkin PP-rasia on ollut jo jonkin aikaa ”jatkokäytössä”. Kun se ei enää toimi, se lähtee lajitteluun. Läpinäkyvä (väritön) materiaali tekee siitä myös käytännöllisen raaka-aineen.
Yleensä pussimaisista pakkauksista (kuten karkkipusseista) löytyy koodi 07, eli ne ovat vaikeasti kierrätettäviä monikerrospakkauksia. Onneksi on poikkeuksiakin. Tämä Pirkan siemenpussi on niinikään polypropeenia (05). Selvästi on mahdollista tehdä pussimainen pakkaus vain yhdestä muovilaadusta.
Myös valtaosa patukoista ja kekseistä on yleensä pakattu monikerroskääreisiin, joiden tunnus on 07. Tämä välipalakeksi on pakattu polypropeenimuoviin (PP, 05). Pisteet siitä!

Kierrätysmuoveista omaan silmään on osunut parhaiten PET-muovi eli RPET. Niitä on näkynyt eniten noutoruokapakkauksissa sekä muutamissa elintarvikkeissa.

Koronakevään aikana tuli tilattua jonkin verran ruokaa kotiin. Takeaway-annoksissa oli usein mukana Dunin 100 %:sti kierrätettyjä muoviosia, kuten tämä kansi.
VegMe-pakkaus kierrätysmuovista
VegMe on ilahduttanut positiivisesti paitsi tuotteena, myös pakkauksena: nk. muovitarjotin on vähintään 85 %:sti RPET:iä eli kierrätettyä PET-muovia.
Myös Pirkka-miniluumutomaatit on pakattu 100 %:een RPET-pakkaukseen. Loistava juttu.
Felixin ketsuppipakkaus on minun näkökulmastani hyvä pakkaus: korkki on PP:tä ja se on vaivatta irrotettavissa erilleen, pullo puolestaan PET-muovia. Etiketti irtoaa jämäkkyydestä huolimatta kokonaisena. Helppo kierrättää.

Pahat muovipakkaukset

Pahat muovipakkaukset ovat sellaisia, joiden oikeaoppiminen lajittelu ja kierrättäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Ne ovat yhdistelmämateriaaleja, joiden todennäköisyys päätyä uudelleen raaka-aineeksi on huono. Ne on suunniteltu vain asiakkaan tarpeisiin ja kiertotalousnäkökulma on jätetty huomiotta.

Oman listani ykköspahis on edelleen Atrian vakuumijauhelihapakkaus, joka on täysin kierrätyskelvoton monikerrospakkaus. En ikinä osta ko. tuotetta enkä viitsi laittaa siitä edes kuvaa.

Myös Culinessen pakkaus on yksi kammottavimmista mitä tiedän. Olen ryhtynyt välttelemään näitä tuotteita juuri siitä syystä, että pakkaukset ovat niin hankalia. Valitsen levitteen, joka käy myös paistamiseen.
1. Pakkauksessa ei ole mitään kierrätysmerkintää tai -ohjetta. Oikein kovasti jos syynäilee valon kanssa niin pohjasta voi tunnistaa PET-merkinnän, mutta kuluttajille pullossa ei ole mitään ohjeita.
2. Pakkauksessa on täysin turha ”sukka” eli erillinen muovikerros. Moniko muistaa leikata (niin leikata, koska muuten sitä ei saa irti, toki repimistäkin voi yrittää) tämän irti pullosta? Sukka on irrotettava ennen lajittelua, sillä se on eri muovia kuin itse pullo.
3. Pullon korkki on ilmeisesti myös eri materiaalia kuin pullo, mutta korkkia on ”pultattu” kiinni runkoon ja mahdotonta irrottaa käsivoimin. Olo on hieman hengenvaarallinen, kun yritän saksilla osua oikeaan kohtaan runkoa korkin irti leikkaamiseksi. En usko, että kovin moni on valmis näkemään tämän vaivan. Eikä tätä pulloa saa edes helposti siedettävän puhtaaksi. Argh, mikä pakkaus!
Katsokaa nyt tätä rivistöä. Joku salaliitto on kyseessä, sillä kaikki pakkaukset perustuvat samaan, yhtä huonosti käsiteltävään pakkausformaattiin. Mistä tämä johtuu?
Mielelläni lajittelen tämän Foodinin patukan pakkauksen muovinkeräykseen, mutta mahtaako se päätyä uudelleen raaka-aineeksi? Vahvasti epäilen. Jo merkintä 07 kertoo ettei ole helppo homma, lisäksi tässä on jotain foliontyyppistä sisällä. Kuten Elovena-pakkauksen kohdalla on nähtävissä, myös patukoita pystyisi pakkaamaan monomateriaalipakkauksiin. Miksi näin ei tehdä?
Kaikenlaiset vakuumipakkaukset, kuten nakki-, jauheliha-, pekoni-, juusto- ja vastaavat pakkaukset, aiheuttavat minussa suurta ärtymystä. Ne ovat poikkeuksetta monikerrospakkauksia, jotka päätyvät suurella todennäköisyydellä poltettavaksi. Onko tosiaan niin, etteivät nakit selviä ehjinä, jos ne pakataan kierrätettävämpään pakkaukseen? Pakkaussuunnittelun yksi strategia on ”rethink”. Entä jos näiden vakuumien tilalle mietittäisiin uusi ratkaisu ihan puhtaalta pöydältä, ilman lineaaritalouden painolastia? Mitä syntyisi?

 

Rumat muovipakkaukset

On varmasti olemassa ihan visuaalisestikin rumia pakkauksia, mutta tässä kohtaa rumuus on, jos ei vahingollista, enemmän henkistä, ärsyttävää ja epätaloudellista. Suurta ärsytystä aiheuttavat usein etiketit, joita ei saa helposti irti. Ne on joko niin tiukasti kiinni ettei niitä saa kunnolla irti tai ne yksinkertaisesti silppuuntuvat irti vain pieninä hiutaleina.

Alpro Soyan pakkauksessa on neljää eri pakkausmateriaalia: kahta eri muovia (kansi ja purkki), folio-välikansi ja kartonkikuori. Pakkauksessa hehkutellaan kyllä vegaanista ja ympäristöystävällisesti tuotettua sisältöä, mutta mitään ohjetta pakkauksen kierrättämiseksi ei anneta. Osat on onneksi helposti irrotettavissa toisistaan, mutta palapeliltä tämä enemmän vaikuttaa kuin vastuulliselta pakkaukselta.
Kuinka moni teistä on joskus tuskastuneena yrittänyt irrottaa muovipakkauksen etikettiä? Etikettihän pitäisi irrottaa pakkauksesta ennen lajittelua. Tämä Muumi-pastillirasia on käytännössä monomateriaalia, mutta etikettiä ei saa irti millään. Ei ainakaan millään normaalilla vaivannäöllä.
Muovipakkaus, joka on polypropeenia – mutta musta. Asiantuntijat kehottavat (tietysti) kierrättämään myös mustan muovin, mutta en ole kuullut, että käyttöön olisi otettu mitään uutta teknologiaa (vaikka niitä kehitetäänkin) joka olisi mullistanut mustan muovin mekaanisen kierrätyksen. Miksi tästä asiasta pitää tehdä ongelma? Miksi pitää ylipäätään olla mustia pakkauksia?

Summa summarum: yksinkertainen on kaunista, myös pakkaussuunnittelussa. Olisipa hienoa, jos Suomessakin päästäisiin eroon ”hömppäpakkauksista” ja suunniteltaisiin vain sellaisia, jotka 1. ihmisten on helppo lajitella kierrätykseen ja 2. aidosti ovat kierrätettäviä ja siten vastuullisesti toteutettuja.

Lisätietoja ja ohjeita: Design for Recycling

Kaikille ei-insinööreille suosittelen myös edX:n Sustainable packaging in Circular Economy -peruskurssia.

0

”Pelolla ei siirretä vuoria”

HBO Nordicilla on esitetty kevään ajan mielenkiintoista, 1970-luvulle sijoittuvaa Mrs. America – sarjaa, missä Yhdysvaltain perustuslakia täydentävää sukupuolten tasa-arvoa (ERA=equal rights amendment) ajavan feministisen liikkeen vastustajaksi nousee ”perhearvojen puolesta taisteleva” konservatiivinaisten ryhmittymä Phyllis Schlaflyn johdolla. 

Sarja on fiktiivinen, mutta kuvaa todellisia tapahtumia pääosin todellisuudessa eläneiden henkilöiden kautta. Republikaaninaisten Stop ERA -kampanjointi onnistui hidastamaan tasa-arvolain lisäyksen läpimenoa, ja samaan aikaan tapahtuneet muut poliittisen ilmapiirin muutokset vaikuttivat lopulta siihen, että lain ratifiointiin vaadittu määrä osavaltioita jäi määräajassa saavuttamatta. Nyt, 40 vuotta myöhemmin, lisäyksen on vihdoin ratifioinut 38 osavaltiota, mutta republikaanivaltainen senaatti on viestittänyt, että se tuskin ottaa aloitetta käsittelyyn. 

1970-luvun alun Yhdysvalloissa feminismillä oli poliittista valtaa (ja feministeillä solidaarisuutta), jota on tänä päivänä vaikea hahmottaa. STOP ERA -kampanjoinnin vahvistama poliittinen polarisoituminen sen sijaan kuulostaa hyvinkin tutulta. Sarja kannattaa katsoa myös kiinnostavien näyttelijäsuoritusten takia. Cate Blanchett säteilee arvokkaan ja kliseisen konservatiivirouva Phylliksen roolissa ja feministiryhmien riveissä on monta eri sarjoista tuttua karismaattista naisnäyttelijää. 

Bella Abzug (Margo Martindale) ihmettelee, eikö Betty Friedania (kuvassa, Tracey Ullman) harmita, ettei tätä enää pidetä radikaalina. Radikaalius ei ole itseisarvo – myös ilmastokriisin torjunta tehostuu, kun sen parissa työskentely muuttuu ihmisten mielissä valtavirraksi.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut poliittisesta historiasta eikä Yhdysvaltojen feministisen liikkeen tarina ollut tuttu, joten sarja herätti minussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mrs. America tarjoaa kuitenkin jo sarjana monta yhtymäkohtaa tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin. 

Vaikka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1970-luvulle, käy hyvin selväksi miten aikaavievää ja vaativaa vaikuttamistyö jo tuohon aikaan oli. 2020-luvulla meillä on käytössämme digitaaliset sosiaalisen median työkalut, joiden vuoksi vaikuttamistyötä on helpompi tehdä, teoriassa. Keskivertoihmisten näkökulmasta keskenään ristiriitaisten viestien määrä on tänä päivänä käsittämätön. Valehtelusta ei seuraa ”juuri mitään”. Eikä poliittinen vaikuttaminen useimmiten sovi keskivertoihmisen prioriteetteihin tai tuntiraameihin – eikä yksilövetoiseen arvomaailmaan. Yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen kiinnostaa vasta, kun se koskettaa henkilökohtaisesti omaa arkea ja hyvinvointia.

Sarja osoitti omalta osaltaan, miten tärkeää yhteistyö ja yhteiset pääviestit ovat. Esimerkiksi ilmastokriisin torjunnassa vaikuttamistyötä tehdään monella rintamalla ja eri yhteisöissä. Vaikka kaikkia toimijoita tarvitaan, on pirstaloituminen myös ongelma: se tärkein yhteinen ydinviesti ja siihen linkittyvät konkreettiset muutostavoitteet jäävät viestinnällisesti puuttumaan.

Ilmastokriisikeskustelussa lähtökohtaisesti tilanne on myös hyvin vakava: suurin draiveri on pelko – kaikesta siitä kauheudesta, mitä tapahtuu, jos nyt ei toimita. Mrs. America -sarjan loppupuolella joku feministeista toteaa, että ”pelolla ei siirretä vuoria”. Näinhän se on. On huomattavasti selkeämpää ajaa asiaa, jossa pelon hallinta ei ole niin keskeistä kuin ilmastokysymysten osalta. Ja valitettavasti meillä tuntuu olevan vielä pitkä matka myös siihen, että ilmastokriisin torjuminen olisi valtavirtaa.

0

Aurinko paistaa myös ilmastokuplassa

Muuratjärvi maaliskuussa 2017.
Muuratjärvi maaliskuussa 2017.

Sain vähän aikaa sitten vahvan muistutuksen siitä, kuinka paljon helpompaa elämä on ilmastokuplan ulkopuolella. 

Samaan aikaan kun kuplassa elävät tuskailivat Madridin COP25-kokouksen epäonnistumisesta, ilmastokuplan ulkopuolella päiviteltiin surkeita talvikelejä ja Kehä III:n ruuhkia, äänestettiin viime vuoden onnistuneinta matkakohdevalintaa, keskusteltiin seuraavasta lomamatkasta ja naureskeltiin lihankorvikkeille, jotka eivät vannoutuneen lihansyöjän mielestä ole kuin snadisti lihaa ympäristöystävällisempiä. 

Kun täyttää fiidinsä ilmastoasioilla, unohtaa, että keskivertosuomalaisen fiidissä niitä ei juurikaan näy. Mahdolliset globaalit ruokakriisit tai ilmastopakolaisaallot eivät käy edes mielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin pelastamaan lapsille elinkelpoinen pallo, lennätetään heidät turistikohteisiin, hukutetaan lelukrääsään sekä pikamuotiketjujen halpavaatteisiin. (Miten on, mahtavatko kiittää tästä 20 vuoden päästä?)

Miten näihin ihmisiin vaikutetaan? Jos yleiseen puheenaiheeseen, kuten surkeisiin talvikeleihin, ottaa ilmastonäkökulman, he vain ärsyyntyvät. Kuitenkin juuri nämä ihmiset ovat isossa mittakaavassa niitä, joilla on korkein henkilökohtainen hiilijalanjälki ja joiden äänillä vaikutetaan siihen, millainen eduskunta ja hallitus meillä on 4 vuoden välein päättämässä asioista – valitettavasti myös ilmastoasioista.

Ihmisillä on oikeus valittaa velvollisuuksista, mutta ei velvollisuutta kyseenalaistaa omia oikeuksiaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan varjopuoli on, että meistä on tullut itsekkäitä valittajia, joilla on aina ensisijaisesti oikeus siihen mikä milloinkin on itselle ajankohtaista. Yhteisön tai jopa maapallon kannalta tärkeät velvollisuudet sen sijaan vain rajoittavat elämää. Kun mistään ei saisi syyllistää eikä velvollisuuksista puhua, jää ilmastokeskustelulle aika vähän liikkumavaraa. 

Olen vahva sisäisen arvokeskustelun kannattaja, sillä uskon, että se on paras ja pysyvin tie yksilötason henkiseen hyvinvointiin ja vaivattomaan irtautumiseen kulutushysteriasta. Konkreettisten tekojen lisäksi tärkein asia minkä voimme tehdä on puhua siitä, mitä hyvää ilmastoteoista on seurannut itselle tai yhteisölle. Ilmaston kannalta hyvien valintojen tekeminen lisää onnellisuutta ja on lähes aina muutenkin ihmiselle itselleen hyväksi.

Aurinko paistaa ilmastokuplan ulkopuolella, mutta paistaa se myös kuplassa. Elämän merkityksellisyys löytyy siitä, että voi tehdä hyviä tekoja itselle ja muille. Nostetaan kaihtimet ylös ja kerrotaan niistä. #ilmastotekoja

0

Ilmastodenialistit keskuudessamme

Tienhaarassa-kirja käsitteli myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistamista. ilmastodenialismi ilmenee kolmella tavalla: kieltämällä, vääristämällä ja passivoimalla. 

Kieltäminen ja vääristäminen – systemaattista ja rahoitettua ilmastodenialismia

Kieltämisen tyypillisimpiä muotoja on väittää, ettei meneillään oleva ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttamaa (vaan luonnollinen tapahtuma) tai ettei ilmastonmuutosta ole edes tapahtumassa. Kieltäminen sisältää myös ajatuksen, että ilmastonmuutos olisi jollain tapaa hyödyllinen. (Pantsar & Keronen 2019, 116.)

Vääristäminen sisältää puolestaan usein osatotuuksiin perustuvaa vähättelyä ja tieteelliseltä tutkimukselta vaikuttavaa detaljitasoista dataa, joka ei kuitenkaan kestä tarkempaa tieteellistä arviointia. Ilmastodenialismia tukeva työ on nauttinut erityisesti Yhdysvalloissa vahvaa rahoitusta jo vuosikymmenten ajan. Vuonna 2010 denialismia tukevien organisaatioiden työtä sponsoroitiin arviolta 1,2 miljardilla dollarilla, kun samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon ilmastotutkimuksen rahoitus oli noin 2 miljardia dollaria. Denialismia tukeva työ on ollut myös tuloksekasta. (Pantsar & Keronen 2019, 118–119.) 

Jos kymmenen vuotta sitten tukirahaa investoitiin yli miljardi, voi vain kuvitella, kuinka isoja dollareita liikkuu tänä päivänä ja lähitulevaisuudessa, kun ilmastopäätösten “häviäjät” pistävät kaikin tavoin kampoihin. Tuntuu, että ilmastodenialismi on jo luonut informaatiosodan, jota ei vain kutsuta sodaksi vaan vaikuttamistyöksi. 

SIsältä syöty

Kansalaiset passivoimisen puolesta

Kolmas ilmastodenialismin muoto on passivoiminen, joka tarjoaa meille rivikansalaisille näppärän tavan oikeuttaa nykyinen elämäntyylimme myös jatkossa.

Passivoimista on vähätellä esimerkiksi omien tekojen merkitystä suhteessa muihin (miksi minun pitäisi, kun ei muutkaan), suomalaisten tekoja globaalissa mittakaavassa (miksi meidän pitäisi, kun ei intialaisetkaan) sekä olla tekemättä mitään, koska ilmastonmuutos toteutuu kuitenkin (minun teoillani ei ole mitään merkitystä) (Pantsar & Keronen 2019, 121).

Eikö kuulostakin tutulta?

Taistelua aktivoimisen ja passivoimisen välillä käydään joka päivä. Passiivista voimakenttäänsä säteilee niin työkaveri, naapuri, ystävä tai kuka tahansa some-fiidissä ja uutisten kommenttibokseissa – joka ainoa päivä joku heistä kyseenalaistaa joko omien tekojen tai suomalaisten tekojen merkityksen, jos ei ääneen niin vähintäänkin mielessään. Jopa jotkut ilmastoasiantuntijat saattavat syyllistyä passivoimiseen pyrkiessään korostamaan tietyn yksittäisen teon merkitystä vähättelemällä muita. Tämä on surullista, sillä hajaannus herättää hämmennystä ja hämmennys passivoi lisää. Juuri se on denialistien tavoite.

Jättilintu

Jokainen tuntee ilmastodenialistin – tai on itse sellainen

Populismiin sisältyy kaunis ajatus “yhden ratkaisun periaatteesta”, kuten teknologiasta, jolla ilmastonmuutos pysäytetään. Sellaista ei ole. Tarvitaan monta ratkaisua, monella eri tasolla. Tarvitaan kaikkia toimenpiteitä. Suomen kulutuksesta aiheutuvista päästöistä lähes 70 % syntyy ihmisten – siis yksilöiden –  toiminnasta, ja nämä päästöt ovat viime vuosina vain kasvaneet. On päivänselvää, että poliittisten päätösten ja puhtaiden energiaratkaisujen lisäksi hiilineutraaliuteen pääseminen edellyttää myös yksilötason asenteiden ja kulutustottumusten muutoksia. Mutta muutos on kauhean vaikea, jos ei pysty asettumaan omien tarpeidensa yläpuolelle. Keskiluokkaiset ihmiset pitävät kynsin hampain kiinni elämäntyylistään ja saavutetuista eduistaan.

Poteroitumisen taustalla on myös epämääräinen ja epäuskoinen pelko, joka on seurausta huonosta valmistautumisesta. Ilmastonmuutos ei julista sotaa ja hyökkää tietystä suunnasta tiettyyn aikaan. Emme ole tottuneet taistelemaan sellaista vastaan, minkä voi nähdä ja tuntea vasta, kun se on aivan iholla. Olemme vain tuijotelleet horisonttiin ja pötkötelleet aurinkotuolissa elämästä nauttien. Nyt ilmastokriisi varjostaa täydellistä arkeamme, ja se on niin pelottava asia, että sitä ei vaan pysty ajattelemaan. Koska päätöksillä on kiire, ei vain ole aikaa toteuttaa muutosta pelkästään posin kautta. On vaikea hyväksyä, että todellinen syyllinen katsoo peilistä. On helpompi osoitella ja vastuuttaa muita. Ahdistaa, ja ilmastodenialismi tarjoaa tähän ahdinkoon helpotusta ja synninpäästön.

Valitettavasti denialisteja eivät ole vain ihmiset, jotka vähättelevät muutosten tarvetta ja kiireellisyyttä tai kyseenalaistavat tiedeyhteisön jaetun näkemyksen välttämättömistä toimenpiteistä. Ilmastodenialisteja ovat myös he, jotka yksinkertaisesti jatkavat ympäristöä kuormittavaa elämäntyyliään kuin mitään muutosta ei ilmassa olisikaan.

Viittaukset kirjasta: Pantsar M. & Keronen, J. 2019. Tienhaarassa – johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella. Jyväskylä: Docendo.

0