Tiedätkö, mitkä ovat yksilön vaikuttavimmat ilmastoteot?

Jos sinua pyydettäisiin nimeämään yksilön tärkeimmät ilmastoteot, mitä ne olisivat?

Financial Timesin teettämän selvityksen mukaan 59 % kehittyneiden maiden ihmisistä pitää jätteiden tarkkaa lajittelua yksilön tärkeimpänä ilmastotekona. Vaikka raaka-aineiden kierrätys on kiertotalouden kannalta tärkeää, yksilön hiilijalanjäljen pienentämisessä sen vaikutus on marginaalinen. Keskivertosuomalaisen elämäntyyli kuluttaa karkeasti neljän maapallon verran luonnonvaroja: hiilijalanjälkemme on reilu 10 000 hiilidioksiditonnia, kun kestävä taso olisi noin 2000-3000. Lajittelulla jalanjälkeään voi pienentää n. 0,2 tonnia.

Ihmisten kuvitelmia ”oikeista ilmastoteoista” ylläpidetään mediassa jutuilla, missä tavan tallaajat kertovat kompostoivansa biojätteen, vaihtavansa kattoon led-lamppuja ja suosivansa kestokasseja muovikassien sijaan. Pienet teot ovat tärkeitä siinä, että niiden kautta opetellaan uudenlaista tapaa ajatella ja suhtautua kuluttamiseen ja ympäristöön. Mutta ne eivät saa olla vaihtoehto aidosti merkityksellisille teoille. 

Aivan samalla tavalla kuin bisneksessä on syytä välillä kysyä ”Teemmeko oikeita asioita? Vai teemmeko vain asioita oikein?”, samat kysymykset tulisi esittää myös ilmastotekojen äärellä.

Pienillä teoilla ei ole merkitystä, ellei niiden lisäksi tehdä aidosti vaikuttavia tekoja. Esimerkiksi sähköautoon vaihtaminen kyllä pienentää hiilijalanjälkeä, mutta kolme kertaa suurempi vaikutus on luopua autosta kokonaan. Mikään uusi teknologia ei poista sitä, että kulutustottumuksiemme pitää muuttua. Kulutuksen vähentäminen ja jo hankittujen tuotteiden elinkaaren pidentäminen on asia, jota ihan jokainen voi opetella. 

Sitran viittaaman raportin mukaan vaikuttavimmat teot yksilön hiilijalanjäljen pienentämiseksi ovat

  1. Autosta luopuminen 
  2. Lentämisen vähentäminen
  3. Uusiutuvan energian ostaminen
  4. Kasvisruokavalio

Itse lisäisin listalle myös edellä mainitun yleisen kulutuksen vähentämisen, koska se on arjen valinnoissa kaikkein tärkein ja yksinkertaisin teko.

Ilmastokriisi ei ole menossa pois. Ikävä kyllä se vain pahenee koko ajan. Tekoja tarvitaan niin poliittisilta päättäjiltä, yrityksiltä kuin yksilöiltäkin. Laske oma hiilijalanjälkesi Sitran sivuilla.

0

Jäähyväiset logomukeille

Logomuki – tuo sisäisen brändilanseerauksen ja yrityskulttuurin ikonisin peruskivi. Tiedättehän, se kömpelö ja raskas kartio, jossa on vahva korva ja pohjassa teksti made in china. Ja kyljessä isolla firman logo.

Kustannussyistä mukiksi valitaan se halvin kiinalainen, jonka saa eurolla tai kahdella. Logo kyljessä varmistaa, että jälleenkäyttö- ja -myyntiarvo on nolla.

Logomukeja voi paheksua kahdesta syystä:
1) Ne ovat täysin turhia jo hankittaessa.
2) Kun ilme uudistuu, muki on käytännössä jätettä.

Logomukeja hankitaan, koska niin on aina ennenkin tehty. Maailmassa, joka kirjaimellisesti hukkuu turhaan kulutukseen ja krääsään, jokainen vanha kulutuskäytäntö pitäisi kyseenalaistaa. Aidot Arabia-sarjojen mukit voi sentään myydä eteenpäin Tori.fi:ssä sitten kun niitä ei enää tarvita. Logomukeja sen sijaan ei halua kukaan.

Vahva brändi ei tarvitse halpismukia. Yritys, joka on aidosti sisäistänyt vastuullisuusperiaatteet, luottaa brändin jalkautuksessa digin voimaan ja jättää turhat mukit (ja halpis-T-paidat) tilaamatta. Aika harvoin on niin, että brändin väreihin ei kävisi musta tai valkoinen muki, jotka laatuposliinista puhuttaessa kestävät sekä aikaa että käyttöä – ja useampia brändiuudistuksia.

0

Vääränä päivänä Oslossa

Ryanairin lento Pirkkalasta Osloon laskeutui Ryggen kentälle perjantaina klo 10.30 paikallista aikaa. Tarkoitus oli viettää miehen kanssa muutaman päivän kaupunkiloma Oslossa. Olimme heränneet varhain samana aamuna Jyväskylässä ja ajaneet Tampereelle. Suomessa oli tavanomainen, puolipilvinen ja melko lämmin kesäpäivä, mutta Oslossa ilma oli muistaakseni kolea ja sateinen. Lento- ja bussimatkan jälkeen päätimme huilailla hotellihuoneessa vähän aikaa ennen kuin lähtisimme illansuussa etsimään jotain sopivaa ruokapaikkaa.

Hotellimme Scandic Byporten sijaitsi aivan keskustassa, pienen ostoskeskuksen yhteydessä. Kuudennen kerroksen huoneesta oli mukava kaupunkimainen näköala – ei ihan kattojen yli, mutta melko korkealle kuitenkin. Suoraan ikkunan alla sijaitsi pieni kävelyalue ja aukio.

Istuin sängyllä suunnittelemassa tulevien päivien aikataulua, kun yhtäkkiä kuului ja tuntui valtava tömähdys. Säikähdin, sillä koko rakennus tuntui ”hyppäävän”. Huoneessa sijaitseva kaareva jalkavalaisin huojui voimakkaasti. Jotain oli räjähtänyt, ja räjähdys tuntui tulleen suoraan alapuolelta. Ensimmäinen kauhunsekainen ajatukseni oli, että rakennus sortuu. Vaistomaisesti ryntäsin ikkunaan katsomaan. Toisin kuin jossain suomalaisessa iltapäivälehdessä myöhemmin väitettiin, ihmiset eivät suinkaan ryntäilleet kadulla paniikissa ristiin rastiin, vaan tilanne vaikutti enemmän elokuvan pysäytyskuvalta: kaikki olivat pysähtyneet paikalleen kesken liikkeen juuri siihen missä olivat. Hetkeä myöhemmin he selkeästi pyrkivät arvailemaan mistä suunnasta voimakas ääni oli kuulunut, vaihtoivat katseita ja ehkä sanojakin tuntemattomien kanssaliikkujien kanssa. Kun mitään muuta ei tapahtunut, ainakin osa heistä päätti jatkaa matkaa. Ilman paniikkia.

Muutaman minuutin kuluttua alkoi kuulua sireenien ääntä. Lukuisia hälytysajoneuvoja ajoi parin korttelin päässä. Vähän matkan päässä kattojen välissä oli havaittavissa savua.

Oli turhauttavaa istua hotellihuoneessa televisio päällä googlettamassa norjalaisia uutissivustoja ja arvailemassa mistä on kysymys: Alkuvaiheessa ei ollut tietoa oliko kyse kenties ”harmittomasta” kaasuräjähdyksestä vai sittenkin pommi-iskusta. Uutissivuja päivitettiin todella hitaasti. Jälkeenpäin olen tajunnut, miten iso arvo Twitterillä olisi juuri tuossa tilanteessa ollut (liityin Twitteriin vasta yli vuotta myöhemmin). Kun tieto pommi-iskusta tuli, alkoi spekulaatio kuka räjäytyksen oli suunnitellut, kuka tai mikä oli kohteena, oliko kyseessä terroristiryhmittymä ja oliko syytä pelätä uusia iskuja. Utoyan kauheuksista alkoi tihkua tietoa vasta myöhemmin, ja niiden yhteys keskustan räjähdykseen selvisi niinikään vasta viiveellä.

”Koko hotellirakennuksemme tärähti, kun pommi räjähti kahden korttelin päässä täällä Oslossa. Ravintolat, ostoskeskukset ja muut keskustan kaupat on suljettu, joten ilta kuluu hotellihuoneessa BBC Newsiä katsellen.”

LinkedIn-päivitykseni 22.7.2011

Kun tieto räjähdyksestä – isosta autopommista ja myöhemmin kuolonuhreista – vähitellen levisi, järkytys ja hiljainen lamaannus valtasivat norjalaiset. Huomasimme tämän, kun muutama tunti tapahtuneesta uskaltauduimme ulos etsimään ruokapaikkaa. Olimme syöneet viimeksi aamuvarhaisella jotain Suomessa, eväät oli naposteltu ja nälkä alkoi olla jo armoton. Käveltyämme ristiin rastiin keskustaa tunnin ajan tilanne oli selvä: kaikki keskustan ravintolat oli suljettu. Olimme suurin piirtein viimeiset asiakkaat, jotka vielä onnistuivat tilaamaan itselleen ylihinnoitellut pizzat oman hotellin ravintolasta.

Kävimme turisti-infossa tarkistamassa olisiko kenties joku kohde auki. Sellainen onneksi löytyi, Viikinkilaivamuseo vähän matkan päässä Oslon ulkopuolella. Oopperatalon katolla saattoi kävellä. Ajelimme bussilla jossain keskustan ulkopuolella. Aika laihaa, mutta muutakaan tekemistä ei ollut.

Koska elettiin parhainta turistisesonkia, Oslossa oli tuona viikonloppuna paljon turhautuneita matkailijoita. On helppo tuomita erään amerikkalaisnaisen raivo, jolla hän ripitti kovaäänisesti turisti-infon neuvojia peruuntuneista suunnitelmistaan. Mutta monen kaukaa tulleen matkailijan näkökulmasta kaikkien liikkeiden, ravintoloiden ja keskeisten turistikohteiden pitäminen suljettuna vielä siinäkin vaiheessa, kun Breivikin aika varmasti tiedettiin toimineen yksin eikä välitöntä vaaraa enää ollut, tuntui heistä kohtuuttomalta reaktiolta. Tapahtumien hirvittävyys ei ehkä vielä täysin auennut – varsinkaan niille jotka eivät osaa norjaa – eikä hiljentyneen kaupungin ja maan kansalliseen suruun ollut ulkopuolisen helppo yhtyä. Terrori-iskun kohtaama Norja laittoi omat kansalaisensa turistien edelle, ja tätä oli syytä kunnioittaa. Joukkosurmaa pahemmin turisteille näkyivät autopommin jäljet. Talojen ikkunoita oli rikki, kadulla sirpaleita ja katuosuuksia edelleen suljettu.

Lauantaina yleinen lamaannus ja epätietoisuus johtivat itselläkin väistämättä pakonomaiseen tarpeeseen päästä nyt vaan äkkiä pois täältä. Googlasin miten pääsisimme junalla Ruotsiin ja sieltä Suomeen. Nopea, elokuvamainen pakeneminen joukkosurmaajan henkisesti lamauttamasta maasta ei ollutkaan niin helppoa. Joko kaikki rajaliikenne oli suljettu tai sitten tämä vaihtoehto ei vaan lopulta ollut realistinen, mutta lopputuloksena päätimme sinnitellä Oslossa maanantaihin saakka.

Viikonlopun aikana kävelimme hiljaisessa keskustassa. Jos Breivikin tavoite oli saada julkisuutta, sitä hänelle totisesti annettiin. Hänen naamansa – ilmeisesti hänen itsensä medialle toimittamin kuvin – koristi joka ikistä lööppiä mikä vastaan tuli. Media oli nielaissut koukun siimoineen päivineen. Tragedia oli toki valtava ja kansallinen suru ja järkytys suuri, ja ihmisten tarve tiedolle valtava. Mutta silti.

Ehkä, ja toivottavasti, tänä päivänä sama ei enää onnistuisi. Tuolloin kuitenkin kaikki hänen Norjassa, maailmalla ja meillä Suomessakin saamansa mediajulkisuus tuntui täydelliseltä onnistumiselta. En väitä, että olisi mitenkään helppoa tasapainoilla median tiedotustehtävän, ihmisten valtavan tiedontarpeen ja ansaittua medianäkyvyyttä tavoittelevan terroristin motiivien välillä. Tragedia myy.

Uskon, että tänä päivänä terroristeille ei annettaisi enää niin paljon henkilökuvamaista palstatilaa. Maailma on jo aika erilainen kuin 10 vuotta sitten. Tosin, ikävä kyllä ei mitenkään hyvällä tavalla.

Haluaisin myös uskoa, että mitään samanlaista ei koskaan enää tapahtuisi. Liikehdintää ja kasvavia jännitteitä kuitenkin tuntuu riittävän. Aina voi tietysti toivoa.

Oli helpottavaa päästä takaisin Suomeen. Samalla tuntui epätodelliselta, että olimme olleet vain muutaman korttelin päässä autopommista sen räjähtäessä. Ja että ylipäätään olimme Oslossa juuri sinä päivänä, kun joukkosurma tapahtui.

0

Kun tajuat, ettet tiedä yhtään mitään

Ilmastolukupiirimme kesäkuun tapaamisessa keskusteltiin Juha Kauppisen paljon kehuja keränneestä Monimuotoisuus-kirjasta (Siltala 2019). Kirja oli vaikuttava, mutta vaikea pala kakkua, sillä suhteeni lajituntemukseen on aina ollut nihkeä.


Koulussa biologia oli inhokkiaineeni. Yksi syy oli teoreettisuus: luontoa opeteltiin ymmärtämään lukemalla, ei kokemalla. En kerta kaikkiaan jaksanut päntätä, mikä lintu munii kuinka monta munaa missäkin kuussa. Onnekseni ala-asteen luokalla oli useampi (intohimoinen) biologi-vanhempi, joiden johdolla leirikouluista jäi mieleenpainuvia kokemuksia. Saatoin vähän innostua sammaleista, kun pääsin itse niitä hypistelemään ja tunnistamaan.


Tätä taustaa vasten Juha Kauppisen vahvaa asiantuntemusta huokuvat, yksityiskohtaiset kuvaukset eri lajien kehityksestä ja ennen kaikkea ihmistekojen vaikutuksista lajien selviytymismahdollisuuksiin olivat yhtä aikaa vaikuttavaa ja raskasta luettavaa. Ymmärsin ennen kaikkea sen, miten järkyttävän vähän ymmärrän luonnon monimuotoisuudesta.

Ei haittaa, että kirja teki minut aika surulliseksi ja sai tuntemaan syyllisyyttä – näin sen pitäisi ollakin. Luulen, että meillä keskivertosuomalaisilla on aika vääristynyt käsitys omasta luontosuhteestamme – ikään kuin riittäisi, että laitetaan roskat roskiin ja se, että käydään lenkillä metsän reunustamalla pyörätiellä, tekisi meistä luontokansaa. Tuore Thermacell-kohu kertoo karusti tavastamme olettaa, että luonnon tulee alistua meidän tarpeidemme edessä. Monimuotoisuus-kirja tarjoaa kalibrointityökalun todellisuuteen ja perspektiiviä siihen, miten tuhoisaa paikallisten populaatioiden katoaminen on ekosysteemeille. Kun joku laji tietyltä alueelta katoaa, hyvin todennäköisesti se ei sinne koskaan enää palaa.

Kirjan jokainen luku muodostaa oman tarinakokonaisuuden pohdintoineen. Siksi kirjaan kannattaa tarttua rohkeasti, vaikka ei jaksaisi lukea sitä kokonaan. Yhdenkin luvun lukeminen antaa paljon pohdittavaa ja ymmärrystä mihin maailmamme on menossa.

0

Uskotko, että ilmastonmuutos on totta?

Minulle kevään ilmastolukupiirin vaikuttavin lukukokemus oli Jonathan Foerin Me olemme ilmasto – miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla? (Atena 2020).

Nautin kirjasta suunnattomasti. Suomenkielinen käännös oli onnistunut ja suurelta osin hyvin luontevaa tekstiä. Vähän väliä vastaan tuli virkkeitä, joihin oli kiteytetty ajatus tai ongelma niin oivaltavin sanoin, ettei sitä voinut ohittaa. 

Kirjassa oli monta kiinnostavaa teemaa, mutta poimin tähän itseäni eniten puhutelleet. 

Emme usko ilmastonmuutokseen

Foer kirjoittaa siitä, miten suuri osa meistä ei oikeasti usko ilmastonmuutokseen. Varsinkin kirjan alkupuolella Foer käy läpi ongelmaa erilaisten historiallisten tapahtumien ja tarinoiden kautta: kuinka paljon maailmassa on kärsimystä (myös) siksi, että viestintuojia ei ole uskottu, koska viesti on ollut niin järkyttävä.

Veroleikkausten vuoksi otetusta velasta voi neuvotella. Rapistunutta infrastruktuuria voi korjata tai korvata. Jopa monet ympäristötuhot, kuten valtemerten kuolleet vyöhykkeet, vesien saastuminen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja metsäkato, voivat olla ja ovat olleetkin peruttavissa. Mutta kasvihuonekaasuista puhuttaessa mielikuva panttaamisesta on järjetön: ei kukaan – ei mikään laitos, eikä mikään jumala – myönnä meille lainaa, jonka kulut ovat tolkuttomasti suuremmat kuin mihin meillä on varaa. Ja vaikka ihmiskunta tuntuisi liian tärkeältä päästää kaatumaan, kukaan ei tule hätiin kuittaamaan velkaamme pois.

Hokemaa ”lasten tulevaisuuden panttaamisesta” on käytetty moninaisissa yhteyksissä. — Joku aina maksaa valinnoistamme. Tiedämme asian mutta emme usko sitä. Panttaamme lasten tulevaisuuden myös elämäntavoilla, jotka aiheuttavat ympäristökatastrofeja tulevaisuudessa.

Sama koskee ilmastonmuutosta: Jos uskoisimme, toimisimme, emmekä vain hokisi että ”tarttis tehdä jotain”. Lopulta se denialistien ryhmä, joka kieltää ilmastokriisin olemassaolon kokonaan, on varsin pieni. Suurempi uhka maapallolle on kansakuntien enemmistö, joka uskoo asiantuntijoita, mutta ei silti tee mitään. He ovat juu kyllä huolissaan, mutta asia on niin vaikea ja monimutkainen, että se on helpompi sulkea pois mielestä ja jatkaa elämää (syömistä, shoppailua, matkustamista) kuten tähänkin asti. Sitä, että globaalisti katsottuna me suomalaiset elämme maapallon kantokyvyn ylittävässä yltäkylläisyydessä, ei haluta myöntää. On helpompi osoitella sormella muita maita ja ihmisiä kuin laskea rehellisesti oma hiilijalanjälki ja tehdä oikeasti vaikuttavia toimenpiteitä sen pienentämiseksi. Myös muiden osoittelu ja oman roolin vähättely on yksi denialismin muoto.

Yhteiskunnalliset rakenteet ylläpitävät vanhaa ja estävät muutoksen etenemistä

Toinen tärkeä teema on toiminnan muutoksen ja poliittisten päätösten esteenä olevat yhteiskunnalliset rakenteet ja kannustimet, joilla toimintaamme ohjataan. Ja miten asia lopulta menee: synnyttääkö motivaatio toimintaa vai toiminta motivaatiota?

Rakenteet kannustavat tekemään tiettyjä asioita ja jättämään tekemättä jotain toisia asioita.

”Käsitteelliset tapahtumat – – kuten ilmastonmuutos – – tarvitsevat rakenteita, jotka mahdollistavat tunteita herättäviä tekoja. Uudet rakenteet puolestaan tarvitsevat arkkitehtejä ja vanhojen rakenteiden purkamista, vaikka olisimmekin vanhaan niin tottuneita, ettemme enää edes näe sitä.”

Ajankohtaisena esimerkkinä täältä Suomesta voisi nostaa vaikkapa kaupunkikeskustojen elinvoiman heikkeneminen, jota mitataan – yllättäen – kulutukseen perustuvin mittarein. Täällä Jyväskylässä asiaa on surkuteltu jo pitkään ja yhteiseksi pahikseksi on nostettu kallis pysäköinti*. Viimeisimpänä pelastusrenkaana ehdotetaan maksutonta pysäköintiä viikonloppuisin – eli halutaan tarrautua tuttuun ja turvalliseen ylikulutuksen petaamiseen ja autoilun lisäämiseen – molemmat mitä suuremmassa määrin meneillään olevan ilmastokriisin kannalta vääriä signaaleja. 

Entä, jos kaupunkikeskustojen vetovoimaisuutta mitattaisiinkin ilmanlaadulla, julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun saavutettavuudella, yleisellä viihtyisyydellä, vihreydellä (kuten puita per neliökilometri), melutasolla ja tapahtumilla? Miltä tulokset näyttäisivät?

Ruokavaliomuutos on ainoa realistinen tie nopeaan päästöjen vähentämiseen

Foer ei usko, että millään päästövähennyksillä ehditään saada ilmaston kannalta riittävän nopeita muutoksia. Ainoa keino olisi luopua tai vähentää merkittävästi eläinperäisten tuotteiden syömistä. Lihatuotannon ilmastovaikutus on valtava – kuten Foer kirjassa osoittaa – yhdessä välillisten vaikutusten kanssa jopa puolet kaikesta ilmastokuormasta

Hänen ehdotuksensa on, että ihmiset jättäisivät eläinperäiset tuotteet kokonaan pois aamiaiselta ja lounaalta, mutta halutessaan nauttisivat niitä päivällisellä, joka on monelle päivän kulinaristinen kohokohta (ainakin Yhdysvalloissa). Perusidea on sovellettavissa mihin tahansa kulttuuriin: eläinperäiset raaka-aineet ”säästetään” päivän tärkeimmäksi koetulle aterialle oli se sitten lounas, illallinen tai jotain muuta. Ajatus on yksi tapa toteuttaa fleksaamista, eli kasvisruokavalion painottamista ilman että kokonaan siirtyy vegaaniksi. 

Eläinperäisten tuotteiden karsiminen lautaselta on todennäköisesti tärkein yksittäinen teko, jolla yksilö voi hillitä ilmastonmuutosta. Sillä on todennettu, merkittävä vaikutus ympäristöön, ja kollektiivisesti tehtynä se vaikuttaisi kulttuuriin ja markkinoihin voimallisemmin kuin mikään mielenosoitus.

Ilmastonmuutoksesta ei saa tarinaa – vai saako?

Ihmiset rakastavat tarinoita, mutta ilmastonmuutoksesta ei saa hyvää tarinaa – vielä. 

”Melkein kaikki yritykset tarinallistaa maapallon kriisi ovat joko scifiä tai kuitataan siksi. Ilmastonmuutoksesta on kovin vähän tarinaversioita, joita päiväkodin lapset voisivat esittää, eikä yhtäkään, joka liikuttaisi heidän vanhempansa kyyneliin.”

Ehkä meidän pitäisikin oikeasti alkaa kertoa tarinoita menneessä muodossa, kuin 100 vuoden takaisina asioina. Esimerkiksi: ”Ihmiset tiesivät, että heidän elämäntapansa tuhoaa maapallon ja ihanteellisen elämän mahdollisuudet tulevaisuuden sukupolvilta, mutta he eivät välittäneet. Heille oli tärkeintä saada tehdä ja kokea kaikkia niitä asioita, mitä maailma juuri nyt tarjosi. He halusivat nauttia elämästä, shoppailla uusia vaatteita ja kauniita tavaroita, ajella autoilla, (koska se oli mukavaa ja kätevää), syödä meheviä pihvejä, (koska liha on niin hyvää), matkustaa monta kertaa vuodessa kaukaisten maiden lämpöön karkuun yhä pimeämpiä talvia, ja asua ruhtinaallisen isoissa ihanissa taloissa. He eivät olleet vastuussa kellekään. Maailma oli heitä varten ja heillä oli oikeus nauttia elämästä.”

Millaista tulevaisuutta ennustaisit sivilisaatiolle, joka yhdessä toimien pelastaa kotinsa? Se päätös paljastaisi luonteemme ja muuttaisi meitä. Ottamalla tarvittavan harppauksen – ei uskomalla vaan toimimalla – tekisimme paljon muutakin kuin pelastaisimme planeetan. Tekisimme itsestämme pelastamisen arvoisen.

Sitaatit Jonathan Foer: Me olemme ilmasto.

0

Jossain ali- ja ylisuoriutumisen välissä.