Aihearkisto: Kirja-arvio

Uskotko, että ilmastonmuutos on totta?

Minulle kevään ilmastolukupiirin vaikuttavin lukukokemus oli Jonathan Foerin Me olemme ilmasto – miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla? (Atena 2020).

Nautin kirjasta suunnattomasti. Suomenkielinen käännös oli onnistunut ja suurelta osin hyvin luontevaa tekstiä. Vähän väliä vastaan tuli virkkeitä, joihin oli kiteytetty ajatus tai ongelma niin oivaltavin sanoin, ettei sitä voinut ohittaa. 

Kirjassa oli monta kiinnostavaa teemaa, mutta poimin tähän itseäni eniten puhutelleet. 

Emme usko ilmastonmuutokseen

Foer kirjoittaa siitä, miten suuri osa meistä ei oikeasti usko ilmastonmuutokseen. Varsinkin kirjan alkupuolella Foer käy läpi ongelmaa erilaisten historiallisten tapahtumien ja tarinoiden kautta: kuinka paljon maailmassa on kärsimystä (myös) siksi, että viestintuojia ei ole uskottu, koska viesti on ollut niin järkyttävä.

Veroleikkausten vuoksi otetusta velasta voi neuvotella. Rapistunutta infrastruktuuria voi korjata tai korvata. Jopa monet ympäristötuhot, kuten valtemerten kuolleet vyöhykkeet, vesien saastuminen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja metsäkato, voivat olla ja ovat olleetkin peruttavissa. Mutta kasvihuonekaasuista puhuttaessa mielikuva panttaamisesta on järjetön: ei kukaan – ei mikään laitos, eikä mikään jumala – myönnä meille lainaa, jonka kulut ovat tolkuttomasti suuremmat kuin mihin meillä on varaa. Ja vaikka ihmiskunta tuntuisi liian tärkeältä päästää kaatumaan, kukaan ei tule hätiin kuittaamaan velkaamme pois.

Hokemaa ”lasten tulevaisuuden panttaamisesta” on käytetty moninaisissa yhteyksissä. — Joku aina maksaa valinnoistamme. Tiedämme asian mutta emme usko sitä. Panttaamme lasten tulevaisuuden myös elämäntavoilla, jotka aiheuttavat ympäristökatastrofeja tulevaisuudessa.

Sama koskee ilmastonmuutosta: Jos uskoisimme, toimisimme, emmekä vain hokisi että ”tarttis tehdä jotain”. Lopulta se denialistien ryhmä, joka kieltää ilmastokriisin olemassaolon kokonaan, on varsin pieni. Suurempi uhka maapallolle on kansakuntien enemmistö, joka uskoo asiantuntijoita, mutta ei silti tee mitään. He ovat juu kyllä huolissaan, mutta asia on niin vaikea ja monimutkainen, että se on helpompi sulkea pois mielestä ja jatkaa elämää (syömistä, shoppailua, matkustamista) kuten tähänkin asti. Sitä, että globaalisti katsottuna me suomalaiset elämme maapallon kantokyvyn ylittävässä yltäkylläisyydessä, ei haluta myöntää. On helpompi osoitella sormella muita maita ja ihmisiä kuin laskea rehellisesti oma hiilijalanjälki ja tehdä oikeasti vaikuttavia toimenpiteitä sen pienentämiseksi. Myös muiden osoittelu ja oman roolin vähättely on yksi denialismin muoto.

Yhteiskunnalliset rakenteet ylläpitävät vanhaa ja estävät muutoksen etenemistä

Toinen tärkeä teema on toiminnan muutoksen ja poliittisten päätösten esteenä olevat yhteiskunnalliset rakenteet ja kannustimet, joilla toimintaamme ohjataan. Ja miten asia lopulta menee: synnyttääkö motivaatio toimintaa vai toiminta motivaatiota?

Rakenteet kannustavat tekemään tiettyjä asioita ja jättämään tekemättä jotain toisia asioita.

”Käsitteelliset tapahtumat – – kuten ilmastonmuutos – – tarvitsevat rakenteita, jotka mahdollistavat tunteita herättäviä tekoja. Uudet rakenteet puolestaan tarvitsevat arkkitehtejä ja vanhojen rakenteiden purkamista, vaikka olisimmekin vanhaan niin tottuneita, ettemme enää edes näe sitä.”

Ajankohtaisena esimerkkinä täältä Suomesta voisi nostaa vaikkapa kaupunkikeskustojen elinvoiman heikkeneminen, jota mitataan – yllättäen – kulutukseen perustuvin mittarein. Täällä Jyväskylässä asiaa on surkuteltu jo pitkään ja yhteiseksi pahikseksi on nostettu kallis pysäköinti*. Viimeisimpänä pelastusrenkaana ehdotetaan maksutonta pysäköintiä viikonloppuisin – eli halutaan tarrautua tuttuun ja turvalliseen ylikulutuksen petaamiseen ja autoilun lisäämiseen – molemmat mitä suuremmassa määrin meneillään olevan ilmastokriisin kannalta vääriä signaaleja. 

Entä, jos kaupunkikeskustojen vetovoimaisuutta mitattaisiinkin ilmanlaadulla, julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun saavutettavuudella, yleisellä viihtyisyydellä, vihreydellä (kuten puita per neliökilometri), melutasolla ja tapahtumilla? Miltä tulokset näyttäisivät?

Ruokavaliomuutos on ainoa realistinen tie nopeaan päästöjen vähentämiseen

Foer ei usko, että millään päästövähennyksillä ehditään saada ilmaston kannalta riittävän nopeita muutoksia. Ainoa keino olisi luopua tai vähentää merkittävästi eläinperäisten tuotteiden syömistä. Lihatuotannon ilmastovaikutus on valtava – kuten Foer kirjassa osoittaa – yhdessä välillisten vaikutusten kanssa jopa puolet kaikesta ilmastokuormasta

Hänen ehdotuksensa on, että ihmiset jättäisivät eläinperäiset tuotteet kokonaan pois aamiaiselta ja lounaalta, mutta halutessaan nauttisivat niitä päivällisellä, joka on monelle päivän kulinaristinen kohokohta (ainakin Yhdysvalloissa). Perusidea on sovellettavissa mihin tahansa kulttuuriin: eläinperäiset raaka-aineet ”säästetään” päivän tärkeimmäksi koetulle aterialle oli se sitten lounas, illallinen tai jotain muuta. Ajatus on yksi tapa toteuttaa fleksaamista, eli kasvisruokavalion painottamista ilman että kokonaan siirtyy vegaaniksi. 

Eläinperäisten tuotteiden karsiminen lautaselta on todennäköisesti tärkein yksittäinen teko, jolla yksilö voi hillitä ilmastonmuutosta. Sillä on todennettu, merkittävä vaikutus ympäristöön, ja kollektiivisesti tehtynä se vaikuttaisi kulttuuriin ja markkinoihin voimallisemmin kuin mikään mielenosoitus.

Ilmastonmuutoksesta ei saa tarinaa – vai saako?

Ihmiset rakastavat tarinoita, mutta ilmastonmuutoksesta ei saa hyvää tarinaa – vielä. 

”Melkein kaikki yritykset tarinallistaa maapallon kriisi ovat joko scifiä tai kuitataan siksi. Ilmastonmuutoksesta on kovin vähän tarinaversioita, joita päiväkodin lapset voisivat esittää, eikä yhtäkään, joka liikuttaisi heidän vanhempansa kyyneliin.”

Ehkä meidän pitäisikin oikeasti alkaa kertoa tarinoita menneessä muodossa, kuin 100 vuoden takaisina asioina. Esimerkiksi: ”Ihmiset tiesivät, että heidän elämäntapansa tuhoaa maapallon ja ihanteellisen elämän mahdollisuudet tulevaisuuden sukupolvilta, mutta he eivät välittäneet. Heille oli tärkeintä saada tehdä ja kokea kaikkia niitä asioita, mitä maailma juuri nyt tarjosi. He halusivat nauttia elämästä, shoppailla uusia vaatteita ja kauniita tavaroita, ajella autoilla, (koska se oli mukavaa ja kätevää), syödä meheviä pihvejä, (koska liha on niin hyvää), matkustaa monta kertaa vuodessa kaukaisten maiden lämpöön karkuun yhä pimeämpiä talvia, ja asua ruhtinaallisen isoissa ihanissa taloissa. He eivät olleet vastuussa kellekään. Maailma oli heitä varten ja heillä oli oikeus nauttia elämästä.”

Millaista tulevaisuutta ennustaisit sivilisaatiolle, joka yhdessä toimien pelastaa kotinsa? Se päätös paljastaisi luonteemme ja muuttaisi meitä. Ottamalla tarvittavan harppauksen – ei uskomalla vaan toimimalla – tekisimme paljon muutakin kuin pelastaisimme planeetan. Tekisimme itsestämme pelastamisen arvoisen.

Sitaatit Jonathan Foer: Me olemme ilmasto.

0

Ilmastoja

Milloin tässä kirjassa oikein aletaan puhua ilmastoasioista?

Olin juuri aloittanut ilmastolukupiiriin valitun Jenny Offillin Ilmastoja (Gummerus 2020), ja tämä kysymys pyöri mielessäni ensimmäiset 20 sivua. Sitten hyväksyin, ettei kyseessä ole odottamani pohdiskeleva ja ilmastokeskeinen, selkeää draaman kaarta noudattava tarina, vaan enemmän pieniä tuokiokuvia tavallisen keskiluokkaisen amerikkalaisen ihmisen elämästä satunnaisilla anekdooteilla höystettynä. 

Ilmastoja sijoittuu aikaan ennen vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Päähenkilö Lizzie on kirjastonhoitaja, joka elää periaatteessa melko arkista ja samaistuttavaa perhe-elämää iloineen ja suruineen.

Jos unohtaa, että kirjaa pidetään ”ilmastokirjana”, se on viihteellistä ja jopa informatiivista luettavaa. Kirjassa on hienovaraista ja älykästä huumoria.

Lukukokemustani häiritsi kuitenkin kirjan tapa käsitellä ilmastonmuutosta, johon viitattiin lähinnä epäsuorasti – itse sanakin esiintyi kirjassa vain kaksi kertaa.

Vaikka päähenkilö kuvataan koulutetuksi ja älykkääksi, hänen suhteensa ilmastonmuutokseen on oudon ymmärtämätön: ikään kuin kyseessä olisi äkillinen, tsunamin kaltainen tapahtuma, johon tulee varautua esimerkiksi erilaisia eloonjäämiskeinoja harjoittelemalla. Kun me täällä Suomessa mietimme ilmastotekoja ja väännämme kättä onko vastuu niistä valtiolla vai ihmisillä, ilmeisesti amerikkalaiset varautuvat katastrofeihin – oli kyse sitten ydinsodasta tai ilmastonmuutoksesta – rakentamalla bunkkerin ja varaamalla riittävästi tonnikalaa. Omien kulutustottumusten kriittistä tarkastelua osana ilmastonmuutoksen hidastamista en muista kirjassa kohdanneeni. 

Kirjaa voi kyllä suositella – ihan tavallisena ajatuksia herättävänä ja aikaamme terävästi kuvaavana romaanina. Ilmastokirjaksi kutsuminen olisi sen sijaan liioittelua. 

Ilmastoja sisältää hienovaraista huumoria.
0

Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu

Ihme ilmat -kirjan kansikuva.

Ilmastolukupiirimme ensimmäisellä tapaamiskerralla keskustelun aiheena oli Laura Ertimon kirjoittama ja Mari Ahokoivun kuvittama Ihme ilmat! – miksi ilmasto muuttuu (Into Kustannus 2019). Tässä vielä kootusti omat mietteeni kirjasta.  

Ihme ilmat näyttää lastenkirjalta. Minut se kuitenkin yllätti täysin: suhteelliseen pieneen sivumäärään oli onnistuttu tiivistämään monipuolisesti luonnontiedettä, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä käytännön ”arjen ratkaisuja”.  Lastenkirjaformaatista huolimatta Ihme ilmat! on kiinnostavaa luettavaa myös aikuiselle. Ja ehkä nimenomaan heille, sillä itse en varmasti osaa sanoa, minkäikäiselle lapselle kirja lopulta sopii. Tärkeämpää lieneekin kiinnostus aiheeseen – ikään katsomatta.

Mitä hyvää?

Ottaen huomioon, miten monimutkainen ilmiö ilmastonmuutos on, kirjassa on onnistuttu erityisen hyvin tämän kokonaisuuden kiteyttämisessä ja sanallistamisessa. Kirjassa on humoristinen ja vähän piikittelevä sävy, mistä tykkäsin kovasti.

Omaan huumorintajuuni vetosi myös tunnistettavat karikatyyripersoonat (”miksi juuri minun ei tarvitse muuttaa mitään”). Yhteistyöhön ja vaikuttamisviestintään liittyvissä osioissa tuotiin kiinnostavasti esille eri vaikuttamisvaihtoehtoja ja miten erityyppistä valtaa on olemassa.

Niinikään kirjan visuaalinen tyyli miellytti – mutta olenkin ihminen, joka tykkää ääriviivoista. Minun silmääni kirja oli runsas ja värikäs, samalla kuitenkin selkeä. Kuvitus on hyvin oivaltavaa, ja kirjaa oli mukava vaikka vaan selailla.

Mitä puuttui?

Kirjan suurin ongelma on mielestäni kiertotalouden puuttuminen tarjotuista ratkaisuvaihtoehdoista. Koska asioita käsitellään lasten näkökulmasta, olisi ollut hyvin luontevaa tuoda esille palvelut ja aineettomat (elämys)lahjat vaihtoehtona esimerkiksi perinteisille synttärilahjoille. Kirjassa kyllä nostetaan ratkaisuksi tavaroiden ostaminen käytettynä ja niiden antaminen eteenpäin, mutta tavaroiden lainausta tai vuokrausta ei ehdoteta, vaikka lapsille jos keille lelujen lainaus on varsin tuttu asia. ”Mutta taloudelle tulee kyllä paha mieli!” kirjassa todetaan sarkastisesti. Niin, lineaaritaloudelle – ja sietääkin tulla.

Toinen kritiikkini kohdistuu tarinan turhan yksinkertaistettuihin loppuratkaisuihin. Todellisessa maailmassa ihmiset eivät saa päähänsä suurinpiirtein yhdessä yössä vaihtaa pienempään asuntoon tai luopua autosta ja miellyttävistä kulutustottumuksistaan. Jos muutosta ylipäätään tapahtuu, prosessi on oikeasti pitkä. Ainakin aikuisille. Ymmärrän, että helppojen muutosten tarjoileminen lukijoille on psykologinen keino: inspiraation ja toivon sytyttäminen ovat tärkeämpiä kuin realistisuus. Ja toivoa kirja pyrkii kaikin keinoin välittämään. 

Ja lopuksi

Kirjan lopussa lukijaa kehotetaan kuvittelemaan tulevaisuus. Tämä osoittautui minulle liian suureksi haasteeksi. En uskalla kuvitella tulevaisuutta – edes sitä, millaisessa maailmassa elämme 15 vuoden päästä. Liian moni kriittinen ja välttämätön muutos on vielä toteuttamatta, jotta voisin katsoa eteenpäin luottavaisin mielin. 

Kirjaan voi tutustua mallisivujen kautta kustantajan sivuilla

0

Patologisten suorittajien synninpäästö

Vähemmällä enemmän -kirjan kansikuva.

Ei kannata puristaa rystyset valkeina, kun normisuorituskin riittää.

Tutustuin Juha T. Hakalan kirjalliseen tuotantoon ensimmäisen kerran liki 20 vuotta sitten. Tuolloin Hakalan Graduopas antoi minulle toivoa ja opetti kirjoittamaan tuskallisen hitaasti etenevää eepostani ”pieni siivu kerrallaan”. Ongelmani oli työn ja gradun yhdistäminen. Teoreettisen käsiteanalyysin maailmaan sujahtaminen ei vaan onnistunut raskaan työpäivän tai -viikon jälkeen. Kahden vuoden ajan käytin kaikki sunnuntaini ja kesälomani gradun kirjoittamiseen. Gradun arvosana ”erinomainen” ei – luonnollisestikaan – ole kiinnostanut jälkeenpäin ketään muuta kuin itseäni. Minulle sillä oli kuitenkin merkitystä. Olin helpottunut ja tyytyväinen.


Paljon hauskempia tarinoita kaltaisistani ylisuorittajista löytyy Hakalan uudesta kirjasta ”Vähemmällä enemmän – miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta” (Alma Talent 2020). Noin 200-sivuinen teos tarjoilee jutustelevaan tyyliin yhdistelmän kulttuurihistoriaa ja varoittavia esimerkkejä liiallisen kunnianhimon tuomasta turmiosta. Hakalan pitkästä akateemisesta urasta johtuen tuli kärventää erityisesti harhaan astuneiden akateemisten broilereiden ahtereita, mutta epäterve kunnianhimo vaanii toki alalla kuin alalla urheilupiireistä yritysmaailmaan.

”Tutkijoiden mukaan useimmilla meistä on taipumus aliarvioida vastoinkäymisiä ja – vastaavasti – yliarvioida voimavarojamme. Tavoitteen saavuttamisen paradoksi onkin siinä, että saavuttaessamme jotain suurta emme oikeastaan tiedä etukäteen, mikä on menestyksen lopullinen hinta.”


Kirjan pääviesti on armollinen ja kannustava, se on kiteytetty otsikkoon: kun malttaa laskea rimaa, fokus siirtyy oikealle tasolle – tekemiseen – ja lopputulos yllättää. Vähemmällä saakin enemmän.

Kirjan alkuosassa Hakala moittii nyky-yhteiskuntaamme, missä ei arvosteta kunnon yöunia tai pelkästään ajatteluun varattua aikaa. Tästä olen ihan samaa mieltä. Tiedän, että nykyisessä asiakastyöhön perustuvassa roolissani pitäisi keskittyä enemmän ajatteluun sen sijaan että tuijottaa utiliteettitasoa. Elän jonkinlaista itseni luomaa suorittamisharhaa.

”Työhuoneensa seinään katseensa naulinnut tietotyöntekijä on yhteisönsä silmissä tehoton ja taatusti outo, vaikka todellisuudessa kunnolliset ajattelusessiot olisivat edelleen yksi tuottavimmista asioista, joihin ihminen voisi työpaikallaan – ja toki myös vapaalla ollessaan – satsata.”


Säntäilyä tehokkaampaa olisi keskittyä uteliaisuuteen ja ajatteluun. Ne synnyttävät myös hyvinvointia.

Paria asiaa jäin miettimään. Ensinnäkin, en usko, että liiallinen kunnianhimo olisi aina johdonmukaista (eikä kirjassa toki näin väitetäkään). Ihminen voi olla työssään epäterveen kunnianhimoinen, mutta kodinhoito tai fyysinen kunto retuperällä. Epäilemättä suorituskeskeisen yhteiskunnan myötä ammatillisen identiteetin rooli on edelleen liian korostunut ja unohdamme olla ensisijaisesti ihmisiä toisillemme.

Toiseksi, vaikka olen omassa elämässäni tietoisesti opetellut laskemaan rimaa, en kuitenkaan pidä sitä mitenkään helppona hommana, tyyliin ”lasket vaan rimaa niin homma alkaa sujua”. Ihmiselle, jonka identiteetti on rakentunut oman lahjakkuuden jatkuvalle kirittämiselle niin, että pystyy yhä uudelleen ottamaan vastaan ulkoisen haasteen tai ihan vaan haastamaan itseään, riman laskeminen tuntuu luovuttamiselta. Vaikka järki kuinka sanoo, ettei kannata tavoitella kymppiä kun seiskakin riittää, sisäsyntyinen onnistumisen tunne ei tule seiskasta vaan kympistä. Minulle ei koskaan tullut tyhjää tunnetta tärkeän tavoitteen saavuttamisesta, mutta riman laskemisesta kyllä. On ollut vaikeaa tyytyä keskinkertaiseen suoritukseen, vaikka se ilman muuta onkin vapauttanut energiaa ja aikaa muuhun. Ylisuorittamista ärsyttävämpää on kuitenkin tehdä (ylimääräistä) työtä, jota kukaan ei noteeraa – ja siitähän kympin suorituksissa usein on kyse. Minua tässä prosessissa on auttanut myös itseironia. Omasta säntäilystään kun voi aina tehdä pilaa.

”Muutamien äärimmäiseen kunnianhimoisuuteen taipuvaisten opiskelijoitteni tapauksessa perfektionismi ilmeni toimiin tarttumisen kohtuuttomana lykkäämisenä. -- Aluksi ihmettelin vetkuttelua, mutta päästyäni käsitykseen taudinkuvasta aloin ymmärtää. Eihän työtä kannata aloittaa ennen kuin tietää varmasti onnistuvansa. Näin perfektionisti ajattelee.”

Ja palatakseni vielä tähän graduasiaan, toisen tutkintoni gradu syntyi sitten jo paljon helpommin. Valitsin itseäni kiinnostavan, käytännöllisen aiheen ja rajasin sen tarkasti, sekä asetin riman tasolle ”riittävän hyvä”. Tätäkin työtä puursin työn ohessa pitkään, mutta paljon rennommalla otteella. Minulle oli koko ajan selvää, missä mennään ja mikä riittää. Arvosanaksi tavoittelin cum laudea, mutta sain eximian. Eikä tälläkään arvosanalla ole ollut kenellekään muulle merkitystä kuin minulle itselleni. Ainakin Hakalan viesti puristusotteen höllentämisestä on omalla kohdalla todistettu toimivaksi.


Lainaukset Juha T. Hakalan kirjasta ”Vähemmällä enemmän”.

+1

Energia on valuuttaa

Voittamisen anatomia -kansikuva

Lukuprojektini ovat edistyneet viime aikoina hitaasti. Aloitin Aki Hintsa – Voittamisen anatomian (Oskari Saari, WSOY 2015) vuosi sitten, heti Alex-kirjan perään. Välissä tuli luettua jotain muutakin, mutta ehkä oli vain hyvä että annoin tälle kirjalle aikaa.

Moni tuntemani ihminen on jo lukenut Voittamisen anatomian ja varmasti onnistunut tunnistamaan muutostarpeen myös omassa elämässään. Siksi en lähde tarkemmin avaamaan kirjan tarinaa ja aiheita.

Kriitikkoäänet sanovat, ettei kirjassa ole mitään uutta. Jos pilkotaan sisältö ”raaka-ainetasolle”, niin ei varmasti olekaan. Kaikkihan me jo tiedämme, että ihmisen pitäisi tunnistaa arvonsa ja elää niiden mukaisesti, asettaa itselleen tavoitteita, syödä, nukkua ja liikkua oikein ja riittävästi. Mutta kysymys ei olekaan kirjan teemoista, vaan miten ne esitetään. Analogia on yhteneväinen palvelu- tai tuotekehitykseen: samoista raaka-aineista voi syntyä täysin erilainen lopputulos toteuttajasta ja innovaatiosta riippuen. 

Voittamisen anatomian voima on erityisesti Oskari Saaren ansiota. Kirja on todella hyvin kirjoitettu. Se on vahvasti tarinallinen (ja samalla elämäkerrallinen) tietokirja, joka rakentaa rauhassa henkilökuvaa Aki Hintsasta hänen arvomaailmansa ja asiakastyön kautta. Minä, joka en ole piirun vertaa kiinnostunut F1-maailmasta (ja ilmastokriisin myötä vielä vähemmän) ja jolle formulakuskit kaikki näyttävät samoilta lippispäiltä astronauttihaalareissaan, aukesi paljon uusia näkökulmia. Ymmärrys omasta identiteetistä, arjen kuormitus, stressi ja heikko ote omaan hyvinvointiin ovat yleisiä ongelmia riippumatta siitä oletko formulakuski, yritysjohtaja vai tavallinen ihminen.

Miksi kirja kannattaisi lukea? Monet Hintsan opeista ovat lopulta hyvin yksinkertaisia eivätkä vaadi kovin suuria muutoksia arkeen. Kuten kirjassa todetaan, muutosten tekeminen on helppoa, niistä kiinni pitäminen vaikeaa. Yksi itselle keskeinen viesti on muistakin yhteyksistä tuttu: manage your energy, not your time. Energia on valuuttaa, joka nousee arvoonsa elämän haastavissa tilanteissa. Varsinkin pikkulapsiaika sai minut ymmärtämään henkilökohtaisen energiankäytön arvon. Liian paljon keskitymme ajankäyttöön eikä siihen, miten hallitsemme energiaamme. Kenestäkään ei ole iloa tai arvoa muille, jos ei huolehdi omasta hyvinvoinnistaan. Palautumisen tärkeydestä on onneksi viime aikoina ryhdytty puhumaan enemmän. 

Kirja on julkaistu keväällä 2015, puolitoista vuotta ennen Aki Hintsan menehtymistä syöpään. Kirjan loppupuolella Hintsa on jo väsynyt, suunnittelee irtautumista formulasirkuksesta ja keskittymistä omaan klinikkaansa Sveitsissä, mutta jatkaa sitten kuitenkin vielä yhden kauden Ron Dennisin pyynnöstä. Ei ole aina helppo elää kuten opettaa. Tämä on myös kirjan viimeinen oppi ja muistutus: aikamme on rajallinen. Varmista, että elät sen onnellisena ja omien arvojesi mukaisesti niiden ihmisten ympäröimänä, jotka ovat sinulle tärkeitä.

0