Aihearkisto: Kirja-arvio

Ilmastoja

Milloin tässä kirjassa oikein aletaan puhua ilmastoasioista?

Olin juuri aloittanut ilmastolukupiiriin valitun Jenny Offillin Ilmastoja (Gummerus 2020), ja tämä kysymys pyöri mielessäni ensimmäiset 20 sivua. Sitten hyväksyin, ettei kyseessä ole odottamani pohdiskeleva ja ilmastokeskeinen, selkeää draaman kaarta noudattava tarina, vaan enemmän pieniä tuokiokuvia tavallisen keskiluokkaisen amerikkalaisen ihmisen elämästä satunnaisilla anekdooteilla höystettynä. 

Ilmastoja sijoittuu aikaan ennen vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Päähenkilö Lizzie on kirjastonhoitaja, joka elää periaatteessa melko arkista ja samaistuttavaa perhe-elämää iloineen ja suruineen.

Jos unohtaa, että kirjaa pidetään ”ilmastokirjana”, se on viihteellistä ja jopa informatiivista luettavaa. Kirjassa on hienovaraista ja älykästä huumoria.

Lukukokemustani häiritsi kuitenkin kirjan tapa käsitellä ilmastonmuutosta, johon viitattiin lähinnä epäsuorasti – itse sanakin esiintyi kirjassa vain kaksi kertaa.

Vaikka päähenkilö kuvataan koulutetuksi ja älykkääksi, hänen suhteensa ilmastonmuutokseen on oudon ymmärtämätön: ikään kuin kyseessä olisi äkillinen, tsunamin kaltainen tapahtuma, johon tulee varautua esimerkiksi erilaisia eloonjäämiskeinoja harjoittelemalla. Kun me täällä Suomessa mietimme ilmastotekoja ja väännämme kättä onko vastuu niistä valtiolla vai ihmisillä, ilmeisesti amerikkalaiset varautuvat katastrofeihin – oli kyse sitten ydinsodasta tai ilmastonmuutoksesta – rakentamalla bunkkerin ja varaamalla riittävästi tonnikalaa. Omien kulutustottumusten kriittistä tarkastelua osana ilmastonmuutoksen hidastamista en muista kirjassa kohdanneeni. 

Kirjaa voi kyllä suositella – ihan tavallisena ajatuksia herättävänä ja aikaamme terävästi kuvaavana romaanina. Ilmastokirjaksi kutsuminen olisi sen sijaan liioittelua. 

Ilmastoja sisältää hienovaraista huumoria.
0

Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu

Ihme ilmat -kirjan kansikuva.

Ilmastolukupiirimme ensimmäisellä tapaamiskerralla keskustelun aiheena oli Laura Ertimon kirjoittama ja Mari Ahokoivun kuvittama Ihme ilmat! – miksi ilmasto muuttuu (Into Kustannus 2019). Tässä vielä kootusti omat mietteeni kirjasta.  

Ihme ilmat näyttää lastenkirjalta. Minut se kuitenkin yllätti täysin: suhteelliseen pieneen sivumäärään oli onnistuttu tiivistämään monipuolisesti luonnontiedettä, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä käytännön ”arjen ratkaisuja”.  Lastenkirjaformaatista huolimatta Ihme ilmat! on kiinnostavaa luettavaa myös aikuiselle. Ja ehkä nimenomaan heille, sillä itse en varmasti osaa sanoa, minkäikäiselle lapselle kirja lopulta sopii. Tärkeämpää lieneekin kiinnostus aiheeseen – ikään katsomatta.

Mitä hyvää?

Ottaen huomioon, miten monimutkainen ilmiö ilmastonmuutos on, kirjassa on onnistuttu erityisen hyvin tämän kokonaisuuden kiteyttämisessä ja sanallistamisessa. Kirjassa on humoristinen ja vähän piikittelevä sävy, mistä tykkäsin kovasti.

Omaan huumorintajuuni vetosi myös tunnistettavat karikatyyripersoonat (”miksi juuri minun ei tarvitse muuttaa mitään”). Yhteistyöhön ja vaikuttamisviestintään liittyvissä osioissa tuotiin kiinnostavasti esille eri vaikuttamisvaihtoehtoja ja miten erityyppistä valtaa on olemassa.

Niinikään kirjan visuaalinen tyyli miellytti – mutta olenkin ihminen, joka tykkää ääriviivoista. Minun silmääni kirja oli runsas ja värikäs, samalla kuitenkin selkeä. Kuvitus on hyvin oivaltavaa, ja kirjaa oli mukava vaikka vaan selailla.

Mitä puuttui?

Kirjan suurin ongelma on mielestäni kiertotalouden puuttuminen tarjotuista ratkaisuvaihtoehdoista. Koska asioita käsitellään lasten näkökulmasta, olisi ollut hyvin luontevaa tuoda esille palvelut ja aineettomat (elämys)lahjat vaihtoehtona esimerkiksi perinteisille synttärilahjoille. Kirjassa kyllä nostetaan ratkaisuksi tavaroiden ostaminen käytettynä ja niiden antaminen eteenpäin, mutta tavaroiden lainausta tai vuokrausta ei ehdoteta, vaikka lapsille jos keille lelujen lainaus on varsin tuttu asia. ”Mutta taloudelle tulee kyllä paha mieli!” kirjassa todetaan sarkastisesti. Niin, lineaaritaloudelle – ja sietääkin tulla.

Toinen kritiikkini kohdistuu tarinan turhan yksinkertaistettuihin loppuratkaisuihin. Todellisessa maailmassa ihmiset eivät saa päähänsä suurinpiirtein yhdessä yössä vaihtaa pienempään asuntoon tai luopua autosta ja miellyttävistä kulutustottumuksistaan. Jos muutosta ylipäätään tapahtuu, prosessi on oikeasti pitkä. Ainakin aikuisille. Ymmärrän, että helppojen muutosten tarjoileminen lukijoille on psykologinen keino: inspiraation ja toivon sytyttäminen ovat tärkeämpiä kuin realistisuus. Ja toivoa kirja pyrkii kaikin keinoin välittämään. 

Ja lopuksi

Kirjan lopussa lukijaa kehotetaan kuvittelemaan tulevaisuus. Tämä osoittautui minulle liian suureksi haasteeksi. En uskalla kuvitella tulevaisuutta – edes sitä, millaisessa maailmassa elämme 15 vuoden päästä. Liian moni kriittinen ja välttämätön muutos on vielä toteuttamatta, jotta voisin katsoa eteenpäin luottavaisin mielin. 

Kirjaan voi tutustua mallisivujen kautta kustantajan sivuilla

0

Patologisten suorittajien synninpäästö

Vähemmällä enemmän -kirjan kansikuva.

Ei kannata puristaa rystyset valkeina, kun normisuorituskin riittää.

Tutustuin Juha T. Hakalan kirjalliseen tuotantoon ensimmäisen kerran liki 20 vuotta sitten. Tuolloin Hakalan Graduopas antoi minulle toivoa ja opetti kirjoittamaan tuskallisen hitaasti etenevää eepostani ”pieni siivu kerrallaan”. Ongelmani oli työn ja gradun yhdistäminen. Teoreettisen käsiteanalyysin maailmaan sujahtaminen ei vaan onnistunut raskaan työpäivän tai -viikon jälkeen. Kahden vuoden ajan käytin kaikki sunnuntaini ja kesälomani gradun kirjoittamiseen. Gradun arvosana ”erinomainen” ei – luonnollisestikaan – ole kiinnostanut jälkeenpäin ketään muuta kuin itseäni. Minulle sillä oli kuitenkin merkitystä. Olin helpottunut ja tyytyväinen.


Paljon hauskempia tarinoita kaltaisistani ylisuorittajista löytyy Hakalan uudesta kirjasta ”Vähemmällä enemmän – miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta” (Alma Talent 2020). Noin 200-sivuinen teos tarjoilee jutustelevaan tyyliin yhdistelmän kulttuurihistoriaa ja varoittavia esimerkkejä liiallisen kunnianhimon tuomasta turmiosta. Hakalan pitkästä akateemisesta urasta johtuen tuli kärventää erityisesti harhaan astuneiden akateemisten broilereiden ahtereita, mutta epäterve kunnianhimo vaanii toki alalla kuin alalla urheilupiireistä yritysmaailmaan.

”Tutkijoiden mukaan useimmilla meistä on taipumus aliarvioida vastoinkäymisiä ja – vastaavasti – yliarvioida voimavarojamme. Tavoitteen saavuttamisen paradoksi onkin siinä, että saavuttaessamme jotain suurta emme oikeastaan tiedä etukäteen, mikä on menestyksen lopullinen hinta.”


Kirjan pääviesti on armollinen ja kannustava, se on kiteytetty otsikkoon: kun malttaa laskea rimaa, fokus siirtyy oikealle tasolle – tekemiseen – ja lopputulos yllättää. Vähemmällä saakin enemmän.

Kirjan alkuosassa Hakala moittii nyky-yhteiskuntaamme, missä ei arvosteta kunnon yöunia tai pelkästään ajatteluun varattua aikaa. Tästä olen ihan samaa mieltä. Tiedän, että nykyisessä asiakastyöhön perustuvassa roolissani pitäisi keskittyä enemmän ajatteluun sen sijaan että tuijottaa utiliteettitasoa. Elän jonkinlaista itseni luomaa suorittamisharhaa.

”Työhuoneensa seinään katseensa naulinnut tietotyöntekijä on yhteisönsä silmissä tehoton ja taatusti outo, vaikka todellisuudessa kunnolliset ajattelusessiot olisivat edelleen yksi tuottavimmista asioista, joihin ihminen voisi työpaikallaan – ja toki myös vapaalla ollessaan – satsata.”


Säntäilyä tehokkaampaa olisi keskittyä uteliaisuuteen ja ajatteluun. Ne synnyttävät myös hyvinvointia.

Paria asiaa jäin miettimään. Ensinnäkin, en usko, että liiallinen kunnianhimo olisi aina johdonmukaista (eikä kirjassa toki näin väitetäkään). Ihminen voi olla työssään epäterveen kunnianhimoinen, mutta kodinhoito tai fyysinen kunto retuperällä. Epäilemättä suorituskeskeisen yhteiskunnan myötä ammatillisen identiteetin rooli on edelleen liian korostunut ja unohdamme olla ensisijaisesti ihmisiä toisillemme.

Toiseksi, vaikka olen omassa elämässäni tietoisesti opetellut laskemaan rimaa, en kuitenkaan pidä sitä mitenkään helppona hommana, tyyliin ”lasket vaan rimaa niin homma alkaa sujua”. Ihmiselle, jonka identiteetti on rakentunut oman lahjakkuuden jatkuvalle kirittämiselle niin, että pystyy yhä uudelleen ottamaan vastaan ulkoisen haasteen tai ihan vaan haastamaan itseään, riman laskeminen tuntuu luovuttamiselta. Vaikka järki kuinka sanoo, ettei kannata tavoitella kymppiä kun seiskakin riittää, sisäsyntyinen onnistumisen tunne ei tule seiskasta vaan kympistä. Minulle ei koskaan tullut tyhjää tunnetta tärkeän tavoitteen saavuttamisesta, mutta riman laskemisesta kyllä. On ollut vaikeaa tyytyä keskinkertaiseen suoritukseen, vaikka se ilman muuta onkin vapauttanut energiaa ja aikaa muuhun. Ylisuorittamista ärsyttävämpää on kuitenkin tehdä (ylimääräistä) työtä, jota kukaan ei noteeraa – ja siitähän kympin suorituksissa usein on kyse. Minua tässä prosessissa on auttanut myös itseironia. Omasta säntäilystään kun voi aina tehdä pilaa.

”Muutamien äärimmäiseen kunnianhimoisuuteen taipuvaisten opiskelijoitteni tapauksessa perfektionismi ilmeni toimiin tarttumisen kohtuuttomana lykkäämisenä. -- Aluksi ihmettelin vetkuttelua, mutta päästyäni käsitykseen taudinkuvasta aloin ymmärtää. Eihän työtä kannata aloittaa ennen kuin tietää varmasti onnistuvansa. Näin perfektionisti ajattelee.”

Ja palatakseni vielä tähän graduasiaan, toisen tutkintoni gradu syntyi sitten jo paljon helpommin. Valitsin itseäni kiinnostavan, käytännöllisen aiheen ja rajasin sen tarkasti, sekä asetin riman tasolle ”riittävän hyvä”. Tätäkin työtä puursin työn ohessa pitkään, mutta paljon rennommalla otteella. Minulle oli koko ajan selvää, missä mennään ja mikä riittää. Arvosanaksi tavoittelin cum laudea, mutta sain eximian. Eikä tälläkään arvosanalla ole ollut kenellekään muulle merkitystä kuin minulle itselleni. Ainakin Hakalan viesti puristusotteen höllentämisestä on omalla kohdalla todistettu toimivaksi.


Lainaukset Juha T. Hakalan kirjasta ”Vähemmällä enemmän”.

+1

Energia on valuuttaa

Voittamisen anatomia -kansikuva

Lukuprojektini ovat edistyneet viime aikoina hitaasti. Aloitin Aki Hintsa – Voittamisen anatomian (Oskari Saari, WSOY 2015) vuosi sitten, heti Alex-kirjan perään. Välissä tuli luettua jotain muutakin, mutta ehkä oli vain hyvä että annoin tälle kirjalle aikaa.

Moni tuntemani ihminen on jo lukenut Voittamisen anatomian ja varmasti onnistunut tunnistamaan muutostarpeen myös omassa elämässään. Siksi en lähde tarkemmin avaamaan kirjan tarinaa ja aiheita.

Kriitikkoäänet sanovat, ettei kirjassa ole mitään uutta. Jos pilkotaan sisältö ”raaka-ainetasolle”, niin ei varmasti olekaan. Kaikkihan me jo tiedämme, että ihmisen pitäisi tunnistaa arvonsa ja elää niiden mukaisesti, asettaa itselleen tavoitteita, syödä, nukkua ja liikkua oikein ja riittävästi. Mutta kysymys ei olekaan kirjan teemoista, vaan miten ne esitetään. Analogia on yhteneväinen palvelu- tai tuotekehitykseen: samoista raaka-aineista voi syntyä täysin erilainen lopputulos toteuttajasta ja innovaatiosta riippuen. 

Voittamisen anatomian voima on erityisesti Oskari Saaren ansiota. Kirja on todella hyvin kirjoitettu. Se on vahvasti tarinallinen (ja samalla elämäkerrallinen) tietokirja, joka rakentaa rauhassa henkilökuvaa Aki Hintsasta hänen arvomaailmansa ja asiakastyön kautta. Minä, joka en ole piirun vertaa kiinnostunut F1-maailmasta (ja ilmastokriisin myötä vielä vähemmän) ja jolle formulakuskit kaikki näyttävät samoilta lippispäiltä astronauttihaalareissaan, aukesi paljon uusia näkökulmia. Ymmärrys omasta identiteetistä, arjen kuormitus, stressi ja heikko ote omaan hyvinvointiin ovat yleisiä ongelmia riippumatta siitä oletko formulakuski, yritysjohtaja vai tavallinen ihminen.

Miksi kirja kannattaisi lukea? Monet Hintsan opeista ovat lopulta hyvin yksinkertaisia eivätkä vaadi kovin suuria muutoksia arkeen. Kuten kirjassa todetaan, muutosten tekeminen on helppoa, niistä kiinni pitäminen vaikeaa. Yksi itselle keskeinen viesti on muistakin yhteyksistä tuttu: manage your energy, not your time. Energia on valuuttaa, joka nousee arvoonsa elämän haastavissa tilanteissa. Varsinkin pikkulapsiaika sai minut ymmärtämään henkilökohtaisen energiankäytön arvon. Liian paljon keskitymme ajankäyttöön eikä siihen, miten hallitsemme energiaamme. Kenestäkään ei ole iloa tai arvoa muille, jos ei huolehdi omasta hyvinvoinnistaan. Palautumisen tärkeydestä on onneksi viime aikoina ryhdytty puhumaan enemmän. 

Kirja on julkaistu keväällä 2015, puolitoista vuotta ennen Aki Hintsan menehtymistä syöpään. Kirjan loppupuolella Hintsa on jo väsynyt, suunnittelee irtautumista formulasirkuksesta ja keskittymistä omaan klinikkaansa Sveitsissä, mutta jatkaa sitten kuitenkin vielä yhden kauden Ron Dennisin pyynnöstä. Ei ole aina helppo elää kuten opettaa. Tämä on myös kirjan viimeinen oppi ja muistutus: aikamme on rajallinen. Varmista, että elät sen onnellisena ja omien arvojesi mukaisesti niiden ihmisten ympäröimänä, jotka ovat sinulle tärkeitä.

0

Ihmiskunta tienhaarassa

Tienhaarassa-kirjan kansi.


Mari Pantsarin ja Jouni Kerosen Tienhaarassa – johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella (Docendo 2019) käsittelee ymmärrettävästi ja monitahoisesti tilaa, johon olemme ihmiskuntana maapallomme ajaneet. Kirja tarjoaa hyvää taustatietoa ja perspektiiviä ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun. Se on mielenkiintoinen ja yleissivistävä ja siksi suositeltavaa luettavaa ihan kaikille yläkouluikäisistä ylöspäin. Lukijana ymmärrän nyt aikaisempaa paremmin, miten ongelmia on yritetty tuoda esille ja ratkaista jo vuosikymmenten ajan siinä välillä onnistuen – ja useimmiten onnistumatta. Kirjailijat esittävät myös kolme vaihtoehtoista tulevaisuusskenaariota, joista joudumme valitsemaan. Tai sitten ilmasto valitsee puolestamme.

Kirjan alkuosa on varsin synkkää luettavaa, syystäkin. Ilmastonmuutoksessahan ei ole millään muotoa kyse pelkästään ympäristöongelmasta, vaan kasvuun ja kuluttamiseen kytkeytyvistä monimutkaisista, poliittisista ja yhteiskunnallisista rakenteista, joiden tunnistaminen ja murtaminen ilman yhteistä tahtoa on hidasta ja haastavaa. Talouden ja hyvinvoinnin ylläpitäminen nykyjärjestelmällä ajaa ohi kaiken muun, ilmastonmuutoksenkin. Luopuminen on vaikeaa, koska ihminen ei pysty luottamaan siihen, että tilalle tuleekin jotain parempaa. 

On yllättävää, kuinka nykytilanteeseen johtanut elämäntyylimme on lopulta vain muutaman sukupolven mittainen. Puhumme kiertotaloudesta “uutena” asiana, vaikka vielä isovanhempiemme lapsuudessa se oli yleinen materiaalien käyttöä ohjaava ajattelu. Oli myös hätkähdyttävää lukea, kuinka 1990-luvulla ilmastonmuutoksen arvioitiin olevan Suomelle hyvä asia. Epäilemättä aika moni suomalainen ajattelee juuri nytkin, kuinka entistä lämpimämmät kesät kuulostavat vain positiiviselta asialta ja puolitoista astetta mitättömältä muutokselta.

Vastapainona synkälle nykytilanteelle kirjassa nostetaan esille myös onnistumisia: mitä uusia mahdollisuuksia  ja teknologioita meillä on jo nyt tai pian käsissämme ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tämä osio loi ainakin minuun uskoa ja innostusta ja nosti motivaatiota päästä itsekin joskus jollain tapaa mukaan luomaan muutosta. Se, että meillä on jo olemassa ratkaisuja mutta emme vain ota niitä käyttöön, kertoo kuinka vahvasti todellinen ongelma on rakenteissa ja mindsetissä. Teknologiasta ei ole ihan kauheasti apua ellei sitä käytetä. 

Pantsarin ja Kerosen kirjan loppuosa on varattu selkeälle kannanotolle ja toimenpide-ehdotuksille. Viesti on suunnattu päättäjille, erityisesti EU-tasolle. Meillä on kolme vaihtoehtoista tietä edessämme: nykymallinen kulutuksen jatkaminen (pannuhuone), systeeminen ratkaisu tai kieltotalous. Konkreettiset toimenpiteet liittyvät esimerkiksi päästökaupan kehittämiseen sekä erityisesti minua ilahduttaneeseen kansalaisviestintään ja ilmastotekoihin kannustamiseen.

Hiukan harmillisesti tämä vaihtoehtoihin ja ratkaisuihin keskittyvä osio oli vain noin parinkymmenen sivun mittainen. Vaikka kirjan alkuosa on kiinnostavaa ja tarpeellista, olisin toivonut johtajuudelle enemmän painotusta. Tämän lisäksi olisin kaivannut kirjaan myös vahvempaa tiedon visuaalista kiteyttämistä: vaikka sitten simppeleitä piirakoita ja graafeja. Kustannustoimittajan silmälasein katsoen huomasin monessa kohtaa, että kirjaa tehdessä on tullut vähän kiire. Mutta kiirehän meillä onkin.

Tienhaarassa-kirjan kirjailijapalkkiot lahjoitetaan nuorten ilmastotyöhön. Jos kirjasta otetaan uusi painos, suosittelen tämän tiedon sekä hashtagin  #nytonpakko lisäämistä kanteen.

Markkinointivoimat pitäisi valjastaa kestävyyskriisin ratkaisemiseksi eikä sen kiihdyttämiseksi.
Uskon, että moni meistä markkinointibisneksessä työskentelevistä ohjaisi hyvin mielellään osaamisensa nimenomaan kestävyyskriisin ratkaisemiseksi. Tämä on hyvä esimerkki rakenteellisesta ongelmasta: Koska talous perustuu jatkuvaan kasvuun, markkinointipalveluja ostetaan vain kasvun vauhdittamiseksi. Markkinointi on psykologiaa ja sen tarkoitus on vaikuttaa ihmiseen. Totta mooses tätä vaikutusta voidaan suunnata myös päinvastaiseen suuntaan eli kulutuksen vähentämiseen – kun vaan joku pyytäisi!

Tienhaarassa herätti paljon ajatuksia. Tässä pari.

Muutos ei synny ilman tunnetta

Omasta näkökulmastani ilmastokeskustelua on käyty pitkään ensisijaisesti “ympäristötohtoreiden” kesken ammattilaiselta ammattilaiselle – kiihkottomasti, faktavetoisesti ja jopa etäisyyttä muihin ihmisryhmiin ottaen. Tämän seurauksena tiedeyhteisö jää helposti kasvottomaksi varoittelijaksi. Johtajuus ilmastonmuutoskeskustelussa on kuitenkin myös kasvojen antamista näkemyksille ja ratkaisuille – ei vain ongelmille. Niiden, jotka tietävät mitä pitää tehdä, pitäisi rohkeammin tulla esille.

Tienhaarassa-kirjan yksi keskeinen ansio on nykyaikainen asiantuntijuus: kryptisen ja etäännyttävän ammattislangin sijaan kirjoittajien teksti on ymmärrettävää, helppotajuista ja ennen kaikkea rohkeasti kantaaottavaa ja tunteita herättävää. 

Tämä onkin minun viestini ympäristöihmisille: Faktat ovat vaikuttamisen lähtökohta, mutta ne eivät riitä. Jos halutaan tekoja, on viesti on muotoiltava niin, että se synnyttää vastaanottajassa – päättäjässäkin – tunteen. Tunnetta seuraa uudenlainen ajattelu, mistä seuraa halu tehdä asioita uudella tavalla.

Ilmastojohtajuus on hukassa

Sain kirjasta vahvistusta käsitykselleni, että ilmastonmuutosta, joka on todennäköisesti koko ihmiskuntamme vaikein koskaan kohtaama ongelma, ei pystytä hidastamaan riittävästi nykyisellä nelivuotiskauteen nojaavalla poliittisella järjestelmällä, jossa päätöksentekoon yrittävät vaikuttaa lukuisat taustaorganisaatiot lobbareineen; on fossiilituet sekä jatkuvaan kasvuun perustuva ja tähtäävä talousmallimme.

Minulle ilmatojohtajuudessa on paljon samaa kuin yritysten johtamisessakin: asetetaan tavoitteet ja luodaan strategia niihin pääsemiseksi; sitten ryhdytään tekemään päätöksiä ja toimenpiteitä tavoitteiden saavuttamiseksi. Kyseenalaistetaan vanhaa ja tarvittaessa luodaan täysin uusia käytänteitä ja innovaatioita. Lisäksi näistä asioista, sekä ennen kaikkea muutosten kautta syntyvistä hyödyistä, pitää viestiä aktiivisesti ja läpinäkyvästi kaikille osapuolille, ei vain omalle viiteryhmälle.

Valitettavasti en tunnista yhteiskunnassamme tämäntyyppistä toimijaa.

Talousjärjestelmämme vaatisi ajattelun, arvojen ja toiminnan uudistamista. Tämän lisäksi tarvitsemme täysin uudenlaisen ilmastopoliittisen ja itsenäisen organisaation, joka voi tehdä välttämättömiä, tutkittuun tietoon perustuvia ja perusteltuja ylisukupolvisia päätöksiä Suomessa. Päästöt pitää saada nopeasti laskuun, mutta on päivänselvää, että tällä hetkellä kaikki ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi 1,5 asteeseen tähtäävät suunnitelmat ja toimenpiteet tapahtuvat liian hitaasti. Nyt kun tämä on oikeastaan jo tunnistettu ja sanottu ääneen, mitä voimme asialle tehdä?

0