Avainsana-arkisto: ilmiöt

Viisi vuotta lentämättä

Toukokuussa 2022 tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun olen lentänyt lomalle tai ylipäätään yhtään minnekään. Tuolloin, viisi vuotta sitten, kävimme perheen kanssa pakettimatkalla Kreetalla. Kaikkiaan viimeisen 10 vuoden aikana olemme lentäneet lomalle kolme kertaa.

Noh, koenko luopuneeni jostain, kun lentolomat ovat jääneet? Kyllä!

(Ja kerron kohta mistä kaikesta.)

Aikaisemmin, varsinkin aikana ennen lapsia, elin voimakkaasti lomasta seuraavaan. Uskoin pitkälti matkailumarkkinoinnin aivopesun myötä, että irrottautuminen töistä onnistuu vain mahdollisimman kaukana Suomesta. Yksi ulkomaanmatkan kohokohdista oli heti matkan alussa: lentokentän innostunut ja kansainvälinen tunnelma, jännitystä ja odotusta, ehkä kuohuviinilasi (myös rauhoittamaan hermoja). Ja koneen laskeutuessa kohteeseen oli aina se hetki, kun astut ulos ja aistit lämmön, kosteuden ja uudet tuoksut. Kun lomamatka oli ohi, suunnittelin jo seuraavaa. Arki oli lähinnä välttämätön paha, jota oli jaksettava, että seuraava lomamatka voisi taas koittaa. Kai tätä voisi kuvailla matkailuriippuvuudeksikin.

Tutkimusten mukaan lomamatkailun onnellisin vaihe ajoittuu sen suunnitteluun ja matkan odottamiseen. Loman vaikutukset hiipuvat pian matkan jälkeen ja kestävät lopulta vain muutaman päivän.

Lomamatka toimii siis samalla tavalla kuin nopeat hiilarit: niistä saa hetkellisen hyvän olon, joka katoaa nopeasti jättäen kuitenkin riippuvuuden tunteen.

Missään vaiheessa tarkoitukseni ei ole ollut lopettaa lentämistä kokonaan, sillä pidän kulttuureihin tutustumista äärimmäisen tärkeänä. Muutama vuosi sitten asetin kuitenkin itselleni kriteerit, joista olen kirjoittanut aikaisemminkin: nettovaikutuksen on oltava jollain mittarilla positiivinen. Toistaiseksi en ole tunnistanut perusteita hetkelliseen irtiottoon, jonka yksilötason ympäristökuormitus on karmaiseva.

Kun lentomatkailu on vähentynyt, olen samalla luopunut aika monesta henkisesti kuormittavasta asiasta:

  • Lentoyhtiöiden ja matkajärjestäjien syöttämästä kuvitelmasta, että vain loma jossain kaukana on virkistävää ja oikeaa lomaa.
  • kuvitelmasta, että olisin jotenkin vähemmän kiinnostava j akansainvälinen, jos en koko ajan matkusta kaupunkilomille, turisti- tai eksoottisiin kohteisiin.
  • lentomatkailuun liittyvästä (muusta) sosiaalisesta statuksesta.
  • lounaskeskusteluiden matkailupätemisestä.
  • kuvitelmasta, että en ”selviäisi” syksyn pimeydestä ilman etelänmatkaa (se on ihan asennekysymys).
  • matkavalmisteluihin kuluneesta henkisestä stressistä.
  • matkan onnistumiseen liittyvistä paineista.
  • lentohäpeästä.

Kun luopuu jostain, tilalle tulee yleensä jotain uutta. Omalla kohdallani esimerkiksi

  • panostaminen hyvään arkeen on kasvanut.
  • läsnäolon fokus on tässä hetkessä tai ihan lähiviikoissa. Samasta syystä
  • en enää stressaa lomakausista.
  • lähimatkailun, jopa omassa kaupungissa, arvo on noussut.
  • kiitollisuus omasta mökistä ja sen arvosta omassa elämässä on vain noussut.
  • ymmärrän paremmin, että ulkoisten elämysten tavoittelu ei tee minusta onnellisempaa.
  • olen tyytyväinen itseeni siinä, etten kuormita ympäristöä ainakaan täysin tarpeettomalla lentämisellä.

Mitä tulee lentämiseen, suosittelen lämpimästi riman nostamista ja nopeiden lentohiilareiden vähentämistä. Ei pelkästään lentämisen vähentäminen, vaan nimenomaan lentämättä jättäminen on yksi yksinkertaisimpia yksilötason ilmastotekoja, joita jokainen voi tehdä.

Vain konkreettinen uhka on todellinen uhka

Putinin hyökkäys Ukrainaan käynnisti valtavan muutoksen länsimaissa: pari ensimmäistä päivää yskittiin, mutta sitten rivit saatiin suoriksi, ja apukoneisto niin vastarinnan tukemiseksi kuin pakolaisten auttamiseksi käynnistyi täydellä teholla.


Ukrainan tilanne on samalla erittäin hyvä esimerkki siitä, miksi pystymme reagoimaan ”oikein” Venäjän kaltaiseen uhkaan mutta emme ilmastokriisiin tai luontokatoon. Lähes kaikissa ilmastokriisiä psykologisesta näkökulmasta käsittelevissä julkaisuissa tuodaan esille, kuinka ihminen on rakennettu tunnistamaan konkreettinen, välitön uhka, mutta ei hitaasti ja vääjäämättä etenevää uhkaa (ennen kuin on liian myöhäistä). Ilmastonmuutoksessa ei myöskään ole selkeää roolitusta. Ukrainalla on itsestäänselvä vihollinen (Putin), sankari (Zelenskyi) ja tarina (kansakunnan ja itsenäisyyden puolustaminen). Ilmastokriisistä sen sijaan ei saa ”hyvää tarinaa”, kuten on aikaisemminkin todettu.


Elämme nivelhetkeä niin monessa suuressa kysymyksessä, että niitä on juuri tällä hetkellä vaikea edes käsittää. Ilmaston kannalta ratkaisut saattavat nyt olla juuri niitä mitä on odotettu: nopeutettu vihreä siirtymä ja fossiilienergiasta luopuminen. Silti ainakin itseä huolestuttaa ulostulot, joissa energiankulutuksen vähentämisen sijaan huudellaan entistä tanakammin fossiilienergian perään. Esimerkiksi turvetta aletaan taas nostaa energiakäyttöön, vaikka se oli tarkoitus haudata.


Juuri nyt muutos olisi mahdollisuus myös yksilötasolla. Liikenne- ja viestintäviraston tutkimuksen (2016) mukaan 64 % työmatkoista tehdään henkilöautolla. Ja kuitenkin Likesin mukaan lähes puolet suomalaisista (46 %) asuu pyöräilymatkan (alle 7 km) päässä työpaikastaan. Myös huomattava osa 1–2 km:n työmatkoista tehdään autolla. Nyt olisi myös erinomainen hetki arvioida oman kiinteistön lämmitysratkaisua. Maalämpö on erinomainen vaihtoehto irrottautua polttamiseen perustuvasta markkinaehtoisesta kiinteistön lämmityksestä (kuten öljy tai kaukolämpö). Maalämpö on päästötön ja käytännössä ikuinen energiamuoto.


Jollain ihmeellisellä tavalla ihmiset tuntuvat tarvitsevan kunnon adrenaliinipiikin, säikähdyksen, herätäkseen nykymaailmaan missä elämme. Hälytystilassa eläminen on kuormittavaa ja epämiellyttävää, mutta sopivassa määrin se toivottavasti vaikuttaa arvoihimme, ajatteluumme ja sitä kautta muuttuu myös toiminnaksi rauhan ja ilmaston puolesta.

Kuvassa suppailijoita Tuomiojärvellä maaliskuussa 2022.

Uusiutuva ei ole sama kuin päästötön

Yksi viherpesun muodoista on kutsua uusiutuvaa energiaa päästöttömäksi. Energiamuoto voi olla uusiutuvaa, mutta se ei tarkoita, että se olisi myös päästötöntä.

Esimerkiksi puu (biomassa) on nykyluokituksen mukaan uusiutuvaa energiaa. Päästötöntä se ei kuitenkaan ole, sillä sen polttamisesta syntyy hiilidioksidipäästöjä. Nyrkkisääntö: jos sitä poltetaan, siitä syntyy päästöjä.

On tuotantomuotoja, jotka ovat sekä uusiutuvia että päästöttömiä. Näitä ovat tuulivoima, aurinkovoima, vesivoima ja maalämpö*. Minkään niiden välittömässä tuotannossa ei synny kasvihuonekaasupäästöjä. Myös ydinvoima on päästötöntä (joskaan ei uusiutuvaa).

Kun energiamuotoja vertaillaan toisiinsa elinkaarinäkökulmasta, eli huomioidaan myös esim. infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta aiheutuvat päästöt, on tietysti selvää, että täysin päästötöntä vaihtoehtoa ei olekaan. Tästä huolimatta viiden kärki erottuu selkeästi.

Termien väärinkäyttö johtaa viherpesuun

Päästötön ja uusiutuva menevät sekaisin toimittajilla, mikä on tietysti noloa. Mutta ikävämpi tilanne on, kun energia-alan asiantuntijat – jotka varmasti tietävät eron – markkinoivat päästöttöminä tuotteita, jotka eivät niitä oikeasti ole. Tämä on ihan rehellistä kuluttajien harhaanjohtamista.

Tässä pari esimerkkiä:

Maaseudun Tulevaisuudessa viitataan bioenergiaan päästöttömänä.
Vihreää Lämpöä mainostetaan päästöttömänä…
… vaikka se tuotetaan polttamalla.


Miksi ”päästötön”-termin väärinkäyttö on ongelma? Ensinnäkin siksi, että ihmisten pitää ymmärtää ero ja tietää mitä he ostavat ja eivät osta.

Toiseksi: tilanteessa, missä päästöt – toistan päästöt – on pakko saada nopeasti alas, pitäisi nimenomaan panostaa päästöttömiin energiamuotoihin. Emme voi mitenkään tähdätä nollatulokseen, jossa poltetaan puuta ja ajatellaan, että kohta tilalle istutetaan jossain puu joka sitten seuraavan 80 vuoden aikana hyvällä tuurilla sitoo itseensä saman määrän hiiltä. Meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa tällaiseen vastuun siirtelyyn. Meillä on kirittävänä myös aikaisempien sukupolvien aiheuttamat päästöt. Ja olemme raskaasti takamatkalla.

Joten ihmiset älkää uskoko kaikkea mitä teille markkinoidaan. Polttaminen ei ole päästötöntä.

*Edellyttää, että maalämpöpumpun käyttämä sähkö tuotetaan päästöttömästi.

Aikamme ruokahävikki-innovaatiot

Alko tiedotti tänään, että se alkaa tehdä hävikkiglögistä marmeladia. Erinomainen uutinen! Tästä insipiroituneena haluan heittää myös omat uudet ideani ilmoille ruokahävikin vähentämiseksi:

  1. Sipsimurot. Sipsipussien pohjalle kertyy aina desitolkulla tauhkaa, jota on vaikea syödä koska hippuset eivät jää käteen mutta rasva ja suola sitäkin tiukemmin. Tämä tauhka voidaan kerätä ja muotoilla palloiksi ja myydä suolamuroina tai texmex-salaattien osina.
  2. Baileys-pirtelö. Tämä jo edesmenneen Ye Old Brick’s Inn -ravintolan klassikkojälkiruoka ansaitsisi paikan minkä tahansa vielä toimivan ravintolan ruokalistalla. On mahdollista, että joku edelleen juo kermaliköörejä, mutta minusta ne sopivat paremmin jälkiruokaan.
  3. Suklaakonvehtikiisseli. Näin joulun alla ja varsinkin sen jälkeen määrätön määrä suklaakonvehteja etsii kotia. Kiisselin valmistukseen otetaan mielellään vinkkejä, sillä konvehtien käyttäminen kaakaojauheen sijaan vaatii vielä harjoitusta.
  4. Fariinisokeribetoni. En tiedä toista elintarviketta, joka kovettuisi huoneenlämmössä sedimentiksi. Ehdoton ympäristöystävällinen raaka-aine talonrakentamiseen.

Saa käyttää!

Ilmastodenialistit keskuudessamme

Tienhaarassa-kirja käsitteli myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistamista. ilmastodenialismi ilmenee kolmella tavalla: kieltämällä, vääristämällä ja passivoimalla. 

Kieltäminen ja vääristäminen – systemaattista ja rahoitettua ilmastodenialismia

Kieltämisen tyypillisimpiä muotoja on väittää, ettei meneillään oleva ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttamaa (vaan luonnollinen tapahtuma) tai ettei ilmastonmuutosta ole edes tapahtumassa. Kieltäminen sisältää myös ajatuksen, että ilmastonmuutos olisi jollain tapaa hyödyllinen. (Pantsar & Keronen 2019, 116.)

Vääristäminen sisältää puolestaan usein osatotuuksiin perustuvaa vähättelyä ja tieteelliseltä tutkimukselta vaikuttavaa detaljitasoista dataa, joka ei kuitenkaan kestä tarkempaa tieteellistä arviointia. Ilmastodenialismia tukeva työ on nauttinut erityisesti Yhdysvalloissa vahvaa rahoitusta jo vuosikymmenten ajan. Vuonna 2010 denialismia tukevien organisaatioiden työtä sponsoroitiin arviolta 1,2 miljardilla dollarilla, kun samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon ilmastotutkimuksen rahoitus oli noin 2 miljardia dollaria. Denialismia tukeva työ on ollut myös tuloksekasta. (Pantsar & Keronen 2019, 118–119.) 

Jos kymmenen vuotta sitten tukirahaa investoitiin yli miljardi, voi vain kuvitella, kuinka isoja dollareita liikkuu tänä päivänä ja lähitulevaisuudessa, kun ilmastopäätösten “häviäjät” pistävät kaikin tavoin kampoihin. Tuntuu, että ilmastodenialismi on jo luonut informaatiosodan, jota ei vain kutsuta sodaksi vaan vaikuttamistyöksi. 

SIsältä syöty

Kansalaiset passivoimisen puolesta

Kolmas ilmastodenialismin muoto on passivoiminen, joka tarjoaa meille rivikansalaisille näppärän tavan oikeuttaa nykyinen elämäntyylimme myös jatkossa.

Passivoimista on vähätellä esimerkiksi omien tekojen merkitystä suhteessa muihin (miksi minun pitäisi, kun ei muutkaan), suomalaisten tekoja globaalissa mittakaavassa (miksi meidän pitäisi, kun ei intialaisetkaan) sekä olla tekemättä mitään, koska ilmastonmuutos toteutuu kuitenkin (minun teoillani ei ole mitään merkitystä) (Pantsar & Keronen 2019, 121).

Eikö kuulostakin tutulta?

Taistelua aktivoimisen ja passivoimisen välillä käydään joka päivä. Passiivista voimakenttäänsä säteilee niin työkaveri, naapuri, ystävä tai kuka tahansa some-fiidissä ja uutisten kommenttibokseissa – joka ainoa päivä joku heistä kyseenalaistaa joko omien tekojen tai suomalaisten tekojen merkityksen, jos ei ääneen niin vähintäänkin mielessään. Jopa jotkut ilmastoasiantuntijat saattavat syyllistyä passivoimiseen pyrkiessään korostamaan tietyn yksittäisen teon merkitystä vähättelemällä muita. Tämä on surullista, sillä hajaannus herättää hämmennystä ja hämmennys passivoi lisää. Juuri se on denialistien tavoite.

Jättilintu

Jokainen tuntee ilmastodenialistin – tai on itse sellainen

Populismiin sisältyy kaunis ajatus “yhden ratkaisun periaatteesta”, kuten teknologiasta, jolla ilmastonmuutos pysäytetään. Sellaista ei ole. Tarvitaan monta ratkaisua, monella eri tasolla. Tarvitaan kaikkia toimenpiteitä. Suomen kulutuksesta aiheutuvista päästöistä lähes 70 % syntyy ihmisten – siis yksilöiden –  toiminnasta, ja nämä päästöt ovat viime vuosina vain kasvaneet. On päivänselvää, että poliittisten päätösten ja puhtaiden energiaratkaisujen lisäksi hiilineutraaliuteen pääseminen edellyttää myös yksilötason asenteiden ja kulutustottumusten muutoksia. Mutta muutos on kauhean vaikea, jos ei pysty asettumaan omien tarpeidensa yläpuolelle. Keskiluokkaiset ihmiset pitävät kynsin hampain kiinni elämäntyylistään ja saavutetuista eduistaan.

Poteroitumisen taustalla on myös epämääräinen ja epäuskoinen pelko, joka on seurausta huonosta valmistautumisesta. Ilmastonmuutos ei julista sotaa ja hyökkää tietystä suunnasta tiettyyn aikaan. Emme ole tottuneet taistelemaan sellaista vastaan, minkä voi nähdä ja tuntea vasta, kun se on aivan iholla. Olemme vain tuijotelleet horisonttiin ja pötkötelleet aurinkotuolissa elämästä nauttien. Nyt ilmastokriisi varjostaa täydellistä arkeamme, ja se on niin pelottava asia, että sitä ei vaan pysty ajattelemaan. Koska päätöksillä on kiire, ei vain ole aikaa toteuttaa muutosta pelkästään posin kautta. On vaikea hyväksyä, että todellinen syyllinen katsoo peilistä. On helpompi osoitella ja vastuuttaa muita. Ahdistaa, ja ilmastodenialismi tarjoaa tähän ahdinkoon helpotusta ja synninpäästön.

Valitettavasti denialisteja eivät ole vain ihmiset, jotka vähättelevät muutosten tarvetta ja kiireellisyyttä tai kyseenalaistavat tiedeyhteisön jaetun näkemyksen välttämättömistä toimenpiteistä. Ilmastodenialisteja ovat myös he, jotka yksinkertaisesti jatkavat ympäristöä kuormittavaa elämäntyyliään kuin mitään muutosta ei ilmassa olisikaan.

Viittaukset kirjasta: Pantsar M. & Keronen, J. 2019. Tienhaarassa – johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella. Jyväskylä: Docendo.