Aihearkisto: ilmastonmuutos

Ruokahävikin vähentämisen uudet normit

kuvituskuva ruoka-annos

Suomessa laaditaan parhaillaan ruokahävikkitiekarttaa, jonka tarkoitus on auttaa meitä puolittamaan ruokahävikki kuluvan vuosikymmenen aikana. Ei ihan helppo nakki tai pala kakkua.

Noin kolmannes suomalaisten ruokahävikistä, arviolta 120-160 miljoonaa kiloa, syntyy kotitalouksissa. Suurimmat ”tuoteryhmät” ovat kasvikset, hedelmät ja kahvi. Luken mukaan ”Kotitalouksien ruokahävikki johtuu useimmiten suunnittelemattomuudesta, arjen muutoksista sekä keittiötaitojen ja viitseliäisyyden heikkenemisestä. Tähteitä ei hyödynnetä ja parasta ennen -elintarvikkeita käsitellään usein kuin viimeisen käyttöpäivän tuotteita.” 

Kuulostaa tutulta. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ongelma ei ole tieto vaan asenteet. Koska elämme yltäkylläisyydessä, ruokaa ei tarvitse arvostaa eikä hävikistä viitsitä kantaa huolta, vaikka valtaisa ruokahävikki rasittaa sekä taloutta että ympäristöä. Lukella ja Motivalla on varmasti omat suunnitelmansa asennemuutokseen, ja hyvä niin. 

Mutta sitten on vielä yksi juttu, joka on jäänyt vähän paitsioon: kulttuuriset rakenteet. Normit. Tietyt, syvälle juurtuneet käyttäytymismallit ikävä kyllä edistävät ruokahävikin syntymistä niin kotona, ravintoloissa kuin työpaikoillakin, koska niiden rikkominen olisi epäkohteliasta. Henkilökohtaisten asennemuutosten lisäksi tarvitaan siis rakenteiden ravistelua myös yhteisön tasolla.

Jos saisin itse räjäyttää uusiksi muutamat kulttuurirakenteet, niin listaltani löytyisi ainakin nämä 6 asiaa:

KAHVIHÄVIKKI

1a: Ennen kahvin keittämistä kysytään ensin, moniko juo. 

Suomalaisessa kestityskulttuurissa kahvilla on pyhä erityisasema: siinä ei nuukailla. Erityisesti vieraille ja työpaikoilla on normina keittää aina täysi pannu, vaikka juojia olisi pari kolme. On järkyttävää ja raivostuttavaa, miten paljon tämän varjolla kahvia haaskataan, vaikka elinkaarinäkökulmasta sen ympäristövaikutus on noin tuhatkertainen poisheitettävään määrään (3 dl kahvia viemäriin = 300 litraa vettä viemäriin). Vastuullinen kahvinvalmistaja kirjaisi nämä asiat ja kehotteet tietysti näkyville kahvipakettiin. 

1b: hankitaan työpaikalle termari ja käytetään sitä.

Uudet kahvinkeittimet sammuvat itsestään 45 minuutin päästä, jolloin perinteisellä kaavalla pannuun jää aina mukillinen tai kaksi jäähtymään. Ja tämä sitten heitetään pois ennen kuin taas keitetään pannullinen uutta. Kun työpaikalla otetaan tavaksi kaataa tuore kahvi termariin, hävikkiä syntyy vähemmän. 

1c: Kohtaan 1b viitaten: kuka sanoo, ettei kahvia voisi lämmittää mikrossa?

Kylmä kahvi harvemmin kaunistaa, mutta mikrossa lämmitetty kahvi on ihan yhtä hyvää kuin tuore. Kokeile vaikka. 

RAVINTOLAHÄVIKKI

2a: Lounaan tähteet mukaan myöhemmin syötäväksi. 

Suomessa ei ole tapana kaapia lautasannoksen ruokaa mukaan. Kunpa olisi, sillä kaikki se mitä ei jaksa sillä hetkellä syödä (mutta josta on kuitenkin maksanut) päätyy hävikiksi. Siksi on järkevää pyytää rasia – tai vielä parempaa: tuoda mukanaan oma – ja ottaa loput mukaan. Koska näin ei kuitenkaan kuulu perinteisesti toimia (ja olisihan se vähän noloakin), ravintoloiden tulisi oma-aloitteisesti kannustaa ihmisiä ottamaan ylijäämäruoka mukaan. Pöydille ripustellaan muutenkin mainosstandeja, mukaan mahtuisi varmasti kehotus pyytää tarjoilijalta rasia ruoan kotiin viemiseksi. 

2b: Palaveri- ja seminaaritarjoilujen ylijäämä pitäisi aina tarjota asiakkaalle mukaan. 

Oli kyse täytetyistä sämpylöistä, pullista, hedelmistä tai muusta, tarjoilujen mukana voisi aina olla mukana muutama elintarvikemuovipussi tai pahvirasia syömättä jääneiden tarjoilujen mukaan ottamiseksi. Samalla viestitään, että ylijäämän mukaan ottaminen on ympäristöteko, joka auttaa vähentämään ruokahävikkiä.

2c: Tähteet mukaan myös hotellien aamiaisbuffeteista.

Eihän tarkoitus ole tietenkään kannustaa ihmisiä hamstraamaan ”koko rahan edestä”, mutta esimerkiksi lapsiperheissä vanhemmilla olisi joku mahdollisuus minimoida perhekohtainen hävikki, jos osan syömättä jääneestä ruoasta voisi halutessaan paketoida mukaan.  Ensisijainen tapa vähentää hävikkiä on tietysti ottaa vain sen verran mitä syö, mutta tämä tuntuu olevan haastavaa monelle aikuisellekin. Omasta puolestani buffeteista voisi luopua vaikka kokonaan.

3. Kunnallisten päiväkotien ja koulujen ylijäämäruokaa pitäisi voida myydä halukkaille.

Kun pari vuotta sitten ehdotin lasteni päiväkodille kokeilua, missä vanhemmat voisivat ostaa ylijäämäruokaa ja ottaa ruoan mukaan lasta hakiessaan, ehdotus tyrmättiin perinteisillä ”ei toimi meillä”-tyyppisillä selityksillä. Kun ei ole tahtoa, ei toki löydy ratkaisujakaan. Uskon silti, että tässä piilee yksi merkittävä ja hyödyntämätön potentiaali. Tarvitaan ResQ:n kaltainen sovellus ja pieni jääkaappi noutoruokien säilytykseen.  

Ruokahävikin vähentäminen putken loppupäässä vaatii asennemuutoksen lisäksi uusia toimintatapoja, joita kenenkään ei pitäisi tarvita hävetä. Hyvä uutinen on se, että kohtia 1a-2b voi kuka tahansa viedä eteenpäin omalla esimerkillään sekä kotona että työpaikalla – kunhan on valmis rikkomaan vähän normistoja.

0

Koetko sinäkin, että elämäntapasi on jo nyt ympäristön kannalta kestävä?

Mielenkiintoisen Ilmassa ristivetoa -tutkimushankkeen kansalaiskyselyn raportti julkistettiin viikko sitten. Hiukan yllättäen meillä näyttää olevan tilanne todella hyvin hallinnassa. Suurimmalla osalla suomalaisista elämäntapa on jo nyt kestävällä pohjalla, vain pieni joukko kokee jatkuvaa ristiriitaa oman toiminnan ja ilmastotavoitteiden kesken ja ihan merkittävä osa ihmisistä on jo tunnistanut, ettei kannata ressata, koska omilla teoilla ei kuitenkaan ole merkitystä.  

”Koen, että elämäntapani on ympäristön kannalta kestävä”

Jos koet samoin, onneksi olkoon! Kuulut siihen valtaosaan (77 %) suomalaisista, jotka tutkimuksen mukaan uskovat elävänsä jo nyt ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Tämä on toki hieman ristiriitaista siihen nähden, että keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on noin 10 hiilidioksidiekvivalenttitonnia, kun kestävä taso olisi noin 2000. Mutta meillä suomalaisilla on myös monenlaisia keinoja käsitellä ilmastotavoitteiden ja oman elämäntyylin ristiriitoja. Kannattaa muistaa, ettei suomalaisten teoilla kuitenkaan ole merkitystä (43 % vastaajista) ilmastonmuutoksen hidastamisessa. Ja hei, ristiriidathan kuuluvat elämään!

Tämä mielikuvan ja todellisuuden ristiriita on kuitenkin sen verran kiehtova, että pohditaan sitä hetki. Keksin heti pari mahdollista selitystä.

1. Erityinen luontosuhde tekee elämästämme automaattisesti kestävää.

Meillä suomalaisilla on erityinen luontosuhde. Ikkunoista näkyy puita. Ja tottahan ulkoilu lähiluontokohteissa (parkkipaikkoja voisi olla enemmän) ja ympäristömyönteiset ajatukset tekevät myös omasta elämästä automaattisesti kestävämpää.

2. Pienetkin teot ratkaisevat.  

On sitä syytäkin mäkkärin tiskillä pillistä kieltäytyessään tuntea tyytyväisyyttä itseensä, vaikka paikan päälle olisikin saavuttu nelivetokatumaasturilla vetämään naudanlihahampparia. Kestävän kehityksen palkintoja voi ihan perustellusti jakaa itselleen myös siitä hyvästä, että valitsee kerran vuodessa pyörän auton sijaan tai lounasravintolassa kasvisruokaa edes joskus.

Olet varmaankin kuullut suositun hokeman, jonka mukaan pienetkin teot merkitsevät. Pienet teot ovat siitä mahtavia, että niitä voi ihan rauhassa tehdä ilman että mikään oikeasti muuttuu; ei tarvitse muuttaa, vähentää tai luopua, vaan voi jatkaa elämäänsä ihan entiseen tapaan. Pienten tekojen juttu on juuri siinä, että ne ovat pieniä, eivät suuria!

”Kuinka usein kohtaat ristiriitoja ilmastotoimia koskevien käsitystesi ja toimintasi välillä?”

Ihan sääliksi käy sitä pientä (7 %) porukkaa, joka kokee toistuvasti ristiriitoja ilmastotoimien ja oman toiminnan välillä. Onneksi heitä on noin vähän, ja ristiriitoja melko usein kokeviakin on vain 31 %. Suurin osa, 63 %, kokee ristiriitaa harvoin tai ei lainkaan.

Ristiriidoista kärsivään riskiryhmään kuuluu todennäköisemmin ruotsinkielinen vasemmistoa tai vihreitä kannattava nainen. Luultavasti kaikken vähiten ristiriitoja tarvitsee tuntea perussuomalaisten kannattajien, sillä raportin perusteella jopa 88 % heistä kuului siihen ryhmään, joiden elämäntyyli on jo nyt ympäristön kannalta kestävä.

”Jos tunnet ristiriitaa ilmastotoimia koskevien käsitystesi ja toimintasi välillä, miten käsittelet ristiriitaa?”

Onneksi suomalaiset ovat tolkun kansaa. Mitäpä sitä ristiriitaa tuntemaan, kun ei meidän yksittäisten ihmisten teoilla ole kuitenkaan merkitystä! Valtaosa ei aio muuttaa toimintaansa mitenkään. 30 % vastaajista painottaa oman roolin vähäisyyttä ilmastonmuutoksen torjunnassa. 

Tätä ajattelutapaa voi ehdottomasti suositella ihan kaikille, koska se toimii. Meitä on maapallolla niin paljon, että yhden suomalaisen, jonka hiilijalanjälki on viisinkertainen intialaiseen verrattuna, merkitys on aivan mitätön. 

Toinen hyvä keino on lykätä muutosta ja ryhtyä toimiin sitten joskus tulevaisuudessa (23 % vastaajista). Niinpä!

Se on kuulkaa niin, että tästä eteenpäin syödään hyvällä omallatunnolla meheviä pihvejä, matkustellaan Balilla ja Thaimaassa ja nautitaan elämästä nyt kun se vielä on mahdollista.

+1

Koronapandemia on vasta myrskyvaroitus

myrsky avaruudesta
Kuva: Pexels.

Tällä hetkellä kaikkien huomio on koronassa. Nökötämme kotona, tuijotamme myrskypilviä ja odotamme tilanteen menevän ohi, ja kun niin tapahtuu, jatkamme elämää business as usual. Todellisuudessa pahempaa on tulossa, sillä ilmastonmuutoksen osalta mikään ei ole muuttunut. Muutos on jo täällä ja me olemme myöhässä.

Koronapandemia tiivistää meidän ihmisten arvot ja tavan ajatella ja toimia. Moni ilmastoaktivisti uskoo ja ennen kaikkea toivoo, että epidemian jälkeen maailma ”tulisi järkiinsä” ja tekisi kaikkensa ilmastokriisin hidastamiseksi. En pidä tätä kovin todennäköisenä. Kuten moni sosiaalipsykologi on ansiokkaasti todennut jo aikaisemmin, ihmisen on helpompi reagoida todelliseen, henkilökohtaiseen ja aktiiviseen uhkaan. Ilmastonmuutos on edelleen abstrakti ja etäinen, ”ei koske mua”.

Jotta ihminen muuttaisi käyttäytymistään pysyvästi, muutospaineen tai -tarpeen pitäisi tulla sisältä.

Koska paine tulee nyt ulkoa, odotettavissa on seuraavaa:

Ihmiset eivät vähennä koronan myötä kulutusta, päinvastoin. Vaikka kaduilla on hiljaista, verkossa käy kuhina. Verkkokauppojen liikenne kaksinkertaistui parissa viikossa, Posti kulkee kotiin asti ja pakettiautomaatit pullistelevat. Tilanne kiteyttää oivallisesti, kuinka vahvasti mielihyväkokemuksemme ja vapaa-ajanviettotapamme on kytketty kuluttamiseen. Vaikka erikoiskauppoihin ei pääse, jotain on pakko ostaa. Kun liikkumis- ja kokoontumisrajoitus joskus poistuu, oma veikkaukseni on, että valtava paine ostamiseen, elämyksiin ja matkustamiseen purkautuu vaan entistä rajummin.

Ihmiset priorisoivat henkilökohtaisia oikeuksiaan ohi yhteisen edun, loppuun asti. Tämä ei tule muuttumaan koronan jälkeenkään. Riskiryhmärajoituksia, mökkeilyrajoituksia ja kokoontumisohjeita uhmaavia riittää jo nyt. Ihminen on todella taitava selittämään itselleen, miksi juuri minun päätökseni priorisoida oma tarve ohi yhteisen edun ei vaaranna ketään – ja voi olla jopa hyödyksi. 

Päästöjen hetkellinen putoaminen ei tarkoita pysyvää tilaa. ”Lentopaastoa” seuraa helposti moraalinen valtuutus: kun rajoitukset ja karanteenit ovat ohi, kompensoidaan menetetty kevät ja lennetään syksyllä kahta kauheammin. Parantunut ilmanlaatu ja Venetsian kirkasvetiset kanaalit unohtuvat nopeasti. Eikä niitä kohta ole enää tarjollakaan. 

Koska kiertotalouden mahdollisuuksia ei ymmärretä, valtiot tekevät kaikkensa ympäristöä kuormittavan lineaaritalouden pelastamiseksi. Talouden paniikkinappulaa hakataan nyt kaikin voimin ja pinnalla pyritään todennäköisesti pitämään nekin yritykset, joilla ei olisi normaalitilanteessa tulevaisuutta. Suomessa hallituksen elvytyspaketteja kasvatetaan ja erilaisia tukimuotoja mietitään koko ajan lisää. Kiertotalous-, ilmasto- ja ympäristönäkökulman korostaminen tukieuroja jaettaessa olisi poliittisesti liian raju toimenpide. Nyt ”kuuluu” pelastaa kaikki yritykset. Ilmastotoimien vaatimaa rahaa ei tahdo irrota millään, mutta lineaaritalous pelastetaan hinnalla millä hyvänsä. 

Tutkimustietoa ja varoituksia ei oteta vakavasti, eikä ennakointia hallita. Koronavirus on osoittanut, miten vahvasti elämme kuluttamisen, elämysten ja kaikkivoipaisuuden kuplassa. Korona yllätti länsimaat, vaikka pandemiasta on varoitettu meitä jo useita vuosia sitten. Täysin sama analogia jatkuu ilmastokriisin suhteen: tutkimustietoa ja varoituksia ei vain oteta tosissaan, koska ilmastokriisi ei uhkaa suoraan henkeämme tässä ja nyt.

Jep. Aika pessimistinen lista.

Olisiko mahdollista, että asiat menisivät paremmin kuin itse ajattelen? Olisi, mutta ilmastoasiantuntijoiden ja median pitäisi puhua juuri nyt ilmastosta enemmän kuin koskaan. Pitäisi puhua vielä enemmän siitä, miten nyt on aikaa keskustella itsensä kanssa niistä asioista, jotka oikeasti tekevät onnellisiksi. Juuri nyt ihmiset seuraavat uutisia ja ovat valppaimmillaan. Juuri nyt olisi oikea aika vaikuttaa.

0

Miten lopettaa pikamuodin shoppailu?

Kuva: Pexels

Pikamuodin ympäristövaikutuksista ja kulutuksesta on kirjoitettu viime aikoina paljon (viimeksi eilen HS:n pääkirjoitussivulla), joten on ehkä hyvä palata asiaan. Tekstiiliteollisuuden osuus vuosittaisista globaaleista hiilidioksidipäästöistä on todella merkittävä: noin 10 %. Tekstiiliteollisuuden käyttämä vesimäärä (noin 93 miljardia kuutiota vettä/vuosi) vastaa viiden miljoonan ihmisen vuosittaista vedentarvetta. 

Pikamuodin myötä halpoja vaatteita tulee markkinoille yhä nopeammin ja vastaavasti vaatteiden käyttöikä on lyhentynyt: puolet vaatteista heitetään pois alle vuosi hankinnasta. Voi aika luottavaisin mielin sanoa, että suurinta osaa vaatteista emme osta todelliseen tarpeeseen, vaan koska voimme: meillä on rahaa, aikaa ja vaatteet ovat halpoja, ja koska shoppailu on kiinteä osa elämäämme. Meitä kiinnostaa brändi, kuosi ja istuvuus – harvemmin vaatteen ympäristökuorma, alkuperä tai tuotanto-olosuhteet.   

Jollain tapaa shoppailu on koko kulutusyhteiskuntamme ylintä ja vastenmielisintä tasoa: joutilaat ihmiset käyskentelemässä ostoskeskuksissa, rakentamassa identiteettiään ja ihannekuvaa itsestään kuluttamalla; ostamalla tarpeettomia vaatteita, jotka on usein tuotettu epäinhimillisissä olosuhteissa ympäristöä kuormittavilla kemikaaleilla, ja jotka heitetään pois pahimillaan jo muutaman käyttökerran jälkeen. 

Pikamuodin vähentäminen – ja mielellään vaikka ostamisen lopettaminen kokonaan – on ympäristöteko, johon käytännössä jokainen pystyy halutessaan. Prosessin sisäistämisessä on muutama keskeinen pointti. 

Omaa kulutuskäyttäytymistään voi muuttaa vain tulemalla tietoiseksi siitä, ja ennen kaikkea tulemalla tietoiseksi mitä jatkuvalla shoppailulla hakee tai peittelee. Shoppailusta luopumisessa on jotain samaa kuin laihduttamisessa: muutos lähtee tavoitteista, arvoista ja omasta motivaatiosta. Pikadieetit eivät toimi tässäkään. Kun antaa itselleen aikaa, muutos tapahtuu niin, että päällimmäinen tunne ei ole luopuminen jostain vaan tyytyväisyys siihen mitä ei enää tarvitse tai halua. 

Kun raskaan työviikon jälkeen tekee mieli lähteä vähän shoppailemaan ja ostamaan itselle jotain kivaa, kysymys on opitusta ajanvietteestä ja tavasta palkita tai ilahduttaa itseämme. Dopamiinista. Meille tulee hyvä olo itsestämme, kun löydämme jotain mikä rakentaa mielikuvaa parhaasta versiosta itsestämme. Mikään maailmassa ei myöskään pakota meitä hengailemaan ostoskeskusten käytävillä ja kaupoissa kuluttamassa. Teemme sen ihan omasta valinnastamme.

Jatkuva uusien vaatteiden ostaminen on osa (populaarikulttuurin, mainonnan, naistenlehtien, somevaikuttajien luomaa) identiteettiämme. Haemme sillä hyväksyntää, ihailua ja viestimme elävämme juuri tätä hetkeä, kuuluvamme joukkoon. Viestimme omalla (tai lastemme) pukeutumisella sosioekonomisesta asemastamme. Shoppailu on myös sosiaalista ajanvietettä ja harrastusta kavereitten kanssa. Oman identiteetin ja viehätysvoiman (uudelleen)rakentaminen jonkun muun kuin pukeutumisen ympärille onkin hyvin avartava kokemus. 

Omien tottumusten muuttaminen ei kuitenkaan käy hetkessä. Tietoiseksi tuleminen on vasta ensimmäinen askel, sillä linkki identiteettimme ja kuluttamisen välillä voi olla todella vahva. Arvokeskustelu itsensä kanssa on avain aika moneen asiaan, sillä shoppailuun ja vaatehankintoihin käytetty aika ja energia pitäisi suunnata muualle ja shoppailun synnyttämän mielihyvän ”tyhjiöön” tarvitaan jotain muuta – muuten irtipäästäminen voi osoittautua vaikeaksi. 

Ei myöskään ole mitään järkeä aloittaa massiivista kaappientyhjennysoperaatiota. Kelkkomalla vaatteet lähimmälle kirpparille voi saada hetkellisesti paremman fiiliksen, mutta jo kohta tyhjät kaapit suorastaan huutavat tilalle jotain uutta ja kivaa. Kun kerta vaatteet on tullut hankittua, paras ympäristöteko on käyttää niitä niin pitkään kuin mahdollista

Omalta osaltani olen päässyt tilaan, missä en käy vapaa-ajallani vaatekaupoissa. En myöskään selaile vaatekuvastoja tai verkkokauppoja. Minulla ei ole siihen mitään syytä. En saa shoppailusta enää mielihyvää – ja se on ihan äärimmäisen helpottava tunne. Kun vielä 10 vuotta sitten näin ympärilläni kaikkia mahdollisia vaatteita, joita tarvitsin, nykyään näen vain rekittäin rättejä, joita en todellakaan tarvitse mihinkään.

Samasta aiheesta tässä blogissa:
Miten pääsin eroon mielihyväshoppailusta (tai ainakin vähensin sitä)
Koko karderoobi kierrätysmateriaalista
Lastenvaatteet kierrätysmateriaaleista
Les matières recyclées – koko karderoobi kierrätysmateriaaleista 2

0

Passiiviset ja aktiiviset ilmastoteot – yhtä tärkeitä?

Lapset leikkimässä jään reunalla.

Juuri nyt puhutaan paljon ilmastoteoista. Yksityishenkilöiden osalta usein sanotaan, että pienetkin teot merkitsevät, mutta sehän ei ole ihan totta. Näyttävät teot eivät välttämättä ole vaikuttavia. Vastaavasti vaikuttavat teot eivät aina näy ulospäin. Millä teoilla on oikeasti merkitystä?

Ilmastoteot voivat olla aktiivisia tai passiivisia. Passiiviset teot ovat sellaisia, missä näennäisesti jätämme jonkin ympäristöä kuormittavan asian tekemättä. Voimme vähentää autoilua ja lentämistä. Voimme vähentää lihansyöntiä ja vaatteiden ostamista. Voimme ylipäätään vähentää kuluttamista. Kaikki nämä eivät välttämättä ole jokaiselle helppoja päätöksiä, mutta ne ovat kuitenkin helpompia kuin sellaiset, joissa täytyy omaksua jokin kokonaan uusi toimintatapa.

Aktiiviset ilmastoteot taas vievät asioita eteenpäin: mielenosoitukset, aktivismi, lobbaaminen, muu poliittinen tai kansalaisjärjestöissä vaikuttaminen, ilmastohankkeet, uudet kiertotalouteen perustuvat konseptit ja liiketoimintamallit tai uusien hiilineutraalien palveluinnovaatioiden kehittäminen. 

Retkiluistelijat Muuratjärvellä.

Suomessa noin 70 % kasvihuonepäästöistä johtuu kotitalouksien eli ihmisten syömisestä, asumisesta ja liikkumisesta. Silti suurin osa suomalaisista ei tee kumpaakaan, ei passiivisia eikä aktiivisia ilmastotekoja, eikä varsinkaan siinä määrin kuin pitäisi. Kun iso joukko tekisi pieniäkin ilmastotekoja, niillä olisi merkitystä ja niiden vaikutus näkyisi. 

Mitään ei tapahdu, koska muutosprosessi on vaikea. On hirveän paljon helpompaa ja mukavampaa sulkea korvat ja tehdä asiat kuten on tähänkin asti tehty sen sijaan että oppii pois vanhasta ja opettelee tilalle jotain uutta.

Ada Koistisen tarina kolmiloikkaajasta ilmastoaktivistiksi sai minut miettimään passiivisten ja aktiivisten tekojen merkitystä. On käsittämättömän hienoa, että ihminen uskaltaa seurata omaa sisäistä kompassiaan ja haluaa olla ”oikealla puolella historiaa”. Miksi me (lähes) keski-ikäiset emme pysty siihen? Miksi en itse pysty siihen? Ilmastotoimien osalta teen nimenomaan passiivisia valintoja arjessa: ajan autolla vain kun on pakko, valitsen kasvisruokaa aina kun mahdollista, olen vähentänyt merkittävästi turhaa kuluttamista, lentämistä ja vaatteiden ostamista. Luen ja opiskelen asioita niin paljon kuin ehdin, mutta aktivistia minusta ei tunnu löytyvän. Passiivisista toimista huolimatta hiilijalanjälkeni on tietenkin edelleen liian suuri. 

Passiivisiin tekoihin liittyy muitakin ongelmia. Ne ovat vähän kuin tekemättömien töiden lista – riittämättömyyden tunne on aina läsnä. Niiden arvoa on vaikea määrittää, ja arvo on joka tapauksessa teoreettista: niitä verrataan mahdolliseen tilanteeseen, joka ehkä olisi saattanut tapahtua. Aktiiviset teot näkyvät, ne ovat konkreettisia. Ei ihme, että juuri niitä suositellaan ilmastoahdistukseen.

Passiivisetkin teot vaativat ihmisiltä aktiivisia valintoja, ja ehkä tämä on myös ongelman ydin. Ilmastokriisiin ei ole yksinkertaista vaihtoehtoa. On vain yksi: muutos. Meidän passiivistenkin pitäisi antaa aktiivisempi tuki – eikä vain tuki vaan ääneenlausuttu vaatimus – todellisten ja vaikuttavien ilmastopäätösten ja -tekojen saamiseksi. Vaikka passiivisia ilmastotekoja tarvitaan, vain aktiivisilla teoilla voi olla oikealla puolella historiaa.

0