Avainsana-arkisto: ilmastonmuutos

Viisi vuotta lentämättä

Toukokuussa 2022 tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun olen lentänyt lomalle tai ylipäätään yhtään minnekään. Tuolloin, viisi vuotta sitten, kävimme perheen kanssa pakettimatkalla Kreetalla. Kaikkiaan viimeisen 10 vuoden aikana olemme lentäneet lomalle kolme kertaa.

Noh, koenko luopuneeni jostain, kun lentolomat ovat jääneet? Kyllä!

(Ja kerron kohta mistä kaikesta.)

Aikaisemmin, varsinkin aikana ennen lapsia, elin voimakkaasti lomasta seuraavaan. Uskoin pitkälti matkailumarkkinoinnin aivopesun myötä, että irrottautuminen töistä onnistuu vain mahdollisimman kaukana Suomesta. Yksi ulkomaanmatkan kohokohdista oli heti matkan alussa: lentokentän innostunut ja kansainvälinen tunnelma, jännitystä ja odotusta, ehkä kuohuviinilasi (myös rauhoittamaan hermoja). Ja koneen laskeutuessa kohteeseen oli aina se hetki, kun astut ulos ja aistit lämmön, kosteuden ja uudet tuoksut. Kun lomamatka oli ohi, suunnittelin jo seuraavaa. Arki oli lähinnä välttämätön paha, jota oli jaksettava, että seuraava lomamatka voisi taas koittaa. Kai tätä voisi kuvailla matkailuriippuvuudeksikin.

Tutkimusten mukaan lomamatkailun onnellisin vaihe ajoittuu sen suunnitteluun ja matkan odottamiseen. Loman vaikutukset hiipuvat pian matkan jälkeen ja kestävät lopulta vain muutaman päivän.

Lomamatka toimii siis samalla tavalla kuin nopeat hiilarit: niistä saa hetkellisen hyvän olon, joka katoaa nopeasti jättäen kuitenkin riippuvuuden tunteen.

Missään vaiheessa tarkoitukseni ei ole ollut lopettaa lentämistä kokonaan, sillä pidän kulttuureihin tutustumista äärimmäisen tärkeänä. Muutama vuosi sitten asetin kuitenkin itselleni kriteerit, joista olen kirjoittanut aikaisemminkin: nettovaikutuksen on oltava jollain mittarilla positiivinen. Toistaiseksi en ole tunnistanut perusteita hetkelliseen irtiottoon, jonka yksilötason ympäristökuormitus on karmaiseva.

Kun lentomatkailu on vähentynyt, olen samalla luopunut aika monesta henkisesti kuormittavasta asiasta:

  • Lentoyhtiöiden ja matkajärjestäjien syöttämästä kuvitelmasta, että vain loma jossain kaukana on virkistävää ja oikeaa lomaa.
  • kuvitelmasta, että olisin jotenkin vähemmän kiinnostava j akansainvälinen, jos en koko ajan matkusta kaupunkilomille, turisti- tai eksoottisiin kohteisiin.
  • lentomatkailuun liittyvästä (muusta) sosiaalisesta statuksesta.
  • lounaskeskusteluiden matkailupätemisestä.
  • kuvitelmasta, että en ”selviäisi” syksyn pimeydestä ilman etelänmatkaa (se on ihan asennekysymys).
  • matkavalmisteluihin kuluneesta henkisestä stressistä.
  • matkan onnistumiseen liittyvistä paineista.
  • lentohäpeästä.

Kun luopuu jostain, tilalle tulee yleensä jotain uutta. Omalla kohdallani esimerkiksi

  • panostaminen hyvään arkeen on kasvanut.
  • läsnäolon fokus on tässä hetkessä tai ihan lähiviikoissa. Samasta syystä
  • en enää stressaa lomakausista.
  • lähimatkailun, jopa omassa kaupungissa, arvo on noussut.
  • kiitollisuus omasta mökistä ja sen arvosta omassa elämässä on vain noussut.
  • ymmärrän paremmin, että ulkoisten elämysten tavoittelu ei tee minusta onnellisempaa.
  • olen tyytyväinen itseeni siinä, etten kuormita ympäristöä ainakaan täysin tarpeettomalla lentämisellä.

Mitä tulee lentämiseen, suosittelen lämpimästi riman nostamista ja nopeiden lentohiilareiden vähentämistä. Ei pelkästään lentämisen vähentäminen, vaan nimenomaan lentämättä jättäminen on yksi yksinkertaisimpia yksilötason ilmastotekoja, joita jokainen voi tehdä.

Mediallakin on vastuu ilmastokriisistä


Aina välillä keskusteluun nousee median rooli ilmastokriisin hidastamisessa. Nähdäkseni suurin osa itseään journalistisiksi julkaisuiksi kutsuvista yrityksistä noudattaa kahta perusperiaatetta:

  • Median tehtävä on tarkkailla ja raportoida. Olla sivustakatsoja, joka ei ota kantaa.
  • Ilmastonmuutos on oma tärkeä aiheensa, josta kirjoitetaan omana ilmiönään irrallaan muusta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kuluttamisesta.

Tästä seuraa, että keskiluokkainen, keski-ikäinen, omaan yltäkylläiseen elämäänsä miellyttävästi uponnut lukija voi halutessaan sivuuttaa koko ilmiön, joka ei koske häntä.

Tiedän, että on poikkeuksia – on toimittajia, jotka pyrkivät pitämään ilmastoa esillä. On muutamia julkaisuja, jotka jo vähän yrittävät. Mutta on aika räikeää itsepetosta väittää, että kaupallinen media olisi itsenäinen ja riippumaton. Se on aina ollut, ja ovat yhä enemmän riippuvainen mainostajien – siis myös ilmastonmuutosta kiihdyttäviä palveluita ja tuotteita myyvien mainostajien – euroista.

En ainakaan keksi mitään muuta syytä miksi luemme aika harvoin, jos koskaan, matkailujuttuja, jossa kerrottaisiin lentämisen todellisista ilmastovaikutuksista. Sen sijaan luemme ”uutisia” Finnairin talven kohteista, katselemme Finnairin ja pakettimatkajärjestäjien mainoksia lehdessä ja digissä ja luemme suosituksia kivoista matkakohteista.

Tällainen ”uutinen” osa kohteista mukana luetellen julkaistiin ihan oikeasti mm. Keskisuomalaisessa.

Matkailu on esimerkki hyvin ilmeisestä ympäristöä raskaasti kuormittavasta teemasta, josta media kirjoittaa pääasiassa todella perinteisiä, ihannoivia ja ympäristökysymykset sivuuttavia juttuja. Kun tiedämme, että yhden lomamatkan meno-paluulennot Etelä-Eurooppaan syövät 40 % ihmisen vuosittaisesta hiilibudjetista, miten kukaan itseään kunnioittava toimittaja voi hyvillä mielin kannustaa ketään lentämään?

Aihe- ja näkökulmavalinnat ovat luonnollisesti tärkein keino ylläpitää (tai muuttaa) ihmisten käsityksiä. Yksi vallitseva näkökulma on yksilön oikeus ohi luonnon. Ratkaisujen sijaan myös mieluummin piehtaroidaan ongelmissa. Kun bensan hinta nousee, aina löytyy haastatateltavaksi joku perämetsän Pertti, jolla on 100 km:n päivittäinen työmatka tai elämä muuttuu muuten vaan sietämättömäksi, kun yksityisautoilu kallistuu. Kun taas ihmiset, jotka tekevät ilmastoviisaita ja talaudellisesti fiksuja ratkaisuja vaihtamalla auton pyörään, eivät kiinnosta ketään.

Otsikko kertoo jo kaiken.

Kun kaupunki tekee joukkoliikennettä edistävän päätöksen, kuten tällä viikolla poistamalla aikarajoituksen maksutta lastenvaunujen kanssa bussilla matkustavilta, tämä aihe sivuutettiin muutamalla rivillä pikku-uutisissa.

Pienten lasten vanhempia (tai sukulaisia) koskeva ihan vaan ”pikku-uutinen”.
Verbeissä on voimaa: kiristää kuulostaa väkivaltaiselta (toisin sanoen negativiiselta), kun taas laskea olisi ollut paljon neutraalimpi. Uutinen olisi ollut myös se, että Jyväskylä parantaa keskustassa jalan liikkuvien turvallisuutta.

Sitten on tiedostamattomampia tapoja tukea ylikulutusta. Niitä ovat esimerkiksi maakuntalehtien suosimat ”gallupit”, jotka kuvataan tunnistettavassa miljöössä kauppakeskuksessa tai suositussa marketissa. Aika harva tulee ajatelleeksi, että tämä on kauppakeskuksille suoraa maksutonta näkyvyyttä.

Taloussivujen suosikkiaihe on tietysti huoli kuluttajien ostovoiman hiipumisesta. Ostovoimaa käsittelevissä jutuissa ihmisten kyvyttömyys ostaa vanhaan malliin on aina merkittävä kansantaloudellinen ongelma, joka pitää ratkaista.

Pahinta on kuitenkin se, ettei ihmiskunnan historian suurin kriisi millään tavalla näy median linjauksissa. Jos se näkyisi, ilmasto olisi ensisijaisena näkökulmana kaikissa teemoissa samalla tavalla kuin lineaaritalous ja kuluttamisen eetos tällä hetkellä on.

Vain konkreettinen uhka on todellinen uhka

Putinin hyökkäys Ukrainaan käynnisti valtavan muutoksen länsimaissa: pari ensimmäistä päivää yskittiin, mutta sitten rivit saatiin suoriksi, ja apukoneisto niin vastarinnan tukemiseksi kuin pakolaisten auttamiseksi käynnistyi täydellä teholla.


Ukrainan tilanne on samalla erittäin hyvä esimerkki siitä, miksi pystymme reagoimaan ”oikein” Venäjän kaltaiseen uhkaan mutta emme ilmastokriisiin tai luontokatoon. Lähes kaikissa ilmastokriisiä psykologisesta näkökulmasta käsittelevissä julkaisuissa tuodaan esille, kuinka ihminen on rakennettu tunnistamaan konkreettinen, välitön uhka, mutta ei hitaasti ja vääjäämättä etenevää uhkaa (ennen kuin on liian myöhäistä). Ilmastonmuutoksessa ei myöskään ole selkeää roolitusta. Ukrainalla on itsestäänselvä vihollinen (Putin), sankari (Zelenskyi) ja tarina (kansakunnan ja itsenäisyyden puolustaminen). Ilmastokriisistä sen sijaan ei saa ”hyvää tarinaa”, kuten on aikaisemminkin todettu.


Elämme nivelhetkeä niin monessa suuressa kysymyksessä, että niitä on juuri tällä hetkellä vaikea edes käsittää. Ilmaston kannalta ratkaisut saattavat nyt olla juuri niitä mitä on odotettu: nopeutettu vihreä siirtymä ja fossiilienergiasta luopuminen. Silti ainakin itseä huolestuttaa ulostulot, joissa energiankulutuksen vähentämisen sijaan huudellaan entistä tanakammin fossiilienergian perään. Esimerkiksi turvetta aletaan taas nostaa energiakäyttöön, vaikka se oli tarkoitus haudata.


Juuri nyt muutos olisi mahdollisuus myös yksilötasolla. Liikenne- ja viestintäviraston tutkimuksen (2016) mukaan 64 % työmatkoista tehdään henkilöautolla. Ja kuitenkin Likesin mukaan lähes puolet suomalaisista (46 %) asuu pyöräilymatkan (alle 7 km) päässä työpaikastaan. Myös huomattava osa 1–2 km:n työmatkoista tehdään autolla. Nyt olisi myös erinomainen hetki arvioida oman kiinteistön lämmitysratkaisua. Maalämpö on erinomainen vaihtoehto irrottautua polttamiseen perustuvasta markkinaehtoisesta kiinteistön lämmityksestä (kuten öljy tai kaukolämpö). Maalämpö on päästötön ja käytännössä ikuinen energiamuoto.


Jollain ihmeellisellä tavalla ihmiset tuntuvat tarvitsevan kunnon adrenaliinipiikin, säikähdyksen, herätäkseen nykymaailmaan missä elämme. Hälytystilassa eläminen on kuormittavaa ja epämiellyttävää, mutta sopivassa määrin se toivottavasti vaikuttaa arvoihimme, ajatteluumme ja sitä kautta muuttuu myös toiminnaksi rauhan ja ilmaston puolesta.

Kuvassa suppailijoita Tuomiojärvellä maaliskuussa 2022.

Uusiutuva ei ole sama kuin päästötön

Yksi viherpesun muodoista on kutsua uusiutuvaa energiaa päästöttömäksi. Energiamuoto voi olla uusiutuvaa, mutta se ei tarkoita, että se olisi myös päästötöntä.

Esimerkiksi puu (biomassa) on nykyluokituksen mukaan uusiutuvaa energiaa. Päästötöntä se ei kuitenkaan ole, sillä sen polttamisesta syntyy hiilidioksidipäästöjä. Nyrkkisääntö: jos sitä poltetaan, siitä syntyy päästöjä.

On tuotantomuotoja, jotka ovat sekä uusiutuvia että päästöttömiä. Näitä ovat tuulivoima, aurinkovoima, vesivoima ja maalämpö*. Minkään niiden välittömässä tuotannossa ei synny kasvihuonekaasupäästöjä. Myös ydinvoima on päästötöntä (joskaan ei uusiutuvaa).

Kun energiamuotoja vertaillaan toisiinsa elinkaarinäkökulmasta, eli huomioidaan myös esim. infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta aiheutuvat päästöt, on tietysti selvää, että täysin päästötöntä vaihtoehtoa ei olekaan. Tästä huolimatta viiden kärki erottuu selkeästi.

Termien väärinkäyttö johtaa viherpesuun

Päästötön ja uusiutuva menevät sekaisin toimittajilla, mikä on tietysti noloa. Mutta ikävämpi tilanne on, kun energia-alan asiantuntijat – jotka varmasti tietävät eron – markkinoivat päästöttöminä tuotteita, jotka eivät niitä oikeasti ole. Tämä on ihan rehellistä kuluttajien harhaanjohtamista.

Tässä pari esimerkkiä:

Maaseudun Tulevaisuudessa viitataan bioenergiaan päästöttömänä.
Vihreää Lämpöä mainostetaan päästöttömänä…
… vaikka se tuotetaan polttamalla.


Miksi ”päästötön”-termin väärinkäyttö on ongelma? Ensinnäkin siksi, että ihmisten pitää ymmärtää ero ja tietää mitä he ostavat ja eivät osta.

Toiseksi: tilanteessa, missä päästöt – toistan päästöt – on pakko saada nopeasti alas, pitäisi nimenomaan panostaa päästöttömiin energiamuotoihin. Emme voi mitenkään tähdätä nollatulokseen, jossa poltetaan puuta ja ajatellaan, että kohta tilalle istutetaan jossain puu joka sitten seuraavan 80 vuoden aikana hyvällä tuurilla sitoo itseensä saman määrän hiiltä. Meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa tällaiseen vastuun siirtelyyn. Meillä on kirittävänä myös aikaisempien sukupolvien aiheuttamat päästöt. Ja olemme raskaasti takamatkalla.

Joten ihmiset älkää uskoko kaikkea mitä teille markkinoidaan. Polttaminen ei ole päästötöntä.

*Edellyttää, että maalämpöpumpun käyttämä sähkö tuotetaan päästöttömästi.

Ikipuut

Ilmastolukupiirissä on se mahtava puoli, että minunkin tulee luettua kirjoja, joihin en muuten todennäköisesti tarttuisi. Yksi sellainen on Richard Powersin Ikipuut (Gummerus, 2021). Totean kliseisesti, että jos luet vuodessa vain yhden kirjan, lue tänä vuonna tämä.

Kirjan alku vaatii kärsivällisyyttä, sillä useimpien päähenkilöiden tarinat taustoitetaan parin sukupolven takaa tai vähintään lapsuudesta. Kirja on episodimainen, eli rinnakkain kuljetetaan useampaa tarina, jotka yhdistyvät matkan edetessä. Kerronta ja sanoma kasvavat loppua kohti kiihtyvällä vauhdilla. Jos Ikipuut olisi musiikkia, se olisi Maurice Ravelin Boléro.

Vaikka Ikipuut sijoittuu Yhdysvaltoihin, kirjassa on paljon samaistumispintaa myös suomalaiseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi aggressiivinen suhtautuminen aktivisteihin ja metsäteollisuuden toimien ja tarpeiden koskemattomuus tuntuvat hyvin tutuilta teemoilta.
Puut sopivat hyvin ilmastokirjan aiheeksi, koska ne ovat meille tuttuja ja konkreettisia. Samaan aikaan on pakko sanoa, että vaikka elämme puiden ympäröiminä, emme oikeasti tunne niitä. Emme myöskään arvosta niitä, vaan ajattelemme, että puu on aina korvattavissa uudella puulla.

Kuulun siihen massaan, jolle on lapsena opetettu, kuinka Suomi on vihreän kullan maa, missä metsiä hoidetaan ja me teemme se parhaiten maailmassa. Vasta viimeaikainen keskustelu erityisesti vanhojen ikimetsien hakkaamisen peruuttamattomista vaikutuksista luonnon monimuotoisuuteen on avannut omat silmäni. Kuten monelle muullekin suomalaiselle, minulle hoidettu metsä on ollut se oikea metsä, sillä en ole koskaan käynyt ikimetsässä – minulla ole vertailupohjaa. En ole erottanut metsää puilta.

Kirja muutti tapaa, jolla katson puita ja suhtaudun niihin. Olen tullut kivuliaan tietoiseksi siitä, miten itsestäänselvästi metsät ja puut ovat omaisuuttamme, ne on alistettu meitä ja tarpeitamme varten. Ikipuiden jälkeen puistoihin ja teiden varsille istutetut puut ovat alkaneet näyttää silmissäni samalta kuin eläintarhan eläimet: Ne on viety kauaksi luontaisilta kasvupaikoiltaan ja niiden ensisijainen tehtävä on näyttää hyvältä ja tuottaa meille ihmisille iloa ja viihtyisyyttä. Olen tottunut katsomaan puita jonkun lajin edustajana: tuolla on kuusi ja tuolla lehmus. Nyt näen ne yksilöinä. Jokainen puu on oma pieni, mutta merkittävä ekosysteeminsä ja arvokas itsessään.

Ikipuissa todettiin Me olemme ilmasto -kirjan tavoin, ettei ilmastonmuutoksesta saa hyvää tarinaa, joka saisi ihmiset ymmärtämään miten peruuttamattomasta asiasta on kyse. Ikipuut-kirjan tarkoitus on itsessään olla yksi sellainen tarina, joka pysäyttää miettimään ilmastonmuutosta ja toki ennen kaikkea luonnon monimuotoisuutta. Siinä on faktaa, mutta ennen kaikkea tunnetta. Ja juuri tunnetta tarvitaan muutoksen saamiseksi.

Ikipuut oli minulle ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin kokonaan äänikirjana. 24 tunnin kuuntelukokemus voi tuntua pitkältä, mutta lukijan tempo oli hidas, ja kirjaa pystyi hyvin seuraamaan hieman (=1,25) nopeammallakin kuuntelunopeudella.