Avainsana-arkisto: ilmastonmuutos

Koetko sinäkin, että elämäntapasi on jo nyt ympäristön kannalta kestävä?

Mielenkiintoisen Ilmassa ristivetoa -tutkimushankkeen kansalaiskyselyn raportti julkistettiin viikko sitten. Hiukan yllättäen meillä näyttää olevan tilanne todella hyvin hallinnassa. Suurimmalla osalla suomalaisista elämäntapa on jo nyt kestävällä pohjalla, vain pieni joukko kokee jatkuvaa ristiriitaa oman toiminnan ja ilmastotavoitteiden kesken ja ihan merkittävä osa ihmisistä on jo tunnistanut, ettei kannata ressata, koska omilla teoilla ei kuitenkaan ole merkitystä.  

”Koen, että elämäntapani on ympäristön kannalta kestävä”

Jos koet samoin, onneksi olkoon! Kuulut siihen valtaosaan (77 %) suomalaisista, jotka tutkimuksen mukaan uskovat elävänsä jo nyt ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Tämä on toki hieman ristiriitaista siihen nähden, että keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on noin 10 hiilidioksidiekvivalenttitonnia, kun kestävä taso olisi noin 2000. Mutta meillä suomalaisilla on myös monenlaisia keinoja käsitellä ilmastotavoitteiden ja oman elämäntyylin ristiriitoja. Kannattaa muistaa, ettei suomalaisten teoilla kuitenkaan ole merkitystä (43 % vastaajista) ilmastonmuutoksen hidastamisessa. Ja hei, ristiriidathan kuuluvat elämään!

Tämä mielikuvan ja todellisuuden ristiriita on kuitenkin sen verran kiehtova, että pohditaan sitä hetki. Keksin heti pari mahdollista selitystä.

1. Erityinen luontosuhde tekee elämästämme automaattisesti kestävää.

Meillä suomalaisilla on erityinen luontosuhde. Ikkunoista näkyy puita. Ja tottahan ulkoilu lähiluontokohteissa (parkkipaikkoja voisi olla enemmän) ja ympäristömyönteiset ajatukset tekevät myös omasta elämästä automaattisesti kestävämpää.

2. Pienetkin teot ratkaisevat.  

On sitä syytäkin mäkkärin tiskillä pillistä kieltäytyessään tuntea tyytyväisyyttä itseensä, vaikka paikan päälle olisikin saavuttu nelivetokatumaasturilla vetämään naudanlihahampparia. Kestävän kehityksen palkintoja voi ihan perustellusti jakaa itselleen myös siitä hyvästä, että valitsee kerran vuodessa pyörän auton sijaan tai lounasravintolassa kasvisruokaa edes joskus.

Olet varmaankin kuullut suositun hokeman, jonka mukaan pienetkin teot merkitsevät. Pienet teot ovat siitä mahtavia, että niitä voi ihan rauhassa tehdä ilman että mikään oikeasti muuttuu; ei tarvitse muuttaa, vähentää tai luopua, vaan voi jatkaa elämäänsä ihan entiseen tapaan. Pienten tekojen juttu on juuri siinä, että ne ovat pieniä, eivät suuria!

”Kuinka usein kohtaat ristiriitoja ilmastotoimia koskevien käsitystesi ja toimintasi välillä?”

Ihan sääliksi käy sitä pientä (7 %) porukkaa, joka kokee toistuvasti ristiriitoja ilmastotoimien ja oman toiminnan välillä. Onneksi heitä on noin vähän, ja ristiriitoja melko usein kokeviakin on vain 31 %. Suurin osa, 63 %, kokee ristiriitaa harvoin tai ei lainkaan.

Ristiriidoista kärsivään riskiryhmään kuuluu todennäköisemmin ruotsinkielinen vasemmistoa tai vihreitä kannattava nainen. Luultavasti kaikken vähiten ristiriitoja tarvitsee tuntea perussuomalaisten kannattajien, sillä raportin perusteella jopa 88 % heistä kuului siihen ryhmään, joiden elämäntyyli on jo nyt ympäristön kannalta kestävä.

”Jos tunnet ristiriitaa ilmastotoimia koskevien käsitystesi ja toimintasi välillä, miten käsittelet ristiriitaa?”

Onneksi suomalaiset ovat tolkun kansaa. Mitäpä sitä ristiriitaa tuntemaan, kun ei meidän yksittäisten ihmisten teoilla ole kuitenkaan merkitystä! Valtaosa ei aio muuttaa toimintaansa mitenkään. 30 % vastaajista painottaa oman roolin vähäisyyttä ilmastonmuutoksen torjunnassa. 

Tätä ajattelutapaa voi ehdottomasti suositella ihan kaikille, koska se toimii. Meitä on maapallolla niin paljon, että yhden suomalaisen, jonka hiilijalanjälki on viisinkertainen intialaiseen verrattuna, merkitys on aivan mitätön. 

Toinen hyvä keino on lykätä muutosta ja ryhtyä toimiin sitten joskus tulevaisuudessa (23 % vastaajista). Niinpä!

Se on kuulkaa niin, että tästä eteenpäin syödään hyvällä omallatunnolla meheviä pihvejä, matkustellaan Balilla ja Thaimaassa ja nautitaan elämästä nyt kun se vielä on mahdollista.

1+

”Pelolla ei siirretä vuoria”

HBO Nordicilla on esitetty kevään ajan mielenkiintoista, 1970-luvulle sijoittuvaa Mrs. America – sarjaa, missä Yhdysvaltain perustuslakia täydentävää sukupuolten tasa-arvoa (ERA=equal rights amendment) ajavan feministisen liikkeen vastustajaksi nousee ”perhearvojen puolesta taisteleva” konservatiivinaisten ryhmittymä Phyllis Schlaflyn johdolla. 

Sarja on fiktiivinen, mutta kuvaa todellisia tapahtumia pääosin todellisuudessa eläneiden henkilöiden kautta. Republikaaninaisten Stop ERA -kampanjointi onnistui hidastamaan tasa-arvolain lisäyksen läpimenoa, ja samaan aikaan tapahtuneet muut poliittisen ilmapiirin muutokset vaikuttivat lopulta siihen, että lain ratifiointiin vaadittu määrä osavaltioita jäi määräajassa saavuttamatta. Nyt, 40 vuotta myöhemmin, lisäyksen on vihdoin ratifioinut 38 osavaltiota, mutta republikaanivaltainen senaatti on viestittänyt, että se tuskin ottaa aloitetta käsittelyyn. 

1970-luvun alun Yhdysvalloissa feminismillä oli poliittista valtaa (ja feministeillä solidaarisuutta), jota on tänä päivänä vaikea hahmottaa. STOP ERA -kampanjoinnin vahvistama poliittinen polarisoituminen sen sijaan kuulostaa hyvinkin tutulta. Sarja kannattaa katsoa myös kiinnostavien näyttelijäsuoritusten takia. Cate Blanchett säteilee arvokkaan ja kliseisen konservatiivirouva Phylliksen roolissa ja feministiryhmien riveissä on monta eri sarjoista tuttua karismaattista naisnäyttelijää. 

Bella Abzug (Margo Martindale) ihmettelee, eikö Betty Friedania (kuvassa, Tracey Ullman) harmita, ettei tätä enää pidetä radikaalina. Radikaalius ei ole itseisarvo – myös ilmastokriisin torjunta tehostuu, kun sen parissa työskentely muuttuu ihmisten mielissä valtavirraksi.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut poliittisesta historiasta eikä Yhdysvaltojen feministisen liikkeen tarina ollut tuttu, joten sarja herätti minussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mrs. America tarjoaa kuitenkin jo sarjana monta yhtymäkohtaa tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin. 

Vaikka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1970-luvulle, käy hyvin selväksi miten aikaavievää ja vaativaa vaikuttamistyö jo tuohon aikaan oli. 2020-luvulla meillä on käytössämme digitaaliset sosiaalisen median työkalut, joiden vuoksi vaikuttamistyötä on helpompi tehdä, teoriassa. Keskivertoihmisten näkökulmasta keskenään ristiriitaisten viestien määrä on tänä päivänä käsittämätön. Valehtelusta ei seuraa ”juuri mitään”. Eikä poliittinen vaikuttaminen useimmiten sovi keskivertoihmisen prioriteetteihin tai tuntiraameihin – eikä yksilövetoiseen arvomaailmaan. Yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen kiinnostaa vasta, kun se koskettaa henkilökohtaisesti omaa arkea ja hyvinvointia.

Sarja osoitti omalta osaltaan, miten tärkeää yhteistyö ja yhteiset pääviestit ovat. Esimerkiksi ilmastokriisin torjunnassa vaikuttamistyötä tehdään monella rintamalla ja eri yhteisöissä. Vaikka kaikkia toimijoita tarvitaan, on pirstaloituminen myös ongelma: se tärkein yhteinen ydinviesti ja siihen linkittyvät konkreettiset muutostavoitteet jäävät viestinnällisesti puuttumaan.

Ilmastokriisikeskustelussa lähtökohtaisesti tilanne on myös hyvin vakava: suurin draiveri on pelko – kaikesta siitä kauheudesta, mitä tapahtuu, jos nyt ei toimita. Mrs. America -sarjan loppupuolella joku feministeista toteaa, että ”pelolla ei siirretä vuoria”. Näinhän se on. On huomattavasti selkeämpää ajaa asiaa, jossa pelon hallinta ei ole niin keskeistä kuin ilmastokysymysten osalta. Ja valitettavasti meillä tuntuu olevan vielä pitkä matka myös siihen, että ilmastokriisin torjuminen olisi valtavirtaa.

0

Voiko kiertotalous onnistua ilman kulutuksen vähentymistä?

Päiväkodin kaide

Iltaharrastusten vähentyessä otin työn alle pari helpohkoa edX:n kiertotalousverkkokurssia. Peruskurssi oli mielenkiintoista luettavaa ja katseltavaa, sillä keskieurooppalainen toteutus tarjoaa vähän uutta näkökulmaa Suomessa näkemääni kiertotalouskeskusteluun. 

Kurssin loppupuolen moduulissa keskusteltiin metallien kierrättämisestä. Videolla professori kehottaa opiskelijaa arvaamaan, miten kauan kestää, että alumiini kiertää (lähes) 100 %:sti niin, että tarve (inflow) ja kiertoon vapautuva alumiini (outflow) ovat tasapainossa eikä neitseellistä alumiinia enää tarvita. Minun arvaukseni taisi olla 30 vuotta, mikä tuntui vähän pessimistiseltä. No, sehän oli todella raskaasti pieleen. Oikea vastaus: 100 vuotta. 

100 vuotta on ihan käsittämättömän pitkä aika – emme edes tiedä millaista elämä ekokriisin keskellä on 100 vuoden päästä. Mihin näin pitkä aikajänne perustuu?

Yksi peruste on tietysti se, että metallina alumiini ”sitoutuu” tuotteisiin hyvin pitkäksi aikaa. Suurempi syy on kuitenkin se, että niin kauan, kun maapallon väestömäärä, elintaso ja kulutus kasvavat, markkinoille ei tule vapautumaan riittävästi alumiinia, jotta kasvavaan kysyntään pystyttäisiin vastaamaan. Tarpeeksi korkeaan kierrätysasteeseen päästään vasta kun kulutus tasaantuu, ja outflow ja inflow ovat balanssissa. Väestökasvuennusteen mukaan kasvu tasoittuu noin seuraavan sadan vuoden päästä. Tällöin myös raaka-aineiden tuotanto ja kulutus voisivat tasoittua. 

Vähän mittakaavaa. Primary aluminium production: http://www.world-aluminium.org/statistics/primary-aluminium-production/#linegraph

Tämä sama ilmiö taitaa toteutua muidenkin raaka-aineiden kohdalla. Vaikka kierrätysmateriaaleja hyödynnetään koko ajan enemmän, niiden suhteellinen osuus kokonaistarpeesta vähenee. Kulutus kasvaa nopeammin kuin kierrätysaste.

Onko siirtyminen kiertotalouteen siis suuri ja saavuttamaton unelma maailmassa, jossa kulutus vain kasvaa?

Kun suomalaiset puhuvat kiertotaloudesta vaihtoehtona lineaaritaloudelle, keskusteluissa keskitytään paljon fossiilittomaan energiantuotantoon ja raaka-aineiden kiertoon. Tämä on luonnollista, sillä neitseellisten luonnonvarojen järjetön ylikäyttö tuhoaa pallomme. Raaka-aineiden kierrätys on keskeinen keino edistää kiertotaloutta, luoda uutta liiketoimintaa ja työpaikkoja ja ennen kaikkea vähentää merkittävästi päästöjä. Ilmastonmuutoksen hidastamisen näkökulmasta erityisesti autoihin ja rakennuksiin sitoutunut teräs, betoni, alumiini ja muovi pitäisi saada kiertämään

Kiertotalous kuudessa minuutissa.

Insinöörivetoisessa kulttuurissamme paljon vähemmän keskustellaan kiertotalouden edellyttämästä talouden ekosysteemistä ja välttämättömästä ostokäyttäytymisen muutoksesta. Muutoksen tarpeesta puhutaan paljon, mutta miten ja milloin tämä muutos tehdään, mitä se meiltä konkreettisesti edellyttää – tämä muutoksen polku jää välillä epäselväksi. 

Onneksi kiertotaloudessa ei ole kyse pelkästään raaka-aineista. Yhtä lailla kyse on

  • palvelutaloudesta, jossa hyödykkeitä tuotetaan ja käytetään palveluna. Mikään (paitsi oma asenteemme ja omistaminen vaurauden symbolina) ei estäisi meitä siirtymästä jo nyt palvelutalouteen esimerkiksi liikenteen, pukeutumisen tai vaikkapa sisustamisen osalta. Ehkä kiertotalouden rinnalla tulisikin puhua palvelutaloudesta (tai palvelu- ja kiertotaloudesta).

Erityisesti ympäristöalan asiantuntijat korostavat systeemisiä ratkaisuja ja totta kai, ilman niitä emme voi onnistua. Mutta ajan henkeen kuuluu, että kun fossiililobbarit lompakkoineen kuiskivat kulisseissa, poliitikot eivät saa tehtyä näitä isoja, välttämättömiä päätöksiä ilman kansan vahvaa painetta tukea. Kun saamme ihmiset muuttamaan arvojaan ja asenteitaan, he myös äänestävät niiden pohjalta ja vaativat poliitikoilta oikeita päätöksiä. Arvo- ja asennemuutos synnyttää kierteen, missä päättäjät joutuvat tai saavat tehdä parempia päätöksiä, ja päätökset muokkaavat puolestaan ihmisten asenteita.

Vaikka alumiini ei kiertäisi kunnolla vielä sataan vuoteen, suljettu kierto voidaan saavuttaa arvojen, asenteiden, päätösten ja tekojen syklissä.

Palvelutaloudessa kysymys on businessmalleista, joita on mahdollista rakentaa jo nyt.

0

Koronapandemia on vasta myrskyvaroitus

myrsky avaruudesta
Kuva: Pexels.

Tällä hetkellä kaikkien huomio on koronassa. Nökötämme kotona, tuijotamme myrskypilviä ja odotamme tilanteen menevän ohi, ja kun niin tapahtuu, jatkamme elämää business as usual. Todellisuudessa pahempaa on tulossa, sillä ilmastonmuutoksen osalta mikään ei ole muuttunut. Muutos on jo täällä ja me olemme myöhässä.

Koronapandemia tiivistää meidän ihmisten arvot ja tavan ajatella ja toimia. Moni ilmastoaktivisti uskoo ja ennen kaikkea toivoo, että epidemian jälkeen maailma ”tulisi järkiinsä” ja tekisi kaikkensa ilmastokriisin hidastamiseksi. En pidä tätä kovin todennäköisenä. Kuten moni sosiaalipsykologi on ansiokkaasti todennut jo aikaisemmin, ihmisen on helpompi reagoida todelliseen, henkilökohtaiseen ja aktiiviseen uhkaan. Ilmastonmuutos on edelleen abstrakti ja etäinen, ”ei koske mua”.

Jotta ihminen muuttaisi käyttäytymistään pysyvästi, muutospaineen tai -tarpeen pitäisi tulla sisältä.

Koska paine tulee nyt ulkoa, odotettavissa on seuraavaa:

Ihmiset eivät vähennä koronan myötä kulutusta, päinvastoin. Vaikka kaduilla on hiljaista, verkossa käy kuhina. Verkkokauppojen liikenne kaksinkertaistui parissa viikossa, Posti kulkee kotiin asti ja pakettiautomaatit pullistelevat. Tilanne kiteyttää oivallisesti, kuinka vahvasti mielihyväkokemuksemme ja vapaa-ajanviettotapamme on kytketty kuluttamiseen. Vaikka erikoiskauppoihin ei pääse, jotain on pakko ostaa. Kun liikkumis- ja kokoontumisrajoitus joskus poistuu, oma veikkaukseni on, että valtava paine ostamiseen, elämyksiin ja matkustamiseen purkautuu vaan entistä rajummin.

Ihmiset priorisoivat henkilökohtaisia oikeuksiaan ohi yhteisen edun, loppuun asti. Tämä ei tule muuttumaan koronan jälkeenkään. Riskiryhmärajoituksia, mökkeilyrajoituksia ja kokoontumisohjeita uhmaavia riittää jo nyt. Ihminen on todella taitava selittämään itselleen, miksi juuri minun päätökseni priorisoida oma tarve ohi yhteisen edun ei vaaranna ketään – ja voi olla jopa hyödyksi. 

Päästöjen hetkellinen putoaminen ei tarkoita pysyvää tilaa. ”Lentopaastoa” seuraa helposti moraalinen valtuutus: kun rajoitukset ja karanteenit ovat ohi, kompensoidaan menetetty kevät ja lennetään syksyllä kahta kauheammin. Parantunut ilmanlaatu ja Venetsian kirkasvetiset kanaalit unohtuvat nopeasti. Eikä niitä kohta ole enää tarjollakaan. 

Koska kiertotalouden mahdollisuuksia ei ymmärretä, valtiot tekevät kaikkensa ympäristöä kuormittavan lineaaritalouden pelastamiseksi. Talouden paniikkinappulaa hakataan nyt kaikin voimin ja pinnalla pyritään todennäköisesti pitämään nekin yritykset, joilla ei olisi normaalitilanteessa tulevaisuutta. Suomessa hallituksen elvytyspaketteja kasvatetaan ja erilaisia tukimuotoja mietitään koko ajan lisää. Kiertotalous-, ilmasto- ja ympäristönäkökulman korostaminen tukieuroja jaettaessa olisi poliittisesti liian raju toimenpide. Nyt ”kuuluu” pelastaa kaikki yritykset. Ilmastotoimien vaatimaa rahaa ei tahdo irrota millään, mutta lineaaritalous pelastetaan hinnalla millä hyvänsä. 

Tutkimustietoa ja varoituksia ei oteta vakavasti, eikä ennakointia hallita. Koronavirus on osoittanut, miten vahvasti elämme kuluttamisen, elämysten ja kaikkivoipaisuuden kuplassa. Korona yllätti länsimaat, vaikka pandemiasta on varoitettu meitä jo useita vuosia sitten. Täysin sama analogia jatkuu ilmastokriisin suhteen: tutkimustietoa ja varoituksia ei vain oteta tosissaan, koska ilmastokriisi ei uhkaa suoraan henkeämme tässä ja nyt.

Jep. Aika pessimistinen lista.

Olisiko mahdollista, että asiat menisivät paremmin kuin itse ajattelen? Olisi, mutta ilmastoasiantuntijoiden ja median pitäisi puhua juuri nyt ilmastosta enemmän kuin koskaan. Pitäisi puhua vielä enemmän siitä, miten nyt on aikaa keskustella itsensä kanssa niistä asioista, jotka oikeasti tekevät onnellisiksi. Juuri nyt ihmiset seuraavat uutisia ja ovat valppaimmillaan. Juuri nyt olisi oikea aika vaikuttaa.

0

Miten lopettaa pikamuodin shoppailu?

Kuva: Pexels

Pikamuodin ympäristövaikutuksista ja kulutuksesta on kirjoitettu viime aikoina paljon (viimeksi eilen HS:n pääkirjoitussivulla), joten on ehkä hyvä palata asiaan. Tekstiiliteollisuuden osuus vuosittaisista globaaleista hiilidioksidipäästöistä on todella merkittävä: noin 10 %. Tekstiiliteollisuuden käyttämä vesimäärä (noin 93 miljardia kuutiota vettä/vuosi) vastaa viiden miljoonan ihmisen vuosittaista vedentarvetta. 

Pikamuodin myötä halpoja vaatteita tulee markkinoille yhä nopeammin ja vastaavasti vaatteiden käyttöikä on lyhentynyt: puolet vaatteista heitetään pois alle vuosi hankinnasta. Voi aika luottavaisin mielin sanoa, että suurinta osaa vaatteista emme osta todelliseen tarpeeseen, vaan koska voimme: meillä on rahaa, aikaa ja vaatteet ovat halpoja, ja koska shoppailu on kiinteä osa elämäämme. Meitä kiinnostaa brändi, kuosi ja istuvuus – harvemmin vaatteen ympäristökuorma, alkuperä tai tuotanto-olosuhteet.   

Jollain tapaa shoppailu on koko kulutusyhteiskuntamme ylintä ja vastenmielisintä tasoa: joutilaat ihmiset käyskentelemässä ostoskeskuksissa, rakentamassa identiteettiään ja ihannekuvaa itsestään kuluttamalla; ostamalla tarpeettomia vaatteita, jotka on usein tuotettu epäinhimillisissä olosuhteissa ympäristöä kuormittavilla kemikaaleilla, ja jotka heitetään pois pahimillaan jo muutaman käyttökerran jälkeen. 

Pikamuodin vähentäminen – ja mielellään vaikka ostamisen lopettaminen kokonaan – on ympäristöteko, johon käytännössä jokainen pystyy halutessaan. Prosessin sisäistämisessä on muutama keskeinen pointti. 

Omaa kulutuskäyttäytymistään voi muuttaa vain tulemalla tietoiseksi siitä, ja ennen kaikkea tulemalla tietoiseksi mitä jatkuvalla shoppailulla hakee tai peittelee. Shoppailusta luopumisessa on jotain samaa kuin laihduttamisessa: muutos lähtee tavoitteista, arvoista ja omasta motivaatiosta. Pikadieetit eivät toimi tässäkään. Kun antaa itselleen aikaa, muutos tapahtuu niin, että päällimmäinen tunne ei ole luopuminen jostain vaan tyytyväisyys siihen mitä ei enää tarvitse tai halua. 

Kun raskaan työviikon jälkeen tekee mieli lähteä vähän shoppailemaan ja ostamaan itselle jotain kivaa, kysymys on opitusta ajanvietteestä ja tavasta palkita tai ilahduttaa itseämme. Dopamiinista. Meille tulee hyvä olo itsestämme, kun löydämme jotain mikä rakentaa mielikuvaa parhaasta versiosta itsestämme. Mikään maailmassa ei myöskään pakota meitä hengailemaan ostoskeskusten käytävillä ja kaupoissa kuluttamassa. Teemme sen ihan omasta valinnastamme.

Jatkuva uusien vaatteiden ostaminen on osa (populaarikulttuurin, mainonnan, naistenlehtien, somevaikuttajien luomaa) identiteettiämme. Haemme sillä hyväksyntää, ihailua ja viestimme elävämme juuri tätä hetkeä, kuuluvamme joukkoon. Viestimme omalla (tai lastemme) pukeutumisella sosioekonomisesta asemastamme. Shoppailu on myös sosiaalista ajanvietettä ja harrastusta kavereitten kanssa. Oman identiteetin ja viehätysvoiman (uudelleen)rakentaminen jonkun muun kuin pukeutumisen ympärille onkin hyvin avartava kokemus. 

Omien tottumusten muuttaminen ei kuitenkaan käy hetkessä. Tietoiseksi tuleminen on vasta ensimmäinen askel, sillä linkki identiteettimme ja kuluttamisen välillä voi olla todella vahva. Arvokeskustelu itsensä kanssa on avain aika moneen asiaan, sillä shoppailuun ja vaatehankintoihin käytetty aika ja energia pitäisi suunnata muualle ja shoppailun synnyttämän mielihyvän ”tyhjiöön” tarvitaan jotain muuta – muuten irtipäästäminen voi osoittautua vaikeaksi. 

Ei myöskään ole mitään järkeä aloittaa massiivista kaappientyhjennysoperaatiota. Kelkkomalla vaatteet lähimmälle kirpparille voi saada hetkellisesti paremman fiiliksen, mutta jo kohta tyhjät kaapit suorastaan huutavat tilalle jotain uutta ja kivaa. Kun kerta vaatteet on tullut hankittua, paras ympäristöteko on käyttää niitä niin pitkään kuin mahdollista

Omalta osaltani olen päässyt tilaan, missä en käy vapaa-ajallani vaatekaupoissa. En myöskään selaile vaatekuvastoja tai verkkokauppoja. Minulla ei ole siihen mitään syytä. En saa shoppailusta enää mielihyvää – ja se on ihan äärimmäisen helpottava tunne. Kun vielä 10 vuotta sitten näin ympärilläni kaikkia mahdollisia vaatteita, joita tarvitsin, nykyään näen vain rekittäin rättejä, joita en todellakaan tarvitse mihinkään.

Samasta aiheesta tässä blogissa:
Miten pääsin eroon mielihyväshoppailusta (tai ainakin vähensin sitä)
Koko karderoobi kierrätysmateriaalista
Lastenvaatteet kierrätysmateriaaleista
Les matières recyclées – koko karderoobi kierrätysmateriaaleista 2

0