Avainsana-arkisto: ilmastonmuutos

Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu

Ihme ilmat -kirjan kansikuva.

Ilmastolukupiirimme ensimmäisellä tapaamiskerralla keskustelun aiheena oli Laura Ertimon kirjoittama ja Mari Ahokoivun kuvittama Ihme ilmat! – miksi ilmasto muuttuu (Into Kustannus 2019). Tässä vielä kootusti omat mietteeni kirjasta.  

Ihme ilmat näyttää lastenkirjalta. Minut se kuitenkin yllätti täysin: suhteelliseen pieneen sivumäärään oli onnistuttu tiivistämään monipuolisesti luonnontiedettä, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä käytännön ”arjen ratkaisuja”.  Lastenkirjaformaatista huolimatta Ihme ilmat! on kiinnostavaa luettavaa myös aikuiselle. Ja ehkä nimenomaan heille, sillä itse en varmasti osaa sanoa, minkäikäiselle lapselle kirja lopulta sopii. Tärkeämpää lieneekin kiinnostus aiheeseen – ikään katsomatta.

Mitä hyvää?

Ottaen huomioon, miten monimutkainen ilmiö ilmastonmuutos on, kirjassa on onnistuttu erityisen hyvin tämän kokonaisuuden kiteyttämisessä ja sanallistamisessa. Kirjassa on humoristinen ja vähän piikittelevä sävy, mistä tykkäsin kovasti.

Omaan huumorintajuuni vetosi myös tunnistettavat karikatyyripersoonat (”miksi juuri minun ei tarvitse muuttaa mitään”). Yhteistyöhön ja vaikuttamisviestintään liittyvissä osioissa tuotiin kiinnostavasti esille eri vaikuttamisvaihtoehtoja ja miten erityyppistä valtaa on olemassa.

Niinikään kirjan visuaalinen tyyli miellytti – mutta olenkin ihminen, joka tykkää ääriviivoista. Minun silmääni kirja oli runsas ja värikäs, samalla kuitenkin selkeä. Kuvitus on hyvin oivaltavaa, ja kirjaa oli mukava vaikka vaan selailla.

Mitä puuttui?

Kirjan suurin ongelma on mielestäni kiertotalouden puuttuminen tarjotuista ratkaisuvaihtoehdoista. Koska asioita käsitellään lasten näkökulmasta, olisi ollut hyvin luontevaa tuoda esille palvelut ja aineettomat (elämys)lahjat vaihtoehtona esimerkiksi perinteisille synttärilahjoille. Kirjassa kyllä nostetaan ratkaisuksi tavaroiden ostaminen käytettynä ja niiden antaminen eteenpäin, mutta tavaroiden lainausta tai vuokrausta ei ehdoteta, vaikka lapsille jos keille lelujen lainaus on varsin tuttu asia. ”Mutta taloudelle tulee kyllä paha mieli!” kirjassa todetaan sarkastisesti. Niin, lineaaritaloudelle – ja sietääkin tulla.

Toinen kritiikkini kohdistuu tarinan turhan yksinkertaistettuihin loppuratkaisuihin. Todellisessa maailmassa ihmiset eivät saa päähänsä suurinpiirtein yhdessä yössä vaihtaa pienempään asuntoon tai luopua autosta ja miellyttävistä kulutustottumuksistaan. Jos muutosta ylipäätään tapahtuu, prosessi on oikeasti pitkä. Ainakin aikuisille. Ymmärrän, että helppojen muutosten tarjoileminen lukijoille on psykologinen keino: inspiraation ja toivon sytyttäminen ovat tärkeämpiä kuin realistisuus. Ja toivoa kirja pyrkii kaikin keinoin välittämään. 

Ja lopuksi

Kirjan lopussa lukijaa kehotetaan kuvittelemaan tulevaisuus. Tämä osoittautui minulle liian suureksi haasteeksi. En uskalla kuvitella tulevaisuutta – edes sitä, millaisessa maailmassa elämme 15 vuoden päästä. Liian moni kriittinen ja välttämätön muutos on vielä toteuttamatta, jotta voisin katsoa eteenpäin luottavaisin mielin. 

Kirjaan voi tutustua mallisivujen kautta kustantajan sivuilla

0

Ruokahävikin vähentämisen uudet normit

kuvituskuva ruoka-annos

Suomessa laaditaan parhaillaan ruokahävikkitiekarttaa, jonka tarkoitus on auttaa meitä puolittamaan ruokahävikki kuluvan vuosikymmenen aikana. Ei ihan helppo nakki tai pala kakkua.

Noin kolmannes suomalaisten ruokahävikistä, arviolta 120-160 miljoonaa kiloa, syntyy kotitalouksissa. Suurimmat ”tuoteryhmät” ovat kasvikset, hedelmät ja kahvi. Luken mukaan ”Kotitalouksien ruokahävikki johtuu useimmiten suunnittelemattomuudesta, arjen muutoksista sekä keittiötaitojen ja viitseliäisyyden heikkenemisestä. Tähteitä ei hyödynnetä ja parasta ennen -elintarvikkeita käsitellään usein kuin viimeisen käyttöpäivän tuotteita.” 

Kuulostaa tutulta. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ongelma ei ole tieto vaan asenteet. Koska elämme yltäkylläisyydessä, ruokaa ei tarvitse arvostaa eikä hävikistä viitsitä kantaa huolta, vaikka valtaisa ruokahävikki rasittaa sekä taloutta että ympäristöä. Lukella ja Motivalla on varmasti omat suunnitelmansa asennemuutokseen, ja hyvä niin. 

Mutta sitten on vielä yksi juttu, joka on jäänyt vähän paitsioon: kulttuuriset rakenteet. Normit. Tietyt, syvälle juurtuneet käyttäytymismallit ikävä kyllä edistävät ruokahävikin syntymistä niin kotona, ravintoloissa kuin työpaikoillakin, koska niiden rikkominen olisi epäkohteliasta. Henkilökohtaisten asennemuutosten lisäksi tarvitaan siis rakenteiden ravistelua myös yhteisön tasolla.

Jos saisin itse räjäyttää uusiksi muutamat kulttuurirakenteet, niin listaltani löytyisi ainakin nämä 6 asiaa:

KAHVIHÄVIKKI

1a: Ennen kahvin keittämistä kysytään ensin, moniko juo. 

Suomalaisessa kestityskulttuurissa kahvilla on pyhä erityisasema: siinä ei nuukailla. Erityisesti vieraille ja työpaikoilla on normina keittää aina täysi pannu, vaikka juojia olisi pari kolme. On järkyttävää ja raivostuttavaa, miten paljon tämän varjolla kahvia haaskataan, vaikka elinkaarinäkökulmasta sen ympäristövaikutus on noin tuhatkertainen poisheitettävään määrään (3 dl kahvia viemäriin = 300 litraa vettä viemäriin). Vastuullinen kahvinvalmistaja kirjaisi nämä asiat ja kehotteet tietysti näkyville kahvipakettiin. 

1b: hankitaan työpaikalle termari ja käytetään sitä.

Uudet kahvinkeittimet sammuvat itsestään 45 minuutin päästä, jolloin perinteisellä kaavalla pannuun jää aina mukillinen tai kaksi jäähtymään. Ja tämä sitten heitetään pois ennen kuin taas keitetään pannullinen uutta. Kun työpaikalla otetaan tavaksi kaataa tuore kahvi termariin, hävikkiä syntyy vähemmän. 

1c: Kohtaan 1b viitaten: kuka sanoo, ettei kahvia voisi lämmittää mikrossa?

Kylmä kahvi harvemmin kaunistaa, mutta mikrossa lämmitetty kahvi on ihan yhtä hyvää kuin tuore. Kokeile vaikka. 

RAVINTOLAHÄVIKKI

2a: Lounaan tähteet mukaan myöhemmin syötäväksi. 

Suomessa ei ole tapana kaapia lautasannoksen ruokaa mukaan. Kunpa olisi, sillä kaikki se mitä ei jaksa sillä hetkellä syödä (mutta josta on kuitenkin maksanut) päätyy hävikiksi. Siksi on järkevää pyytää rasia – tai vielä parempaa: tuoda mukanaan oma – ja ottaa loput mukaan. Koska näin ei kuitenkaan kuulu perinteisesti toimia (ja olisihan se vähän noloakin), ravintoloiden tulisi oma-aloitteisesti kannustaa ihmisiä ottamaan ylijäämäruoka mukaan. Pöydille ripustellaan muutenkin mainosstandeja, mukaan mahtuisi varmasti kehotus pyytää tarjoilijalta rasia ruoan kotiin viemiseksi. 

2b: Palaveri- ja seminaaritarjoilujen ylijäämä pitäisi aina tarjota asiakkaalle mukaan. 

Oli kyse täytetyistä sämpylöistä, pullista, hedelmistä tai muusta, tarjoilujen mukana voisi aina olla mukana muutama elintarvikemuovipussi tai pahvirasia syömättä jääneiden tarjoilujen mukaan ottamiseksi. Samalla viestitään, että ylijäämän mukaan ottaminen on ympäristöteko, joka auttaa vähentämään ruokahävikkiä.

2c: Tähteet mukaan myös hotellien aamiaisbuffeteista.

Eihän tarkoitus ole tietenkään kannustaa ihmisiä hamstraamaan ”koko rahan edestä”, mutta esimerkiksi lapsiperheissä vanhemmilla olisi joku mahdollisuus minimoida perhekohtainen hävikki, jos osan syömättä jääneestä ruoasta voisi halutessaan paketoida mukaan.  Ensisijainen tapa vähentää hävikkiä on tietysti ottaa vain sen verran mitä syö, mutta tämä tuntuu olevan haastavaa monelle aikuisellekin. Omasta puolestani buffeteista voisi luopua vaikka kokonaan.

3. Kunnallisten päiväkotien ja koulujen ylijäämäruokaa pitäisi voida myydä halukkaille.

Kun pari vuotta sitten ehdotin lasteni päiväkodille kokeilua, missä vanhemmat voisivat ostaa ylijäämäruokaa ja ottaa ruoan mukaan lasta hakiessaan, ehdotus tyrmättiin perinteisillä ”ei toimi meillä”-tyyppisillä selityksillä. Kun ei ole tahtoa, ei toki löydy ratkaisujakaan. Uskon silti, että tässä piilee yksi merkittävä ja hyödyntämätön potentiaali. Tarvitaan ResQ:n kaltainen sovellus ja pieni jääkaappi noutoruokien säilytykseen.  

Ruokahävikin vähentäminen putken loppupäässä vaatii asennemuutoksen lisäksi uusia toimintatapoja, joita kenenkään ei pitäisi tarvita hävetä. Hyvä uutinen on se, että kohtia 1a-2b voi kuka tahansa viedä eteenpäin omalla esimerkillään sekä kotona että työpaikalla – kunhan on valmis rikkomaan vähän normistoja.

0

Miten kiertotaloudesta pitäisi puhua ihmisille?

Lähellekään kaikki ihmiset ymmärrä mistä kiertotaloudessa on kyse, tai he kuvittelevat kiertotalouden liittyvän pelkästään kierrätykseen. Mikä olisi oikea tapa puhua kiertotaloudesta nimenomaan tavallisille ihmisille?

Useimmilla ihmisillä on tarve kokea merkitystä – tehdä valintoja, jotka vaikuttavat johonkin itseä suurempaan. Vaikka en työroolissani ole mikään intohimoinen tarinankertoja, uskon, että juuri kiertotalouden ja ilmastokriisin kohdalla tarinat ovat äärimmäisen tärkeitä: tarinoiden kautta voidaan välittää tunteita. 

Tässä ne tarinat, joita haluaisin itse kertoa ihmisille. 

1. Maapallo on suljettu systeemi, missä ”juomme samaa vettä kuin dinosaurukset aikoinaan”.

Kiertotalouden yhteydessä puhutaan suljetusta systeemistä. Ihannetilassa ei ole jätettä tai hukkaa, vain arvonsa säilyttävää raaka-ainetta, joka kiertää yhä uudelleen.

Suljettu systeemi ei kuitenkaan ole mikään kiertotalouden ”keksimä” termi. Maapallo on jo nyt, ja on aina ollut, suljettu systeemi. Se tarkoittaa, että pelimerkit, joilla kaikki me 7,5 miljardia ihmistä ruokimme toisemme, rakennamme taloja, nautimme teknologiasta ja vietämme mukavaa elämää, on jaettu yli neljä miljardia vuotta sitten. Ainoa asia, mitä saamme tänne lisää, on aurinkoenergia. Toistan: kaikki on tässä, mitään muuta ei ole tulossa lisää. Professori Arto O. Salosen sanoin ”juomme samaa vettä kuin dinosaurukset aikoinaan”. 

Tähän asti maapallo on ollut meille neitseellisen raaka-aineen kultakaivos, josta olemme ammentaneet take-make-waste-henkisesti elintasomme ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Nyt pelimerkit ovat lopussa. Tämän asian sisäistäminen auttaa kertalaakista ymmärtämään, miksi kiertotalous on ainoa kestävä talousmalli. 

2. Kiertotalouden ensimmäinen vaihe ei ole pakkausten kierrätys, vaan kulutuksen vähentäminen ja tavaroiden ja vaatteiden käyttäminen mahdollisimman pitkään.

Ihmiset tuntuvat mieltävän kiertotalouden pakkausten kierrätykseksi. Materiaalien kierrättäminen on tärkeä, mutta vasta viimeinen etappi. Oleellista on ennen kaikkea tehdä fiksuja hankintoja ja pidentää näiden hankintojen elinikää uudelleenkäyttämällä, huoltamalla ja korjaamalla. Yhtenä ostokriteerinä kannattaa käyttää tuotteen huollettavuutta ja korjattavuutta. Ja mikä tärkeintä – tarvitseeko tuotetta ylipäätään ostaa? Voisiko sen lainata, vuokrata tai ostaa käytettynä? 

Kulutuksen vähentäminen ei ole helppoa. Mutta se on palkitsevaa. Ja kun rahaa jää enemmän säästöön, sen kohdentaminen itselle tai perheelle merkityksellisiin hetkiin tuo uutta iloa.  

Auringonlasku Muuratjärvellä lokakuussa

3. Kiertotalouden avulla meillä on mahdollisuus löytää sisäinen hyvinvointi ja elää merkityksellistä elämää. 

Mitä sinulle jää, jos et voisi enää ostaa mitään muuta kuin elämän kannalta välttämättömimmät asiat?

Kuluttaminen on yhteiskunnassamme hyvin keskeisessä asemassa. Vaikka tiedetään, ettei mikään määrä tavaraa tee lopulta ihmistä onnelliseksi, jatkamme sinnikkäästi shoppailua, koska meidät on kasvatettu uskomaan, että identiteettiä rakennetaan ulkoisilla asioilla (kuten vaatteilla) ja pitämään matkailua ja elämyksiä onnellisuuden mittarina. Ja mikä pahinta, jos lakkaamme ostamasta, hyvinvointiyhteiskunta romahtaa. 

Hyvän tekeminen tekee onnelliseksi. Joten kyllä, ihan varmasti kiertotalous lisää myös yksilön hyvinvointia, mutta tämä hyvinvointi lähtee rakentumaan nimenomaan sisältä päin. Toinen avain on meiltä pitkään kadoksissa ollut yhteisöllisyys. Ruohonjuuritason kiertotaloutta voidaan parhaiten edistää yhteisöllisyyden ja jakamistalouden kautta.

4. Korvaaminen ei riitä, ensin kulutusta pitää vähentää – ja paljon. 

Kiertotalous kulkee tietysti käsi kädessä ilmastokriisin kanssa. Keskivertosuomalaisen lineaaritalouteen nojaava elämäntyyli edellyttäisi noin neljää maapalloa. Hiilijalanjälkemme on valtava.

Kiertotaloudessa tuotteiden käyttöä tulisi jatkaa mahdollisimman pitkään. Tämän yksinkertaisen ohjeen noudattaminen vähentää jo itsessään yleensä ostamisen tarvetta. Tutkitusti kulutustaan vähentäneet ovat onnellisempia kuin ne, jotka vain korvaavat osan hankinnoistaan ”vihreillä tuotteilla”.  

Minulle tärkein tarina on se, että ilmaston kannalta kestävää elämäntapaa ei saavuteta korvaamalla jotain tiettyjä kohtia nykyisestä kulutustyylistämme ”vastuullisesti”. Silloin emme vähennä, vaan korvaamme. 

Vaatehankinnoissa ei auta, vaikka ostaisi pikamuotiketjun ”vihreän malliston” vaatteita, jos ostamisen tahti pysyy samana kuin tähänkin asti, vaatteiden käyttöaste jää yhtä matalaksi kuin aikaisemminkin ja ne päätyvät heti käytön jälkeen energiajätteeksi.

Yksityisautoilun päästöjen nopea vähentäminen ei tapahdu niin, että kaikki ostavat sähköauton. Autoilua pitää vähentää tekemällä julkinen liikenne ja puhtaat liikkumismuodot houkutteleviksi. Autoilun vähentäminen lisää myös yleistä viihtyvyyttä. Aika usein kiertotalouden ratkaisut, kuten vaikkapa autoilu palveluna, synnyttävät sivutuotteena myös muuta hyvinvointia yhteisölle.   

Joten

Kiertotalous ei ole pelkästään tekninen suoritus tai lineaaritalouden korvaava talousmalli. Se on myös henkinen tila, joka vaatii uudenlaisen ajattelun omaksumista. Ja tämän rinnalle yhteisön tukea ja yhteisiä, uusia ja kestäviä palveluja, jotta kestävän elämäntavan noudattaminen olisi mahdollisimman helppoa. 

+2

Koetko sinäkin, että elämäntapasi on jo nyt ympäristön kannalta kestävä?

Mielenkiintoisen Ilmassa ristivetoa -tutkimushankkeen kansalaiskyselyn raportti julkistettiin viikko sitten. Hiukan yllättäen meillä näyttää olevan tilanne todella hyvin hallinnassa. Suurimmalla osalla suomalaisista elämäntapa on jo nyt kestävällä pohjalla, vain pieni joukko kokee jatkuvaa ristiriitaa oman toiminnan ja ilmastotavoitteiden kesken ja ihan merkittävä osa ihmisistä on jo tunnistanut, ettei kannata ressata, koska omilla teoilla ei kuitenkaan ole merkitystä.  

”Koen, että elämäntapani on ympäristön kannalta kestävä”

Jos koet samoin, onneksi olkoon! Kuulut siihen valtaosaan (77 %) suomalaisista, jotka tutkimuksen mukaan uskovat elävänsä jo nyt ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Tämä on toki hieman ristiriitaista siihen nähden, että keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on noin 10 hiilidioksidiekvivalenttitonnia, kun kestävä taso olisi noin 2000. Mutta meillä suomalaisilla on myös monenlaisia keinoja käsitellä ilmastotavoitteiden ja oman elämäntyylin ristiriitoja. Kannattaa muistaa, ettei suomalaisten teoilla kuitenkaan ole merkitystä (43 % vastaajista) ilmastonmuutoksen hidastamisessa. Ja hei, ristiriidathan kuuluvat elämään!

Tämä mielikuvan ja todellisuuden ristiriita on kuitenkin sen verran kiehtova, että pohditaan sitä hetki. Keksin heti pari mahdollista selitystä.

1. Erityinen luontosuhde tekee elämästämme automaattisesti kestävää.

Meillä suomalaisilla on erityinen luontosuhde. Ikkunoista näkyy puita. Ja tottahan ulkoilu lähiluontokohteissa (parkkipaikkoja voisi olla enemmän) ja ympäristömyönteiset ajatukset tekevät myös omasta elämästä automaattisesti kestävämpää.

2. Pienetkin teot ratkaisevat.  

On sitä syytäkin mäkkärin tiskillä pillistä kieltäytyessään tuntea tyytyväisyyttä itseensä, vaikka paikan päälle olisikin saavuttu nelivetokatumaasturilla vetämään naudanlihahampparia. Kestävän kehityksen palkintoja voi ihan perustellusti jakaa itselleen myös siitä hyvästä, että valitsee kerran vuodessa pyörän auton sijaan tai lounasravintolassa kasvisruokaa edes joskus.

Olet varmaankin kuullut suositun hokeman, jonka mukaan pienetkin teot merkitsevät. Pienet teot ovat siitä mahtavia, että niitä voi ihan rauhassa tehdä ilman että mikään oikeasti muuttuu; ei tarvitse muuttaa, vähentää tai luopua, vaan voi jatkaa elämäänsä ihan entiseen tapaan. Pienten tekojen juttu on juuri siinä, että ne ovat pieniä, eivät suuria!

”Kuinka usein kohtaat ristiriitoja ilmastotoimia koskevien käsitystesi ja toimintasi välillä?”

Ihan sääliksi käy sitä pientä (7 %) porukkaa, joka kokee toistuvasti ristiriitoja ilmastotoimien ja oman toiminnan välillä. Onneksi heitä on noin vähän, ja ristiriitoja melko usein kokeviakin on vain 31 %. Suurin osa, 63 %, kokee ristiriitaa harvoin tai ei lainkaan.

Ristiriidoista kärsivään riskiryhmään kuuluu todennäköisemmin ruotsinkielinen vasemmistoa tai vihreitä kannattava nainen. Luultavasti kaikken vähiten ristiriitoja tarvitsee tuntea perussuomalaisten kannattajien, sillä raportin perusteella jopa 88 % heistä kuului siihen ryhmään, joiden elämäntyyli on jo nyt ympäristön kannalta kestävä.

”Jos tunnet ristiriitaa ilmastotoimia koskevien käsitystesi ja toimintasi välillä, miten käsittelet ristiriitaa?”

Onneksi suomalaiset ovat tolkun kansaa. Mitäpä sitä ristiriitaa tuntemaan, kun ei meidän yksittäisten ihmisten teoilla ole kuitenkaan merkitystä! Valtaosa ei aio muuttaa toimintaansa mitenkään. 30 % vastaajista painottaa oman roolin vähäisyyttä ilmastonmuutoksen torjunnassa. 

Tätä ajattelutapaa voi ehdottomasti suositella ihan kaikille, koska se toimii. Meitä on maapallolla niin paljon, että yhden suomalaisen, jonka hiilijalanjälki on viisinkertainen intialaiseen verrattuna, merkitys on aivan mitätön. 

Toinen hyvä keino on lykätä muutosta ja ryhtyä toimiin sitten joskus tulevaisuudessa (23 % vastaajista). Niinpä!

Se on kuulkaa niin, että tästä eteenpäin syödään hyvällä omallatunnolla meheviä pihvejä, matkustellaan Balilla ja Thaimaassa ja nautitaan elämästä nyt kun se vielä on mahdollista.

+1

”Pelolla ei siirretä vuoria”

HBO Nordicilla on esitetty kevään ajan mielenkiintoista, 1970-luvulle sijoittuvaa Mrs. America – sarjaa, missä Yhdysvaltain perustuslakia täydentävää sukupuolten tasa-arvoa (ERA=equal rights amendment) ajavan feministisen liikkeen vastustajaksi nousee ”perhearvojen puolesta taisteleva” konservatiivinaisten ryhmittymä Phyllis Schlaflyn johdolla. 

Sarja on fiktiivinen, mutta kuvaa todellisia tapahtumia pääosin todellisuudessa eläneiden henkilöiden kautta. Republikaaninaisten Stop ERA -kampanjointi onnistui hidastamaan tasa-arvolain lisäyksen läpimenoa, ja samaan aikaan tapahtuneet muut poliittisen ilmapiirin muutokset vaikuttivat lopulta siihen, että lain ratifiointiin vaadittu määrä osavaltioita jäi määräajassa saavuttamatta. Nyt, 40 vuotta myöhemmin, lisäyksen on vihdoin ratifioinut 38 osavaltiota, mutta republikaanivaltainen senaatti on viestittänyt, että se tuskin ottaa aloitetta käsittelyyn. 

1970-luvun alun Yhdysvalloissa feminismillä oli poliittista valtaa (ja feministeillä solidaarisuutta), jota on tänä päivänä vaikea hahmottaa. STOP ERA -kampanjoinnin vahvistama poliittinen polarisoituminen sen sijaan kuulostaa hyvinkin tutulta. Sarja kannattaa katsoa myös kiinnostavien näyttelijäsuoritusten takia. Cate Blanchett säteilee arvokkaan ja kliseisen konservatiivirouva Phylliksen roolissa ja feministiryhmien riveissä on monta eri sarjoista tuttua karismaattista naisnäyttelijää. 

Bella Abzug (Margo Martindale) ihmettelee, eikö Betty Friedania (kuvassa, Tracey Ullman) harmita, ettei tätä enää pidetä radikaalina. Radikaalius ei ole itseisarvo – myös ilmastokriisin torjunta tehostuu, kun sen parissa työskentely muuttuu ihmisten mielissä valtavirraksi.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut poliittisesta historiasta eikä Yhdysvaltojen feministisen liikkeen tarina ollut tuttu, joten sarja herätti minussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mrs. America tarjoaa kuitenkin jo sarjana monta yhtymäkohtaa tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin. 

Vaikka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1970-luvulle, käy hyvin selväksi miten aikaavievää ja vaativaa vaikuttamistyö jo tuohon aikaan oli. 2020-luvulla meillä on käytössämme digitaaliset sosiaalisen median työkalut, joiden vuoksi vaikuttamistyötä on helpompi tehdä, teoriassa. Keskivertoihmisten näkökulmasta keskenään ristiriitaisten viestien määrä on tänä päivänä käsittämätön. Valehtelusta ei seuraa ”juuri mitään”. Eikä poliittinen vaikuttaminen useimmiten sovi keskivertoihmisen prioriteetteihin tai tuntiraameihin – eikä yksilövetoiseen arvomaailmaan. Yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen kiinnostaa vasta, kun se koskettaa henkilökohtaisesti omaa arkea ja hyvinvointia.

Sarja osoitti omalta osaltaan, miten tärkeää yhteistyö ja yhteiset pääviestit ovat. Esimerkiksi ilmastokriisin torjunnassa vaikuttamistyötä tehdään monella rintamalla ja eri yhteisöissä. Vaikka kaikkia toimijoita tarvitaan, on pirstaloituminen myös ongelma: se tärkein yhteinen ydinviesti ja siihen linkittyvät konkreettiset muutostavoitteet jäävät viestinnällisesti puuttumaan.

Ilmastokriisikeskustelussa lähtökohtaisesti tilanne on myös hyvin vakava: suurin draiveri on pelko – kaikesta siitä kauheudesta, mitä tapahtuu, jos nyt ei toimita. Mrs. America -sarjan loppupuolella joku feministeista toteaa, että ”pelolla ei siirretä vuoria”. Näinhän se on. On huomattavasti selkeämpää ajaa asiaa, jossa pelon hallinta ei ole niin keskeistä kuin ilmastokysymysten osalta. Ja valitettavasti meillä tuntuu olevan vielä pitkä matka myös siihen, että ilmastokriisin torjuminen olisi valtavirtaa.

0