Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu

Ihme ilmat -kirjan kansikuva.

Ilmastolukupiirimme ensimmäisellä tapaamiskerralla keskustelun aiheena oli Laura Ertimon kirjoittama ja Mari Ahokoivun kuvittama Ihme ilmat! – miksi ilmasto muuttuu (Into Kustannus 2019). Tässä vielä kootusti omat mietteeni kirjasta.  

Ihme ilmat näyttää lastenkirjalta. Minut se kuitenkin yllätti täysin: suhteelliseen pieneen sivumäärään oli onnistuttu tiivistämään monipuolisesti luonnontiedettä, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä käytännön ”arjen ratkaisuja”.  Lastenkirjaformaatista huolimatta Ihme ilmat! on kiinnostavaa luettavaa myös aikuiselle. Ja ehkä nimenomaan heille, sillä itse en varmasti osaa sanoa, minkäikäiselle lapselle kirja lopulta sopii. Tärkeämpää lieneekin kiinnostus aiheeseen – ikään katsomatta.

Mitä hyvää?

Ottaen huomioon, miten monimutkainen ilmiö ilmastonmuutos on, kirjassa on onnistuttu erityisen hyvin tämän kokonaisuuden kiteyttämisessä ja sanallistamisessa. Kirjassa on humoristinen ja vähän piikittelevä sävy, mistä tykkäsin kovasti.

Omaan huumorintajuuni vetosi myös tunnistettavat karikatyyripersoonat (”miksi juuri minun ei tarvitse muuttaa mitään”). Yhteistyöhön ja vaikuttamisviestintään liittyvissä osioissa tuotiin kiinnostavasti esille eri vaikuttamisvaihtoehtoja ja miten erityyppistä valtaa on olemassa.

Niinikään kirjan visuaalinen tyyli miellytti – mutta olenkin ihminen, joka tykkää ääriviivoista. Minun silmääni kirja oli runsas ja värikäs, samalla kuitenkin selkeä. Kuvitus on hyvin oivaltavaa, ja kirjaa oli mukava vaikka vaan selailla.

Mitä puuttui?

Kirjan suurin ongelma on mielestäni kiertotalouden puuttuminen tarjotuista ratkaisuvaihtoehdoista. Koska asioita käsitellään lasten näkökulmasta, olisi ollut hyvin luontevaa tuoda esille palvelut ja aineettomat (elämys)lahjat vaihtoehtona esimerkiksi perinteisille synttärilahjoille. Kirjassa kyllä nostetaan ratkaisuksi tavaroiden ostaminen käytettynä ja niiden antaminen eteenpäin, mutta tavaroiden lainausta tai vuokrausta ei ehdoteta, vaikka lapsille jos keille lelujen lainaus on varsin tuttu asia. ”Mutta taloudelle tulee kyllä paha mieli!” kirjassa todetaan sarkastisesti. Niin, lineaaritaloudelle – ja sietääkin tulla.

Toinen kritiikkini kohdistuu tarinan turhan yksinkertaistettuihin loppuratkaisuihin. Todellisessa maailmassa ihmiset eivät saa päähänsä suurinpiirtein yhdessä yössä vaihtaa pienempään asuntoon tai luopua autosta ja miellyttävistä kulutustottumuksistaan. Jos muutosta ylipäätään tapahtuu, prosessi on oikeasti pitkä. Ainakin aikuisille. Ymmärrän, että helppojen muutosten tarjoileminen lukijoille on psykologinen keino: inspiraation ja toivon sytyttäminen ovat tärkeämpiä kuin realistisuus. Ja toivoa kirja pyrkii kaikin keinoin välittämään. 

Ja lopuksi

Kirjan lopussa lukijaa kehotetaan kuvittelemaan tulevaisuus. Tämä osoittautui minulle liian suureksi haasteeksi. En uskalla kuvitella tulevaisuutta – edes sitä, millaisessa maailmassa elämme 15 vuoden päästä. Liian moni kriittinen ja välttämätön muutos on vielä toteuttamatta, jotta voisin katsoa eteenpäin luottavaisin mielin. 

Kirjaan voi tutustua mallisivujen kautta kustantajan sivuilla

0

Patologisten suorittajien synninpäästö

Vähemmällä enemmän -kirjan kansikuva.

Ei kannata puristaa rystyset valkeina, kun normisuorituskin riittää.

Tutustuin Juha T. Hakalan kirjalliseen tuotantoon ensimmäisen kerran liki 20 vuotta sitten. Tuolloin Hakalan Graduopas antoi minulle toivoa ja opetti kirjoittamaan tuskallisen hitaasti etenevää eepostani ”pieni siivu kerrallaan”. Ongelmani oli työn ja gradun yhdistäminen. Teoreettisen käsiteanalyysin maailmaan sujahtaminen ei vaan onnistunut raskaan työpäivän tai -viikon jälkeen. Kahden vuoden ajan käytin kaikki sunnuntaini ja kesälomani gradun kirjoittamiseen. Gradun arvosana ”erinomainen” ei – luonnollisestikaan – ole kiinnostanut jälkeenpäin ketään muuta kuin itseäni. Minulle sillä oli kuitenkin merkitystä. Olin helpottunut ja tyytyväinen.


Paljon hauskempia tarinoita kaltaisistani ylisuorittajista löytyy Hakalan uudesta kirjasta ”Vähemmällä enemmän – miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta” (Alma Talent 2020). Noin 200-sivuinen teos tarjoilee jutustelevaan tyyliin yhdistelmän kulttuurihistoriaa ja varoittavia esimerkkejä liiallisen kunnianhimon tuomasta turmiosta. Hakalan pitkästä akateemisesta urasta johtuen tuli kärventää erityisesti harhaan astuneiden akateemisten broilereiden ahtereita, mutta epäterve kunnianhimo vaanii toki alalla kuin alalla urheilupiireistä yritysmaailmaan.

”Tutkijoiden mukaan useimmilla meistä on taipumus aliarvioida vastoinkäymisiä ja – vastaavasti – yliarvioida voimavarojamme. Tavoitteen saavuttamisen paradoksi onkin siinä, että saavuttaessamme jotain suurta emme oikeastaan tiedä etukäteen, mikä on menestyksen lopullinen hinta.”


Kirjan pääviesti on armollinen ja kannustava, se on kiteytetty otsikkoon: kun malttaa laskea rimaa, fokus siirtyy oikealle tasolle – tekemiseen – ja lopputulos yllättää. Vähemmällä saakin enemmän.

Kirjan alkuosassa Hakala moittii nyky-yhteiskuntaamme, missä ei arvosteta kunnon yöunia tai pelkästään ajatteluun varattua aikaa. Tästä olen ihan samaa mieltä. Tiedän, että nykyisessä asiakastyöhön perustuvassa roolissani pitäisi keskittyä enemmän ajatteluun sen sijaan että tuijottaa utiliteettitasoa. Elän jonkinlaista itseni luomaa suorittamisharhaa.

”Työhuoneensa seinään katseensa naulinnut tietotyöntekijä on yhteisönsä silmissä tehoton ja taatusti outo, vaikka todellisuudessa kunnolliset ajattelusessiot olisivat edelleen yksi tuottavimmista asioista, joihin ihminen voisi työpaikallaan – ja toki myös vapaalla ollessaan – satsata.”


Säntäilyä tehokkaampaa olisi keskittyä uteliaisuuteen ja ajatteluun. Ne synnyttävät myös hyvinvointia.

Paria asiaa jäin miettimään. Ensinnäkin, en usko, että liiallinen kunnianhimo olisi aina johdonmukaista (eikä kirjassa toki näin väitetäkään). Ihminen voi olla työssään epäterveen kunnianhimoinen, mutta kodinhoito tai fyysinen kunto retuperällä. Epäilemättä suorituskeskeisen yhteiskunnan myötä ammatillisen identiteetin rooli on edelleen liian korostunut ja unohdamme olla ensisijaisesti ihmisiä toisillemme.

Toiseksi, vaikka olen omassa elämässäni tietoisesti opetellut laskemaan rimaa, en kuitenkaan pidä sitä mitenkään helppona hommana, tyyliin ”lasket vaan rimaa niin homma alkaa sujua”. Ihmiselle, jonka identiteetti on rakentunut oman lahjakkuuden jatkuvalle kirittämiselle niin, että pystyy yhä uudelleen ottamaan vastaan ulkoisen haasteen tai ihan vaan haastamaan itseään, riman laskeminen tuntuu luovuttamiselta. Vaikka järki kuinka sanoo, ettei kannata tavoitella kymppiä kun seiskakin riittää, sisäsyntyinen onnistumisen tunne ei tule seiskasta vaan kympistä. Minulle ei koskaan tullut tyhjää tunnetta tärkeän tavoitteen saavuttamisesta, mutta riman laskemisesta kyllä. On ollut vaikeaa tyytyä keskinkertaiseen suoritukseen, vaikka se ilman muuta onkin vapauttanut energiaa ja aikaa muuhun. Ylisuorittamista ärsyttävämpää on kuitenkin tehdä (ylimääräistä) työtä, jota kukaan ei noteeraa – ja siitähän kympin suorituksissa usein on kyse. Minua tässä prosessissa on auttanut myös itseironia. Omasta säntäilystään kun voi aina tehdä pilaa.

”Muutamien äärimmäiseen kunnianhimoisuuteen taipuvaisten opiskelijoitteni tapauksessa perfektionismi ilmeni toimiin tarttumisen kohtuuttomana lykkäämisenä. -- Aluksi ihmettelin vetkuttelua, mutta päästyäni käsitykseen taudinkuvasta aloin ymmärtää. Eihän työtä kannata aloittaa ennen kuin tietää varmasti onnistuvansa. Näin perfektionisti ajattelee.”

Ja palatakseni vielä tähän graduasiaan, toisen tutkintoni gradu syntyi sitten jo paljon helpommin. Valitsin itseäni kiinnostavan, käytännöllisen aiheen ja rajasin sen tarkasti, sekä asetin riman tasolle ”riittävän hyvä”. Tätäkin työtä puursin työn ohessa pitkään, mutta paljon rennommalla otteella. Minulle oli koko ajan selvää, missä mennään ja mikä riittää. Arvosanaksi tavoittelin cum laudea, mutta sain eximian. Eikä tälläkään arvosanalla ole ollut kenellekään muulle merkitystä kuin minulle itselleni. Ainakin Hakalan viesti puristusotteen höllentämisestä on omalla kohdalla todistettu toimivaksi.


Lainaukset Juha T. Hakalan kirjasta ”Vähemmällä enemmän”.

+1

Ruokahävikin vähentämisen uudet normit

kuvituskuva ruoka-annos

Suomessa laaditaan parhaillaan ruokahävikkitiekarttaa, jonka tarkoitus on auttaa meitä puolittamaan ruokahävikki kuluvan vuosikymmenen aikana. Ei ihan helppo nakki tai pala kakkua.

Noin kolmannes suomalaisten ruokahävikistä, arviolta 120-160 miljoonaa kiloa, syntyy kotitalouksissa. Suurimmat ”tuoteryhmät” ovat kasvikset, hedelmät ja kahvi. Luken mukaan ”Kotitalouksien ruokahävikki johtuu useimmiten suunnittelemattomuudesta, arjen muutoksista sekä keittiötaitojen ja viitseliäisyyden heikkenemisestä. Tähteitä ei hyödynnetä ja parasta ennen -elintarvikkeita käsitellään usein kuin viimeisen käyttöpäivän tuotteita.” 

Kuulostaa tutulta. Kuten niin monessa muussakin asiassa, ongelma ei ole tieto vaan asenteet. Koska elämme yltäkylläisyydessä, ruokaa ei tarvitse arvostaa eikä hävikistä viitsitä kantaa huolta, vaikka valtaisa ruokahävikki rasittaa sekä taloutta että ympäristöä. Lukella ja Motivalla on varmasti omat suunnitelmansa asennemuutokseen, ja hyvä niin. 

Mutta sitten on vielä yksi juttu, joka on jäänyt vähän paitsioon: kulttuuriset rakenteet. Normit. Tietyt, syvälle juurtuneet käyttäytymismallit ikävä kyllä edistävät ruokahävikin syntymistä niin kotona, ravintoloissa kuin työpaikoillakin, koska niiden rikkominen olisi epäkohteliasta. Henkilökohtaisten asennemuutosten lisäksi tarvitaan siis rakenteiden ravistelua myös yhteisön tasolla.

Jos saisin itse räjäyttää uusiksi muutamat kulttuurirakenteet, niin listaltani löytyisi ainakin nämä 6 asiaa:

KAHVIHÄVIKKI

1a: Ennen kahvin keittämistä kysytään ensin, moniko juo. 

Suomalaisessa kestityskulttuurissa kahvilla on pyhä erityisasema: siinä ei nuukailla. Erityisesti vieraille ja työpaikoilla on normina keittää aina täysi pannu, vaikka juojia olisi pari kolme. On järkyttävää ja raivostuttavaa, miten paljon tämän varjolla kahvia haaskataan, vaikka elinkaarinäkökulmasta sen ympäristövaikutus on noin tuhatkertainen poisheitettävään määrään (3 dl kahvia viemäriin = 300 litraa vettä viemäriin). Vastuullinen kahvinvalmistaja kirjaisi nämä asiat ja kehotteet tietysti näkyville kahvipakettiin. 

1b: hankitaan työpaikalle termari ja käytetään sitä.

Uudet kahvinkeittimet sammuvat itsestään 45 minuutin päästä, jolloin perinteisellä kaavalla pannuun jää aina mukillinen tai kaksi jäähtymään. Ja tämä sitten heitetään pois ennen kuin taas keitetään pannullinen uutta. Kun työpaikalla otetaan tavaksi kaataa tuore kahvi termariin, hävikkiä syntyy vähemmän. 

1c: Kohtaan 1b viitaten: kuka sanoo, ettei kahvia voisi lämmittää mikrossa?

Kylmä kahvi harvemmin kaunistaa, mutta mikrossa lämmitetty kahvi on ihan yhtä hyvää kuin tuore. Kokeile vaikka. 

RAVINTOLAHÄVIKKI

2a: Lounaan tähteet mukaan myöhemmin syötäväksi. 

Suomessa ei ole tapana kaapia lautasannoksen ruokaa mukaan. Kunpa olisi, sillä kaikki se mitä ei jaksa sillä hetkellä syödä (mutta josta on kuitenkin maksanut) päätyy hävikiksi. Siksi on järkevää pyytää rasia – tai vielä parempaa: tuoda mukanaan oma – ja ottaa loput mukaan. Koska näin ei kuitenkaan kuulu perinteisesti toimia (ja olisihan se vähän noloakin), ravintoloiden tulisi oma-aloitteisesti kannustaa ihmisiä ottamaan ylijäämäruoka mukaan. Pöydille ripustellaan muutenkin mainosstandeja, mukaan mahtuisi varmasti kehotus pyytää tarjoilijalta rasia ruoan kotiin viemiseksi. 

2b: Palaveri- ja seminaaritarjoilujen ylijäämä pitäisi aina tarjota asiakkaalle mukaan. 

Oli kyse täytetyistä sämpylöistä, pullista, hedelmistä tai muusta, tarjoilujen mukana voisi aina olla mukana muutama elintarvikemuovipussi tai pahvirasia syömättä jääneiden tarjoilujen mukaan ottamiseksi. Samalla viestitään, että ylijäämän mukaan ottaminen on ympäristöteko, joka auttaa vähentämään ruokahävikkiä.

2c: Tähteet mukaan myös hotellien aamiaisbuffeteista.

Eihän tarkoitus ole tietenkään kannustaa ihmisiä hamstraamaan ”koko rahan edestä”, mutta esimerkiksi lapsiperheissä vanhemmilla olisi joku mahdollisuus minimoida perhekohtainen hävikki, jos osan syömättä jääneestä ruoasta voisi halutessaan paketoida mukaan.  Ensisijainen tapa vähentää hävikkiä on tietysti ottaa vain sen verran mitä syö, mutta tämä tuntuu olevan haastavaa monelle aikuisellekin. Omasta puolestani buffeteista voisi luopua vaikka kokonaan.

3. Kunnallisten päiväkotien ja koulujen ylijäämäruokaa pitäisi voida myydä halukkaille.

Kun pari vuotta sitten ehdotin lasteni päiväkodille kokeilua, missä vanhemmat voisivat ostaa ylijäämäruokaa ja ottaa ruoan mukaan lasta hakiessaan, ehdotus tyrmättiin perinteisillä ”ei toimi meillä”-tyyppisillä selityksillä. Kun ei ole tahtoa, ei toki löydy ratkaisujakaan. Uskon silti, että tässä piilee yksi merkittävä ja hyödyntämätön potentiaali. Tarvitaan ResQ:n kaltainen sovellus ja pieni jääkaappi noutoruokien säilytykseen.  

Ruokahävikin vähentäminen putken loppupäässä vaatii asennemuutoksen lisäksi uusia toimintatapoja, joita kenenkään ei pitäisi tarvita hävetä. Hyvä uutinen on se, että kohtia 1a-2b voi kuka tahansa viedä eteenpäin omalla esimerkillään sekä kotona että työpaikalla – kunhan on valmis rikkomaan vähän normistoja.

0

Huolla ja korjaa vaatteita – korjauspalvelut netissä

Yksi tärkeimpiä keinoja edistää ruohonjuuritason kiertotaloutta on pidentää käyttämiensä vaatteiden elinkaarta huoltamalla ja korjaamalla.

Lastenvaatteiden korjaaminen on ollut sukupolvesta toiseen ”normaalia”, mutta nykyiset nuoret aikuiset harvemmin kulkevat paikatuissa vaatteissa (ellei kyseessä ole muodikkaasti rikkinäinen trendivaate). Heillä ei välttämättä ole kosketuspintaa itsetehtyihin tai kestäviin vaatteisiin, sillä referenssihinnasta johtuen vaatteiden huoltaminen on ollut viimeiset 25 vuotta ”suhteettoman” kallista. Pikamuotiteollisuus on varmistanut, että pienituloisellekin on edullisempaa ostaa uusi kuin korjata vanha – olkoonkin, ettei viiden euron paitoja ole edes tehty kestämään. 

Meidän sukupolvemme etu on netti, joka on pullollaan ohjeita ja opastusvideoita korjaamiseen, parsimiseen ja vaatteiden huoltoon. Ja meille ”ei-askartelijoille” on tarjolla yhä helpompia korjauspalveluja. Mikä parasta: korjaaminen ja paikkaaminen näyttäisi olevan nousussa

Se mikä vielä puuttuu, on aidot korjauspalveluja tarjoavat verkkokaupat – nykyinen valikoima on laskettavissa yhden käden sormilla. Tässä poimintoja.

Valmistajien korjauspalvelut omille tuotteille

Muutamat vaatevalmistajat tarjoavat korjaustarvikkeita ja/tai -palvelua omille tuotteilleen. Näitä ovat esimerkiksi Globe Hope, Reima, Polarn O. Pyret, Sasta, Keli Clothing ja Alpa. Ihan kaikki eivät harmi kyllä tarjoa palvelua ”digitaalisesti” vaan edellyttävät tuotteen tuomista myymälään. Listan soisi olevan vähän pidempikin (ja lisävinkkejä voi jättää kommenttikenttään!). 

Korjauspalvelun – ja esimerkiksi korjaustakuun – tarjoaminen omille tuotteille on ensimmäinen askel clothing as a service –tyyppisten palvelujen suuntaan. Niissä oleellista on, että sekä valmistajan että asiakkaan etu on mahdollisimman laadukas ja pitkäikäinen vaate. 

Kun haluat korjata tai paikata itse

Ennen muinoin uusien vaatteiden mukana tuli lisänappeja, vaikka mielestäni irronnut nappi on harvoin ongelma; paljon useammin päänvaivaa tuottaa katkennut ripustuslenkki, hapertuva vetoketjun aloituspää tai reikiintyvä merinovillapaita. Lasten vaatteilla on toki vielä ihan omat ongelmakohtansa. 

Aloittelevan paikkaajan kannattaa kääntyä DIY-blogien ja Youtuben puoleen. Hyviä vinkkejä löytyy vaikka kuinka myös niille, joilla ei ole ompelukonetta käytössään. 

Jeesusteipistä on moneksi, mutta vaatteiden korjaamiseen löytyy onneksi parempia vaihtoehtoja. 

Helppokäyttöiset ja kotimaiset vaatelaastarit ovat osoittautuneet ainakin meidän perheessä täysin hyväksytyksi tavaksi pidentää kollareiden ikää. Mikä parasta, paikkaamisesta voi tehdä ”askarteluhetken” johon lapsetkin voivat osallistua valitsemalla paikan ja auttamalla sen liimaamisessa. Toki vastaavia ja halvempia, ainakin yksivärisiä tarrapaikkoja myydään (kuulemma) ihan marketissakin.

Itse olen tykännyt Vaatelaastarin kuosivaihtoehdoista ja siitä, ettei tarvitse itse leikellä materiaalia ”melkein” ympyräksi. En muutenkaan käy Prismoissa kuin pakon edessä, joten postitse kotiin toimitettu paikkasetti sopii minulle.

Vaatelaastari-paikat college-housuissa.
Lapsi sai itse valita vaihtoehdoista Vaatelaastari-paikat ja osallistui myös niiden kiinnittämiseen.

Hieman raffimpaan menoon eli varusteiden tai ulkovaatteiden korjaamiseen löytyy vaihtoehtoja ainakin Partioaitasta ja Varuste.netistä.

Eikä tässä vielä kaikki! Myös ohuita merinovillavaatteita voi paikata: Mustille vaatteille sopiva Keli Clothingin ja Vaatelaastarin yhteinen tuote vastaa kyllä todelliseen tarpeeseen.

Anna muiden korjata

Jos korjaaminen tuntuu työläältä tai sinulla ei yksinkertaisesti ole aikaa edes lähteä viemään vaatetta korjattavaksi paikalliseen kivijalkamyymälään, tarjolla on muutamia korjauspalveluja tarjoavia verkkokauppoja. 

Menddie 
Menddie on täysiverinen, useamman yrityksen yhteinen verkkokauppa netissä. Asiakas ostaa netistä tarvitsemansa korjauspalvelun ja toimittaa vaatteen pakettiautomaatin kautta ohjeiden mukaan. Verkkokaupasta voi ostaa myös korujen puhdistusta ja korjausta. Sanonpa vaan, että juuri korujen korjauspalveluja on ollut vuosien aikana vaikea löytää!

Remake
Remake on omintakeinen, suomalainen tekstiilikiertotalouden pioneeri. Remaken verkkokaupasta voi ostaa korjausompelun lisäksi myös valmistajan omien mallistojen vaatteita. Jos Remake ei ole entuudestaan tuttu, kannattaa ehdottomasti tutustua heidän toimintaansa!

Restyle
Vaasalaisen Restylen verkkokaupasta voi ostaa paitsi vaatteita, myös vaatteiden huoltotarvikkeita ja esimerkiksi korjauspalveluihin käyvän lahjakortin (vaikka joululahjaksi!). Myös vaatteiden korjaukset onnistuvat etänä, mutta niitä ei tilata verkkokaupasta vaan Restyle antaa kustannusarvion sähköpostitse kuvien ja kuvauksen perusteella. 

Goretex-vaatteiden korjaus
Pk-seudulla toimiva korjausompelu.net tarjoaa omana kokonaisuutenaan goretex-vaatteiden korjausta. Yrityksellä ei ole varsinaista verkkokauppaa, mutta tuotteita otetaan kuitenkin korjattavaksi myös postitse. 

Vaatteet palveluna


Uskon, että vaatteet palveluna ovat tulevaisuutta ja vaihtoehto erityisesti kroonisille shoppailijoille, joille kokevat pukeutumisen ja vaihtuvat vaatemallistot osaksi omaa identiteettiään. Suomessa on ainakin kaksi tahoa jotka tarjoavat tätä palvelua: Lasten ulkovaatteita tarjoaa Reima Kit ja aikuisille löytyy Vaatepuu

Suurin este?

Suurin este korjauspalveluiden kysynnän ja tarjonnan kasvamiselle on lineaaritalouteen nojaava arvomaailmamme, jossa halpa hinta ohittaa ympäristöarvot. Ostamme luotolla, sillä todellisen hinnan maksavat meidän jälkeen tulevat sukupolvet.

Oikeastihan helppoja ratkaisuja ei ole, mutta tässä kohtaa on kuitenkin olemassa kohtuullisen helppo ratkaisu: korjaa ja huolla vanhaa niin kauan kuin voit. Hyväkuntoisen mutta tarpeettoman vaatteen voi myydä tai antaa eteenpäin. Osta uusi vasta sitten, kun vanhaa ei voi enää korjata. Aika yksinkertaista.

+2

Miten kiertotaloudesta pitäisi puhua ihmisille?

Lähellekään kaikki ihmiset ymmärrä mistä kiertotaloudessa on kyse, tai he kuvittelevat kiertotalouden liittyvän pelkästään kierrätykseen. Mikä olisi oikea tapa puhua kiertotaloudesta nimenomaan tavallisille ihmisille?

Useimmilla ihmisillä on tarve kokea merkitystä – tehdä valintoja, jotka vaikuttavat johonkin itseä suurempaan. Vaikka en työroolissani ole mikään intohimoinen tarinankertoja, uskon, että juuri kiertotalouden ja ilmastokriisin kohdalla tarinat ovat äärimmäisen tärkeitä: tarinoiden kautta voidaan välittää tunteita. 

Tässä ne tarinat, joita haluaisin itse kertoa ihmisille. 

1. Maapallo on suljettu systeemi, missä ”juomme samaa vettä kuin dinosaurukset aikoinaan”.

Kiertotalouden yhteydessä puhutaan suljetusta systeemistä. Ihannetilassa ei ole jätettä tai hukkaa, vain arvonsa säilyttävää raaka-ainetta, joka kiertää yhä uudelleen.

Suljettu systeemi ei kuitenkaan ole mikään kiertotalouden ”keksimä” termi. Maapallo on jo nyt, ja on aina ollut, suljettu systeemi. Se tarkoittaa, että pelimerkit, joilla kaikki me 7,5 miljardia ihmistä ruokimme toisemme, rakennamme taloja, nautimme teknologiasta ja vietämme mukavaa elämää, on jaettu yli neljä miljardia vuotta sitten. Ainoa asia, mitä saamme tänne lisää, on aurinkoenergia. Toistan: kaikki on tässä, mitään muuta ei ole tulossa lisää. Professori Arto O. Salosen sanoin ”juomme samaa vettä kuin dinosaurukset aikoinaan”. 

Tähän asti maapallo on ollut meille neitseellisen raaka-aineen kultakaivos, josta olemme ammentaneet take-make-waste-henkisesti elintasomme ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Nyt pelimerkit ovat lopussa. Tämän asian sisäistäminen auttaa kertalaakista ymmärtämään, miksi kiertotalous on ainoa kestävä talousmalli. 

2. Kiertotalouden ensimmäinen vaihe ei ole pakkausten kierrätys, vaan kulutuksen vähentäminen ja tavaroiden ja vaatteiden käyttäminen mahdollisimman pitkään.

Ihmiset tuntuvat mieltävän kiertotalouden pakkausten kierrätykseksi. Materiaalien kierrättäminen on tärkeä, mutta vasta viimeinen etappi. Oleellista on ennen kaikkea tehdä fiksuja hankintoja ja pidentää näiden hankintojen elinikää uudelleenkäyttämällä, huoltamalla ja korjaamalla. Yhtenä ostokriteerinä kannattaa käyttää tuotteen huollettavuutta ja korjattavuutta. Ja mikä tärkeintä – tarvitseeko tuotetta ylipäätään ostaa? Voisiko sen lainata, vuokrata tai ostaa käytettynä? 

Kulutuksen vähentäminen ei ole helppoa. Mutta se on palkitsevaa. Ja kun rahaa jää enemmän säästöön, sen kohdentaminen itselle tai perheelle merkityksellisiin hetkiin tuo uutta iloa.  

Auringonlasku Muuratjärvellä lokakuussa

3. Kiertotalouden avulla meillä on mahdollisuus löytää sisäinen hyvinvointi ja elää merkityksellistä elämää. 

Mitä sinulle jää, jos et voisi enää ostaa mitään muuta kuin elämän kannalta välttämättömimmät asiat?

Kuluttaminen on yhteiskunnassamme hyvin keskeisessä asemassa. Vaikka tiedetään, ettei mikään määrä tavaraa tee lopulta ihmistä onnelliseksi, jatkamme sinnikkäästi shoppailua, koska meidät on kasvatettu uskomaan, että identiteettiä rakennetaan ulkoisilla asioilla (kuten vaatteilla) ja pitämään matkailua ja elämyksiä onnellisuuden mittarina. Ja mikä pahinta, jos lakkaamme ostamasta, hyvinvointiyhteiskunta romahtaa. 

Hyvän tekeminen tekee onnelliseksi. Joten kyllä, ihan varmasti kiertotalous lisää myös yksilön hyvinvointia, mutta tämä hyvinvointi lähtee rakentumaan nimenomaan sisältä päin. Toinen avain on meiltä pitkään kadoksissa ollut yhteisöllisyys. Ruohonjuuritason kiertotaloutta voidaan parhaiten edistää yhteisöllisyyden ja jakamistalouden kautta.

4. Korvaaminen ei riitä, ensin kulutusta pitää vähentää – ja paljon. 

Kiertotalous kulkee tietysti käsi kädessä ilmastokriisin kanssa. Keskivertosuomalaisen lineaaritalouteen nojaava elämäntyyli edellyttäisi noin neljää maapalloa. Hiilijalanjälkemme on valtava.

Kiertotaloudessa tuotteiden käyttöä tulisi jatkaa mahdollisimman pitkään. Tämän yksinkertaisen ohjeen noudattaminen vähentää jo itsessään yleensä ostamisen tarvetta. Tutkitusti kulutustaan vähentäneet ovat onnellisempia kuin ne, jotka vain korvaavat osan hankinnoistaan ”vihreillä tuotteilla”.  

Minulle tärkein tarina on se, että ilmaston kannalta kestävää elämäntapaa ei saavuteta korvaamalla jotain tiettyjä kohtia nykyisestä kulutustyylistämme ”vastuullisesti”. Silloin emme vähennä, vaan korvaamme. 

Vaatehankinnoissa ei auta, vaikka ostaisi pikamuotiketjun ”vihreän malliston” vaatteita, jos ostamisen tahti pysyy samana kuin tähänkin asti, vaatteiden käyttöaste jää yhtä matalaksi kuin aikaisemminkin ja ne päätyvät heti käytön jälkeen energiajätteeksi.

Yksityisautoilun päästöjen nopea vähentäminen ei tapahdu niin, että kaikki ostavat sähköauton. Autoilua pitää vähentää tekemällä julkinen liikenne ja puhtaat liikkumismuodot houkutteleviksi. Autoilun vähentäminen lisää myös yleistä viihtyvyyttä. Aika usein kiertotalouden ratkaisut, kuten vaikkapa autoilu palveluna, synnyttävät sivutuotteena myös muuta hyvinvointia yhteisölle.   

Joten

Kiertotalous ei ole pelkästään tekninen suoritus tai lineaaritalouden korvaava talousmalli. Se on myös henkinen tila, joka vaatii uudenlaisen ajattelun omaksumista. Ja tämän rinnalle yhteisön tukea ja yhteisiä, uusia ja kestäviä palveluja, jotta kestävän elämäntavan noudattaminen olisi mahdollisimman helppoa. 

+2

Jossain ali- ja ylisuoriutumisen välissä.