Avainsana-arkisto: Arvoviidakko

Kumpi on tärkeämpää ilmastonmuutoksen hidastamisessa: systeeminen muutos vai yksilövalinnat?

aurinko myrskypilvien takaa

Ilmastokeskustelussa on jo vuosia vallinnut kaksi ”koulukuntaa”: ne jotka vaativat ensisijaisena ratkaisuna systeemistä muutosta ja ne, jotka korostavat yksilövalintojen merkitystä. Systeemisellä muutoksella tarkoitetaan ”ylhäältä ohjattua muutosta”, eli yhteiskunnallisten rakenteiden ja toimintatapojen muuttamista: esimerkiksi lainsäädännöllisiä, verotuksellisia ja teknologisia ratkaisuja, joilla ohjataan ihmisiä ja yrityksiä valitsemaan ilmaston kannalta kestävämpiä vaihtoehtoja. Yksilövalinnat taas korostavat ”alhaalta ohjattua muutosta” eli ihmisten henkilökohtaista motivaatiota ja toimintaa oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi.

Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. En siksi, ettenkö pitäisi systeemistä muutosta välttämättömänä. Tietenkin tarvitsemme myös sen. En vain usko sen tapahtuvan ilman laajaa arvomuutosta, joka taas lähtee yksilöistä. Pidän jopa hieman naiivina ajatusta, että poliittiset päättäjämme yhtäkkiä ryhdistäytyisivät ja alkaisivat tehdä kipeästi tarvitsemiamme viisaita päätöksiä ilman että heitä niihin painostetaan.

Poliittinen päätöksenteko ja ilmastokriisi eivät sovi yhteen

Demokraattinen päätöksenteko on jatkuvaa kompromissien tekemistä, vaikka juuri kompromisseihin meillä ei ole enää varaa. Poliitikot eivät uskalla – eivätkä suurelta osin edes halua – tehdä vaikeita ja välttämättömiä päätöksiä, joita nyt tarvittaisiin. Sellaisia, joilla tullaan vaikuttamaan yritysten toimintatapoihin ja yksilönvapauksiksi koettuihin asioihin, kuten tapaamme liikkua, syödä ja kuluttaa.

Systeemisen muutoksen kannattajat korostavat usein, että vastuuta ilmastonmuutoksen hidastamisesta ei voi jättää yksilöiden harteille. Ei voikaan. Ne isot päätökset kuuluvat valitsemillemme päättäjille, joiden saavutukset ovat toistaiseksi olleet melko vaatimattomia. Ilmastokriisi sopii todella huonosti yhteen poliittisin perustein tapahtuvaan päätöksentekoon. Elinkelpoista planeettaa tärkeämpää on lopulta aina henkilökohtaisen ja oman puolueen poliittisen suosion varmistaminen seuraavissa vaaleissa.

Suomalaisista jopa 40 % kuuluu maapallon rikkaimpaan kymmenykseen

On olemassa ihan selkeä syy sille, miksi suomalaisten valinnoilla on väliä.

Maailman rikkain 10 % aiheuttaa yli puolet kaikista päästöistä. Suomalaisista noin 40 % kuuluu tähän kymmenykseen (30 0000+ e vuositulot) ja rikkaimpaan prosenttiinkin (100 000+ e vuositulot) yltää varmasti aika moni. Vaikka meitä on vain 5,5 miljoonaa, ilmastokuormamme per henkilö on valtava. Kyllä, meilläkin on köyhyyttä, mutta pääasiassa elämme yltäkylläisyydessä ja kulutamme kuin kuninkaat. Keskivertosuomalaisen ilmastokuorma on reilu 10 000 hiilidioksidiekvivalenttia, kun kestävä taso olisi noin 2500. Yksi meno-paluu-lomalento tuottaa noin tonnin päästöt, eli 40 % vuosittaisesta kestävän tason hiilibudjetista. On hämmentävää, että suomalaiset samaan aikaan ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, mutta haluttomia tekemään mitään sen eteen. On huomattavasti, huomattavasti mukavampaa katsoa toiseen suuntaan ja teeskennellä, että ettei näe eikä kuule mitään. Ja jatkaa kuninkaiden elämää. Emme halua puhua ilmastovastuustamme, saati toimia sen eteen. Itsekeskeinen arvomaailmamme näkyy konkreettisesti puoluekannatuksessa.

Mieti mitä ja ketä äänestät

Systeeminen muutos edellyttää rohkeutta ja tahtoa ajatella omaa napanöyhtää pidemmälle. Niitä sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneet, ja joilta nyt jo varastamme mahdollisuuden hyvään elämään. Tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta toistaiseksi päätökset ja teot ovat olleet vaatimattomia. Eli käytännössä riittämättömiä. Ja mitä pidempään teemme riittämättömiä päätöksiä ja tekoja, sitä suuremmaksi käy velka tuleville sukupolville ja sitä kovempia muutoksia on vielä edessä. Siksi meillä yksilöillä on tärkeä rooli systeemisessä muutoksessa: meidän tehtävä on äänestää päättäjiksi puolueita ja yksilöitä, jotka uskaltavat tehdä isoja päätöksiä. Tarpeeksi vaikuttavia, jotta lapsillamme ja tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus selvitä yhä nopeammin kuumentuvalla maapallolla.

Jokainen voi, ja jokaisen pitäisi tehdä vaikuttavia tekoja oman ilmastokuormansa pienentämiseksi. Systeeminen muutos auttaa vastaavasti meitä tekemään kestävämpiä arjen valintoja. Molempia tarvitaan, mutta muutos lähtee meistä jokaisesta.

Voiko arvot ulkoistaa yhteiskunnalle?

Ihmettelin Twitterissä, miten ihmiset voivat yhtä aikaa olla huolissaan ilmastonmuutoksesta mutta jatkaa samaan aikaan ympäristöä kuormittavaa, yltäkylläisyyteen perustuvaa elämäntyyliään kuin mitään ei olisi meneillään. Esimerkiksi syysloma Rodoksella muodostaa pelkästään lentojen osalta noin tonnin päästöt, mikä on noin 40 % osuus siitä, joka olisi kunkin meidän vuosittainen kestävä taso. On selvää, että nämä ihmiset eivät ole laskeneet omaa hiilijalanjälkeään eivätkä varmasti halua sitä tietää. Ristiriidan kohtaaminen olisi liian kuormittavaa.

Pahinta on, että media tukee tätä vanhojen rakenteiden ja arvomaailman mukaista käytöstä. Samalla kun kuljemme kohti ympäristökatastrofia, media kirjoittaa hyväntuulisia uutisia ”paluusta normaaliin”, johon kuuluu esimerkiksi jatkuva ylikulutus ja ulkomaanmatkailu.

Vastauksena ihmettelyyni eräs twitteristi arveli, että niin kauan kuin yhteiskunnan suunnalta ei pakoteta muuttamaan omaa elämäntyyliään, kukaan ei tee sitä vapaaehtoisesti. Eli jatketaan kuluttavaa elämistä niin kauan kuin se on sallittua.

Herää kysymys, miten ihmisille voi olla luonnollinen tilanne se, etteivät he pysty käsittelemään omia arvokysymyksiään, saati ottamaan vastuuta teoistaan. Ymmärretään ehkä tietoisella tasolla muutoksen välttämättömyys, mutta ei tehdä asialle mitään koska ei ole pakko.

Ulkoinen pakottaminen muutoksen veturina on tietysti kaikkein huonoin vaihtoehto. Edessämme on valtavat hemmoteltujen aikuisvauvojen itkupotkuraivarit, sillä ilmastotavoitteisiin pääseminen edellyttää muutosta myös heiltä. Olen epäileväinen sen suhteen, mahtavatko tällaiset ihmiset oikeasti kannattaa ilmastotekoja tai äänestää puolueita, jotka yrittävät tehdä sen mikä olisi pakko.

Vaikka yhteiskunnassamme on tähän asti hyväksytty suurten massujen hiljaisuus, enää siihen ei ole varaa. Vaikuttavien tekojen toteuttamiseksi tarvitsemme niiden tueksi huomattavasti nykyistä aktiivisemman ja suuremman joukon kansalaisia. Jos et ole ilmastotekojen puolella, olet käytännössä niitä vastaan. Jos haluat pelastaa maapallon, sinun pitää kertoa se. Sinun pitää kyseenalaistaa rakenteita, jotka ajavat meitä syvemmälle ahdinkoon. Sinun pitää antaa näkyvä tukesi niille, jotka muutosta ajavat. Arvoja ei voi ulkoistaa yhteiskunnalle.

Puolesta vai vastaan?

Kävin taannoin lyhyen mutta mielenkiintoisen ajatustenvaihdon vaikuttamisen mahdollisuuksista. Keskustelu lähti ajankohtaisesta mielenilmauksesta.

”Asioiden vastustaminen vie energiaa paljon enemmän kuin niiden puolustaminen. Siksi olen aina jonkun asian puolesta”, keskustelukumppani tiivisti kantansa.

Vastasin, että maailmassa tapahtuu paljon pahoja asioita, joita on pakko vastustaa, jos halutaan muutosta. Keskustelukumppani ei tainnut olla samaa mieltä. Hän on optimisti ja ajatteli, että kaikkeen vääryyteenkin löytyy myös se näkökulma, mitä voi puolustaa.

Keskustelu tyrehtyi, mutta teema jäi vaivaamaan.

Olen tietysti täysin samaa mieltä siinä, että yksilötasolla jatkuva negatiivinen asioiden vastustaminen on henkisesti raskasta ja paljon kuormittavampaa kuin positiivisiin asioihin keskittyminen.

Mutta kysymys kuuluu, voiko maailmassa saada vaikuttavia muutoksia aikaan tekemällä asioita vain posin kautta? Jos tavoitteena on vaikkapa yhteiskunta, jossa ihmisiä ei arvoteta etnisen taustan perusteella, päästäänkö tähän pelkästään ”taistelemalla suvaitsevaisuuden puolesta” ilman että samalla ”vastustetaan rasismia”? Jos jonkun väestöryhmän oikeuksia halutaan kaventaa, voiko tätä muutosta vastustaa kannattamalla? Entä tunnistetaanko haitallisten asioiden rakenteet ja mekanismit riittävästi, jos keskitytään vaan edistämään hyviä asioita?

Omalta osaltani tulin lopputulokseen, että meidän turvallisessa länsimaisessa yhteiskunnassamme positiivisiin asioihin keskittyminen on etuoikeus. Meillä on varaa ja mahdollista valita otammeko arjessa edes kantaa mihinkään muuhun kuin oman napanöyhtämme koostumukseen, ja jos otamme, mihin asioihin ja näkökulmaan keskitymme. Samalla jätämme negatiivisen lähestymisen jonkun toisen murheeksi.

Isolla osalla maapallon ihmisistä, jotka elävät keskellä köyhyyttä, sotaa tai rankasti eriarvoista yhteiskuntaa, tätä valinnan mahdollisuutta ei ole.

Aurinko paistaa myös ilmastokuplassa

Muuratjärvi maaliskuussa 2017.
Muuratjärvi maaliskuussa 2017.

Sain vähän aikaa sitten vahvan muistutuksen siitä, kuinka paljon helpompaa elämä on ilmastokuplan ulkopuolella. 

Samaan aikaan kun kuplassa elävät tuskailivat Madridin COP25-kokouksen epäonnistumisesta, ilmastokuplan ulkopuolella päiviteltiin surkeita talvikelejä ja Kehä III:n ruuhkia, äänestettiin viime vuoden onnistuneinta matkakohdevalintaa, keskusteltiin seuraavasta lomamatkasta ja naureskeltiin lihankorvikkeille, jotka eivät vannoutuneen lihansyöjän mielestä ole kuin snadisti lihaa ympäristöystävällisempiä. 

Kun täyttää fiidinsä ilmastoasioilla, unohtaa, että keskivertosuomalaisen fiidissä niitä ei juurikaan näy. Mahdolliset globaalit ruokakriisit tai ilmastopakolaisaallot eivät käy edes mielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin pelastamaan lapsille elinkelpoinen pallo, lennätetään heidät turistikohteisiin, hukutetaan lelukrääsään sekä pikamuotiketjujen halpavaatteisiin. (Miten on, mahtavatko kiittää tästä 20 vuoden päästä?)

Miten näihin ihmisiin vaikutetaan? Jos yleiseen puheenaiheeseen, kuten surkeisiin talvikeleihin, ottaa ilmastonäkökulman, he vain ärsyyntyvät. Kuitenkin juuri nämä ihmiset ovat isossa mittakaavassa niitä, joilla on korkein henkilökohtainen hiilijalanjälki ja joiden äänillä vaikutetaan siihen, millainen eduskunta ja hallitus meillä on 4 vuoden välein päättämässä asioista – valitettavasti myös ilmastoasioista.

Ihmisillä on oikeus valittaa velvollisuuksista, mutta ei velvollisuutta kyseenalaistaa omia oikeuksiaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan varjopuoli on, että meistä on tullut itsekkäitä valittajia, joilla on aina ensisijaisesti oikeus siihen mikä milloinkin on itselle ajankohtaista. Yhteisön tai jopa maapallon kannalta tärkeät velvollisuudet sen sijaan vain rajoittavat elämää. Kun mistään ei saisi syyllistää eikä velvollisuuksista puhua, jää ilmastokeskustelulle aika vähän liikkumavaraa. 

Olen vahva sisäisen arvokeskustelun kannattaja, sillä uskon, että se on paras ja pysyvin tie yksilötason henkiseen hyvinvointiin ja vaivattomaan irtautumiseen kulutushysteriasta. Konkreettisten tekojen lisäksi tärkein asia minkä voimme tehdä on puhua siitä, mitä hyvää ilmastoteoista on seurannut itselle tai yhteisölle. Ilmaston kannalta hyvien valintojen tekeminen lisää onnellisuutta ja on lähes aina muutenkin ihmiselle itselleen hyväksi.

Aurinko paistaa ilmastokuplan ulkopuolella, mutta paistaa se myös kuplassa. Elämän merkityksellisyys löytyy siitä, että voi tehdä hyviä tekoja itselle ja muille. Nostetaan kaihtimet ylös ja kerrotaan niistä. #ilmastotekoja

Pitkä matka

Kesä: otetaan breikki kaikesta, pakataan laukut ja lähdetään perheen kanssa lomalle – tietysti lentäen. Maapallo kuumenee ja jäätiköt sulavat, mutta vielä ehtii. Eihän tämä yksi kerta vaikuta mihinkään. Kaikki muutkin lentävät. Loma on lomaa myös ilmastonmuutoksesta. 

Auringonlasku Krabilla.

Vaikka viime aikoina on julkaistu muutamia juttuja ideologisista maata pitkin -matkustajista, Suomessa heidän osuutensa on vielä häviävän pieni. On aivan totta, että juna-laiva-yhdistelmiä ei voi verrata lentämiseen: matkaketjut ovat hankalampia hahmottaa ja suunnitella ja matka-aika on moninkertainen. Maata pitkin -matkustamisen suosion kasvu edellyttäisi, että matkaideologiamme ei olisi enää nopeasti perille, vaan nautitaan matkasta, ei päämäärästä.

Tähän maailmaan on vielä pitkä matka, sillä suomalaiset lentävät enemmän kuin koskaan. Lentämisen osuutta kokonaispäästöistä on helppo vähätellä, mutta miettikää itse: yhden päivän aikana maailmassa tehdään noin 200 000 lentoa. Viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan turismin todellinen osuus kasvihuonepäästöistä olisi jokseenkin merkittävä, noin 10 %. Lentämisen kokonaisvaikutuksia onkin haastavaa arvioida. Esimerkiksi tuoreessa saksalaistutkijoiden laskelmassa nostetaan esille tiivistymisjuovien vaikutus, joka yleensä jätetään huomioimatta lentoliikenteen päästöjä arvioitaessa.

Flight radar on palvelu, josta näkee reaaliaikaisesti maapallon lentoliikenteen.
Osoitteessa www.flightradar24.com (ja Twitterissä, mistä ylempi kuvakaappaus) voi seurata maailman lentoliikennettä. Eilen, perjantaina 28.6. maailmalla tehtiin lähes 225 000 lentoa.

Oletan, että meistä jokainen tuntee ihmisiä, jotka lentävät todella paljon – pelkästään lomille useita kertoja vuodessa. Koska olen enemmän suora kuin diplomaattinen, haluaisin aika usein kysyä näiltä ihmisiltä, miten he voivat samaan aikaan lukea uutisia kiihtyvästä ilmastokriisistä ja olla kuin mitään ei olisi meneillään. Tyyppien hiilijalanjälki vastaa noin neljää maapalloa, mutta silti kukaan ei tunne mitään vastuuta siitä, että omaa ylikulutustaan voisi vähän karsia (tai itse asiassa todella paljon). Ihan kysymättäkin vastaus näyttäisi olevan, että aihe ei vaan kosketa. Uutisia ei kannata lukea, sillä henkilökohtainen elämysriippuvuus (ja yhtä lailla sen jakaminen somessa) on ilmastonmuutosta tärkeämpää. Instagram on oikeastaan aika merkittävä ympäristöriski. 

Halpa lentäminen on rapautunut myös käsityksemme matkailun laadusta. Jos ihmisiltä kysyy, miten reissu meni, vastaus on jotain tyyliin ”tosi kivasti, oli ihanan lämmintä ja aurinkoista, lapset ui altaassa”. Lentäminen on niin halpaa, että reissuun on helppo lähteä äkkilähdöllä tai ihan vaan siksi, että saa vaihtelua viikonloppuun.

Minulle ”lämmintä ja aurinkoista” ei ole enää riittävä peruste. Perheemme ei ole lentänyt yli kahteen vuoteen, ja kieltämättä se on nostanut rimaa ja tehnyt minusta kriittisemmän: jos lähtisimme nyt ulkomaille, mitä sellaista matka tarjoaisi, mitä emme ole vielä kokeneet tai mikä muuttaisi ajatteluamme tai ymmärrystämme paremmaksi? Matkailu on ihanaa, mutta olen myös yhä vakuuttuneempi, että pikalomailu aurinkorannalla ei sinällään ratkaise työelämän minulle aiheuttamia palautumiseen liittyviä ongelmia – se vain vie huomion hetkeksi toisaalle. Turismi on pääasiassa henkisten pikavoittojen metsästystä, ja all inclusive -hotelleista käteen jäävä pinnallinen yltäkylläisyys alkaa ainakin itsellä hälvetä viimeistään paluulennon aikana. Elämys tuo kuitenkin niin suurta hetkellistä mielihyvää, että tarvitsemme matkailua yhä lisää. Samaan aikaan vastaus moneen asiaan löytyisi todennäköisesti sisältä itsestämme, ei tuhansien kilometrien päästä.

Rapu hiekassa.

Toki kaikki ilmaston kannalta ratkaisevat päätökset tehdään – jos tehdään – muualla, poliittisilla areenoilla. Miksi siis yksilön valinnoilla on väliä?

Siksi, että poliittisia päätöksiä ohjaamme viime kädessä me ihmiset: mitä asioita me yhteisönä arvostamme, mitä asioita hyväksymme tai emme hyväksy, mihin vaadimme muutosta. Meidän pitää muuttaa käsityksiämme ensin henkilökohtaisella tasolla, että voimme sen jälkeen tehdä sen yhdessä, ja jotta viimein vaadimme muutosta myös päättäjiltä. Ymmärrys ja teot kulkevat käsi kädessä. Siksi valinnoillamme on väliä.