Syksyn aikana minulla oli vihdoin aikaa perehtyä tulevaan viherpesudirektiiviluonnokseen. Se on ollut välillä vaikeaa mutta myös hyvin valaisevaa.
Myönnetään: en saa mitään fiboja EU-lainsäädännöstä. En tunne järjestelmää. En edes muistanut, mitä eroa on direktiivillä ja asetuksella. En myöskään osannut tulkata kaikkea lukemaani, sillä osa direktiiviluonnoksesta meni paikoin turhan yläpilviseksi.
Yksi asia on kuitenkin selvä: jos luonnos menee läpi, se tarkoittaa loppua ympäristövastuullisuusjargonille as we know it. Yksikään yritys ei saa enää kehua (kuluttaja)tuotettaan vihreäksi, hiilineutraaliksi tai ympäristöystävälliseksi – paitsi tietysti, jos pystyy sen tieteellisesti osoittamaan ja riippumattoman kolmannen osapuolen avustuksella todentamaan. Vastuullisuusjargonin villi länsi on toivottavasti kohta historiaa.
Direktiiviin tulee varmasti jäämään myös puutteita. Minuakin harmittaa yksi asia: se, että viherpesudirektiivi vaikuttaisi koskevan vain kuluttajamarkkinointia (B2C). Jättääkö tämä porsaanreiän, jota yritykset tulevat jatkossa käyttämään, jos heillä on asiakkainaan myös yrityksiä? Johtaako tämä siihen, että yritysten brändimainonta muuttuu supervihreäksi, kun tuotemainontaa ohjaava viherpesudirektiivi ei ulotu sinne?
Toivon, että näin ei olisi ja direktiivi ottaisi kantaa myös siihen. Hyvä asia on myös se, että samaan aikaan maailmaa parannetaan myös muita reittejä pitkin: esimerkiksi vihreän siirtymän kuluttajansuojadirektiivi edellyttää, että tuotteet ovat jatkossa korjattavissa ja niihin on saatavissa varaosia.
Vastaa