Yleinen

Koko karderoobi kierrätysmateriaalista

Jätä kommentti

Kuinka helppoa olisi ostaa pelkästään kierrätysmateriaaleista valmistettuja vaatteita?

Globaali muotiteollisuus on yksi merkittävimmistä ympäristön kuormittajista ja ilmastonmuutoksen kiihdyttäjistä. Sen vaikutus on arviolta jopa 10 % kaikista hiilidioksidipäästöistä – enemmän kuin lento- ja meriliikenne yhteensä. Käytännössä jokainen meistä ostaa vaatteita vähintäänkin silloin tällöin ja osa jatkuvasti, joten kulutuskäyttäytymisemme on iso osa ongelmaa.

Onneksi tämä on myös asia, johon jokainen voi halutessaan vaikuttaa. Tärkeimmät muutokset, mitä meidän pitäisi tehdä, olisi 1. huoltaa ja käyttää olemassa olevia vaatteita mahdollisimman pitkään ja 2. ostaa käytettyjä vaatteita silloin, kun tarvitsee jotain.

Jäin miettimään, että jos on pakko ostaa, miten helposti onnistuisi ostaa pelkästään kierrätysmateriaaleista valmistettuja vaatteita. Olisihan se henkkamaukkarättejä parempi vaihtoehto kuitenkin. Kierrätysmateriaali tarkoittaa minulle teollisesti kierrätettyä raaka-ainetta (recycling), mutta monelle vaatevalmistajalle myös ns. ylijäämämateriaalin hyödyntäminen on kierrätystä (upcycling). Mitä tulee valikoimaan noin yleisesti, tarjolla on tyypillisesti yksilöllisiä, pientuotettuja artesaanivaatteita. Tavoitteenani oli kuitenkin löytää teollisesti kierrätysmateriaaleja hyödyntäviä, ”normityypeille” valikoimansa suuntaavia vaatevalmistajia.  

Tarjolla on paljon tuotteita, joita markkinoidaan ekologisina. Kierrätetty materiaali on ekologista mutta ekologisuus ei tarkoita kierrätystä. Tästä syystä jätin tarkoituksella pois ne vaatevalmistajat, joiden ekologisuus perustuu esimerkiksi luomupuuvillaan.

Suomalainen Zeropoint valmistaa kompressiovaatteensa pääosin kierrätysmateriaalista. Kuva Zeropointin sivuilta.

 

Tärkeimmät opit

Tavanomaisten, mutta kierrätysmateriaaleista valmistettujen vaatteiden löytäminen osoittautui yllättävän haastavaksi. Naisten alusvaatteita (tai housuja!) ei tahdo löytyä millään, kun taas miehille alushousuja valmistaa useampikin taho. 

En tiedä onko tämä vain mielikuvaa, mutta näyttää siltä, että toistaiseksi valtaosa kierrätystekstiileistä (recycling) valmistetaan muista raaka-aineista kuin tekstiileistä, ja tätä markkinaa hallitsevat Econyl ja Repreve. Kokemusta puoltaa myös Ellen MacArthur Foundationin raportti, jonka mukaan (toistaiseksi) alle 1 % vaatteiden valmistukseen käytetystä materiaalista kierrätetään uusiin vaatteisiin.

Jos kiikarissasi on tekniset vaatteet, helpointa on googlata joko Econyl tai Repreve ja vaate, jota etsii. Econylin raaka-ainetta ovat mm. kalastusverkot ja Repreven puolestaan muovipullot. Molempien materiaalivalmistajien sivuilta löytää myös brändit, jotka materiaalia hyödyntävät.

Muita huomioita

Puuvillan kierrätystä tuntuu olevan markkinoilla todella vähän. Yksi syy voi olla, että puuvillaan on usein sekoitettu muita materiaaleja, ja tältä osin kierrätykseen liittyvä teknologia ei ole vielä tarpeeksi kehittynyttä.

Massavaatteita valmistavilla merkeillä näyttää olevan tyypillisesti joku ”vastuullisuusmallisto”, joka sisältää sekalaisesti kaikenlaista vastuullisuutta. Kierrätysmateriaalien käyttämistä tuotteissa ei mielellään korosteta, vaikka se olisi tänä päivänä jo selkeä erottautumistekijä. Veikkaukseni on, että luomupuuvilla on tunteisiin vetoavampi kuin kierrätysmuovi. Toisaalta kierrätysmateriaalien vain osittainen käyttäminen muutamissa tuotteissa haiskahtaa viherpesulta; tavoite ei ole luopua pikamuodista vaan kiillottaa brändiä osana ”vihreää aaltoa”.

Alla oleva lista on lyhyt, muutaman myöhäisen arki-illan verran perehtymistä. Hyviä vaihtoehtoja –  siis vinkkejä vaatebrändeistä, joilla on aito valikoima kierrätysmateriaalista valmistettuja vaatteita ja mielellään myös samansuuntainen strategia ja arvot – saa ilman muuta heittää kommenttiboksiin!

Alusvaatteet – haastavin osa pukeutumista

Kadehdin miehiä, sillä he voivat tilata alushousunsa The other danish guy’lta. TODG on täydellinen tämän päivän tuote: vahva ja puhutteleva brändi ja samalla kierrätysmateriaaleista valmistetut tuotteet. Myös ainakin Gantilta löytyy kierrätyspolyesteristä valmistettuja miesten alushousuja (tämä kerrotaan vasta tuotteen materiaali & pesuohjeet -välilehdellä).

Naisille on tarjolla aika vähän mitään muuta kuin urheilualusvaatteita. Patagonia myy muutamia malleja, joissa n. 60 % materiaalista on kierrätettyä.

Englantilainen Lara Intimatesin tuotteet eivät ole varsinaisesti kierrätysmateriaaleista, vaan tekstiiliteollisuuden ylijäämäkankaista. 

Sukat ja sukkahousut

Kierrätysmateriaaleista valmistetaan esimerkiksi osa Swedish Stockings -sukista ja -sukkahousuista, joita myy Suomessa ainakin Ekohelsinki.

Teknisiä, kierrätysmateriaalista valmistettuja sukkia myy myös esimerkiksi Stadium. 

Swedish Stocking valmistaa kierrätysmateriaalista sukkia ja sukkahousuja. Kuva Swedish Stockingsin sivuilta.

 

 

Paidat, housut, hameet

Suomalainen Pure Waste valmistaa puuvillavaatteita ylijäämätekstiileistä. Harmillisesti varsinaisia naisten malleja löytyy vain lyhyt- ja pitkähihaisista t-paidoista. Värivalikoima on suomalaisittain neutraali. Ymmärtääkseni Pure Waste toimii myös sopimusvalmistajana Billebainon vaatteille, mutta en saanut tähän Billebainolta vahvistusta.

Pure Waste on vahvoilla silloin, kun ostaja haluaa kokonaan kierrätysmateriaaleista valmistettuja tuotteita. Naisten mitoituksella on joitakin malleja ja osa on ns. unisex-malleja. Paras valikoima löytyy miehille. Kuva Pure Wasten verkkokaupasta.

Niinikään kotimainen Tauko Design valmistaa ajattomia design-vaatteita, joista iso osa näyttäisi olevan ylijäämämateriaaleista valmistettuja.

Gudrun Sjödén valmistaa muutamia kierrätysmateriaaleista valmistettuja tuotteita.  

Yksittäisiä tuotteita löytyy myös esimerkiksi Lindexiltä. Tämä on hyvä esimerkki massavalmistajasta, jolla on ”vastuullisuusmallisto” mutta päästrategia nojaa edelleen pikamuotiin.

Osittain kierrätysmateriaaleista valmistettuja äitiysvaatteita valmistaa esimerkiksi Boob.

Uima-, treeni- ja ulkoiluvaatteet

Kierrätysmateriaaleista treenivaatteita valmistavat ainakin Casall ja Röhnisch, Stormberg sekä suomalainen, kompressiovaatteita valmistava Zeropoint. Myös Adidaksella ja Nikella on urheiluvaatteita ja -liivejä, jotka on tehty osittain kierrätysmateriaalista. Suomalainen Weekendbee on erikoistunut vastuullisiin, siten myös kierrätysmateriaalista valmistettujen treenivaatteiden jälleenmyyntiin.

Uima-asuissa valikoimaa löytyy pilvin pimein – joskin vaikea kuvitella, että vastuullisesti ajatteleva ja toimiva kuluttaja kahmisi kaappiinsa kassillisen bikineitä. Joka tapauksessa, laita vaan googleen hakusanoiksi Econyl ja swimwear – ja tee vaikea valinta lukemattomista vaihtoehdoista.

Patagonia valmistaa kierrätysmateriaaleista tehtyjä ulkoiluvaatteita. Ranskalaisella Picture Clothingilla on muutamia täysin kierrätysmateriaaleista valmistettuja ulkovaatteita.

Oululainen Kiks valmistaa takkeja pieninä erinä kierrätys- ja ylijäämämateriaaleista. 

Asusteet

Suomalainen klassikko on tietenkin Globe Hope.

 

Melkoista myyräntyötä tämä tuntuu vielä olevan,  ja varsinkin alussa mainittu naisten alusvaate- ja housuvalikoima on lapsenkengissään. Vaatevalmistajia, joilla on selkeä kierrätysvetoinen, kestävään kuluttamiseen tähtäävä strategia ja arvot, ei markkinoilla ole vielä tungokseen asti. Pikamuotibrändien vastuullisuusmallistot  eivät omaan silmään ole uskottavia.

Mutta jos kierrätysvalmisteisten vaatteiden hankkiminen kiinnostaa, helpointa on aloittaa urheiluvaatteista.

Yleinen

Lentäminen – ihmisoikeuteni

2 kommenttia

Juuri tämä on se aika vuodesta, kun suomalaisen mieli kaipaa kiihkeimmin kauas aurinkoon. Minunkin.

Olen seurannut viime aikoina ihmisten matkustuskeskustelua ilmastokorvalla. Kaikenlaisten ilmastolupausten keskellä lentäminen nauttii edelleen diplomaattista koskemattomuutta. Nimittelyt ”lentävistä vegaaneista” perustuvat siinä mielessä todellisuuteen, että todella moni periaatetasolla ympäristön tilan tiedostava sivuuttaa lentämisen ilmastovaikutukset, koska matkustelu on itselle se kaikkein rakkain vapauden muoto. Matkustelu, käytännössä siis lentäminen, on ihmisoikeus, josta luopuminen olisi useimmilta liikaa vaadittu.

Matkustaminen on harvemmin pelkkää vaihtelua arkeen. Usein  siihen liittyy vahva sosioekonomisen statuksen viestiminen. Esimerkiksi:

  1. Miksi en matkustaisi, koska voin ja haluan.
    ”Mulla on vielä käymättä siellä ja siellä.”
    ”Se onkin näistä Euroopan maista ainoa missä en oo vielä käynyt.”
    ”Ajattelin, että sellainen pitkä viikonloppu Pariisissa olis aika jees.”
  1. Matkustaminen tekee minusta kiinnostavan.
    (Sosiaalisen statuksen kasvattamista somessa ei kukaan myönnä, joten siitä ei keskustella suoraan. Todellisuudessa jatkuva kuvien tuuttaaminen ja elämysten jakaminen muille Instassa tai Facessa on merkittävä osa reissua.)
  2. Olen matkustamisen ammattilainen (=haluan päteä).
    ”Ei Suomessa vaan saa mitään autenttista. Meillä on Lontoossa yks intialainen, josta saa ihan mielettömän hyvää safkaa. Käydään siellä joka kerta.”
    ”Mun makuun Losi oli kyllä tosi paljon siistimpi kuin vaikka Seattle.”
  1. Minulle loma on lomaa vain ulkomailla.
    ”Kyllä jonnekin lämpimään pitää päästä.”
    ”Kuka täällä Suomessa kestää olla tähän aikaan vuodesta.”
    ”Ei Suomessa osata markkinoida palveluja.”

Näitä juttuja kuunnellessa tulee väistämättä mieleen, että hitto olen surkea luuseri kun en käy missään hienoissa mestoissa (enää).  Kyhjötän täällä periferiassa ja ainoa matkakohteeni on mökki Muuramessa.

Marraskuu voi olla todella kaunis. Tämä kauneus on tosin vuoden takaa.

Itse ajattelen, että matkustaminen on yksi tärkeimpiä tapoja oppia ymmärtämään muita kulttuureja, erilaisuutta ja maailman monimuotoisuutta. Näitä kriteereitä ei tosin saavuteta all inclusive -hotellissa Alanyassa tai pakettimatkalla Teneriffalla. On eri asia olla ympäröivästä kulttuurista nauttiva ja ammentava matkailija kuin omaa kulttuuriaan mukanaan roudaava ruisleipäturisti. En siis aio lopettaa lentämistä kokonaan. Haluan, että lapsenikin näkevät maailmaa. Mutta aion muuttaa matkailutyyliä takaisin siihen mitä se oli minulle joskus aikoinaan: kulttuurien kokemista. 

Olen toki myös miettinyt, voisiko Tjäreborgin konseptihotellin perustaa Etelä-Ruotsiin – tai vaikka Poriin. Kenties irtiotto arjesta onnistuisi myös marraskuisessa Suomessa, jos asiaa lähdettäisiin ihan oikeasti konseptoimaan puhtaalta pöydältä. Mitä pakettimatkalta lopulta haetaan? Keinoaurinko, katetut sisäleikkitilat, kylpylä. All inclusive -buffet. Aika pitkälle pääsisi Porissakin. 

Entä saako lentämisestä syyllistää? Mikä on hyväksyttävä määrä lentokilometrejä vuodessa?

Suomalaiset lentävät paljon. Tilastokeskuksen mukaan pelkästään viime touko-elokuun aikana suomalaiset lensivät noin 1,5 miljoonaa vapaa-ajanmatkaa. Määrä tuntuu järkyttävän suurelta.  

Suomessa ei kuitenkaan ole korrektia arvottaa muiden lomareissuja. Meillä on subjektiivinen lento-oikeus. Jokainen saa päättää, miten vapaa-aikansa käyttää. Jos jotain, niin matkoja tulee kehua ja kadehtia. Mutta sen soisi jokaisen ymmärtävän, että viikonloppureissu Keski-Eurooppaan shoppailemaan tai konserttikeikalle ei ole ihmisoikeus, vaan paras mahdollinen tapa ilmentää länsimaista pröystäilevää elitismiä.

 

Voiko marraskuusta selvitä ilman ulkomaanmatkaa? Totta kai voi. Tässäkin asiassa asennoituminen auttaa todella paljon. Olen kärsinyt vuosikausia kaamosmasennuksesta, mutta tänä vuonna päätin, etten mieti asiaa.

Harrastin aikoinaan avantouintia. Tärkein asia minkä opin, oli, ettei kannata keskustella itsensä kanssa uskallanko nyt mennä tuonne veteen kun se on niin jäätävän kylmää. Piti vaan mennä, ei keskustella. Sama juttu tässä. En keskustele itseni kanssa tarvitsenko nyt ehdottomasti aurinkolomaa selvitäkseni tästä järkyttävän pimeästä kaudesta. Illat ja viikonloput voi täyttää tapahtumilla, elokuvakäynneillä tai sopivalla ”projektilla”, joka vie huomion mustasta kaamoksesta. Ja kas, kohtahan on jo melkein joulu.

Yleinen

Kuin pakkauksia poltellessa

2 kommenttia

Muovipakkauksen vieminen kierrätykseen ei vielä tarkoita, että kyseinen pakkaus on kierrätyskelpoinen.

Yksi vastuullisuuden lieveilmiöistä on niin kutsuttu viherpesu. Tällä tarkoitetaan pinnallista ympäristöystävällisyyttä, jolla pahimmassa tapauksessa peitellään tuotteen tai organisaation todellisia ympäristövaikutuksia ohjaamalla kuluttajan huomio johonkin näennäisesti ympäristöystävällisen kuuloiseen – tai näköiseen – asiaan.

Vaikka aiheella yleensä viitataan isomman mittakaavan ongelmiin, viherpesu koskettaa ilmiönä myös elintarvikepakkauksia ja niiden kierrätettävyyttä. Pakkaus on edelleen yksi tärkeimmistä keinoista vaikuttaa ostajaan erityisesti elintarvikkeissa, joissa itse ydintuote ei poikkea merkittävästi kilpailijoista. Harhaanjohtamisesta voidaan puhua, jos pakkauksen kierrätettävyyttä (tai ympäristöystävällisyyttä) väläytellään joko suoraan tai välillisesti mielikuvien avulla – todellisuuden ollessa jotain ihan muuta.

Tämä elintarvikepakkaus ei sisällä minkäänlaista materiaali- tai kierrätysmerkintää. Pinta tuntuu paperilta, muuten pakkaus on muovia.

Tarkkaa tietoa kerätyn pakkausmuovin kierrätysasteesta on vaikea löytää. Vuosi sitten se oli noin 50 %:n luokkaa. Ainakin omassa ostoskorissa muovipakkauksista tyypillisesti noin puolet vaikuttaa sellaisilta, joiden en usko päätyvän uudelle kierrokselle. Vähintäänkin näiden pakkausten kierrätykseen liittyy epäselvyyksiä tai -johdonmukaisuuksia.

Tässä muutama oma havainto kaupan hyllyltä:

  • Pinnaltaan ruskeaa kierrätyspaperia jäljittelevä elintarvikepakkaus, joka on oikeasti ihan ”tavallinen” muovinen monikerrospakkaus. Paperiselta tuntuvaa pintaa ei voi irrottaa. Päätynee poltettavaksi.
  • Lihan korvikkeena markkinoitu kasvisproteiinivalmiste, joka on pakattu mustaan muovirasiaan. Brändin ekologinen tarina katkeaa sopivasti kalkkiviivalla. Pakkaus päätyy polttoon.
  • Kahvipaketti, jonka pakkaus kehotetaan lajittelemaan muovinkeräykseen. Todellisuudessa pakkausta ei voi kierrättää, koska se on monikerrospakkaus ja myös yhdistelmä eri materiaaleja – se päätynee poltettavaksi.
  • Maailman ”paras” jauhelihapakkaus, jota ei voi kierrättää. Sekä musta että monikerrospakkaus, joten päätyy poltettavaksi.
  • Musta muovinen kosmetiikkapakkaus, joka kehotetaan palauttamaan valmistajalle kierrätystä varten. Muovirasiat palautetaan tuotantomaahan uudelleenkäytettäväksi yrityksen omassa muovinkäsittelylaitoksessa. Vaan kuinkahan ympäristöystävällistä on lähetellä pieniä purkkeja ensin Englannista Suomeen ja sitten takaisin Englantiin kierrätettäväksi?

On ongelmallista, että muovipakkausten ympäristöystävällisyyteen ja vastuullisuuteen ei löydy kuluttajan näkökulmasta ymmärrettäviä ja yksinkertaisia standardeja. Vaikuttaa siltä, että jokainen valmistaja voi poimia ”vastuullisuusbuffet’sta” juuri ne itselle sopivimmat helpot hedelmät ja keskittyä niihin. Pahimmillaan yritysten oma rima on huomattavasti matalammalla kuin asiakkaiden. Osa yrityksistä ei edes tunnu ymmärtävän, mitä vastuullisuus on. Olen ollut itsekin töissä firmassa, jonka yksi arvoista oli vastuullisuus. Se tarkoitti, että hoidetaan se mitä on sovittu.

Kumman valitsisit? Vasemmalla 07-merkitty monikerrospakkaus, jossa on mainoksen mukaan hurjasti vähemmän muovia (verrattuna mihin?), mutta oletettavasti ei päädy kiertoon. Oikealla 02-merkitty HDPE-muovipakkaus, joka sen sijaan kierrättyy hyvinkin tehokkaasti.

On myös harmi, etteivät yritykset panosta pakkausten kierrätettävyyteen. On helppo ostaa oman tuotannon sähköksi uusiutuvaa energiaa ja vakuutella ostajaa tuotteen eettisestä valmistusprosessista. Vastuullisuus yltää kuitenkin vain kassahihnalle asti. Ilmeisesti moni yritys olettaa, että koska pakkauksen laskennallinen hiilijalanjälki on niin pieni suhteessa ydintuotteen hiilijalanjälkeen, pakkauksen ympäristövaikutuksilla ei ole yhteyttä tuotebrändiin ja sen uskottavuuteen. Kuluttajalla ei kuitenkaan ole suhdetta yrityksen tuotantoprosessiin. Sitäkin konkreettisempi suhde hänellä on tuotepakkaukseen. Hänelle on merkitystä, mihin pakkaus lopulta päätyy: kierrätykseen vai sekajätteeseen.

Tämä kuva on Suomen Uusimuovin laatimasta oppaasta kierrätyskelpoisen muovipakkauksen suunnitteluun. Kuva kiteyttää havainnollisesti (joskin kryptisesti ammattikielellä) tämänhetkisen markkinan: mikä voidaan kierrättää ja onko sille käyttöä. Opas on hyvin yleissivistävä, suosittelen lämpimästi tutustumaan!

Minulle, kierrätyksestä kiinnostuneelle asiakkaalle on merkityksetöntä hokea, että ruoan hiilijalanjälki on paljon korkeampi kuin pakkauksen, johon se on pakattu. Ruokahävikin torjuminen ja pakkauksen kierrätettävyys eivät poissulje toisiaan. Miksi pitäisi valita toinen, kun molemmat on mahdollista toteuttaa?

Jos EU:n muovistrategia toteutuu, ja toivottavasti se toteutuu, vuoteen 2030 mennessä kaikkien muovipakkausten tulee olla kierrätettäviä. Tähän on aikaa vain hieman yli 10 vuotta. Hopi hopi tuottajat nyt polkaiskaa homma käyntiin, muuten tulee kiire.

Kirja-arvio

Iso käsi, pieni jalka

Jätä kommentti

Onko Suomessa todellista yrityskansalaisuutta – eli yrityksiä, jotka olisivat myös yhteiskunnallisesti aktiivisia? Ehkäpä meillä ajatellaan noin yleisesti, että Suomessa ei ole sellaisia yhteiskunnallisia ongelmia, joihin tarvitsisi yritystasolla ottaa kantaa, ainakaan julkisesti. Vastuullisuus on suosittu arvo, mutta ainakin Suomessa se tuntuu tarkoittavan jokaiselle vähän eri asiaa. Toisille se on toiminnan läpinäkyvyyttä, toisille liiketoiminnasta aiheutuvien (ympäristö)haittojen minimoimista.  Jotkut kutsuvat vastuullisuudeksi ”asiakkaan edun huomioimista”.

Siksi Oras Tynkkysen ja Kati Berningerin kirjoittama Nettopositiivisuus – menestyvän ja vastuullisen liiketoiminnan uusi taso (Alma Talent 2017) sisältää varmasti monelle yritykselle täysin uusia ajatuksia. Kirjaan kannattaa tarttua, sillä ihmisten odotukset nousevat koko ajan. Kirjailijoita siteeraten, ”vähän vähemmän huono ei enää ole riittävän hyvä”.

Ero vanhaan ajatteluun kulkee siinä, että nettopositiivisuus ei ole varsinaisesti uusi keino olla vastuullinen, vaan pikemminkin uusi tapa harjoittaa liiketoimintaa. Kustantaja kiteytti tämän nasevasti: Nettopositiivisuuteen pyrkivät yritykset tavoittelevat kunnianhimoisesti liiketoimintaa, jonka avulla ne tuottavat kokonaisuudessaan enemmän yhteiskunnallisia, ympäristö- ja taloushyötyjä kuin haittoja.

Nettopositiivisuudessa otetaan siis tarkasteluun haittojen minimoimisen rinnalle hyvän tekeminen, eli kädenjäljen kasvattaminen. Samalla yritys voi löytää uusia keinoja kustannusten pienentämiseksi ja kokonaan uuden liiketoiminnan rakentamiseksi. Hyvin usein nämä liittyvät kiertotalouden liiketoimintamalleihin.

Nettopositiivisuuden 12 perusperiaatetta. Yrityksen nettopositiivisuuden tarkastelu toteutetaan olennaisten osa-alueiden kautta. 

 

Tynkkysen ja Berningerin mukaan nettopositiivisuus

  • auttaa valjastamaan vastuullisuuden hyödyt täysimääräisesti.
  • auttaa erottumaan kovassa kilpailussa. Lain noudattaminen ei enää tuo lisäpisteitä kellekään. Nettopositiivisuudella voi nousta vastuullisuuden terävimpään kärkeen ja saada kilpailuetua.
  • tuo keskusteluun positiivisuutta: ei vain sureta ongelmia, vaan kasvatetaan hyötyjä.
  • auttaa tunnistamaan kokonaan uusia liiketoimintamahdollisuuksia.

Kirjassa on paljon esimerkkejä, jonkun verran myös Suomesta. Kirjan luettuaan on helpompi tunnistaa suomalaiselle ilmastokeskustelulle tyypillinen piirre keskittyä ensisijaisesti päästöjen pienentämiseen. Tämä on toki erittäin tärkeää, mutta se ei poissulje mahdollisuutta tehdä rinnalla myös jotain hyödyllistä.

Yleinen

Maksullinen pysäköinti on kallista niille, joille se on muuten ilmaista

Jätä kommentti

Referenssihinnan pohtiminen on auttanut jäsentämään monia arkielämän ilmiöitä ja omituisuuksia.

Yksi niistä on se, miten jotkut ihmiset jaksavat juputtaa – ainakin täällä Jyväskylässä – keskustan maksullisesta ja ennen kaikkea kohtuuttoman kalliista pysäköinnistä (esim. 1 h 50 min pysäköinti maksaa 2,50 euroa). Helposti sitä luulisi, että jos ihminen tulee shoppailemaan keskustaan ja käyttää päivän aikana vaatteisiin ja syömiseen esimerkiksi 100-200 euroa, muutaman euron pysäköintikustannus siihen päälle on melko mitätön.

Nyt ymmärsin, että pysäköinnin referenssihintana ei ehkä toimikaan asioinnin kokonaiskustannus, vaan se, mitä henkilö muuten pysäköinnistä maksaa. Minä keskustan kerrostaloasukkaana olen tottunut siihen, että taloyhtiön parkkiruutu on maksullinen. Minulle on siis normaalia, että pysäköinti keskeisellä paikalla maksaa aina jotain. Sen sijaan omakotitalossa asuva henkilö ei maksa kotipysäköinnistään erillistä maksua. Jos hän käy – ja varmaankin käy – töissä autolla, on varsin todennäköistä, että työnantaja maksaa hänen pysäköintinsä suoraan tai välillisesti.

Hänelle pysäköinnin referenssihinta on nolla euroa – ei siis ihme, että hän jaksaa valittaa Jyväskylän keskustan ”kalliista” pysäköinnistä. Kutsuisin tätä asennetta ja ajattelumallia myös maakuntamoodiksi, sillä aika harvassa pienessä kunnassa tai kaupungissa on maksullinen keskustapysäköinti (jos nyt varsinaista keskustaa edes on). Maakuntamoodissa elävään vetoaa vahvasti motarin varteen pystytetty peltomarketti, jonka pihalla on ”runsaasti ilmaista pysäköintitilaa”. Maakuntamoodissa elävä uskoo myös, että juuri maksullinen pysäköinti on ratkaiseva kuolinisku keskustalle, koska se loukkaa hänen henkilökohtaista arvoaan vapaasta ja lisämaksuttomasta liikkumisesta. Toivottavasti yhä useampi osaisi jatkossa ajatella pysäköintikustannuksen olevan luonnollinen osa hintaa omasta elämäntyylivalinnasta, joka sisältää talon luonnonkauniilla paikalla huonojen julkisten yhteyksien päässä. 

Sehän on ihan toinen juttu, että maksullisen pysäköinnin yksi tarkoitus on lisätä viihtyisyyttä ja vähentää keskustan autoliikennettä kannustamalla ihmisiä pyöräilyn tai joukkoliikenteen pariin. Isommassa mittakaavassa lähtökohdat olisivat toki hedelmällisemmät, jos asia osattaisiin rakentaa ja viestiä niin, että kyse on joukkoliikenteen vetovoiman parantamisesta eikä autoilijoiden rankaisemisesta.