Se tärkein perintö

Aina säännöllisin väliajoin saa lukea juttuja ja postauksia, missä positiiviset onnistujat kertovat uratarinansa ja kehottavat samalla rohkeasti tavoittelemaan unelmiaan. ”Mietit vaan mitä haluat oikeasti tehdä ja miten saavutat sen. Sitten ryhdyt toteuttamaan sitä. Niin minäkin tein.” Usein matkalla on tullut vastoinkäymisiä, mutta niiden ei ole annettu lannistaa vaan on puskettu sitkeästi eteenpäin. Ja lopulta unelmien työ on saavutettu.

En tunne näiden ihmisten perhetaustoja, mutta monen muun tarinan ja tutkimustiedon perusteella tiedän, että unelmien toteuttaminen todella on ihmisestä itsestään kiinni –  mutta ei aina siinä valossa kuin tarkoitetaan. Unelmien tavoittelu tuntuu luontevalta silloin, kun henkinen perusta on kunnossa. Se, millaisen uskon tai epäuskon omiin kykyihimme omat vanhempamme ovat meihin lapsena valaneet, voi vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen tai jopa koko elämän ajan.

Tiedetään, että huono-osaisuus ja työttömyys periytyvät. Työttömyyshän ei tietenkään sinänsä periydy, vaan vanhempien mahdollisesti hyvinkin pessimistinen maailmankuva – näköalattomuus, usko tulevaisuuteen tai omiin kykyihin ja toisaalta suhtautuminen työttömyyteen – tarttuu lapsiin. Vaatii vahvaa motivaatiota ponnistaa tällaisesta ympäristöstä ammatilliseen keskiluokkaan tai jopa ylemmäs. Varmasti Suomessa on myös perheitä, missä pitkäaikaistyöttömät jaksavat kannustaa ja kehua lapsiaan ja tehdä kaikkensa, että nämä saavuttaisivat itselleen tärkeitä asioita elämässä.

Vastaavasti työssäkäyminen ei tietenkään takaa, että vanhemmilla olisi tarjota henkistä pääomaa yhtään sen enempää. Mielenterveysongelmia on paljon, ja niillä on taipumus periytyä.

Ihan tavallisissakin perheissä puretaan helposti omaa pahaa oloa lapsiin väheksymällä heitä. Ilkeämielinen pieni heitto lapsen persoonasta tai kyvyistä on kuin paha siemen. Huonolla tuurilla se jää mieleen pyörimään, itämään ja kasvaa elämänmittaiseksi epäuskoksi, jota ei saa kitkettyä millään järjen vakuutteluilla. Ihminen voi päästä uramielessä pitkällekin, mutta olkapäällä istuu aina kuiskuttelemassa se lapsuuden epäusko. Sen kanssa on vain opittava elämään.

On aivan eri lähtökohta menestyä elämässä, jos vanhemmat kannustavat lapsiaan, pohtivat mitä taitoja nämä tarvitsevat elämässään, sparrailevat uravalinnassa ja käyttävät verkostojaan sen tärkeimmän, eli ensimmäisen (kesä)työpaikan saamiseksi. Harmi kyllä nämä lapset aikuisiksi kasvaessaan eivät yleensä tunnista lainkaan, kuinka valtavan henkisen pääoman he ovat kotoaan saaneet. He kuvittelevat usein menestyksen olevan täysin heidän omaa ansiotaan. Siksi juuri heidän on erityisen helppo arvostella niitä, jotka eivät tunnu pääsevän elämässään eteenpäin. Jos ei tunnista omaa hyväosaisuuttaan, on vaikea ymmärtää heitä, jotka eivät ole saaneet tukea lapsena eivätkä vaan usko omiin kykyihinsä aikuisenakaan, vaikka yrittävät.

Omien lasten kannustamisen merkitys unohtuu helposti arjessa. Kun kaikkia väsyttää, ihan vahingossa läksyttää ja huomauttelee pieleen menneistä asioista. Ja silti, juuri täällä ja juuri tässä hetkessä rakennetaan perustus lasten tulevaisuuteen. Arki ratkaisee, tuleeko perustuksesta heikko vai vahva. Olisipa hienoa muistaa se joka päivä. Ja olla kiitollinen siitä – vähästä tai paljosta – mitä on itse kotoaan saanut.

No anteeksi sitten!

Yksi klassisimmista lastenkasvatushetkistä on tilanne, jossa oma lapsi tekee jotain väärin – tahallaan tai vahingossa – ja osapuolena on muita ihmisiä. Jostain syystä anteeksi pyytäminen on toisille lapsille helppoa ja toisille todella hankalaa. Jos lapsi ei ole heti suuna päänä pahoittelemassa tekoaan, vanhempien kuuluu astua mukaan tilanteeseen: ”Miten sanotaan, kun on tehnyt jotain väärin?” Ilmassa leijuu vahva onnistumisen paine, sillä jestas sitä nolouden määrää, jos lapsi itsepintaisesti mököttää eikä suostu pyytämään anteeksi.

Joillekin anteeksipyyntö on erityisen hankalaa, jos kyseessä on vahinko. Näiden lasten oikeustajun mukaan vain tahallinen väärinteko on paha ja anteeksipyyntöön velvoittava. Tunne omasta syyttömyydestä törmää rajusti aikuisten asettamaan anteeksipyyntö-velvoitteeseen, missä ei ole tahallisia tai tahattomia tekoja – vain vahingollisia.  

Kun painostettu anteeksipyyntö lopulta tulee, se ei yleensä ole kovin aito. Hiljainen tai kärttyinen ”no anteeksi sitten!”, jolla viestitetään loukkaantuneesti ympäristölle, että ”siinä teille se anteeksipyyntö, saanko nyt mennä”. Jos asiasta ei ehditä keskustella tai se unohtuu,  lapsi ei saa minkäänlaista oppimiskokemusta. Hän ei ymmärrä perimmäistä syytä siihen, miksi häneltä vaadittiin anteeksipyyntö.

Tässähän on jotain samaa kuin aikuisten elämässä.

Nyt kun some-maailma on mennyt lopullisesti sekaisin, ja kaikki kanavat täyttyvät mielensäpahoittajista ja pyöristyjistä, anteeksipyyntöä vaaditaan melkein kaikista mahdollisista mielipiteistä ja sanomisista, jotka saattavat oikein tai väärin ymmärrettyinä loukata jotakuta.

Kriisiviestintäoppien mukaisesti anteeksipyynnön pitää olla moitteeton ja vilpitön – tai ainakin kuulostaa siltä. Onkin mielestäni erityisen kummallista, että ketään ei tunnu kiinnostavan, onko pahoittelija ihan oikeasti pahoillaan. Sillä jos hän ei omasta mielestään ole tehnyt mitään väärää, hän on kuin mököttävä lapsi: hän esittää painostuksen alla muodollisen anteeksipyynnön tarkoittamatta sitä. Toki sillä erotuksella, että ymmärtää vaikuttaa mahdollisimman vilpittömältä. Mutta taikasana on lausuttu, ja kumma kyllä, yleensä se riittää yleisölle. Kohu laantuu. On kuin kaikki osapuolet olisivat osa näytelmää, jossa jokaisen tehtävä on (yli)näytellä oma osuus.

Minua vaivaa tämä kovasti. Onko anteeksipyynnössä mitään järkeä, jos tavoitteena on vain verbaalinen, lepyttelevä – mutta yhteisölliseen painostukseen perustuva – ele? Tuleeko loukkaantuneelle osapuolelle kuitenkin parempi mieli? Todellista katumusta osoittaakseen pitäisi ymmärtää tekonsa vakavuus. Silloin, kun vakavuuden asteen päättää yleisö, eikä selitysoikeutta anneta tai selitystä ei hyväksytä, ollaan ihan samassa asetelmassa kuin lapset hiekkalaatikolla. Osapuolet ovat nolattuja, vaivautuneita tai vihaisia. Kukaan ei opi mitään. Mutta yleisö on tyytyväinen.

Sori.

Lahjavinkit isänpäiväksi

Jos iänikuiset kirja-, sukka- ja kalsarilahjat kyllästyttävät, tässä muutama ajankohtainen vaihtoehto working daddylle.

Kuolemantähti-stressipallo
Loppuvuosi on tunnetusti hektistä ja stressintäytteistä aikaa työpaikoilla. Kuolemantähti-stressipallo on mitä oivallisin lahja tiristää itsestään pimeä puoli ulos ja virittäytyä samalla uuteen Tähtien sota -leffaan, joka tulee ensi-iltaan 13.12.

I’m your father -muki
Klassikkomuki, joka sopii mitä parhaiten isänpäivälahjaksi!

Game of thrones -T-paita
Viimeistä seasonia odotellessa voi pukeutua vaikka tähän hempeän mauttomaan Tyrion Lannister -T-paitaan: “I drink and I know things”. (Niinhän me kaikki!)

Spock-paita
Spock-paidassa hienointa on, että työpaikan tietyltä porukalta se menee täysin ohi. Yläfemma sille, joka laittaa tämän asiakastapaamiseen! 

Batman-pipo
Adam Grantin NBF:ssä esittelemässä nelikentässä parhaat työntekijät ovat batmaneja: he ovat antajia (giver), jotka uskaltavat puuttua työpaikan ongelmiin. (Kaikkihan me olemme juuri näitä ihmisiä, eikö vaan?) Pieni kannustus omalle batmanille antaa buustia myös työelämän haasteisiin! 

Työelämän arkkityyppejä.

Lihansyöjäkasvi
Tämä on melkein kuin lemmikki, mutta helppohoitoisempi. Syötät vain kasville kodin kukkakärpäset. Tästä innostuvat varmasti myös perheen lapset.

Led-hampaat
Tällä iskä varmistaa suosionsa firman pikkujouluissa. 

Pelikorttien sekoittaja
On vaikea kuvitella mitään tarpeellisempaa kuin aito pelikorttien sekoittaja. 

Vastamelukuulokkeet
Jos haluat antaa oikeasti hyödyllisen lahjan, anna vastamelukuulokkeet. Esimerkiksi paljon matkustava tai muuten vaan julkisia käyttävä iskä saa nauttia uudenlaisesta hiljaisuudesta, kun taustamelu ja -kohina katoavat.

Ilmastoystävällisintä on tietysti pyytää isältä lahjaksi hänen aikaansa. Sekin on tutkitusti erittäin arvokasta.

Ei haittaa, jos tekee virheitä, kunhan on muuten täydellinen

Yksi NBF:n tämän vuoden johtajuusteema, jota toi esille mm. Patrick Lencioni, oli esimiehen haavoittuvuus (vulnerability). (Ehkä suomeksi käyttäisin tästä sanaa inhimillisyys.) Johtajia kehotettiin olemaan oma itsensä, sillä heikkouksien tai virheiden peittelyllä ei voita mitään. Inhimillinen esimies on myös hyvä esimerkki alaisille. Oleellista on itsetuntemus: omien puutteiden tunnistaminen ja pyrkimys kehittyä niistä pois.

“They don’t expect you to be perfect, they want you to be honest.” Patrick Lencioni, NBF

Lencioni puhui nimenomaan persoonaan liittyvistä heikkouksista: myöntääkö virheensä, osaako kuunnella ja antaa palautetta, pystyykö rakentamaan luottamuksen ilmapiiriä ja niin edelleen.

Jäin miettimään, miten tämä voi oikeasti Suomessa toimia. Suurimmassa osassa yrityksiä johtohenkilöt kyllä peittelevät ikäviä puoliaan niin pitkälle kuin pystyvät. Se on inhimillistä: ei kukaan halua tuoda aktiivisesti esille sitä, miten rasittava on tyyppinä tai heikko jossain vuorovaikutuksellisessa taidossa. Mukavaa esimiestä on lisäksi helpompi lähestyä asialla kuin asialla, siksi sellaisen mielikuvan ylläpitäminen on tärkeää. Ei myöskään ole poikkeuksellista, että – kaikesta avoimuudesta ja matalahierarkkisuudesta huolimatta – työntekijät tiedostamattaan odottavat ”täydellisiä” esimiehiä. Johtajan rooli on monin paikoin edelleen palkinto (jostain) niin asemaltaan kuin euromäärällisesti, joten odotamme, että tuon täytyy nyt olla meitä muita parempi. Koska kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, petymme ja olemme loppupeleissä tyytymättömiä esimiestyöskentelyyn.

Me ihmiset olemme ristiriitaisia. Edessäpäin nyökyttelemme, että pomokin on ihminen. Silti odotamme, että vaikka hänen kuuluu kohdella kaikkia tasapuolisesti, hän kuitenkin osaa puuttua ärsyttävien tyyppien käytökseen. Ratkoo kahvinkeittoon liittyvät ongelmat, mutta on muuten arkisten ongelmien yläpuolella. On lähestyttävä, tosin ei liian tuttavallinen. Avoin, vaikka pitää salaisuudet. Ennen kaikkea: hänellä on erinomainen bisnesvaisto ja alan osaaminen, mutta ei kuitenkaan tule kertomaan, miten kunkin pitäisi hommansa hoitaa. Sparrailee vain kysyttäessä tai kun osaa lukea ajatukset, että tuo haluaisi nyt ehkä apua.

Onko nyt sitten ihme, jos ei olla koskaan tyytyväisiä.  

”Mikä tän ilmastonmuutoksen ROI on mun liiketoiminnalle?”

Seurasin Nordic Business Forumin live-streamia maanantaina ja tiistaina kotoa käsin. On ollut mielenkiintoista lukea tapahtuman jälkikeskustelua erityisesti Linkedinistä. Se, että ihmiset tekevät ja jakavat yhteenvetoja sekä arvioivat tapahtuman onnistumista, on tietysti erittäin hienoa ja tärkeää jo pelkästään henkilökohtaisen kehittymisen näkökulmasta. Olen kuitenkin pannut merkille, että vain harva on nostanut positiivisessa mielessä – jos ollenkaan – esille seminaarin vastuullisuus-teeman. Kun ihmiset laskeskelevat tapahtuma-ROIta ja pohtivat, kannattiko maksaa toista tonnia yhdestä tiketistä, niin juuri ilmastonmuutokseen ja ympäristöön liittyviä puheenvuoroja on arvosteltu tai niitä ei ole nostettu esille mitenkään.*

Tapahtuman puitteet olivat perinteisesti huikean hienot. 1-vuotiaskin arvostaa.

Oikeastaan tähän havaintoon kiteytyy ilmastonmuutoksen ydinongelma. Ihminen, joka ei ymmärrä mitä hyötyä hänen on kuunnella tarinaa ruokahävikin vähentämisestä tai merten muovijätteen keräämisestä, ilmeisesti ajattelee ilmastonmuutoksen olevan poliittinen ongelma, joka ei kosketa omaa liiketoimintaa – ja jota ei edes kuuluisi käsitellä ”bisnesfoorumilla”. Ilmastonmuutos on jotain liike-elämästä irrallista, se tapahtuu tuolla jossain eikä vaikuta minun elämääni.

Koska niin moni NBF:n maksavista asiakkaista on nimenomaan ylintä johtoa (miksihän näin?) oli mielestäni erinomainen veto kiskaista nämä kaikkein tärkeimmässä roolissa olevat ihmiset hetkeksi ulos kuplastaan. On äärimmäisen tärkeää, että ympäristöaiheet eivät jää enää vain omille foorumeilleen pyörimään vaan ne uskalletaan tuoda osaksi ”perinteistä” liike-elämän tapahtumaa. Vaikka moderoidut puheenvuorot ruokahävikistä ja merten muoveista eivät minunkaan mielestäni päässeet ihan parhaimpaan lentoon, ymmärrän pointin, mikä yleisölle haluttiin kertoa: Yksikin ihminen voi muuttaa maailmaa, jos tosissaan haluaa. Jokainen voi tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi. Ei tarvitse tulla selittämään, ettei kannata tehdä mitään, koska meidän tekemisillä ole merkitystä.

Totuutta on joskus tuskallista myöntää: suurin osa meistä ei vain jaksa vaivautua, koska ei ole pakko. Olemme liian mukavuudenhaluisia.

Jotkut pitivät James Hansenin esitystä liian teoreettisena. Kaverilla on kuitenkin suhteellisen vahva näkemys näistä asioista.

Joillekin koko aihe on jotenkin vaivaannuttava. Toiset ovat kovasti hengessä mukana, mutta päivän päätteeksi hurauttavat kotiin katumaasturilla tai taksilla ja jatkavat seuraavana päivänä elämäänsä juuri samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Twitterissä tehtiin osuvia havaintoja puheen ja tekojen yhteydestä.

 

Ja kaikkein kummallisinta on, että yksilötasolla on ihan OK olla huolissaan maapallon tulevaisuudesta, mutta yrityssektorilla ei ilmeisesti tarvitse tehdä mitään, jos ilmastonmuutoksen torjuminen ei edistä omaa liiketoimintaa.

Ehkä juuri tästä syystä Elinkeinoelämän keskusliitto on alkanut kutsua ilmastonmuutoksen torjumista ilmastobisnekseksi – kuulostaahan se paljon kaupallisemmalta kuin esimerkiksi maailmanpelastus. EK:n selvityksen mukaan pk-yrityksistä noin kolmannes on ilmasto-orientoituneita. Mielestäni tämä on vielä aika vaatimaton osuus, mutta sentään noususuunnassa.

Mitään rakettitiedettähän ei yrityksiltä vaadita. Yksinkertaisimmillaan ilmastonmuutosta torjuvat valinnat ovat sekä arvopohjaisia että kustannustehokkaita: vaikkapa kannustamista julkisten ja saasteettomien liikkumismuotojen käyttöön, etätyöhön ja etäpalavereihin. Nämä keinot ovat monissa firmoissa jo arkipäivää eivätkä lähtökohtaisesti maksa juuri mitään. Vähän edistyneemmät tarjoavat ilmaisen parkkipaikan lisäksi (tai sijaan) työmatkalipun tai sähköpyörän niistä kiinnostuneille, sekä kompensoivat lentomatkustamisesta koituvat päästöt. Ja seuraavalla levelillä yritysten päättäjät huomioivat ilmastonmuutoksen kumppanivalinnoissaan ja liiketoimintatason päätöksissään.

Jos johonkin, niin sentään omiin valintoihimme pystymme vaikuttamaan. Katso täältä Sitran 100 arjen fiksua tekoa. Valitse sieltä yksi, mitä et ole aikaisemmin tehnyt. Vain epämukavuusalueelle menemällä voi kehittyä myös ihmisenä.  

*Olisi mielenkiintoista tietää, vastaako tämä vaikutelma NBF:n virallista tapahtumapalautetta.