Tärkeää on uuden oppiminen – ja tärkeintä poisoppiminen

Olen jo pitkään ajatellut, että tämän ajan tärkein työelämätaito on itsensä johtaminen. Samalla olen kummastellut – sekä ääneen että itsekseni – miten ihmisten vaan oletetaan hallitsevan tämä taito, vaikka sitä ei opeteta missään: ei koulussa, kotona eikä työpaikalla. Itsensä johtaminen on sitä kuuluisaa kompetenssia, joka siivittää montaa uratarinaa nykymaailmassa.

Tämän oivaltaminen ei toki tarkoita, että olisin jotenkin päässyt asiassa itseäni tyydyttävälle tasolle. Nykyään kiinnitän huomiota ihmisissä juuri siihen, miten he näyttävät johtavan itseään arjessa: miten he suunnittelevat ja ryhtyvät toimeen; miten he asettavat ja saavuttavat tavoitteensa tai hallitsevat aikaansa. Ja miten yrityskulttuuri ja yrityksen normit ohjaavat tai rajoittavat tätä tekemistä. Samalla tiedostan, että jonkun toisen luomat toimintatavat ovat apinoitavissa vain tiettyyn pisteeseen asti. Viime kädessä jokaisen pitää rakentaa oma tapansa johtaa itseään.

Asia palautui mieleeni, kun Vincitin Petri Suhonen avautui työelämän haasteista blogipostauksessaan. Suuri vapaus työssä tarkoittaa, ettei työn rakenteita ole olemassa, vaan ne pitää luoda – tai pyörä pysähtyy. Kuten moni muukin, tunnistin itseni ja omat fiilikseni Petrin postauksesta. Vaikka olen pitänyt työn autonomiaa yhtenä tärkeimmistä motivaation lähteistä, työntekemiseni on perustunut viime kädessä samaan tapaan suunnitella ja toteuttaa tekemistä. Se on toiminut todella hyvin 15 vuotta in-house-markkinointihommissa, missä lähes aina vastuu ja vapaus kytkeytyvät ylhäältä alaspäin johtamiseen. Nyt kuitenkin tilanne ja aika on toinen.

Myös yrityskulttuurin merkitys itsensä johtamisessa voi yllättää. Omaa, luontaista tarvetta ja kykyä autonomiaan on toisissa (eli ylhäältä alaspäin johdetuissa) työpaikoissa helposti liikaa, mutta ketterissä startupeissa taas auttamattomasti liian vähän. Tämän saattaa tiedostaa vasta, kun 20 korporaatiovuoden jälkeen hyppää ilman historian painolastia olevaan pikkufirmaan. Käsitys omasta tehokkuudesta, suunnitelmallisuudesta ja jopa johtamistaidosta vesittyy hetkessä. Vaihtoehtona on siivota pöytä vanhasta ja heittäytyä rohkeasti ja nöyrästi epämukavuusalueelle – tai hakeutua takaisin tuttuun ympäristöön, missä on varmasti parhaimmillaan.

Eli. Niin tärkeää kuin onkin oppia uutta, kaikkein tärkeintä on oppia pois vanhasta. Suomalaisyrityksissä laitetaan tuhansia ja tuhansia euroja koulutuksiin, jotka eivät koskaan kanna hedelmää, koska ihmisille tarjotaan kyllä uusia ajatuksia ja toimintamalleja, mutta ei sitä, miten samalla luovutaan pysyvästi nykyisestä. Toisin kuin väittävät, urautuminen ei välttämättä ole mitenkään negatiivinen tunne: se tuo myös mielihyvää, rentoutta ja onnistumisen kokemuksia. Vanhasta poisoppiminen on sitä vaikeampaa, mitä enemmän omasta osaamisestaan nauttii. Substanssiosaamisen puolella kovalevyn formatointi voi vielä onnistua kivuttomasti, sillä usein uutta dataa vedetään vanhan päälle. Mutta kun puhutaan kompetensseista, itsensä johtamisesta ja ajattelun uudistamisesta, vanhat – eli itselle ainoat oikeat – rakenteet ovat teräsbetonia. Moniko edes tunnistaa ja pystyy sanoittamaan, millainen oma nykyinen toimintamalli käytännön tasolla on?

Uramarkkinoilla poisoppiminen on toistaiseksi ollut taito, mitä ei selvästikään tunnisteta. Kuka tahansa voi väittää olevansa kiinnostunut uusista asioista ja itsensä kehittämisestä, mutta moniko kehuu osaavansa luopua myös vanhasta? CV:n päivitys tästä näkökulmasta on sekin todella hyvä poisoppimisen harjoitus.

Tukieuro ei työllistä, jos vika on liiketoiminnan johtamisessa

Seurasin toisella korvalla A2-iltaa, jonka teemana oli työllistäminen ja palkkaerot. Suurin energia tuntui kuluvan kinasteluun, onko oikein vai väärin palkata nuori kuuden euron tuntipalkalla.

Esiin nostettiin monta kertaa myös työllistämistoimenpiteet, kuten palkkatuki ja oppisopimuskoulutus. Yleensä näiden ja esimerkiksi rekrytointikoulutusten tarkoitus on tehdä uuden työntekijän palkkaaminen mahdollisimman riskittömäksi yritykselle.

Tukirahaan perustuva työllistyminen toimii kuitenkin vain, jos yrityksen liiketoiminta perustuu todelliselle kasvuhakuisuudelle. Ikävä sanoa, mutta aika montaa pk-yritystä johdetaan peruskoulupohjalta ja kokemukseen perustuen ”iskän opeilla”, jotka eivät yksinkertaisesti riitä tänä päivänä.

Osallistuin itse vuosi sitten 100 työpäivää kestävään rekrytointikoulutukseen, jonka asiakasyritykset olivat kiinnostuneita nimenomaan myynnin ja markkinoinnin kehittämisestä. Kurssilaiset olivat kovatasoista porukkaa – innostuneita, korkeasti koulutettuja ja sopivan kokeneita. Hyvistä lähtökohdista huolimatta kurssin päättyessä vain muutama sai työpaikan asiakasyrityksestä. Heistä minä olin ainoa, jolle tehtiin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Pari henkilöä onneksi työllistyi muualle kesken kurssin tai heti sen jälkeen.

Käytännössä siis työnhakijan ja kasvuhakuisen työnantajan yhdistämiseen tarkoitettu rekrytointikoulutus tarjosi yritykselle pilkkahintaan useaksi kuukaudeksi motivoituneen ja hyvätasoisen osaajan ilman selkeää jatkosuunnitelmaa. Työnhakija sai ehkä mielenkiintoista kokemusta ja uutta oppia, mutta hukkasi samalla monta kuukautta hyvää työnhakuaikaa sitoutumalla yritykseen, jolla ei ehkä ollut alunperinkään edellytyksiä vakituisen työn tarjoamiseen.

Heikko työllistymisaste oli varmasti pettymys sekä koulutusorganisaatiolle että työnhakijoille, joista suurin osa oli vilpittömästi mukana sillä asenteella, että 100 päivässä uusi työpaikka saadaan luotua. Tähän myös yritettiin panostaa kurssin aikana monessa kohtaa.

Mielestäni suurin vika löytyy yritysten liiketoiminnan huonosta suunnittelusta ja johtamisesta. Kun yhteiskunnalliset paineet työllisyysasteen nostamiseksi ovat kovat, kustannukset ja rekrytointiriskit yritysten suuntaan halutaan painaa minimiin. Pk-yritykselle tarjous on tietysti houkutteleva, ja halu ja tarve palkata kenties vilpitön, mutta kannustaako se oikeasti yritystä miettimään liiketoiminnan kehittämistä useamman vuoden päähän? Jos uusi työntekijä on lähtökohtaisesti riski – ei investointi – voiko liiketoiminta oikeasti olla kovin kestävällä pohjalla?

Tällä hetkellä pääpaino on työnhakijoiden hyysäämisessä ja kouluttamisessa, mutta yhtä lailla moni pk-yritys tarvitsisi ammattikonsultin tekemän ”kuntotarkastuksen”. Varsinkin, jos töitä olisi, mutta ei varaa maksaa palkkaa. Usein tämä kertoo henkisestä löysyydestä – liiketoimintaa ei ole jaksettu tai osattu uudistaa niin, että sen kasvattaminen kannattavasti olisi mahdollista. Erilaisiin palkkaustukimalleihin perustuva liiketoiminnan pyörittäminen on kuin veden kantamista kaivoon: yhteiskunnan vero- ja sitä kautta tukirahat valuvat firmoihin, joilla ei edes ole menestyksen edellytyksiä. Kuntotarkastus ja puhtaat paperit pitäisivät olla edellytys kaikelle tukirahalle.

Ettei kävisi niin, että ilmaisella tai puoli-ilmaisella työvoimalla vain tekohengitetään harjoittelijasta seuraavaan.

Vuokralla

Olisitko valmis tekemään markkinoinnin asiantuntijatyötä henkilöstövuokrausfirman kautta?

Niin sanottujen epätyypillisten työsuhteiden yleistymisestä on viime aikoina kirjoitettu paljon – yleisesti ottaen suomalaista työkulttuuria ja työn tekemisen rakenteita pidetään vanhanaikaisina. Monella alalla konservatiivisuus estää liiketoiminnan joustavan kasvun ja vastaavasti joustavan työn tekemisen.

Kokonaisuutta katsoen vuokratyötä tehdään edelleen hyvin vähän – vain 1,7 % palkansaajista oli vuokratyöntekijöitä vuonna 2014. Toimialakohtaisesti erot ovat kuitenkin suuria. Merkittävä osa vuokratyöntekijöistä on myös nuoria, alle 30-vuotiaita.

Myös markkinoinnin paikkoja näkee täytettävän henkilövuokrausfirmojen kautta. Jostain syystä itselläni herää tällöin epäilys, hakeeko asiakasyritys ihan tosissaan sitoutunutta ammattilaista. Vuokratyöhön kun liittyy mielikuvatasolla – ainakin minulla – vahvasti väliaikaisuus ja matala vaatimus- ja palkkataso.

Vuosia sitten hain oman alani työpaikkaa, joka vasta työsopimusvaiheessa paljastuikin vuokratyöpaikaksi. Olin aluksi järkyttynyt, sillä asiasta ei kerrottu rekrytointivaiheessa. Neuvotteluasemani oli myös selvästi heikompi verrattuna tilanteeseen, missä työsopimus olisi tehty suoraan asiakasyrityksen kanssa. Ja pakko tunnustaa, että vähän hävettikin: en tuntenut ketään muuta, joka olisi tehnyt markkinoinnin töitä vuokrafirman kautta.

Kokemukseni vuokratyönteosta olivat parhaimmillaan neutraaleja mutta useimmin kielteisiä. Henkilöstövuokrausfirman ”säännöt” oli mitä ilmeisimmin laadittu heikoimpia lenkkejä silmällä pitäen ja perustuivat siihen, ettei kehenkään lähtökohtaisesti luotettu eikä poikkeuksia tehty. Eriarvoisuus asiakasyrityksen muihin työntekijöihin oli läsnä joka päivä:

  • En voinut olla sairaslomalla päivääkään omalla ilmoituksella, vaan minun oli mentävä lääkäriin pelkän flunssan tai kuumeen takia. Koska en ollut juurikaan tekemisissä virallisen työnantajani kanssa, luottamusta ei edes pyritty rakentamaan.
  • En pystynyt vaikuttamaan toimenkuvaani, työtehtäviini tai työn tekemisen tapoihin.
  • Työsuhteeni aikana sain muutaman kerran työkavereilta epäasiallisiksi kokemiani kommentteja, joihin normaalitilanteessa olisin reagoinut. Nyt toive vakituisesta työsuhteesta tai töiden jatkumisesta pakotti sietämään huonoa käytöstä.
  • Ajankäyttöäni seurattiin kahteen kertaan: täyttelin joka päivältä tarkat tuntiseurannat exceliin välitysfirmaani varten. Tämän lisäksi leimailin sisään- ja uloskirjaukset asiakasyritykselle.
  • Asiakasyrityksen tavoitteena oli löytää hyvä työntekijä pilkkahintaan. Jouduin tinkimään aikaisemmasta palkkatasosta merkittävästi.
  • Pääkonttorilla ei huomioitu vuokratyöntekijöitä. Olin yksikköni ainoa työntekijä, joka ei saanut työnantajalta joululahjaa.

Omaan kokemukseeni nojaten en yhtään ihmettele, jos vuokratyösuhde ei nappaa. Toki uskon ja toivon, että vuokratyön yleistyminen on tuonut myös järkeä arjen pyöritykseen. Usein ns. kantahenkilöstö tai esimiehet eivät kiinnitä eriarvoiseen rooliin huomiota, mutta vuokratyöntekijällä aistit ovat herkemmässä. Kaikkihan me olemme viime kädessä ihmisiä tekemässä työtä saman tavoitteen saavuttamiseksi. Se, mistä firmasta kenenkin palkka maksetaan, pitäisi olla arjen tohinassa toisarvoista.

Markkinointi boksin ulkopuolelta

Markkinointi-boksin-ulkopuoleltaSain Markkinointi boksin ulkopuolelta -kirjan (Laura Ahonen ja Sampo Luoto, Talentum 2015) käsiini jo viime syksynä, mutta harmillisesti hukkasin sen yli puoleksi vuodeksi. Onneksi teos löytyi, ja voin nyt jakaa teille oman näkemykseni siitä.

Tekijöiden mukaan kirja ”sopii kaikille markkinoijille yhden miehen hakeyrityksestä monikansalliseen toimijaan”. Tämä on lähtökohtaisesti myös kirjan ongelma. Hakeyrittäjä ja kokenut markkinoinnin korporaatioammattilainen ovat helposti valovuoden päässä toisistaan. Milloin kustantamoissa ymmärretään, että kompromissit eivät toimi?

Itse huomasin nopeasti, että Sampon osuudet kolahtivat. Tämä johtunee siitä, että pidän markkinointia ensisijaisesti psykologian yhtenä käytännön sovelluksena, ja vasta toissijaisesti ”markkinointiviestintänä”. Tykkään myös teoreettisemmasta lähestymistavasta, varsinkin, jos siinä otetaan kantaa ja kyseenalaistetaan vallitsevia käytäntöjä. (Sampo heittää rohkeasti romukoppaan niin Maslow’n tarvehierarkian kuin Myers-Briggs-persoonallisuustestitkin.) Markkinointi on monessakin mielessä poikkitieteellisten ajatusten pata, ja on erittäin virkistävää hämmennellä asioita muistakin kuin (tavanomaisesta) viestinnän näkökulmasta.

Sen sijaan some- ja digiviestintään keskittyneen Lauran osuudet eivät herättäneet minussa oikein mitään tunteita. Teemat tuntuivat valitettavasti moneen kertaan puiduilta ja lähestymiskulma oli makuuni liian perinteinen. Tiedän kuitenkin, että aiheiden käsittely moninaisten case-esimerkkien kautta on useimpien mielestä kiinnostavaa. En siis epäile, etteikö moni muu, ja nimenomaan joku vähemmän paatunut, imaisisi juuri näitä oppeja innostuneena. Minä vain en kuulu tähän kohderyhmään.

Kirjailijat korostavat yhteisesti markkinointia osana ihmisten välistä viestintää, ja kuluttajaa osana yhteisöä, ja tämä ajatus välittyy systemaattisesti läpi kirjan. Siitä pisteet!

Entä tarjosiko kirja jotain boksin ulkopuolelta? Ehkä osittain, mutta ei mitenkään radikaalisti. Meillä jokaisella on tietysti oma boksimme, johon asiaa peilata. Juuri tällä hetkellä olen läpeeni kyllästynyt markkinointihypeen ja pinnallisiin, samoja ”faktoja” toistaviin postauksiin, joten seulani on aika tiukka lähtökohtaisestikin. Myönnän, että olen myös kiinnostuneempi ihmisistä kuin brändeistä, ja kaikenlaiset brändiviittaukset aiheuttavat minussa enemmän ihottumaa kuin oivalluksia. Tärkein oppi itselleni oli muistaa, että kukaan meistä ei oikeasti tee kulutuspäätöksiä niin itsenäisesti kuin kuvittelemme. Oli yhteiskunta digiä tai analogiaa, aivomme ovat kivikaudelta, ja todellisuudessa viiteryhmämme on erittäin suuressa roolissa kaikessa mitä teemme. Tätä näkökulmaa pitäisi myös markkinoinnissa pystyä nykyistä tehokkaammin hyödyntämään, kaikesta individualismista ja digihötöstä huolimatta. Kontekstina kirjassa on useimmiten kuluttajamarkkinointi, vaikka ero B2B- ja B2C-näkökulmien välillä on sekin ollut jo pitkään vanhanaikainen.

Kirjailijoiden toiveen mukaisesti aion laittaa kirjan kiertoon, joten jos haluat lukea tämän teoksen ja ottaa asioita opiksi, laita yhteystietosi (postiosoitteineen) minulle yhteydenottolomakkeen kautta viimeistään 5.9.2016. Arvonnan voittajan julkaisen tämän jälkeen kommenttiboksissa.

Loppuun vielä muutamia itselle mielenkiintoisia kulmia, joita kirjassa käsiteltiin:

Symbolinen interaktionismi: millaista on olla minä + mitä muut ihmiset minusta miettivät. Miten ostopäätökset vaikuttavat asemaamme sosiokulttuurisessa ympäristössämme.

Markkinoinnin neuropsykologinen perussääntö: Jos viestisi on merkityksellinen, samaistuttava ja tunteita herättävä, sillä on kaikki mahdollisuudet menestyä.

Persoonallisuuspiirteet vs. luonteenpiirteet: brändeistä puhuttaessa usein sekoitetaan nämä kaksi asiaa. Vahvaa brändiä ei rakenneta luonteenpiirteiden varaan, vaan sillä tulee olla selkeä brändipersoonallisuus.

Groupthink/ryhmätyhmyys: ”Samanmielisessä porukassa ihmisen kaipuu yhteisöllisyyteen ja yksimielisyyteen ylittää kyvyn hahmottaa vaihtoehtoisia ratkaisuja ja mahdollisia riskejä. Kiusallisen usein ryhmä päätyy paljon huonompaan lopputulokseen kuin aidosti yksilöllisten mielipiteiden perusteella olisi päädytty.”

Oma oivallus: Erityisesti asiakaskuunteluun liittyvissä ryhmäkeskusteluissa olisi mielenkiintoista avata tilaisuus aina tämäntyyppisellä ajatuksella ja katsoa, rohkaiseeko se ihmisiä ilmaisemaan aidot mielipiteensä, sen sijaan että vaan myötäillään muita.

Ryhmätyhmyyden yhteydessä esiteltiin myös voittamattomuusharha, narsismiharha ja univormuharha. Kaikki aiheuttavat omalla tavallaan yrityksille merkittäviä taloudellisia riskejä.

Vähemmän sujuva arki

Postillahan ei mene tällä hetkellä mitenkään hyvin. En lähtökohtaisesti pidä jälkibisnesviisastelusta ja kollektiivisesta lyödään lyötyä -meiningistä, mitä somessa paljon harrastetaan.  Nyt on kuitenkin pakko hieman kritisoida palvelukokemusta, joka ei ainakaan sujuvoita arkeani.

Postilla on kiva, personoitava palvelu: omakuvapostimerkki. Käytän sitä vuosittain. Tilaus- ja toimitusprosessi on hiottu viimeisen päälle: postimerkin suunnittelu, tilaus ja maksaminen käyvät nopeasti netissä ja postimerkit tupsahtavat postiluukusta yleensä viimeistään toisena arkipäivänä.

Arkilla olisi hyvin tilaa priority-tarroille.
Arkilla olisi hyvin tilaa priority-tarroille.

Hinnoittelussa asiakkaita houkutellaan selvästi tilaamaan 1. luokan merkkejä, joiden arkkihinta on vain euron kalliimpi kuin 2. luokan merkeillä. Olenkin useimmiten tilannut 1. luokan merkkejä, jotta voin tarvittaessa ottaa varman päälle toimitusnopeuden suhteen.

1. luokan merkeissä on kuitenkin se ongelma, että niihin tarvitaan priority-tarra tai joku itsekirjailtu teksti mukaan, jotta ne varmasti menevät nopeasti perille. Itsepiirtely ei paljon houkuta. Ja tarrojahan ei tietysti tule postimerkkien mukana. Jos haluan hyödyntää maksamani 1. luokan merkin, minun pitää varta vasten lähteä hakemaan priority-tarroja Postista tai jostain ”vastaavasta” liikkeestä. Näin koko sähköisen asioinnin idea vesittyy.

Asiakaskokemuksen ydin ja prosessin suurin puute on juuri tässä: pitäisi ymmärtää, miten palvelu viedään loppuun asti asiakkaan arjessa.

Olen antanut asiasta joka vuosi palautetta ja kehitysehdotuksen Postille. Priority-tarrat voisivat tulla samassa kuoressa merkkien kanssa, tai sitten ne voisi painattaa samalle arkille missä merkit ovat. Tilaa arkilla on.

Vuonna 2013 sain ehdotukseeni ”robottivastauksen”*. Parina viime vuotena annoin palautteen suullisesti Priority-tarroja hakiessa ja tänä vuonna jälleen sähköisesti. Tällä kertaa en saanut edes robottivastausta. Jos asiakkaiden ehdotuksia ei voida toteuttaa, olisi kiva kuulla, miksei.

Ongelmaan on olemassa toki hyvin yksinkertainen ratkaisu. Joko a) en enää käytä kyseistä palvelua tai b) tilaan vain 2. luokan merkkejä. Kumpikaan ei toki ratkaise asiaa Postin näkökulmasta, mutta ilmeisesti ”sujuvampi arki” tarkoittaa Postilla jotain ihan muuta.

 

*Tarkoituksellisen ympäripyöreä ja muodollinen massavastaus, jossa kiitetään palautteesta, ja josta tulee lähinnä pahalle tuulelle.