Aina välillä keskusteluun nousee median rooli ilmastokriisin hidastamisessa. Nähdäkseni suurin osa itseään journalistisiksi julkaisuiksi kutsuvista yrityksistä noudattaa kahta perusperiaatetta:
- Median tehtävä on tarkkailla ja raportoida. Olla sivustakatsoja, joka ei ota kantaa.
- Ilmastonmuutos on oma tärkeä aiheensa, josta kirjoitetaan omana ilmiönään irrallaan muusta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kuluttamisesta.
Tästä seuraa, että keskiluokkainen, keski-ikäinen, omaan yltäkylläiseen elämäänsä miellyttävästi uponnut lukija voi halutessaan sivuuttaa koko ilmiön, joka ei koske häntä.
Tiedän, että on poikkeuksia – on toimittajia, jotka pyrkivät pitämään ilmastoa esillä. On muutamia julkaisuja, jotka jo vähän yrittävät. Mutta on aika räikeää itsepetosta väittää, että kaupallinen media olisi itsenäinen ja riippumaton. Se on aina ollut, ja ovat yhä enemmän riippuvainen mainostajien – siis myös ilmastonmuutosta kiihdyttäviä palveluita ja tuotteita myyvien mainostajien – euroista.
En ainakaan keksi mitään muuta syytä miksi luemme aika harvoin, jos koskaan, matkailujuttuja, jossa kerrottaisiin lentämisen todellisista ilmastovaikutuksista. Sen sijaan luemme ”uutisia” Finnairin talven kohteista, katselemme Finnairin ja pakettimatkajärjestäjien mainoksia lehdessä ja digissä ja luemme suosituksia kivoista matkakohteista.
Matkailu on esimerkki hyvin ilmeisestä ympäristöä raskaasti kuormittavasta teemasta, josta media kirjoittaa pääasiassa todella perinteisiä, ihannoivia ja ympäristökysymykset sivuuttavia juttuja. Kun tiedämme, että yhden lomamatkan meno-paluulennot Etelä-Eurooppaan syövät 40 % ihmisen vuosittaisesta hiilibudjetista, miten kukaan itseään kunnioittava toimittaja voi hyvillä mielin kannustaa ketään lentämään?
Aihe- ja näkökulmavalinnat ovat luonnollisesti tärkein keino ylläpitää (tai muuttaa) ihmisten käsityksiä. Yksi vallitseva näkökulma on yksilön oikeus ohi luonnon. Ratkaisujen sijaan myös mieluummin piehtaroidaan ongelmissa. Kun bensan hinta nousee, aina löytyy haastatateltavaksi joku perämetsän Pertti, jolla on 100 km:n päivittäinen työmatka tai elämä muuttuu muuten vaan sietämättömäksi, kun yksityisautoilu kallistuu. Kun taas ihmiset, jotka tekevät ilmastoviisaita ja talaudellisesti fiksuja ratkaisuja vaihtamalla auton pyörään, eivät kiinnosta ketään.
Kun kaupunki tekee joukkoliikennettä edistävän päätöksen, kuten tällä viikolla poistamalla aikarajoituksen maksutta lastenvaunujen kanssa bussilla matkustavilta, tämä aihe sivuutettiin muutamalla rivillä pikku-uutisissa.
Sitten on tiedostamattomampia tapoja tukea ylikulutusta. Niitä ovat esimerkiksi maakuntalehtien suosimat ”gallupit”, jotka kuvataan tunnistettavassa miljöössä kauppakeskuksessa tai suositussa marketissa. Aika harva tulee ajatelleeksi, että tämä on kauppakeskuksille suoraa maksutonta näkyvyyttä.
Taloussivujen suosikkiaihe on tietysti huoli kuluttajien ostovoiman hiipumisesta. Ostovoimaa käsittelevissä jutuissa ihmisten kyvyttömyys ostaa vanhaan malliin on aina merkittävä kansantaloudellinen ongelma, joka pitää ratkaista.
Pahinta on kuitenkin se, ettei ihmiskunnan historian suurin kriisi millään tavalla näy median linjauksissa. Jos se näkyisi, ilmasto olisi ensisijaisena näkökulmana kaikissa teemoissa samalla tavalla kuin lineaaritalous ja kuluttamisen eetos tällä hetkellä on.
