Ansaitseeko mökki uuden elämän?

Sininen hetki järvellä.
Sininen hetki järvellä.

Suomalaisen Työn Liiton mukaan jo lähes puolella uusmaalaisista on joko oma tai yhteisomisteinen mökki. Tulevaisuudessa osuus vain kasvaa perintöjen myötä.

Mökin omistaminen ei mitenkään todista, että mökkeily olisi säännöllistä tai kovin pitkäjänteistä. Jos mökkireissu suuntaansa on vähintään 2-3 tuntia, on hyvinkin todennäköistä, että reissut jäävät kesäviikonloppuihin ja -lomiin.

Olen ollut nyt tasan kuusi vuotta mökinomistaja. Ostovaiheessa kuuluin mieheni kanssa harvinaiseen ryhmään: mökinomistajista alle 40-vuotiaita on Suomessa vain 7 %.

Järvi jäätyi uutenavuotena. Rantakaistale kerrallaan.

Omistusvaihetta edelsi noin kolmen vuoden etsiminen. Keski-Suomessa, alle tunnin ajomatkan päässä kotoa ei liene montaakaan kohdetta, joita emme olisi käyneet katsomassa. Kriteerit olivat kovat: iso järvi, etelään tai länteen aukeava hiekkapohjainen ranta, kattava mobiiliverkko, hyvä tie perille, edellytykset ympärivuotiseen asumiseen tai vähintään sähkö ja juokseva vesi. Mökin olisi sijaittava korkeintaan 45 minuutin päässä,  sillä halusimme kohteen, joka ei jäisi viikonloppukäytön varaan, vaan josta voisi kesäaikaan käydä myös töissä. Kipurajana oli 200 000 euroa.

Emme tyytyneet katselemaan vain julkisessa myynnissä olevia kohteita. Näillä kriteereillä ei katselmoitavaa olisi edes riittänyt kovin pitkäksi aikaa. Kävimme varovasti kuikuilemassa meitä kiinnostavilta alueilta mökkejä, jotka näyttivät hylätyiltä. Ja niitä muuten riitti. Jokaisen mökkitien varteen mahtui ainakin pari sellaista, joita ei juuri erottanut korkean heinän takaa, ja jos erotti, surullinen ja rapistunut ilme tervehti kävijää. Istuin useampia kertoja Maanmittauslaitoksella selvittämässä omistajaa. Sen jälkeen otimme yhteyttä ja kysyimme, olisiko omistaja halukas keskustelemaan mökin myynnistä.

ranni
Mökkiin on tehty paljon remonttia. Mm. vaihdettu katot ja lisätty vesikourut.

Aika monta kertaa vastaus oli sama: mökkiä ei käytetä, mutta sitä ei myöskään haluta myydä – tunnesyistä. Omistaja on sen 30 vuotta sitten ostanut tai se on ollut suvussa vielä pidempään. Siellä on lasten kanssa vietetty kesät 70- ja 80-luvuilla.

Mitäpä siihen kommentoimaan? Toki mieli olisi tehnyt kysyä, että oikeastiko uskotte, että lapset 400 km:n päästä vielä ryhtyvät innokkaasti korjaamaan, investoimaan ja käyttämään tätä lahoamispisteessä olevaa, mutta vanhemmilleen niin tärkeää paikkaa – jos eivät olleet tähänkään mennessä sitä tehneet. Veikkaan, että aika moni jälkeläinen ilahtuisi enemmän muutamasta ennakkoperintönä tulleesta kymppitonnista, joilla lyhentää omaa asuntolainaansa.

kantarellisatoa
Oman tontin kantarellisato ei ole kaksinen, mutta kyllä tästä jo keiton pyöräyttää!

 

 

 

 

 

Vuosien viljely tuottaa jo mukavan sadon.
Vuosien viljely tuottaa jo mukavan sadon.

Toivoisin, että perikunnat ja iäkkäät omistajat uskaltaisivat rohkeasti luopua vanhoista mökeistään. Kenties näin käykin, kun uusmaalaisten – ja ylipäätään perintönä mökkinsä saavien – osuus mökinomistajissa nousee. Ei mökkiä kunnioiteta sillä, että pidetään se väkisin suvussa, vaan sillä, että sitä käytetään. Jos oma käyttö on selvästi jo hiipunut, on ainoastaan epäitsekästä tarjota kohde eteenpäin sellaiselle, joka haluaa panostaa, rakastaa ja hoitaa paikkaa parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla paikkakunnan kaupat saavat uusia asiakkaita, pienyrittäjät korjaustöitä, tieosuuskunta käyttäjiä. Kenties vesi- ja viemäriverkkokin yltää lopulta juuri siihen niemeen.

Mökkibrita.
Mökkibrita.

Oman mökkimme myyjät ajattelivat onneksi paikkaa ja sen etua. He olivat paikkakuntalaisia, mutta katsoivat, ettei mökille enää ollut käyttöä. Päärakennus rapistui, puusto kasvoi.

”Me haluamme, että mökki saa uuden elämän”, yksi myyjäperheen jäsenistä sanoi. Kiitos siitä hänelle. Mökki sai meistä hyvät omistajat ja uuden elämän.

Avokonttorin höpöttelijät kuriin!

Hahaa! Taas yksi tutkimus, joka pitää avokonttoreiden haittoja suurempina kuin niiden hyötyjä. Väittelin usein entisen esimieheni kanssa avokonttoreiden ”hyödyistä”. Hän puolsi, minä vastustin. Aina kun omaa näkemystä vahvistava tutkimus putkahti mediaan, se linkitettiin toiselle osapuolelle.

En suinkaan ajattele, että vain oma huone tuo parhaan mahdollisen työtehon. Mutta jokaiselle tietotyötä tekevälle pitäisi taata mahdollisuus tehdä keskittyneesti töitä ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Useinhan nämä häiriötekijät ovat työkavereita: Suulaita lörppöjä tai B-tyyppejä, joita kiinnostaa enemmän hauskat FB-päivitykset kuin työn tekeminen.

Paha juttu, mutta minä olen itse juuri sellainen avokonttorin häirikkö, joka katkaisee naapurin ajatuksen ja flow’n. Jos istun avotilassa – kuten nykyisessä työssä istun – ja minulla on naapuri näkö- ja kuuloetäisyydellä, alan jossain vaiheessa aamua höpötellä hänelle vähän väliä. Se on todella ärsyttävä piirre. Heikko itsekontrollini harmittaa minua varmaankin lähes yhtä paljon kuin pitkäpinnaisia kollegoitani. Edellisessä työpaikassa istuimme kollegan kanssa lähes vastatusten. Höpöttelin hänelle jatkuvasti. En tajua, miten hän kesti.

Toki tiedän, miten saisin itseni kuriin.

Pitkäjänteisin ratkaisu on näköetäisyyden katkaiseminen. Tämä onnistuisi parhaiten sermillä, mutta nykyään ei suosita kovin korkeita väliseiniä. Viihtyvyys kärsii laatikkomaisista cubicleista. Vaikuttaahan se vähän siltä, kuin ihmiset haluttaisiin eristää toisistaan. Sermi auttaisi kuitenkin myös itseäni keskittymään työn tekemiseen. Minun kohdallani se on tehokkaampi tapa katkaista höpöttelykierre kuin pelkkä etäisyyden lisääminen työkavereihin.

Paras keino tarjota työkavereille työrauha on tehdä itse etätyötä. Kun olen etätöissä – tavallisesti kotona – minulla ei ole ketään, jolle höpötellä eikä mikään asioistani ole niin tärkeä, että se vaatisi soittamista työkaverille. Naputtelua pikaviestimellä sen sijaan harrastan. Onneksi vastaanottaja voi päättää, vastaako mitään, ja jos niin milloin.

Yleisen edun nimissä kehotan esimiehiä tunnistamaan tämän ongelman ja puuttumaan kaltaisteni höpöttelijöiden aiheuttamaan vahinkoon. Meidät kannattaa eristää tai – jos ei muuta vaihtoehtoa ole – tarjota se viimeisin takanurkka missä ei ole muuta tekemistä kuin keskittyä töihin. Avoimella paikalla varastamme vain muiden aikaa.

Arvoristiriidassa

Yllättävän monelta taholta on viime päivinä noussut keskusteluun entisten toimittajien työllistyminen Suomessa. Ennätyksellisen harva hakee lukemaan journalistiikkaa. Media-alalla käydään jatkuvia yyteitä, ja Linkedin on täyttynyt työttömistä toimittajista.

Moni kirjoittaja on pohtinut tai korostanut sitä, kuinka toimittajista leivotaan korkeatasoisia sisällöntuottajia. Teoriassa näin onkin, jos mittarina pidetään kirjoitustaitoa, kykyä käsitellä laajoja kokonaisuuksia ja tiivistää oleellinen. Mutta raadollisessa bisnesmaailmassa vallitsevat vähän toisenlaiset lait: entä jos itseisarvo ei olekaan hyvä sisällöntuotanto, vaan sillä pitäisi myös saada aikaan tulosta ja reaktioita asiakkaissa? Entä, jos arvo ei olekaan objektiivinen, sujuva uutistyyli vaan persoonallinen tai myyntihenkinen ote asiaan?

Oma arkikokemukseni on, että moni ex-toimittaja on aika hukassa voittoa tavoittelevien yritysten viidakossa, missä pitäisi aidosti pyrkiä edistämään – ei suinkaan poliittista läpinäkyvyyttä, objektiivista tiedonvälitystä tai yhteiskunnallisesti tärkeitä ilmiöitä – vaan jonkun yksittäisen tahon liiketoiminnallista etua. Jos on alun perin hakeutunut journalistiksi arvokysymysten johdattamana,  jopa globaaleja yritysjättejä vastustaen, miten näistä arvoista voisi yhtäkkiä luopua ja ryhtyä rahan ja omistajien puolestapuhujaksi? Arvoristiriitaa voi tiettyyn rajaan asti vältellä keskittymällä sisältöön ja irrottamalla se kontekstista, mutta pitemmän päälle kiva sisältö ei riitä yrityksille. Ainakaan sen ei tulisi riittää, jos tarkoitus on myös saada uusia asiakkaita tai kasvattaa nykyisten myyntiä.

Vain harvalla toimittajalla on omakohtaista kokemusta yrityksen myynnissä ja markkinoinnissa toimimisesta tai liiketoiminnan kehittämisestä. Jos on tottunut toimimaan tiedonvälityksen ytimessä, voi olla vaikea sisäistää, että nyt valtaa käyttääkin ihan toinen taho – se kuuluisa asiakas.

Ei ole helppoa olla entinen toimittaja. En ainakaan toivo, että kukaan heistä ajautuisi markkinoinnin tehtäviin pakon edessä ilman aitoa intoa ja rakkautta alaa kohtaan.

Kohdennettua paperimainontaa digitilaajille

Olemme olleet paikallisen Maakuntalehden digitilaajia jo lähes kaksi vuotta. Luemme lehteä yleensä padilla, ja palvelu on toiminut suurimmalta osin hyvin ja ongelmitta.

Huvitusta aiheuttaa lähinnä Maakuntalehden markkinointi. Postiluukusta kolahtaa nimittäin säännöllisesti paperimainoksia, joilla kosiskellaan lehdelle uusia tilaajia.

Voi että. Vielä 15 vuotta sitten tämä olisi ollut vain karua markkinoinnin arkea: osoitteetonta massasuoramarkkinointia toivoen, että joku alueella osuu kohderyhmään ja tilaa. Mutta entäs nyt, kun elämme 2010-lukua, ja käytettävissä on kaikki mahdollinen data-analytiikka?

Sen sijaan, että otettaisiin vähän älyä mukaan hommaan, Maakuntalehden markkinointiosastolla käytetään halvinta mahdollista kikkaa: jaetaan mainos kaikkiin niihin postiluukkuihin, joihin ei jaeta lehteä. Me lienemme kaupungin ainoat digitilaajat, koska muutenhan tämä voisi olla vähän noloa. Ja jopa uhka digitaalistuvaksi mediakonserniksi itsensä mieltävän yrityksen maineelle.

Kuten kuvasta näkyy, testasin, ja kyllä toi mun padi mahtuu aamiaispöytään huomattavasti paremmin kuin nykyinen tabloid-lehti.
Kuten kuvasta näkyy, testasin, ja kyllä toi mun padi mahtuu aamiaispöytään huomattavasti paremmin kuin nykyinen tabloid-lehti.

Entä jos työkaveri on rasisti?

Pääsiäisen alla vietettiin rasisminvastaista viikkoa. Mietin tuolloin, miksei työpaikoilla ilmenevästä rasistisesta puheesta keskustella juurikaan. Onko aihe liian hankala käsiteltäväksi? Vai viime kädessä epäkiinnostava, koska se on vain puhetta?

Monella on varmasti jonkinasteisia kokemuksia aiheesta: varsinkin vähemmistövitsit ovat kahvipöytien yhteisen naurun aihe.

Sitten on ihmisiä, joilla puheet eivät jää vitsien tasolle. Eräs entinen työkaverini oli tällainen: ei omasta mielestään rasisti vaan maahanmuuttokriittinen. Työperäinen muutto  (=koulutetut, länsimaalaiset)  oli hänestä ok, pakolaiset/maahanmuuttajat ei.

Jouduin yhteisen työtaipaleemme aikana usein miettimään omaa reaktiotani työkaverini käytöstä tai puheita kohtaan. Esimerkiksi eräässä myynti- ja palvelutilanteessa hän poistui paikalta, kun tummaihoinen (täysin suomea puhuva) asiakas lähestyi häntä. Hän määräsi minut hoitamaan tilanteen puolestaan.

Paljon elävämpinä mieleen ovat kuitenkin jääneet kahvipöytäkeskustelut, joita väistämättä syntyi, kun pakolaiskysymys alkoi Suomessa nousta pinnalle. Koin hänen näkemyksensä yksipuolisiksi, tiettyjä kansanryhmiä leimaaviksi ja pakolaisten hätää vähätteleviksi. Hänellä oli paljon faktaa – nimenomaan maahanmuuttovastaista faktaa. Järkevää keskustelua oli mahdotonta käydä, koska hän piti itseään valtaväestön uhrina, jolle ei sallita oikeutta omaan mielipiteeseen.

Yritin pohtia rajanvetoa. Kaikilla on oikeus mielipiteeseen, mutta mikä on mielipidettä ja mikä muukalaisvihaa? Pitäisikö työpaikkojen määritellä rajat tai oma kantansa syrjivään keskusteluun? Vai pitääkö nimenomaan kaikki näkemykset sallia sananvapauden nimissä?

Vaikuttaa siltä, että työpaikoillakin ihmisten on helpompi sivuuttaa kiusalliseksi koetut puheet tai vähätellä niiden merkitystä. Niin kauan kuin keskustelut jäävät kahvipöydän ääreen, asialla ei tunnu olevan merkitystä.

Kävin lähes päivittäistä vuoropuhelua itseni kanssa siitä, kuinka paljon painoarvoa voin antaa omalle arvomaailmalleni, ja miten pystyisin käsittelemään ja kohtaamaan toisen henkilön täysin vastakkaisen ajatusmaailman, vaikka teimme päivittäin töitä yhdessä.

En lopulta pystynytkään.