Yleinen

Voiko kiertotalous onnistua ilman kulutuksen vähentymistä?

Jätä kommentti
Päiväkodin kaide

Iltaharrastusten vähentyessä otin työn alle pari helpohkoa edX:n kiertotalousverkkokurssia. Peruskurssi oli mielenkiintoista luettavaa ja katseltavaa, sillä keskieurooppalainen toteutus tarjoaa vähän uutta näkökulmaa Suomessa näkemääni kiertotalouskeskusteluun. 

Kurssin loppupuolen moduulissa keskusteltiin metallien kierrättämisestä. Videolla professori kehottaa opiskelijaa arvaamaan, miten kauan kestää, että alumiini kiertää (lähes) 100 %:sti niin, että tarve (inflow) ja kiertoon vapautuva alumiini (outflow) ovat tasapainossa eikä neitseellistä alumiinia enää tarvita. Minun arvaukseni taisi olla 30 vuotta, mikä tuntui vähän pessimistiseltä. No, sehän oli todella raskaasti pieleen. Oikea vastaus: 100 vuotta. 

100 vuotta on ihan käsittämättömän pitkä aika – emme edes tiedä millaista elämä ekokriisin keskellä on 100 vuoden päästä. Mihin näin pitkä aikajänne perustuu?

Yksi peruste on tietysti se, että metallina alumiini ”sitoutuu” tuotteisiin hyvin pitkäksi aikaa. Suurempi syy on kuitenkin se, että niin kauan, kun maapallon väestömäärä, elintaso ja kulutus kasvavat, markkinoille ei tule vapautumaan riittävästi alumiinia, jotta kasvavaan kysyntään pystyttäisiin vastaamaan. Tarpeeksi korkeaan kierrätysasteeseen päästään vasta kun kulutus tasaantuu, ja outflow ja inflow ovat balanssissa. Väestökasvuennusteen mukaan kasvu tasoittuu noin seuraavan sadan vuoden päästä. Tällöin myös raaka-aineiden tuotanto ja kulutus voisivat tasoittua. 

Vähän mittakaavaa. Primary aluminium production: http://www.world-aluminium.org/statistics/primary-aluminium-production/#linegraph

Tämä sama ilmiö taitaa toteutua muidenkin raaka-aineiden kohdalla. Vaikka kierrätysmateriaaleja hyödynnetään koko ajan enemmän, niiden suhteellinen osuus kokonaistarpeesta vähenee. Kulutus kasvaa nopeammin kuin kierrätysaste.

Onko siirtyminen kiertotalouteen siis suuri ja saavuttamaton unelma maailmassa, jossa kulutus vain kasvaa?

Kun suomalaiset puhuvat kiertotaloudesta vaihtoehtona lineaaritaloudelle, keskusteluissa keskitytään paljon fossiilittomaan energiantuotantoon ja raaka-aineiden kiertoon. Tämä on luonnollista, sillä neitseellisten luonnonvarojen järjetön ylikäyttö tuhoaa pallomme. Raaka-aineiden kierrätys on keskeinen keino edistää kiertotaloutta, luoda uutta liiketoimintaa ja työpaikkoja ja ennen kaikkea vähentää merkittävästi päästöjä. Ilmastonmuutoksen hidastamisen näkökulmasta erityisesti autoihin ja rakennuksiin sitoutunut teräs, betoni, alumiini ja muovi pitäisi saada kiertämään. 

Kiertotalous kuudessa minuutissa.

Insinöörivetoisessa kulttuurissamme paljon vähemmän keskustellaan kiertotalouden edellyttämästä talouden ekosysteemistä ja välttämättömästä ostokäyttäytymisen muutoksesta. Muutoksen tarpeesta puhutaan paljon, mutta miten ja milloin tämä muutos tehdään, mitä se meiltä konkreettisesti edellyttää – tämä muutoksen polku jää välillä epäselväksi. 

Onneksi kiertotaloudessa ei ole kyse pelkästään raaka-aineista. Yhtä lailla kyse on

  • palvelutaloudesta, jossa hyödykkeitä tuotetaan ja käytetään palveluna. Mikään (paitsi oma asenteemme ja omistaminen vaurauden symbolina) ei estäisi meitä siirtymästä jo nyt palvelutalouteen esimerkiksi liikenteen, pukeutumisen tai vaikkapa sisustamisen osalta. Ehkä kiertotalouden rinnalla tulisikin puhua palvelutaloudesta (tai palvelu- ja kiertotaloudesta).

Erityisesti ympäristöalan asiantuntijat korostavat systeemisiä ratkaisuja ja totta kai, ilman niitä emme voi onnistua. Mutta ajan henkeen kuuluu, että kun fossiililobbarit lompakkoineen kuiskivat kulisseissa, poliitikot eivät saa tehtyä näitä isoja, välttämättömiä päätöksiä ilman kansan vahvaa painetta tukea. Kun saamme ihmiset muuttamaan arvojaan ja asenteitaan, he myös äänestävät niiden pohjalta ja vaativat poliitikoilta oikeita päätöksiä. Arvo- ja asennemuutos synnyttää kierteen, missä päättäjät joutuvat tai saavat tehdä parempia päätöksiä, ja päätökset muokkaavat puolestaan ihmisten asenteita.

Vaikka alumiini ei kiertäisi kunnolla vielä sataan vuoteen, suljettu kierto voidaan saavuttaa arvojen, asenteiden, päätösten ja tekojen syklissä.

Palvelutaloudessa kysymys on businessmalleista, joita on mahdollista rakentaa jo nyt.

Yleinen

Koronapandemia on vasta myrskyvaroitus

Jätä kommentti
myrsky avaruudesta
Kuva: Pexels.

Tällä hetkellä kaikkien huomio on koronassa. Nökötämme kotona, tuijotamme myrskypilviä ja odotamme tilanteen menevän ohi, ja kun niin tapahtuu, jatkamme elämää business as usual. Todellisuudessa pahempaa on tulossa, sillä ilmastonmuutoksen osalta mikään ei ole muuttunut. Muutos on jo täällä ja me olemme myöhässä.

Koronapandemia tiivistää meidän ihmisten arvot ja tavan ajatella ja toimia. Moni ilmastoaktivisti uskoo ja ennen kaikkea toivoo, että epidemian jälkeen maailma ”tulisi järkiinsä” ja tekisi kaikkensa ilmastokriisin hidastamiseksi. En pidä tätä kovin todennäköisenä. Kuten moni sosiaalipsykologi on ansiokkaasti todennut jo aikaisemmin, ihmisen on helpompi reagoida todelliseen, henkilökohtaiseen ja aktiiviseen uhkaan. Ilmastonmuutos on edelleen abstrakti ja etäinen, ”ei koske mua”.

Jotta ihminen muuttaisi käyttäytymistään pysyvästi, muutospaineen tai -tarpeen pitäisi tulla sisältä.

Koska paine tulee nyt ulkoa, odotettavissa on seuraavaa:

Ihmiset eivät vähennä koronan myötä kulutusta, päinvastoin. Vaikka kaduilla on hiljaista, verkossa käy kuhina. Verkkokauppojen liikenne kaksinkertaistui parissa viikossa, Posti kulkee kotiin asti ja pakettiautomaatit pullistelevat. Tilanne kiteyttää oivallisesti, kuinka vahvasti mielihyväkokemuksemme ja vapaa-ajanviettotapamme on kytketty kuluttamiseen. Vaikka erikoiskauppoihin ei pääse, jotain on pakko ostaa. Kun liikkumis- ja kokoontumisrajoitus joskus poistuu, oma veikkaukseni on, että valtava paine ostamiseen, elämyksiin ja matkustamiseen purkautuu vaan entistä rajummin.

Ihmiset priorisoivat henkilökohtaisia oikeuksiaan ohi yhteisen edun, loppuun asti. Tämä ei tule muuttumaan koronan jälkeenkään. Riskiryhmärajoituksia, mökkeilyrajoituksia ja kokoontumisohjeita uhmaavia riittää jo nyt. Ihminen on todella taitava selittämään itselleen, miksi juuri minun päätökseni priorisoida oma tarve ohi yhteisen edun ei vaaranna ketään – ja voi olla jopa hyödyksi. 

Päästöjen hetkellinen putoaminen ei tarkoita pysyvää tilaa. ”Lentopaastoa” seuraa helposti moraalinen valtuutus: kun rajoitukset ja karanteenit ovat ohi, kompensoidaan menetetty kevät ja lennetään syksyllä kahta kauheammin. Parantunut ilmanlaatu ja Venetsian kirkasvetiset kanaalit unohtuvat nopeasti. Eikä niitä kohta ole enää tarjollakaan. 

Koska kiertotalouden mahdollisuuksia ei ymmärretä, valtiot tekevät kaikkensa ympäristöä kuormittavan lineaaritalouden pelastamiseksi. Talouden paniikkinappulaa hakataan nyt kaikin voimin ja pinnalla pyritään todennäköisesti pitämään nekin yritykset, joilla ei olisi normaalitilanteessa tulevaisuutta. Suomessa hallituksen elvytyspaketteja kasvatetaan ja erilaisia tukimuotoja mietitään koko ajan lisää. Kiertotalous-, ilmasto- ja ympäristönäkökulman korostaminen tukieuroja jaettaessa olisi poliittisesti liian raju toimenpide. Nyt ”kuuluu” pelastaa kaikki yritykset. Ilmastotoimien vaatimaa rahaa ei tahdo irrota millään, mutta lineaaritalous pelastetaan hinnalla millä hyvänsä. 

Tutkimustietoa ja varoituksia ei oteta vakavasti, eikä ennakointia hallita. Koronavirus on osoittanut, miten vahvasti elämme kuluttamisen, elämysten ja kaikkivoipaisuuden kuplassa. Korona yllätti länsimaat, vaikka pandemiasta on varoitettu meitä jo useita vuosia sitten. Täysin sama analogia jatkuu ilmastokriisin suhteen: tutkimustietoa ja varoituksia ei vain oteta tosissaan, koska ilmastokriisi ei uhkaa suoraan henkeämme tässä ja nyt.

Jep. Aika pessimistinen lista.

Olisiko mahdollista, että asiat menisivät paremmin kuin itse ajattelen? Olisi, mutta ilmastoasiantuntijoiden ja median pitäisi puhua juuri nyt ilmastosta enemmän kuin koskaan. Pitäisi puhua vielä enemmän siitä, miten nyt on aikaa keskustella itsensä kanssa niistä asioista, jotka oikeasti tekevät onnellisiksi. Juuri nyt ihmiset seuraavat uutisia ja ovat valppaimmillaan. Juuri nyt olisi oikea aika vaikuttaa.

Yleinen

Miten lopettaa pikamuodin shoppailu?

Jätä kommentti
Kuva: Pexels

Pikamuodin ympäristövaikutuksista ja kulutuksesta on kirjoitettu viime aikoina paljon (viimeksi eilen HS:n pääkirjoitussivulla), joten on ehkä hyvä palata asiaan. Tekstiiliteollisuuden osuus vuosittaisista globaaleista hiilidioksidipäästöistä on todella merkittävä: noin 10 %. Tekstiiliteollisuuden käyttämä vesimäärä (noin 93 miljardia kuutiota vettä/vuosi) vastaa viiden miljoonan ihmisen vuosittaista vedentarvetta. 

Pikamuodin myötä halpoja vaatteita tulee markkinoille yhä nopeammin ja vastaavasti vaatteiden käyttöikä on lyhentynyt: puolet vaatteista heitetään pois alle vuosi hankinnasta. Voi aika luottavaisin mielin sanoa, että suurinta osaa vaatteista emme osta todelliseen tarpeeseen, vaan koska voimme: meillä on rahaa, aikaa ja vaatteet ovat halpoja, ja koska shoppailu on kiinteä osa elämäämme. Meitä kiinnostaa brändi, kuosi ja istuvuus – harvemmin vaatteen ympäristökuorma, alkuperä tai tuotanto-olosuhteet.   

Jollain tapaa shoppailu on koko kulutusyhteiskuntamme ylintä ja vastenmielisintä tasoa: joutilaat ihmiset käyskentelemässä ostoskeskuksissa, rakentamassa identiteettiään ja ihannekuvaa itsestään kuluttamalla; ostamalla tarpeettomia vaatteita, jotka on usein tuotettu epäinhimillisissä olosuhteissa ympäristöä kuormittavilla kemikaaleilla, ja jotka heitetään pois pahimillaan jo muutaman käyttökerran jälkeen. 

Pikamuodin vähentäminen – ja mielellään vaikka ostamisen lopettaminen kokonaan – on ympäristöteko, johon käytännössä jokainen pystyy halutessaan. Prosessin sisäistämisessä on muutama keskeinen pointti. 

Omaa kulutuskäyttäytymistään voi muuttaa vain tulemalla tietoiseksi siitä, ja ennen kaikkea tulemalla tietoiseksi mitä jatkuvalla shoppailulla hakee tai peittelee. Shoppailusta luopumisessa on jotain samaa kuin laihduttamisessa: muutos lähtee tavoitteista, arvoista ja omasta motivaatiosta. Pikadieetit eivät toimi tässäkään. Kun antaa itselleen aikaa, muutos tapahtuu niin, että päällimmäinen tunne ei ole luopuminen jostain vaan tyytyväisyys siihen mitä ei enää tarvitse tai halua. 

Kun raskaan työviikon jälkeen tekee mieli lähteä vähän shoppailemaan ja ostamaan itselle jotain kivaa, kysymys on opitusta ajanvietteestä ja tavasta palkita tai ilahduttaa itseämme. Dopamiinista. Meille tulee hyvä olo itsestämme, kun löydämme jotain mikä rakentaa mielikuvaa parhaasta versiosta itsestämme. Mikään maailmassa ei myöskään pakota meitä hengailemaan ostoskeskusten käytävillä ja kaupoissa kuluttamassa. Teemme sen ihan omasta valinnastamme.

Jatkuva uusien vaatteiden ostaminen on osa (populaarikulttuurin, mainonnan, naistenlehtien, somevaikuttajien luomaa) identiteettiämme. Haemme sillä hyväksyntää, ihailua ja viestimme elävämme juuri tätä hetkeä, kuuluvamme joukkoon. Viestimme omalla (tai lastemme) pukeutumisella sosioekonomisesta asemastamme. Shoppailu on myös sosiaalista ajanvietettä ja harrastusta kavereitten kanssa. Oman identiteetin ja viehätysvoiman (uudelleen)rakentaminen jonkun muun kuin pukeutumisen ympärille onkin hyvin avartava kokemus. 

Omien tottumusten muuttaminen ei kuitenkaan käy hetkessä. Tietoiseksi tuleminen on vasta ensimmäinen askel, sillä linkki identiteettimme ja kuluttamisen välillä voi olla todella vahva. Arvokeskustelu itsensä kanssa on avain aika moneen asiaan, sillä shoppailuun ja vaatehankintoihin käytetty aika ja energia pitäisi suunnata muualle ja shoppailun synnyttämän mielihyvän ”tyhjiöön” tarvitaan jotain muuta – muuten irtipäästäminen voi osoittautua vaikeaksi. 

Ei myöskään ole mitään järkeä aloittaa massiivista kaappientyhjennysoperaatiota. Kelkkomalla vaatteet lähimmälle kirpparille voi saada hetkellisesti paremman fiiliksen, mutta jo kohta tyhjät kaapit suorastaan huutavat tilalle jotain uutta ja kivaa. Kun kerta vaatteet on tullut hankittua, paras ympäristöteko on käyttää niitä niin pitkään kuin mahdollista. 

Omalta osaltani olen päässyt tilaan, missä en käy vapaa-ajallani vaatekaupoissa. En myöskään selaile vaatekuvastoja tai verkkokauppoja. Minulla ei ole siihen mitään syytä. En saa shoppailusta enää mielihyvää – ja se on ihan äärimmäisen helpottava tunne. Kun vielä 10 vuotta sitten näin ympärilläni kaikkia mahdollisia vaatteita, joita tarvitsin, nykyään näen vain rekittäin rättejä, joita en todellakaan tarvitse mihinkään.

Samasta aiheesta tässä blogissa:
Miten pääsin eroon mielihyväshoppailusta (tai ainakin vähensin sitä)
Koko karderoobi kierrätysmateriaalista
Lastenvaatteet kierrätysmateriaaleista
Les matières recyclées – koko karderoobi kierrätysmateriaaleista 2

Yleinen

Passiiviset ja aktiiviset ilmastoteot – yhtä tärkeitä?

Jätä kommentti
Lapset leikkimässä jään reunalla.

Juuri nyt puhutaan paljon ilmastoteoista. Yksityishenkilöiden osalta usein sanotaan, että pienetkin teot merkitsevät, mutta sehän ei ole ihan totta. Näyttävät teot eivät välttämättä ole vaikuttavia. Vastaavasti vaikuttavat teot eivät aina näy ulospäin. Millä teoilla on oikeasti merkitystä?

Ilmastoteot voivat olla aktiivisia tai passiivisia. Passiiviset teot ovat sellaisia, missä näennäisesti jätämme jonkin ympäristöä kuormittavan asian tekemättä. Voimme vähentää autoilua ja lentämistä. Voimme vähentää lihansyöntiä ja vaatteiden ostamista. Voimme ylipäätään vähentää kuluttamista. Kaikki nämä eivät välttämättä ole jokaiselle helppoja päätöksiä, mutta ne ovat kuitenkin helpompia kuin sellaiset, joissa täytyy omaksua jokin kokonaan uusi toimintatapa.

Aktiiviset ilmastoteot taas vievät asioita eteenpäin: mielenosoitukset, aktivismi, lobbaaminen, muu poliittinen tai kansalaisjärjestöissä vaikuttaminen, ilmastohankkeet, uudet kiertotalouteen perustuvat konseptit ja liiketoimintamallit tai uusien hiilineutraalien palveluinnovaatioiden kehittäminen. 

Retkiluistelijat Muuratjärvellä.

Suomessa noin 70 % kasvihuonepäästöistä johtuu kotitalouksien eli ihmisten syömisestä, asumisesta ja liikkumisesta. Silti suurin osa suomalaisista ei tee kumpaakaan, ei passiivisia eikä aktiivisia ilmastotekoja, eikä varsinkaan siinä määrin kuin pitäisi. Kun iso joukko tekisi pieniäkin ilmastotekoja, niillä olisi merkitystä ja niiden vaikutus näkyisi. 

Mitään ei tapahdu, koska muutosprosessi on vaikea. On hirveän paljon helpompaa ja mukavampaa sulkea korvat ja tehdä asiat kuten on tähänkin asti tehty sen sijaan että oppii pois vanhasta ja opettelee tilalle jotain uutta.

Ada Koistisen tarina kolmiloikkaajasta ilmastoaktivistiksi sai minut miettimään passiivisten ja aktiivisten tekojen merkitystä. On käsittämättömän hienoa, että ihminen uskaltaa seurata omaa sisäistä kompassiaan ja haluaa olla ”oikealla puolella historiaa”. Miksi me (lähes) keski-ikäiset emme pysty siihen? Miksi en itse pysty siihen? Ilmastotoimien osalta teen nimenomaan passiivisia valintoja arjessa: ajan autolla vain kun on pakko, valitsen kasvisruokaa aina kun mahdollista, olen vähentänyt merkittävästi turhaa kuluttamista, lentämistä ja vaatteiden ostamista. Luen ja opiskelen asioita niin paljon kuin ehdin, mutta aktivistia minusta ei tunnu löytyvän. Passiivisista toimista huolimatta hiilijalanjälkeni on tietenkin edelleen liian suuri. 

Passiivisiin tekoihin liittyy muitakin ongelmia. Ne ovat vähän kuin tekemättömien töiden lista – riittämättömyyden tunne on aina läsnä. Niiden arvoa on vaikea määrittää, ja arvo on joka tapauksessa teoreettista: niitä verrataan mahdolliseen tilanteeseen, joka ehkä olisi saattanut tapahtua. Aktiiviset teot näkyvät, ne ovat konkreettisia. Ei ihme, että juuri niitä suositellaan ilmastoahdistukseen.

Passiivisetkin teot vaativat ihmisiltä aktiivisia valintoja, ja ehkä tämä on myös ongelman ydin. Ilmastokriisiin ei ole yksinkertaista vaihtoehtoa. On vain yksi: muutos. Meidän passiivistenkin pitäisi antaa aktiivisempi tuki – eikä vain tuki vaan ääneenlausuttu vaatimus – todellisten ja vaikuttavien ilmastopäätösten ja -tekojen saamiseksi. Vaikka passiivisia ilmastotekoja tarvitaan, vain aktiivisilla teoilla voi olla oikealla puolella historiaa.

Yleinen

Aurinko paistaa myös ilmastokuplassa

Jätä kommentti
Muuratjärvi maaliskuussa 2017.
Muuratjärvi maaliskuussa 2017.

Sain vähän aikaa sitten vahvan muistutuksen siitä, kuinka paljon helpompaa elämä on ilmastokuplan ulkopuolella. 

Samaan aikaan kun kuplassa elävät tuskailivat Madridin COP25-kokouksen epäonnistumisesta, ilmastokuplan ulkopuolella päiviteltiin surkeita talvikelejä ja Kehä III:n ruuhkia, äänestettiin viime vuoden onnistuneinta matkakohdevalintaa, keskusteltiin seuraavasta lomamatkasta ja naureskeltiin lihankorvikkeille, jotka eivät vannoutuneen lihansyöjän mielestä ole kuin snadisti lihaa ympäristöystävällisempiä. 

Kun täyttää fiidinsä ilmastoasioilla, unohtaa, että keskivertosuomalaisen fiidissä niitä ei juurikaan näy. Mahdolliset globaalit ruokakriisit tai ilmastopakolaisaallot eivät käy edes mielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin pelastamaan lapsille elinkelpoinen pallo, lennätetään heidät turistikohteisiin, hukutetaan lelukrääsään sekä pikamuotiketjujen halpavaatteisiin. (Miten on, mahtavatko kiittää tästä 20 vuoden päästä?)

Miten näihin ihmisiin vaikutetaan? Jos yleiseen puheenaiheeseen, kuten surkeisiin talvikeleihin, ottaa ilmastonäkökulman, he vain ärsyyntyvät. Kuitenkin juuri nämä ihmiset ovat isossa mittakaavassa niitä, joilla on korkein henkilökohtainen hiilijalanjälki ja joiden äänillä vaikutetaan siihen, millainen eduskunta ja hallitus meillä on 4 vuoden välein päättämässä asioista – valitettavasti myös ilmastoasioista.

Ihmisillä on oikeus valittaa velvollisuuksista, mutta ei velvollisuutta kyseenalaistaa omia oikeuksiaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan varjopuoli on, että meistä on tullut itsekkäitä valittajia, joilla on aina ensisijaisesti oikeus siihen mikä milloinkin on itselle ajankohtaista. Yhteisön tai jopa maapallon kannalta tärkeät velvollisuudet sen sijaan vain rajoittavat elämää. Kun mistään ei saisi syyllistää eikä velvollisuuksista puhua, jää ilmastokeskustelulle aika vähän liikkumavaraa. 

Olen vahva sisäisen arvokeskustelun kannattaja, sillä uskon, että se on paras ja pysyvin tie yksilötason henkiseen hyvinvointiin ja vaivattomaan irtautumiseen kulutushysteriasta. Konkreettisten tekojen lisäksi tärkein asia minkä voimme tehdä on puhua siitä, mitä hyvää ilmastoteoista on seurannut itselle tai yhteisölle. Ilmaston kannalta hyvien valintojen tekeminen lisää onnellisuutta ja on lähes aina muutenkin ihmiselle itselleen hyväksi.

Aurinko paistaa ilmastokuplan ulkopuolella, mutta paistaa se myös kuplassa. Elämän merkityksellisyys löytyy siitä, että voi tehdä hyviä tekoja itselle ja muille. Nostetaan kaihtimet ylös ja kerrotaan niistä. #ilmastotekoja

Jossain ali- ja ylisuoriutumisen välissä.