Sain vähän aikaa sitten vahvan muistutuksen siitä, kuinka paljon helpompaa elämä on ilmastokuplan ulkopuolella.
Samaan aikaan kun kuplassa elävät tuskailivat Madridin COP25-kokouksen epäonnistumisesta, ilmastokuplan ulkopuolella päiviteltiin surkeita talvikelejä ja Kehä III:n ruuhkia, äänestettiin viime vuoden onnistuneinta matkakohdevalintaa, keskusteltiin seuraavasta lomamatkasta ja naureskeltiin lihankorvikkeille, jotka eivät vannoutuneen lihansyöjän mielestä ole kuin snadisti lihaa ympäristöystävällisempiä.
Kun täyttää fiidinsä ilmastoasioilla, unohtaa, että keskivertosuomalaisen fiidissä niitä ei juurikaan näy. Mahdolliset globaalit ruokakriisit tai ilmastopakolaisaallot eivät käy edes mielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin pelastamaan lapsille elinkelpoinen pallo, lennätetään heidät turistikohteisiin, hukutetaan lelukrääsään sekä pikamuotiketjujen halpavaatteisiin. (Miten on, mahtavatko kiittää tästä 20 vuoden päästä?)
Miten näihin ihmisiin vaikutetaan? Jos yleiseen puheenaiheeseen, kuten surkeisiin talvikeleihin, ottaa ilmastonäkökulman, he vain ärsyyntyvät. Kuitenkin juuri nämä ihmiset ovat isossa mittakaavassa niitä, joilla on korkein henkilökohtainen hiilijalanjälki ja joiden äänillä vaikutetaan siihen, millainen eduskunta ja hallitus meillä on 4 vuoden välein päättämässä asioista – valitettavasti myös ilmastoasioista.
Ihmisillä on oikeus valittaa velvollisuuksista, mutta ei velvollisuutta kyseenalaistaa omia oikeuksiaan.
Hyvinvointiyhteiskunnan varjopuoli on, että meistä on tullut itsekkäitä valittajia, joilla on aina ensisijaisesti oikeus siihen mikä milloinkin on itselle ajankohtaista. Yhteisön tai jopa maapallon kannalta tärkeät velvollisuudet sen sijaan vain rajoittavat elämää. Kun mistään ei saisi syyllistää eikä velvollisuuksista puhua, jää ilmastokeskustelulle aika vähän liikkumavaraa.
Olen vahva sisäisen arvokeskustelun kannattaja, sillä uskon, että se on paras ja pysyvin tie yksilötason henkiseen hyvinvointiin ja vaivattomaan irtautumiseen kulutushysteriasta. Konkreettisten tekojen lisäksi tärkein asia minkä voimme tehdä on puhua siitä, mitä hyvää ilmastoteoista on seurannut itselle tai yhteisölle. Ilmaston kannalta hyvien valintojen tekeminen lisää onnellisuutta ja on lähes aina muutenkin ihmiselle itselleen hyväksi.
Aurinko paistaa ilmastokuplan ulkopuolella, mutta paistaa se myös kuplassa. Elämän merkityksellisyys löytyy siitä, että voi tehdä hyviä tekoja itselle ja muille. Nostetaan kaihtimet ylös ja kerrotaan niistä. #ilmastotekoja
Kirjoitin reilu vuosi sitten miten hankalaa tai helppoa olisi hankkia pelkästään kierrätysmateriaaleista valmistettuja vaatteita. Voit lukea postauksen täältä ja lastenvaatteita koskevan postauksen täältä. Nyt on kuitenkin aika päivittää tilannetta, sillä markkinat kasvavat ja uusia kiinnostavia vaihtoehtoja on tuloillaan.
Varo viherpesua
Ensin varoitus. Vastuullisuus on tällä hetkellä kuuminta hottia, vaikka kukaan ei tunnu tietävän, miten se tulisi määritellä tai rajata. Tämä on kasvattanut ilmiötä, missä sustainable-label lyödään röyhkeästi sellaistenkin tuotteiden päälle, joiden tuotantoprosessi tai materiaalivalinnat eivät kestä tarkempaa tarkastelua. Koska yrityksille vastuullisuus voi tarkoittaa melkein mitä vaan (ja valitettavan usein melko vaatimattomiakin tekoja), on tärkeää määrittää itselleen, mitä vastuullisuudelta tai ekologisuudelta odottaa. Onko se lähituotantoa, sosiaalista vastuullisuutta, kierrätettävyyttä vai mitä?
Aidosti vastuullisen vaatebrändin erottaa siitä, että sen takana on ihmisiä, joiden toimintaa ohjaavat ensisijaisesti ideologia ja arvomaailma, ja he myös pystyvät perustelemaan syyn olemassaoloonsa. Uuden aallon asiakkaita ei enää vakuuteta pelkillä mielikuvilla tai fiiliskuvilla vaan brändin pitää kristallisoida arvonsa ja viestiä niistä vahvasti – tunteella. Toiminta- ja tuotantoprosessit esitellään läpinäkyvästi. Vasta sen jälkeen tulevat tuotteet.
Pikamuotifirmat käyttävät vastuullisuutta usein pääbrändinsä kirkastamiseksi. Ne ovat yksi toisensa jälkeen tuoneet markkinoille oman ”sustainable collectionin” samalla kun muu tuotanto pyörii vanhaan malliin. Kaikki eivät anna tuotteistaan edes yksityiskohtaista tietoa. Joka tapauksessa ”recycled cotton” voi todellisuudessa tarkoittaa n. 10-20 %:n osuutta vaatteen puuvillasta. ”Sustainable choice” voi tarkoittaa pientä luomupuuvillan osuutta vaatteen kokonaismateriaalimäärästä. Kannattaa olla tarkkana. Ei ainakaan kannata uskoa muotitermejä ilman läpinäkyviä perusteluja.
Tyypillisin ”ekovalinta” näyttää tällä hetkellä olevan luomupuuvillan ja kierrätetyn polyesterin yhdistelmä. Polyesterin kierrätys on teknologisesti pitkällä ja ilmeisesti kangas on ihan yhtä kestävää kuin neitseellinenkin. 100 %:n kierrätyspuuvillan osalta – näin olen ymmärtänyt – ongelmia tuottaa vielä kuidun lyhentyminen kudontavaiheessa. Toisaalta näitäkin vaihtoehtoja jo on, joten ongelma on täysin ratkaistavissa, ellei jo ratkaistu.
Ranska nousussa
Kansainvälistä ymmärrystään olisi hyvä välillä päivittää muullakin kuin englannin kielellä, sillä esimerkiksi Länsi-Euroopassa tapahtuu tällä hetkellä paljon mielenkiintoisia asioita. Kierrätysvaatteiden valmistus nousee samaa tahtia kuin teknologia taustalla kehittyy. Tämä on tärkeä osa-alue, koska Suomessakin olisi tilaa uusille kiertotalousinnovaatioille Purewasten ja Infinited Fiberin rinnalle.
C-ranskani on vähän ruosteessa, mutta jos oikein ymmärsin, Hopaalin koko tuotanto perustuu kierrätysmateriaaleihin ja tuotteet myös valmistetaan pääosin Ranskassa. Mallit ovat varmasti suomalaiseen makuun sopivia, sillä ne ovat yksinkertaisia ja eleettömiä, mutta onneksi myös värikkäitä.
Hopaalin vaatteet ovat eleettömiä, mutta onneksi myös värivaihtoehtoja löytyy mustan ja harmaan lisäksi.
Niinikään ranskalainen Montlimart valmistaa Ranskassa miehille kierrätysmateriaaleista vaatteita. Osa valikoimasta on kokonaan kierrätetystä materiaalista ja osa luomupuuvilla+kierrätetty polyesteri -yhdistelmää.
Toisella ranskalaisella vaatevalmistaja Picturella on sivuillaan laskuri, jolla voi simuloida tulevan hankintansa hiiljalanjälkeä. Laskurin ehdoton ykkösarvo on siinä, että se pakottaa meidät kehittämään ajatteluamme ja suunnittelemaan vaatteen elinkaaren: kauanko ajattelen käyttää vaatetta, miten usein pesen ja miten kuivaan, mitä tapahtuu vaatteelle sen jälkeen, kun en enää halua käyttää sitä. Picturen rohkeus ottaa kantaa ilmastonmuutokseen ja tapa esitellä yrityksen omaa vastuullisuutta ja tavoitteita on esimerkillistä. Picturen käyttämistä materiaaleista ainoastaan polyesteri on 100 % kierrätettyä, puuvilla on luomupuuvillaa.
Monen muun valmistajan tavoin Picture lisää läpinäkyvyyttä ja asiakkaiden ymmärrystä esittelemällä valmistusprosessinsa.
Nyt kun ulkoiluvaatteista on puhe, rapakon takana amerikkalainen Recovery on erikoistunut kierrätysmateriaaleista valmistettuihin ulkoilu- ja retkeilyvaatteisiin. Recovery myös kampanjoi vahvasti Yhdysvaltojen luonnonpuistojen puolesta.
Espanjalainen Ecoalf panostaa vahvaan brändiin ja selkeään viestiin: Because there is no planet B. Vain osa Ecoalfin tuotteista on tehty kierrätysmateriaaleista, joten vaikka kantaaottavuus puhuttelee, kannattaa tarkistaa mistä materiaalista tuote on valmistettu. Ecoalfin vahvuus on kuitenkin monipuolisuus: vaatteiden lisäksi löytyy esimerkiksi kenkiä ja laukkuja. Sivustolla on myös hyviä artikkeleita.
Salvage, joka on yksi brittiläisen Continental Clothingin brändeistä, valmistaa 100 %:sti kierrätysmateriaaleista valmistettuja vaatteita.
Naisten alusvaatteet – ei vieläkään kunnon vaihtoehtoja
Vuosi sitten tuskailin erityisesti alusvaatevaihtoehtojen puutetta. Edelleen naisten alushousuja on lähes mahdotonta löytää kierrätysmateriaaleista valmistettuna, varsinkaan 100%:sti. Valtaosa naisten ”vastuullisista” alusvaatteita on valmistettu luomupuuvillasta tai modaalista.
Kun meillä on olemassa oma kotimainen merkki The Other Danish Guy, on vaikea ymmärtää, miksei samalla tekniikalla voi valmistaa vähän erimallisia housuja naisille.
Suomalaisen Noukin Kaarna-sukat on valmistettu kierrätyspuuvillasta.
Sukkarintamalla tilanne on sen sijaan parantunut selvästi: suomalainen Sidoste toi markkinoille Purewasten materiaaliin perustuvat kierrätyspuuvillasukat. Itselläni on näitä jo kolmet, voin lämpimästi suositella. Samaan kierrätysmateriaaliin perustuvia sukkia omalla kuosilla valmistaa myös suomalainen Nouki. Purewaste on aktiivinen sopimusvalmistaja, joten heidän materiaaliinsa perustuviin sukkiin voi törmätä muuallakin.
Koska farkut ovat tärkein arjen vaatteeni, olen odottanut kiertotalousfarkkuja jo pitkään.
Moni farkkuvalmistaja mainostaa tuotteitaan vihreillä sustainable-labeleilla tai recycled cotton –merkinnöillä, vaikka todellisuudessa kierrätyspuuvillan osuus voi olla vain 20 %. Kannattaa siis lukea tuoteseloste tarkkaan tai kysyä lisätietoja ennen ostopäätöstä.
Sillä aikaa kun muut suunnittelevat, Tommy Hilfigeriltä on jo saatavilla muutamia farkkumalleja kokonaan kierrätetystä puuvillasta, esimerkiksi tämä naisten mom fit -malli ja miesten carpenter-malli. Valikoima on kuitenkin toistaiseksi aika suppea ja kierrätyspuuvillaa käytetään vain osana kokonaismateriaalia.
Entä vanhojen farkkujen kierrätys? Kiertotalouden hengen mukaisesti pitäisi tavoitella suljettua kiertoa, missä tekstiili palaa aina uudelleen raaka-aineeksi. Suomessa Finlayson on tehnyt (paitsi näyttäviä markkinointikampanjoita) hyvää työtä ottamalla vanhoja farkkuja vastaan ympäri vuoden. Farkuista valmistetaan kierrätystuotteita. Maailmalla hankkeita on useitakin. Yksi esimerkki on Blue Jeans Go Green, jossa farkuista valmistetaan eristettä.
Mistä aloittaa?
”Vastuullisuusshoppailu” kuulostaa hauskalta ajanvietteeltä, mutta on tärkeää muistaa, että ensisijainen tapa vaikuttaa on kulutuksen vähentäminen. Katkaise mielihyväshoppailun kierre, osta vain tarpeeseen ja kun ostat panosta ajattomaan designiin ja laatuun tai hyödynnä laadukkaita kirpparivaihtoehtoja. Jos jatkuva vaatteiden ostaminen on vahva osa identiteettiäsi, kokeile Vaatepuun kaltaisia vaihtoehtoja uuden ostamisen sijaan.
Tienhaarassa-kirja käsitteli myös ilmastonmuutoksen kyseenalaistamista. ilmastodenialismi ilmenee kolmella tavalla: kieltämällä, vääristämällä ja passivoimalla.
Kieltäminen ja vääristäminen – systemaattista ja rahoitettua ilmastodenialismia
Kieltämisen tyypillisimpiä muotoja on väittää, ettei meneillään oleva ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttamaa (vaan luonnollinen tapahtuma) tai ettei ilmastonmuutosta ole edes tapahtumassa. Kieltäminen sisältää myös ajatuksen, että ilmastonmuutos olisi jollain tapaa hyödyllinen. (Pantsar & Keronen 2019, 116.)
Vääristäminen sisältää puolestaan usein osatotuuksiin perustuvaa vähättelyä ja tieteelliseltä tutkimukselta vaikuttavaa detaljitasoista dataa, joka ei kuitenkaan kestä tarkempaa tieteellistä arviointia. Ilmastodenialismia tukeva työ on nauttinut erityisesti Yhdysvalloissa vahvaa rahoitusta jo vuosikymmenten ajan. Vuonna 2010 denialismia tukevien organisaatioiden työtä sponsoroitiin arviolta 1,2 miljardilla dollarilla, kun samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvaltojen hallinnon ilmastotutkimuksen rahoitus oli noin 2 miljardia dollaria. Denialismia tukeva työ on ollut myös tuloksekasta. (Pantsar & Keronen 2019, 118–119.)
Jos kymmenen vuotta sitten tukirahaa investoitiin yli miljardi, voi vain kuvitella, kuinka isoja dollareita liikkuu tänä päivänä ja lähitulevaisuudessa, kun ilmastopäätösten “häviäjät” pistävät kaikin tavoin kampoihin. Tuntuu, että ilmastodenialismi on jo luonut informaatiosodan, jota ei vain kutsuta sodaksi vaan vaikuttamistyöksi.
Kansalaiset passivoimisen puolesta
Kolmas ilmastodenialismin muoto on passivoiminen, joka tarjoaa meille rivikansalaisille näppärän tavan oikeuttaa nykyinen elämäntyylimme myös jatkossa.
Passivoimista on vähätellä esimerkiksi omien tekojen merkitystä suhteessa muihin (miksi minun pitäisi, kun ei muutkaan), suomalaisten tekoja globaalissa mittakaavassa (miksi meidän pitäisi, kun ei intialaisetkaan) sekä olla tekemättä mitään, koska ilmastonmuutos toteutuu kuitenkin (minun teoillani ei ole mitään merkitystä) (Pantsar & Keronen 2019, 121).
Eikö kuulostakin tutulta?
Taistelua aktivoimisen ja passivoimisen välillä käydään joka päivä. Passiivista voimakenttäänsä säteilee niin työkaveri, naapuri, ystävä tai kuka tahansa some-fiidissä ja uutisten kommenttibokseissa – joka ainoa päivä joku heistä kyseenalaistaa joko omien tekojen tai suomalaisten tekojen merkityksen, jos ei ääneen niin vähintäänkin mielessään. Jopa jotkut ilmastoasiantuntijat saattavat syyllistyä passivoimiseen pyrkiessään korostamaan tietyn yksittäisen teon merkitystä vähättelemällä muita. Tämä on surullista, sillä hajaannus herättää hämmennystä ja hämmennys passivoi lisää. Juuri se on denialistien tavoite.
Jokainen tuntee ilmastodenialistin – tai on itse sellainen
Populismiin sisältyy kaunis ajatus “yhden ratkaisun periaatteesta”, kuten teknologiasta, jolla ilmastonmuutos pysäytetään. Sellaista ei ole. Tarvitaan monta ratkaisua, monella eri tasolla. Tarvitaan kaikkia toimenpiteitä. Suomen kulutuksesta aiheutuvista päästöistä lähes 70 % syntyy ihmisten – siis yksilöiden – toiminnasta, ja nämä päästöt ovat viime vuosina vain kasvaneet. On päivänselvää, että poliittisten päätösten ja puhtaiden energiaratkaisujen lisäksi hiilineutraaliuteen pääseminen edellyttää myös yksilötason asenteiden ja kulutustottumusten muutoksia. Mutta muutos on kauhean vaikea, jos ei pysty asettumaan omien tarpeidensa yläpuolelle. Keskiluokkaiset ihmiset pitävät kynsin hampain kiinni elämäntyylistään ja saavutetuista eduistaan.
Poteroitumisen taustalla on myös epämääräinen ja epäuskoinen pelko, joka on seurausta huonosta valmistautumisesta. Ilmastonmuutos ei julista sotaa ja hyökkää tietystä suunnasta tiettyyn aikaan. Emme ole tottuneet taistelemaan sellaista vastaan, minkä voi nähdä ja tuntea vasta, kun se on aivan iholla. Olemme vain tuijotelleet horisonttiin ja pötkötelleet aurinkotuolissa elämästä nauttien. Nyt ilmastokriisi varjostaa täydellistä arkeamme, ja se on niin pelottava asia, että sitä ei vaan pysty ajattelemaan. Koska päätöksillä on kiire, ei vain ole aikaa toteuttaa muutosta pelkästään posin kautta. On vaikea hyväksyä, että todellinen syyllinen katsoo peilistä. On helpompi osoitella ja vastuuttaa muita. Ahdistaa, ja ilmastodenialismi tarjoaa tähän ahdinkoon helpotusta ja synninpäästön.
Valitettavasti denialisteja eivät ole vain ihmiset, jotka vähättelevät muutosten tarvetta ja kiireellisyyttä tai kyseenalaistavat tiedeyhteisön jaetun näkemyksen välttämättömistä toimenpiteistä. Ilmastodenialisteja ovat myös he, jotka yksinkertaisesti jatkavat ympäristöä kuormittavaa elämäntyyliään kuin mitään muutosta ei ilmassa olisikaan.
Viittaukset kirjasta: Pantsar M. & Keronen, J. 2019. Tienhaarassa – johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella. Jyväskylä: Docendo.
Tämä postaus syntyi, kun ryhdyin uteliaisuuttani googlaamaan kaikkia Suomessa meneillään olevia ilmastokampanjoita. Vaikka välillä tuntuu, että viikottaisten mielenosoitusten lisäksi Suomessa ei tapahdu mitään, todellisuudessa meillä on lukuisa joukko organisaatioita ja toimijoita, jotka kampanjoivat ilmastonmuutoksen hidastamiseksi.
On järjestöjä, jotka pyrkivät vaikuttamaan ilmastonmuutosta hidastavien toimenpiteiden edistämiseksi joko suoraan tai kampanjoiden välityksellä. Näiden lisäksi on erilaisia, tyypillisesti kumppani- ja julkisrahoitteisia kampanjoita, joilla pyritään edistämään jotain tiettyä asiaa. Sitten on yritysten omia vastuullisuuskampanjoita ja yksinkertaisia hashtag-kampanjoita.
Se, että toimintaa on aika paljon, oli vähän yllättävääkin. Jäin miettimään kokonaiskuvaa. Sellaista ei nimittäin syntynyt.
Tavoitteet helpottavat kampanjan suunnittelua
Lähtökohtaisesti kaikki työ ilmastonmuutoksen hidastamiseksi on tärkeää. Mutta onko se vaikuttavaa? Saadaanko investoidulla rahalla ja vaivalla aikaiseksi muutosta? Jos peilaan asetelmaa omaan työhöni, tilanne olisi sama kuin jos ison yrityksen 10 eri yksikköä käyttäisivät aikaa ja rahaa järjestääkseen kukin omia markkinointikampanjoitaan itse valitsemilleen kohderyhmille, itse miettimillään viestikärjillä ja hashtagailla ilman selkeitä tavoitteita, yhteistä koordinointia tai seurantaa. Tuloksena olisi hämmennys ja kakofonia, missä kukaan ei enää tietäisi mitä myydään, mitä tavoitellaan, syntyikö muutosta, mikä lopulta toimi ja mikä ei – oliko tästä ylipäätään mitään hyötyä. Ja jos asiakkaalta kysyttäisiin, hän muistaisi ehkä yhden näistä kampanjoista.
Kampanjoinnissa yksi keskeinen asia on tavoitteiden asettaminen ja tulosten seuranta. Se ei ole niin kovaa ja kylmää kuin voisi ajatella. Kun kampanjan tavoitteet on määritelty ja tehty läpinäkyväksi, kaikilla on parempi ymmärrys siitä mitä ja miksi ollaan tekemässä ja samalla myös vaikuttavimpien toimenpiteiden suunnittelu on helpompaa.
Tavoitteellista vai itsetarkoituksellista?
Tämänhetkista tilannetta ajatellen voi onneksi sanoa, että viime kädessä kaikilla ilmastotoimijoilla on yhteinen tavoite: ilmastonmuutoksen hidastaminen. Mutta mitä käytännössä tavoitellaan – hiilineutraaliutta, hiilinegativiisuutta, puoltatoista astetta, luonnon monimuotoisuutta, oman hiilijalanjäljen puolittamista vai mitä? Lyhyen vai pitkän aikavälin tavoitetta? Entä miten päätavoite palastellaan omalle kampanjalle sopivaksi alatavoitteeksi?
Seuraavan vaiheen – eli mitä oikeastaan olemme tekemässä ja miten tavoitteeseemme pääsemme – hahmottaminen jää puolitiehen, ainakin ulkopuolisen silmin. Kokonaisuus näyttää vähän siltä, kuin tykitettäisiin joka suuntaan ilman yhteistä suunnitelmaa, strategiaa. Mielikuvani on, että julkista rahaa käytetään aika hövelisti joko konkretisoimaan hankerahoituksen toimenpiteitä tai erilaisiin tempauksiin ilman sen suurempaa tulosvastuuta. Pahimmillaan on tarkoitus vain viestiä somessa. Tekeminen on silloin itsetarkoituksellista. Harvalla kampanjalla on sivuillaan määriteltyjä selkeitä tavoitteita tai (väli)tuloksia. Kaikista kampanjasivuista ei käy ilmi, onko kampanja enää käynnissä ja jos ei, miten työtä on jatkettu tai mitä tuloksia saatiin.
Jos minä saisin päättää, lainaisimme brändäämisen ja viestinnän maailmasta seuraavan ajatuksen:
Kampanjoilla olisi Suomen tasolla yhteinen päätavoite, yhteinen lupaus sekä yhteinen ydinviesti, joka toistuisi jokaisen itsenäisen kampanjan yhteydessä. Näin ilmastotyö olisi vastaanottajalle tunnistettavaa ja johdonmukaista, vaikka kampanjan teema ja kohderyhmät vaihtelisivat.
Yhteinen ylätason strategia on tärkeä, koska viestinnän pitää olla vaikuttavaa. Sen tulee saada aikaan muutosta.
Jokaisella kampanjalla olisi toki omat pääviestit, kohderyhmät ja tavoitteet. Jokainen toteuttaisi kampanjan käytännön tasolla omalla tavallaan ja ilmeellään. Mutta tärkein, eli yhteinen ydinviesti, kulkisi tavalla tai toisella kaikissa mukana. Tämä loisi jatkuvuutta, vaikuttavuutta ja muutosta.
Ei tällainen olisi mahdotonta, jos meillä olisi Suomessa organisaatio, joka johtaisi Suomen ilmastotyötä, koordinoisi ilmastohankkeita ja tukisi samalla eri järjestöjen kampanjointia. Kampanjoinnin yhteinen strategiataso on mahdollista luoda jopa ihan yhteisen tahdon ja yhteistyön pohjalta: ilmastotyötä tekevät organisaatiot vain kokoontuisivat yhteen ja loisivat strategian yhdessä. Ja sen jälkeen alkaisivat hyödyntää sitä.
Meneillään olevia kampanjoita ja hankkeita
Voit jättää oman vinkkisi kommenttiboksiin!
Fridaysforfuture Greta Thunbergin myötä kansainväliseksi ilmiöksi kasvanut kampanja. Nuorten koululakko perjantaisin.
Hiilivapaa Suomi Kampanja tähtää erityisesti hiilivoimaloiden alasajoon Suomessa.
Mari Pantsarin ja Jouni Kerosen Tienhaarassa – johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella (Docendo 2019) käsittelee ymmärrettävästi ja monitahoisesti tilaa, johon olemme ihmiskuntana maapallomme ajaneet. Kirja tarjoaa hyvää taustatietoa ja perspektiiviä ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun. Se on mielenkiintoinen ja yleissivistävä ja siksi suositeltavaa luettavaa ihan kaikille yläkouluikäisistä ylöspäin. Lukijana ymmärrän nyt aikaisempaa paremmin, miten ongelmia on yritetty tuoda esille ja ratkaista jo vuosikymmenten ajan siinä välillä onnistuen – ja useimmiten onnistumatta. Kirjailijat esittävät myös kolme vaihtoehtoista tulevaisuusskenaariota, joista joudumme valitsemaan. Tai sitten ilmasto valitsee puolestamme.
Kirjan alkuosa on varsin synkkää luettavaa, syystäkin. Ilmastonmuutoksessahan ei ole millään muotoa kyse pelkästään ympäristöongelmasta, vaan kasvuun ja kuluttamiseen kytkeytyvistä monimutkaisista, poliittisista ja yhteiskunnallisista rakenteista, joiden tunnistaminen ja murtaminen ilman yhteistä tahtoa on hidasta ja haastavaa. Talouden ja hyvinvoinnin ylläpitäminen nykyjärjestelmällä ajaa ohi kaiken muun, ilmastonmuutoksenkin. Luopuminen on vaikeaa, koska ihminen ei pysty luottamaan siihen, että tilalle tuleekin jotain parempaa.
On yllättävää, kuinka nykytilanteeseen johtanut elämäntyylimme on lopulta vain muutaman sukupolven mittainen. Puhumme kiertotaloudesta “uutena” asiana, vaikka vielä isovanhempiemme lapsuudessa se oli yleinen materiaalien käyttöä ohjaava ajattelu. Oli myös hätkähdyttävää lukea, kuinka 1990-luvulla ilmastonmuutoksen arvioitiin olevan Suomelle hyvä asia. Epäilemättä aika moni suomalainen ajattelee juuri nytkin, kuinka entistä lämpimämmät kesät kuulostavat vain positiiviselta asialta ja puolitoista astetta mitättömältä muutokselta.
Vastapainona synkälle nykytilanteelle kirjassa nostetaan esille myös onnistumisia: mitä uusia mahdollisuuksia ja teknologioita meillä on jo nyt tai pian käsissämme ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tämä osio loi ainakin minuun uskoa ja innostusta ja nosti motivaatiota päästä itsekin joskus jollain tapaa mukaan luomaan muutosta. Se, että meillä on jo olemassa ratkaisuja mutta emme vain ota niitä käyttöön, kertoo kuinka vahvasti todellinen ongelma on rakenteissa ja mindsetissä. Teknologiasta ei ole ihan kauheasti apua ellei sitä käytetä.
Pantsarin ja Kerosen kirjan loppuosa on varattu selkeälle kannanotolle ja toimenpide-ehdotuksille. Viesti on suunnattu päättäjille, erityisesti EU-tasolle. Meillä on kolme vaihtoehtoista tietä edessämme: nykymallinen kulutuksen jatkaminen (pannuhuone), systeeminen ratkaisu tai kieltotalous. Konkreettiset toimenpiteet liittyvät esimerkiksi päästökaupan kehittämiseen sekä erityisesti minua ilahduttaneeseen kansalaisviestintään ja ilmastotekoihin kannustamiseen.
Hiukan harmillisesti tämä vaihtoehtoihin ja ratkaisuihin keskittyvä osio oli vain noin parinkymmenen sivun mittainen. Vaikka kirjan alkuosa on kiinnostavaa ja tarpeellista, olisin toivonut johtajuudelle enemmän painotusta. Tämän lisäksi olisin kaivannut kirjaan myös vahvempaa tiedon visuaalista kiteyttämistä: vaikka sitten simppeleitä piirakoita ja graafeja. Kustannustoimittajan silmälasein katsoen huomasin monessa kohtaa, että kirjaa tehdessä on tullut vähän kiire. Mutta kiirehän meillä onkin.
Tienhaarassa-kirjan kirjailijapalkkiot lahjoitetaan nuorten ilmastotyöhön. Jos kirjasta otetaan uusi painos, suosittelen tämän tiedon sekä hashtagin #nytonpakko lisäämistä kanteen.
Uskon, että moni meistä markkinointibisneksessä työskentelevistä ohjaisi hyvin mielellään osaamisensa nimenomaan kestävyyskriisin ratkaisemiseksi. Tämä on hyvä esimerkki rakenteellisesta ongelmasta: Koska talous perustuu jatkuvaan kasvuun, markkinointipalveluja ostetaan vain kasvun vauhdittamiseksi. Markkinointi on psykologiaa ja sen tarkoitus on vaikuttaa ihmiseen. Totta mooses tätä vaikutusta voidaan suunnata myös päinvastaiseen suuntaan eli kulutuksen vähentämiseen – kun vaan joku pyytäisi!
Tienhaarassa herätti paljon ajatuksia. Tässä pari.
Muutos ei synny ilman tunnetta
Omasta näkökulmastani ilmastokeskustelua on käyty pitkään ensisijaisesti “ympäristötohtoreiden” kesken ammattilaiselta ammattilaiselle – kiihkottomasti, faktavetoisesti ja jopa etäisyyttä muihin ihmisryhmiin ottaen. Tämän seurauksena tiedeyhteisö jää helposti kasvottomaksi varoittelijaksi. Johtajuus ilmastonmuutoskeskustelussa on kuitenkin myös kasvojen antamista näkemyksille ja ratkaisuille – ei vain ongelmille. Niiden, jotka tietävät mitä pitää tehdä, pitäisi rohkeammin tulla esille.
Tienhaarassa-kirjan yksi keskeinen ansio on nykyaikainen asiantuntijuus: kryptisen ja etäännyttävän ammattislangin sijaan kirjoittajien teksti on ymmärrettävää, helppotajuista ja ennen kaikkea rohkeasti kantaaottavaa ja tunteita herättävää.
Sain kirjasta vahvistusta käsitykselleni, että ilmastonmuutosta, joka on todennäköisesti koko ihmiskuntamme vaikein koskaan kohtaama ongelma, ei pystytä hidastamaan riittävästi nykyisellä nelivuotiskauteen nojaavalla poliittisella järjestelmällä, jossa päätöksentekoon yrittävät vaikuttaa lukuisat taustaorganisaatiot lobbareineen; on fossiilituet sekä jatkuvaan kasvuun perustuva ja tähtäävä talousmallimme.
Minulle ilmatojohtajuudessa on paljon samaa kuin yritysten johtamisessakin: asetetaan tavoitteet ja luodaan strategia niihin pääsemiseksi; sitten ryhdytään tekemään päätöksiä ja toimenpiteitä tavoitteiden saavuttamiseksi. Kyseenalaistetaan vanhaa ja tarvittaessa luodaan täysin uusia käytänteitä ja innovaatioita. Lisäksi näistä asioista, sekä ennen kaikkea muutosten kautta syntyvistä hyödyistä, pitää viestiä aktiivisesti ja läpinäkyvästi kaikille osapuolille, ei vain omalle viiteryhmälle.
Valitettavasti en tunnista yhteiskunnassamme tämäntyyppistä toimijaa.
Talousjärjestelmämme vaatisi ajattelun, arvojen ja toiminnan uudistamista. Tämän lisäksi tarvitsemme täysin uudenlaisen ilmastopoliittisen ja itsenäisen organisaation, joka voi tehdä välttämättömiä, tutkittuun tietoon perustuvia ja perusteltuja ylisukupolvisia päätöksiä Suomessa. Päästöt pitää saada nopeasti laskuun, mutta on päivänselvää, että tällä hetkellä kaikki ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi 1,5 asteeseen tähtäävät suunnitelmat ja toimenpiteet tapahtuvat liian hitaasti. Nyt kun tämä on oikeastaan jo tunnistettu ja sanottu ääneen, mitä voimme asialle tehdä?
