Yleinen

Tunnista kulutusrituaalit ja luovu niistä

4 kommenttia

On taas se aika vuodesta, kun lapsia ja vanhempia kannustetaan suorittamaan koulun aloitukseen liittyvät kulutusrituaalit:

  • Uusi hieno reppu
  • Uudet hienot vaatteet
  • Lenkkarit totta kai
  • Kynät, kumit, penaalit sun muut – nekin vielä ilmeisesti hengissä digiajasta huolimatta

Olen itse sitä sukupolvea, jolle nämä kulutusrituaalit olivat itsestäänselvyys. Koululaisena syksyä ei voinut aloittaa ilman uutta reppua ja penaalia kynineen ja kumineen. Totta olikin, että useimmiten vanha reppu oli ehtinyt rispaantua, jopa pohjakin pettänyt ja uusi siis tarvittiin joka tapauksessa. Uusiin vaatteisiin ei ollut yleensä varaa, mutta penaalit, kynät ja muu Tiimarin tarjoama pientilpehööri oli vuosittaisella hankintalistalla. Lenkkarit ostettiin vasta sitten, kun vanhat eivät enää mahtuneet tai ne hajosivat. Mutta reppu: trendinmukainen oli saatava, myös luokan luokkaerojen häivyttämiseksi.

Nyt omien lasten kohdalla haluan rikkoa tämän kaavan. Eppuluokalla ensimmäisen koulurepun kohdalla annoin periksi, ja lapselle hankittiin hänen toivomansa Kätyrit-reppu, vaikka repusta näki heti ettei se tule kestämään – eikä kestänytkään kuin jouluun asti. Tilalle hankittu huomattavasti tylsempi Fjällrävenin High Coast Kids maksoi 100 euroa, mutta on kestänyt toistaiseksi jo 2,5 vuotta jatkuvaa käyttöä. Se myös istuu todella hyvin selkään. Lapsi ei ole valittanut repusta kertaakaan. Eikä hän myöskään osaa vaatia uutta reppua vain sen takia, että kohta alkaa uusi kouluvuosi.

Rituaalien rikkominen ei ole helppoa. Koulurituaalien osalta on kaksi vaihtoehtoa: noudattaa vanhaa kaavaa hieman uusin toimin, eli ”ostaa kestävämmin”, mikä on ihmiselle helpompi mutta ympäristölle edelleen kuormittavampi, koska kulutus ei vähene. Toinen vaihtoehto on hankkia vain välttämätön ja keksiä tilalle uusia rituaaleja.

Kun haluat noudattaa kulutusrituaaleja mutta ”ostaa kestävämmin”

Reppu
Reppu on lapselle tunneasia, ja laadukkaan (mutta kenties tylsännäköisen) vaihtoehdon myyminen hänelle voi olla melko haastavaa.

Osta reppu, joka on valmistettu kierrätysmateriaalista (useimmiten nailon/polyesteri). Ole kuitenkin tarkkana: viherpesuun viehtyneet valmistajat saattavat mainostaa reppua ”sustainable”-labelilla ja todellisuudessa vain joku pieni osa repusta (kuten sisävuori) on kierrätysmateriaalia. Varaudu siihen, että reppu on perinteistä reppua kalliimpi. Kierrätysmateriaalista valmistettuja reppuja tarjoavat esimerkiksi Fjällräven, Globe Hope, Mini Rodini (erityisesti pikkukoululaisille), Patagonia, Adidas.

Vaatteet
Lapset kasvavat koko ajan, ja koulunaloitus on yleensä ”luonnollinen” hetki tarkistaa vaatetustilannetta. Mitä isompi lapsi, sitä tarkempi hän on ja haluaa itse vaikuttaa valintoihin. Mikään ei kuitenkaan pakota hankkimaan vaatteita uutena – varsinkin hyväkuntoisia paitoja ja yläosia on tarjolla runsaasti myös käytettynä sekä livekirppareilla että verkkokaupoissa. Tee myös vastapalvelus ja kokoa oman lapsesi pieneksi jääneistä vaatteista sopiva ”koulunaloitussetti” ja laita se sillä nimellä myyntiin.

Penaalit
Voisiko lapsi innostua yksilöllisestä ja pitkäikäisestä artesaanipenaalista? Ateljee Kostetin valmistama nahkainen nimipenaali tuli muotiin joskus ala-asteella ollessani. Omani on tallessa vieläkin. Moni käsityöyrittäjä myy penaaliksi sopivia pussukoita, jotka kestävät aikaa ja käyttöä. Katso esimerkiksi Talisa Design tai Ateljee Kostetin manttelinperijä Kynäwakka. Suomessa valmistetaan valtavasti kauniita ja kestäviä penaaleiksi sopivia pussukoita.

Tilalle aineettomat rituaalit

Rituaaliostamisen sijaan voi aina myös miettiä uusia rituaaleja, ja luulen, että aika monella perheellä onkin omat perinteensä. Vielä ehtii suunnitella yhdessä lasten kanssa omannäköisen lomanpäättymisretken tai vaikkapa nyyttärijuhlat lähipuistossa ennen kuin koulut ensi viikolla taas alkavat.

ilmastonmuutos

Kumpi on tärkeämpää ilmastonmuutoksen hidastamisessa: systeeminen muutos vai yksilövalinnat?

1 kommentti
aurinko myrskypilvien takaa

Ilmastokeskustelussa on jo vuosia vallinnut kaksi ”koulukuntaa”: ne jotka vaativat ensisijaisena ratkaisuna systeemistä muutosta ja ne, jotka korostavat yksilövalintojen merkitystä. Systeemisellä muutoksella tarkoitetaan ”ylhäältä ohjattua muutosta”, eli yhteiskunnallisten rakenteiden ja toimintatapojen muuttamista: esimerkiksi lainsäädännöllisiä, verotuksellisia ja teknologisia ratkaisuja, joilla ohjataan ihmisiä ja yrityksiä valitsemaan ilmaston kannalta kestävämpiä vaihtoehtoja. Yksilövalinnat taas korostavat ”alhaalta ohjattua muutosta” eli ihmisten henkilökohtaista motivaatiota ja toimintaa oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi.

Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. En siksi, ettenkö pitäisi systeemistä muutosta välttämättömänä. Tietenkin tarvitsemme myös sen. En vain usko sen tapahtuvan ilman laajaa arvomuutosta, joka taas lähtee yksilöistä. Pidän jopa hieman naiivina ajatusta, että poliittiset päättäjämme yhtäkkiä ryhdistäytyisivät ja alkaisivat tehdä kipeästi tarvitsemiamme viisaita päätöksiä ilman että heitä niihin painostetaan.

Poliittinen päätöksenteko ja ilmastokriisi eivät sovi yhteen

Demokraattinen päätöksenteko on jatkuvaa kompromissien tekemistä, vaikka juuri kompromisseihin meillä ei ole enää varaa. Poliitikot eivät uskalla – eivätkä suurelta osin edes halua – tehdä vaikeita ja välttämättömiä päätöksiä, joita nyt tarvittaisiin. Sellaisia, joilla tullaan vaikuttamaan yritysten toimintatapoihin ja yksilönvapauksiksi koettuihin asioihin, kuten tapaamme liikkua, syödä ja kuluttaa.

Systeemisen muutoksen kannattajat korostavat usein, että vastuuta ilmastonmuutoksen hidastamisesta ei voi jättää yksilöiden harteille. Ei voikaan. Ne isot päätökset kuuluvat valitsemillemme päättäjille, joiden saavutukset ovat toistaiseksi olleet melko vaatimattomia. Ilmastokriisi sopii todella huonosti yhteen poliittisin perustein tapahtuvaan päätöksentekoon. Elinkelpoista planeettaa tärkeämpää on lopulta aina henkilökohtaisen ja oman puolueen poliittisen suosion varmistaminen seuraavissa vaaleissa.

Suomalaisista jopa 40 % kuuluu maapallon rikkaimpaan kymmenykseen

On olemassa ihan selkeä syy sille, miksi suomalaisten valinnoilla on väliä.

Maailman rikkain 10 % aiheuttaa yli puolet kaikista päästöistä. Suomalaisista noin 40 % kuuluu tähän kymmenykseen (30 0000+ e vuositulot) ja rikkaimpaan prosenttiinkin (100 000+ e vuositulot) yltää varmasti aika moni. Vaikka meitä on vain 5,5 miljoonaa, ilmastokuormamme per henkilö on valtava. Kyllä, meilläkin on köyhyyttä, mutta pääasiassa elämme yltäkylläisyydessä ja kulutamme kuin kuninkaat. Keskivertosuomalaisen ilmastokuorma on reilu 10 000 hiilidioksidiekvivalenttia, kun kestävä taso olisi noin 2500. Yksi meno-paluu-lomalento tuottaa noin tonnin päästöt, eli 40 % vuosittaisesta kestävän tason hiilibudjetista. On hämmentävää, että suomalaiset samaan aikaan ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, mutta haluttomia tekemään mitään sen eteen. On huomattavasti, huomattavasti mukavampaa katsoa toiseen suuntaan ja teeskennellä, että ettei näe eikä kuule mitään. Ja jatkaa kuninkaiden elämää. Emme halua puhua ilmastovastuustamme, saati toimia sen eteen. Itsekeskeinen arvomaailmamme näkyy konkreettisesti puoluekannatuksessa.

Mieti mitä ja ketä äänestät

Systeeminen muutos edellyttää rohkeutta ja tahtoa ajatella omaa napanöyhtää pidemmälle. Niitä sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneet, ja joilta nyt jo varastamme mahdollisuuden hyvään elämään. Tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta toistaiseksi päätökset ja teot ovat olleet vaatimattomia. Eli käytännössä riittämättömiä. Ja mitä pidempään teemme riittämättömiä päätöksiä ja tekoja, sitä suuremmaksi käy velka tuleville sukupolville ja sitä kovempia muutoksia on vielä edessä. Siksi meillä yksilöillä on tärkeä rooli systeemisessä muutoksessa: meidän tehtävä on äänestää päättäjiksi puolueita ja yksilöitä, jotka uskaltavat tehdä isoja päätöksiä. Tarpeeksi vaikuttavia, jotta lapsillamme ja tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus selvitä yhä nopeammin kuumentuvalla maapallolla.

Jokainen voi, ja jokaisen pitäisi tehdä vaikuttavia tekoja oman ilmastokuormansa pienentämiseksi. Systeeminen muutos auttaa vastaavasti meitä tekemään kestävämpiä arjen valintoja. Molempia tarvitaan, mutta muutos lähtee meistä jokaisesta.

Yleinen

Pitääkö rehellisyydestä palkita?

Jätä kommentti

Kun elämäntuska ja huoli maapallomme tulevaisuudesta käy liian raskaaksi, tekee hyvää palata hetkeksi jonkun mitättömän first world -ongelman pariin.  

Jokin aika sitten tilasin erään suomalaisen vaatevalmistajan verkkokaupasta vaatteen. Paketista paljastui yllätyksekseni myös samankaltainen, mutta ylimääräinen tuote. Koska kyseisellä yrityksellä oli parhaillaan ”juhlaviikon” kunniaksi yllätyksiä ja tarjouksia kivijalkaliikkeessään, oletin heidän ilahduttaneen myös minua. Vaikka välttelen tarpeetonta, myönnetään: ilahduin.

Paketissa ei kuitenkaan ollut mitään saateviestiä tai -korttia. Hetken ihmeteltyäni tajusin, että kyseessä ei ehkä olekaan lahja vaan inhimillinen virhe. Kakkoslaatuinen, mutta ovh-hinnaltaan yli 40 euron tuote oli tullut minulle vahingossa. Kieltämättä harmistuin. En palautuksesta, vaan ylimääräisestä vaivasta, mikä tästä minulle suurella todennäköisyydellä koituisi. Valmistajalla ei nimittäin ollut tavanomaista ja helppoa palautusprosessia valmiine palautusohjeineen ja -tarroineen, vaan tuotepalautuksista piti sopia henkilökohtaisesti asiakaspalvelun kanssa.

Lähetin heille sähköpostia, kerroin tilanteen ja pyysin toimintaohjeita. Jälkikäteen tein tästä vaiheesta Twitteriin pollin, koska minua kiinnosti, mitä muut vastaavassa tilanteessa olettivat tai odottivat valmistajan tekevän.

Valmistaja vastasi viestiini ja kiitti rehellisyydestä.

Ja pyysi minua palauttamaan tuotteen. Postikulut hyvitettäisiin. Onneksi olkoon vaihtoehto A:ta äänestäneet. Pessimisti ei pety.

Hieman kärjistäen rehellisyydestä koitui minulle juuri se ennakoimani ylimääräinen vaiva, mitä pelkäsin. Toki monen mielestä pieni vaiva, mutta poikkeuksellisen raskaan, henkisesti kuluttavan ja kiireisen kevään keskellä raivostuttava ja täysin turha lisäkuormitus arkeeni. Sen verran ärsytti, että päätin etten lähde minnekään postiin jonottelemaan omalla ajalla ja kustannuksella. Pyysin heitä lähettämään valmiiksi maksetun palautuspussin, jonka voi jättää mihin tahansa postilaatikkoon.

Miksi tämä jurppi minua niin paljon? Noh, siksi että

1. olisin päässyt helpommalla, jos en olisi tehnyt mitään. Olisin todennäköisesti lahjoittanut tuotteen hyväntekeväisyyteen.

2. asiakaskokemuksen näkökulmasta valmistaja olisi voinut käyttää vähän pelisilmää. Virhe oli kuitenkin heidän, ei minun. Eri tavoin toimimalla he olisivat tarjonneet minulle positiivisen tarinan somekanaviin (nimellä) jaettavaksi tämän negatiivisen sijaan.

3. Lisäksi palautus tuntui olevan heille periaatekysymys, koska taloudellinen se ei voinut olla. Tuotteen hinnasta lähes 10 euroa on alvia. Materiaali maksaa muutamia euroja, sanotaan 5 euroa. Loput on työtä (leikkaus, ompelu) ja katetta. Jos tuotteessa olisi 10 euroa katetta, työn osuudeksi jää noin 20 euroa. Sähköpostikeskusteluni asiakaspalvelun kanssa (=lisätyötä), palautuspussin lähetys ensin minulle ja sitten heille postimaksuineen, palautuvan tuotteen tarkistus ja vieminen uudelleen järjestelmään ja myyntiin (= kaikki lisätyötä) veti aivan varmasti katteen pakkaselle. Tai toisinpäin muotoiltuna: muutamalla eurolla saavutettu goodwill olisi varmasti ollut panos-tuotossuhteeltaan parempi investointi.

Mutta siis, ei rehellisyydestä tarvitse erikseen palkita. Voimme olettaa, että se on edelleen yksi yhteiskuntamme luottamuksen tukipilareista.

Mutta mukavaa tulosta takovalta valmistajalta olisin odottanut enemmän pelisilmää ja asiakaskokemuksen huomioimista.

ilmastonmuutos, Yleinen

Viisi vuotta lentämättä

Jätä kommentti

Toukokuussa 2022 tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun olen lentänyt lomalle tai ylipäätään yhtään minnekään. Tuolloin, viisi vuotta sitten, kävimme perheen kanssa pakettimatkalla Kreetalla. Kaikkiaan viimeisen 10 vuoden aikana olemme lentäneet lomalle kolme kertaa.

Noh, koenko luopuneeni jostain, kun lentolomat ovat jääneet? Kyllä!

(Ja kerron kohta mistä kaikesta.)

Aikaisemmin, varsinkin aikana ennen lapsia, elin voimakkaasti lomasta seuraavaan. Uskoin pitkälti matkailumarkkinoinnin aivopesun myötä, että irrottautuminen töistä onnistuu vain mahdollisimman kaukana Suomesta. Yksi ulkomaanmatkan kohokohdista oli heti matkan alussa: lentokentän innostunut ja kansainvälinen tunnelma, jännitystä ja odotusta, ehkä kuohuviinilasi (myös rauhoittamaan hermoja). Ja koneen laskeutuessa kohteeseen oli aina se hetki, kun astut ulos ja aistit lämmön, kosteuden ja uudet tuoksut. Kun lomamatka oli ohi, suunnittelin jo seuraavaa. Arki oli lähinnä välttämätön paha, jota oli jaksettava, että seuraava lomamatka voisi taas koittaa. Kai tätä voisi kuvailla matkailuriippuvuudeksikin.

Tutkimusten mukaan lomamatkailun onnellisin vaihe ajoittuu sen suunnitteluun ja matkan odottamiseen. Loman vaikutukset hiipuvat pian matkan jälkeen ja kestävät lopulta vain muutaman päivän.

Lomamatka toimii siis samalla tavalla kuin nopeat hiilarit: niistä saa hetkellisen hyvän olon, joka katoaa nopeasti jättäen kuitenkin riippuvuuden tunteen.

Missään vaiheessa tarkoitukseni ei ole ollut lopettaa lentämistä kokonaan, sillä pidän kulttuureihin tutustumista äärimmäisen tärkeänä. Muutama vuosi sitten asetin kuitenkin itselleni kriteerit, joista olen kirjoittanut aikaisemminkin: nettovaikutuksen on oltava jollain mittarilla positiivinen. Toistaiseksi en ole tunnistanut perusteita hetkelliseen irtiottoon, jonka yksilötason ympäristökuormitus on karmaiseva.

Kun lentomatkailu on vähentynyt, olen samalla luopunut aika monesta henkisesti kuormittavasta asiasta:

  • Lentoyhtiöiden ja matkajärjestäjien syöttämästä kuvitelmasta, että vain loma jossain kaukana on virkistävää ja oikeaa lomaa.
  • kuvitelmasta, että olisin jotenkin vähemmän kiinnostava j akansainvälinen, jos en koko ajan matkusta kaupunkilomille, turisti- tai eksoottisiin kohteisiin.
  • lentomatkailuun liittyvästä (muusta) sosiaalisesta statuksesta.
  • lounaskeskusteluiden matkailupätemisestä.
  • kuvitelmasta, että en ”selviäisi” syksyn pimeydestä ilman etelänmatkaa (se on ihan asennekysymys).
  • matkavalmisteluihin kuluneesta henkisestä stressistä.
  • matkan onnistumiseen liittyvistä paineista.
  • lentohäpeästä.

Kun luopuu jostain, tilalle tulee yleensä jotain uutta. Omalla kohdallani esimerkiksi

  • panostaminen hyvään arkeen on kasvanut.
  • läsnäolon fokus on tässä hetkessä tai ihan lähiviikoissa. Samasta syystä
  • en enää stressaa lomakausista.
  • lähimatkailun, jopa omassa kaupungissa, arvo on noussut.
  • kiitollisuus omasta mökistä ja sen arvosta omassa elämässä on vain noussut.
  • ymmärrän paremmin, että ulkoisten elämysten tavoittelu ei tee minusta onnellisempaa.
  • olen tyytyväinen itseeni siinä, etten kuormita ympäristöä ainakaan täysin tarpeettomalla lentämisellä.

Mitä tulee lentämiseen, suosittelen lämpimästi riman nostamista ja nopeiden lentohiilareiden vähentämistä. Ei pelkästään lentämisen vähentäminen, vaan nimenomaan lentämättä jättäminen on yksi yksinkertaisimpia yksilötason ilmastotekoja, joita jokainen voi tehdä.

ilmastonmuutos, Yleinen

Mediallakin on vastuu ilmastokriisistä

Jätä kommentti


Aina välillä keskusteluun nousee median rooli ilmastokriisin hidastamisessa. Nähdäkseni suurin osa itseään journalistisiksi julkaisuiksi kutsuvista yrityksistä noudattaa kahta perusperiaatetta:

  • Median tehtävä on tarkkailla ja raportoida. Olla sivustakatsoja, joka ei ota kantaa.
  • Ilmastonmuutos on oma tärkeä aiheensa, josta kirjoitetaan omana ilmiönään irrallaan muusta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kuluttamisesta.

Tästä seuraa, että keskiluokkainen, keski-ikäinen, omaan yltäkylläiseen elämäänsä miellyttävästi uponnut lukija voi halutessaan sivuuttaa koko ilmiön, joka ei koske häntä.

Tiedän, että on poikkeuksia – on toimittajia, jotka pyrkivät pitämään ilmastoa esillä. On muutamia julkaisuja, jotka jo vähän yrittävät. Mutta on aika räikeää itsepetosta väittää, että kaupallinen media olisi itsenäinen ja riippumaton. Se on aina ollut, ja ovat yhä enemmän riippuvainen mainostajien – siis myös ilmastonmuutosta kiihdyttäviä palveluita ja tuotteita myyvien mainostajien – euroista.

En ainakaan keksi mitään muuta syytä miksi luemme aika harvoin, jos koskaan, matkailujuttuja, jossa kerrottaisiin lentämisen todellisista ilmastovaikutuksista. Sen sijaan luemme ”uutisia” Finnairin talven kohteista, katselemme Finnairin ja pakettimatkajärjestäjien mainoksia lehdessä ja digissä ja luemme suosituksia kivoista matkakohteista.

Tällainen ”uutinen” osa kohteista mukana luetellen julkaistiin ihan oikeasti mm. Keskisuomalaisessa.

Matkailu on esimerkki hyvin ilmeisestä ympäristöä raskaasti kuormittavasta teemasta, josta media kirjoittaa pääasiassa todella perinteisiä, ihannoivia ja ympäristökysymykset sivuuttavia juttuja. Kun tiedämme, että yhden lomamatkan meno-paluulennot Etelä-Eurooppaan syövät 40 % ihmisen vuosittaisesta hiilibudjetista, miten kukaan itseään kunnioittava toimittaja voi hyvillä mielin kannustaa ketään lentämään?

Aihe- ja näkökulmavalinnat ovat luonnollisesti tärkein keino ylläpitää (tai muuttaa) ihmisten käsityksiä. Yksi vallitseva näkökulma on yksilön oikeus ohi luonnon. Ratkaisujen sijaan myös mieluummin piehtaroidaan ongelmissa. Kun bensan hinta nousee, aina löytyy haastatateltavaksi joku perämetsän Pertti, jolla on 100 km:n päivittäinen työmatka tai elämä muuttuu muuten vaan sietämättömäksi, kun yksityisautoilu kallistuu. Kun taas ihmiset, jotka tekevät ilmastoviisaita ja talaudellisesti fiksuja ratkaisuja vaihtamalla auton pyörään, eivät kiinnosta ketään.

Otsikko kertoo jo kaiken.

Kun kaupunki tekee joukkoliikennettä edistävän päätöksen, kuten tällä viikolla poistamalla aikarajoituksen maksutta lastenvaunujen kanssa bussilla matkustavilta, tämä aihe sivuutettiin muutamalla rivillä pikku-uutisissa.

Pienten lasten vanhempia (tai sukulaisia) koskeva ihan vaan ”pikku-uutinen”.
Verbeissä on voimaa: kiristää kuulostaa väkivaltaiselta (toisin sanoen negativiiselta), kun taas laskea olisi ollut paljon neutraalimpi. Uutinen olisi ollut myös se, että Jyväskylä parantaa keskustassa jalan liikkuvien turvallisuutta.

Sitten on tiedostamattomampia tapoja tukea ylikulutusta. Niitä ovat esimerkiksi maakuntalehtien suosimat ”gallupit”, jotka kuvataan tunnistettavassa miljöössä kauppakeskuksessa tai suositussa marketissa. Aika harva tulee ajatelleeksi, että tämä on kauppakeskuksille suoraa maksutonta näkyvyyttä.

Taloussivujen suosikkiaihe on tietysti huoli kuluttajien ostovoiman hiipumisesta. Ostovoimaa käsittelevissä jutuissa ihmisten kyvyttömyys ostaa vanhaan malliin on aina merkittävä kansantaloudellinen ongelma, joka pitää ratkaista.

Pahinta on kuitenkin se, ettei ihmiskunnan historian suurin kriisi millään tavalla näy median linjauksissa. Jos se näkyisi, ilmasto olisi ensisijaisena näkökulmana kaikissa teemoissa samalla tavalla kuin lineaaritalous ja kuluttamisen eetos tällä hetkellä on.

Jossain ali- ja ylisuoriutumisen välissä.