”Mikä tän ilmastonmuutoksen ROI on mun liiketoiminnalle?”

Seurasin Nordic Business Forumin live-streamia maanantaina ja tiistaina kotoa käsin. On ollut mielenkiintoista lukea tapahtuman jälkikeskustelua erityisesti Linkedinistä. Se, että ihmiset tekevät ja jakavat yhteenvetoja sekä arvioivat tapahtuman onnistumista, on tietysti erittäin hienoa ja tärkeää jo pelkästään henkilökohtaisen kehittymisen näkökulmasta. Olen kuitenkin pannut merkille, että vain harva on nostanut positiivisessa mielessä – jos ollenkaan – esille seminaarin vastuullisuus-teeman. Kun ihmiset laskeskelevat tapahtuma-ROIta ja pohtivat, kannattiko maksaa toista tonnia yhdestä tiketistä, niin juuri ilmastonmuutokseen ja ympäristöön liittyviä puheenvuoroja on arvosteltu tai niitä ei ole nostettu esille mitenkään.*

Tapahtuman puitteet olivat perinteisesti huikean hienot. 1-vuotiaskin arvostaa.

Oikeastaan tähän havaintoon kiteytyy ilmastonmuutoksen ydinongelma. Ihminen, joka ei ymmärrä mitä hyötyä hänen on kuunnella tarinaa ruokahävikin vähentämisestä tai merten muovijätteen keräämisestä, ilmeisesti ajattelee ilmastonmuutoksen olevan poliittinen ongelma, joka ei kosketa omaa liiketoimintaa – ja jota ei edes kuuluisi käsitellä ”bisnesfoorumilla”. Ilmastonmuutos on jotain liike-elämästä irrallista, se tapahtuu tuolla jossain eikä vaikuta minun elämääni.

Koska niin moni NBF:n maksavista asiakkaista on nimenomaan ylintä johtoa (miksihän näin?) oli mielestäni erinomainen veto kiskaista nämä kaikkein tärkeimmässä roolissa olevat ihmiset hetkeksi ulos kuplastaan. On äärimmäisen tärkeää, että ympäristöaiheet eivät jää enää vain omille foorumeilleen pyörimään vaan ne uskalletaan tuoda osaksi ”perinteistä” liike-elämän tapahtumaa. Vaikka moderoidut puheenvuorot ruokahävikistä ja merten muoveista eivät minunkaan mielestäni päässeet ihan parhaimpaan lentoon, ymmärrän pointin, mikä yleisölle haluttiin kertoa: Yksikin ihminen voi muuttaa maailmaa, jos tosissaan haluaa. Jokainen voi tehdä jotain tilanteen korjaamiseksi. Ei tarvitse tulla selittämään, ettei kannata tehdä mitään, koska meidän tekemisillä ole merkitystä.

Totuutta on joskus tuskallista myöntää: suurin osa meistä ei vain jaksa vaivautua, koska ei ole pakko. Olemme liian mukavuudenhaluisia.

Jotkut pitivät James Hansenin esitystä liian teoreettisena. Kaverilla on kuitenkin suhteellisen vahva näkemys näistä asioista.

Joillekin koko aihe on jotenkin vaivaannuttava. Toiset ovat kovasti hengessä mukana, mutta päivän päätteeksi hurauttavat kotiin katumaasturilla tai taksilla ja jatkavat seuraavana päivänä elämäänsä juuri samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Twitterissä tehtiin osuvia havaintoja puheen ja tekojen yhteydestä.

 

Ja kaikkein kummallisinta on, että yksilötasolla on ihan OK olla huolissaan maapallon tulevaisuudesta, mutta yrityssektorilla ei ilmeisesti tarvitse tehdä mitään, jos ilmastonmuutoksen torjuminen ei edistä omaa liiketoimintaa.

Ehkä juuri tästä syystä Elinkeinoelämän keskusliitto on alkanut kutsua ilmastonmuutoksen torjumista ilmastobisnekseksi – kuulostaahan se paljon kaupallisemmalta kuin esimerkiksi maailmanpelastus. EK:n selvityksen mukaan pk-yrityksistä noin kolmannes on ilmasto-orientoituneita. Mielestäni tämä on vielä aika vaatimaton osuus, mutta sentään noususuunnassa.

Mitään rakettitiedettähän ei yrityksiltä vaadita. Yksinkertaisimmillaan ilmastonmuutosta torjuvat valinnat ovat sekä arvopohjaisia että kustannustehokkaita: vaikkapa kannustamista julkisten ja saasteettomien liikkumismuotojen käyttöön, etätyöhön ja etäpalavereihin. Nämä keinot ovat monissa firmoissa jo arkipäivää eivätkä lähtökohtaisesti maksa juuri mitään. Vähän edistyneemmät tarjoavat ilmaisen parkkipaikan lisäksi (tai sijaan) työmatkalipun tai sähköpyörän niistä kiinnostuneille, sekä kompensoivat lentomatkustamisesta koituvat päästöt. Ja seuraavalla levelillä yritysten päättäjät huomioivat ilmastonmuutoksen kumppanivalinnoissaan ja liiketoimintatason päätöksissään.

Jos johonkin, niin sentään omiin valintoihimme pystymme vaikuttamaan. Katso täältä Sitran 100 arjen fiksua tekoa. Valitse sieltä yksi, mitä et ole aikaisemmin tehnyt. Vain epämukavuusalueelle menemällä voi kehittyä myös ihmisenä.  

*Olisi mielenkiintoista tietää, vastaako tämä vaikutelma NBF:n virallista tapahtumapalautetta.

Raha, rakkaus vai yhteiset arvot?

Moni kuuluisa bisnesguru uskoo intohimon voimaan. Meitä neuvotaan tavoittelemaan unelmia ja tekemään työtä, jota kohtaan tunnemme paloa ja rakkautta – intohimoa.

Niin. Mitä intohimolla loppujen lopuksi tarkoitetaan? Onko se rakkautta ja työn imua, joka vie mennessään? Onko se innostusta, joka vetää meidät joka aamu työpaikalle kelissä kuin kelissä? Onko se tunteena hallitseva vai pikemminkin taustalla kannatteleva?

Ja onko intohimo ylipäätään vähän – noh, liioiteltu tunnetila suomalaiseen työkulttuuriin? Kai me mieluummin puhumme vaikka innostuksesta, joka ei ole käsitteenä niin nolo ja itsensä vallassa?

Niin tai näin, jos työura kestää lähtökohtaisesti kymmeniä vuosia, on selvää, että ihminen tarvitsee jonkun vähän itseään suuremman mission jaksaakseen vuodesta toiseen. Intohimo pitää yllä positiivisuutta yhä monimutkaistuvammassa työelämässä. Intohimo on kuin suljettu energiankierto, sillä samalla kun sitä kanavoi työhön, se antaa yhtä paljon voimaa takaisin.

Entä, jos intohimoa ei ole. Onko oma työtarina täysin epäonnistunut? Vai onko ihan normaalia, että tykkää riittävästi työstään, mutta oikeasti haluaa panostaa muihin elämän osa-alueisiin?

Itse näen, että intohimon (tai innostuksen) määrä ei ole itseisarvo vaan mittari, joka kertoo pääpiirteet henkisestä tilastamme. Jos olo muuttuu sunnuntai-iltaisin levottomaksi, ja työ on yhtä tillilihaa ja hammastikkua, jossain vaiheessa olisi tervettä katsoa peiliin.

Varsinainen ongelma ei ehkä ole intohimon puute, vaan arvoristiriita. Jos työ ei vastaa omaa arvomaailmaa tai – vielä pahempaa – on ristiriidassa sen kanssa, työssäjaksaminen muodostuu ennen pitkää ongelmaksi. On aika yllättävää, miten vähän jaksamisen osalta puhutaan arvoristiriidoista. Minä uskon, että ne selittävät aika monta loppuunpalamista. Kohtuullinenkin työmäärä muodostuu ylivoimaiseksi, jos ihan oikeasti ei haluaisikaan tehdä sitä työtä. Työtä voi kyllä tehdä ilman tietoa itseään suuremmasta missiosta, mutta itsetuntemuksen näkökulmasta arvoristiriidan tunnistaminen on todella oleellista.

 

Arvoristiriita on aina jollain tapaa tulosta itsepetoksesta. Teemme sitä mitä teemme ehkä ihan oikein, mutta vääristä syistä.

Varsinkin nuorena on helppo nostaa työn tärkeimmäksi arvoksi sisältö ja merkityksellisyys. Meillä on kuitenkin taipumus haluta lisää, ja jossain vaiheessa humanistikin alkaa ymmärtää rahan päälle. Osa ihmisistä hakeutuu jo opiskeluvaiheessa aloille, joilla palkkataso on hyvä. Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta se antaa turvaa ja valinnanvapautta rakentaa tulevaisuutta puhtaalta pöydältä.

Arvojen näkökulmasta raha on hyvä renki, mutta huono isäntä. Arvoristiriita ei välttämättä ole kytköksissä palkkaan tai positioon, mutta rahalla on taipumus hiljentää sisäinen äänemme. Mitä kovempipalkkaista (tai vastuullisempaa) työtä on tarjolla, sitä vahvemmin alamme uskoa tykkäävämme juuri siitä työstä. Ellei ole ehtinyt miettiä todellisia arvojaan kohdilleen, tässä vaiheessa se ainakin unohtuu. Arvoristiriidan tärkein indikaattori on tyhjyyden tunne, joka valtaa mielen aina illan hiljaisina hetkinä. Toinen merkki on henkinen kitka. Ja kolmas se, että kun loma on ohi, alkaa jo odottaa seuraavaa.  

Toki rahassa on vielä yksi näkökulma. Kun sitä on riittävästi, sanotaan muutama miljoona, on jo helppo puhua intohimosta. Juuri rahan tuoma valinnanvapaus mahdollistaa keskittymisen puhtaasti itselle tärkeisiin asioihin, jos muuten ei niin olisikaan.

Uskon, että hyvinkin monenlaisessa työssä voi olla onnellinen (ilman intohimoa), jos tuntee omat todelliset arvonsa ja onnistuu valitsemaan työpaikan, joka on vähintään linjassa tämän arvomaailman kanssa. Omien arvojen tunnistaminen ja toisaalta niiden konkretisoiminen arjen työelämään vaatii kyllä aktiivista työtä itsensä kanssa. Ja jos huomaa kuuluvansa porukkaan, jolle ei ole ongelma tehdä jotain tiettyä työtä ensisijaisesti rahan takia, niin sehän vasta helpottaakin elämää.

Silti suurin ongelma on, että ihmisiltä puuttuu itsetuntemusta ja rohkeutta. Itsetuntemusta tietää, mitä tarvitsee ollakseen onnellinen ja rohkeutta tehdä elämässä ratkaisuja asioiden muuttamiseksi oikeaan suuntaan.

Jos voittaisit lotossa eikä sinun olisi pakko tehdä enää päivääkään palkkatyötä, tekisitkö silti tätä työtä? Vai tekisitkö jotain muuta?

Intohimo, arvot ja organisaatiokulttuuri

Delivering Happiness – tuotto, tunne ja tarkoitus (Talentum) ilmestyi suomeksi jo 2013, mutta kirjan viesti yrityskulttuurin ja onnellisuuden merkityksestä on edelleen ajankohtainen. Tiivistettynä kirja kertoo Zappos-verkkokaupan yhden avainhenkilön, Tony Hsiehin kasvutarinan yritteliäästä pikkunassikasta merkittävän yrityksen toimitusjohtajaksi. Matkan varrella hän työkavereineen onnistuu, erehtyy ja ottaa opiksi – lukuisia kertoja. Kirja on suhteellisen kevyttä luettavaa, joten siinä mielessä voin suositella sitä muillekin tällä hetkellä ”puolivaloilla” ajaville.

Helppolukuisuudesta huolimatta Delivering Happiness antaa paljon ajateltavaa. Kirjan ydinviesti sisältää pehmeitä arvoja, joita varsinkin Suomessa on totuttu pitämään vähän hömppänä. Punaisena lankana toimii vahva, kaikenkestävä yrityskulttuuri, joka perustuu avoimuuteen, luottamukseen ja perhemäisyyteen. Vaikka yritys käy alkuvuosinaan monta kertaa konkurssin partaalla, sinnikkyys, vahva kulttuuri ja arvojen mukainen toimintatapa nostavat Zappoksen lopulta uniikiksi miljardiluokan yritykseksi, joka auliisti jakaa oppejaan muille aiheesta kiinnostuneille.

Hsiehin henkilökohtainen urapolku tuo muistoja 1990-luvun lopusta, jolloin Suomessakin elettiin vielä internet-huumaa ja vauhdilla kasvavien start-upien kulta-aikaa. Samaistumispintaa löytyy tässä kohtaa Atlantin molemmin puolin: kun oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saattoi saada lentävän startin bisnekselle. Ajoituksen ja tuurin merkityksestä on kirjoittanut esimerkiksi Malcolm Gladwell kirjassaan ”Kuka menestyy ja miksi” (Outliers). Hsiehkin takoi ensimmäiset miljoonansa tuohon aikaan LinkExchange-yrityksellä, jonka möi Microsoftille, ja lähti sen jälkeen mukaan Zappoksen tarinaan.

Hsiehin ajatukset ovat monella tapaa kiinnostavia ja humaaneja, mutta ihan kaikkea en allekirjoita. Työyhteisön vertaaminen perheeseen toimii mielestäni vain tietyssä elämäntilanteessa, eli siinä, kun ei vielä ole pankin lainoittamaa osoitetta, ei lapsia eikä ehkä puolisoakaan. Jos elämäntilanne muuttuu, on luonnollista – jopa tervettä – että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin työ. Hsiehin tavoin uskon, että monet parhaista ideoista syntyvät epävirallisissa yhteyksissä työkavereitten kanssa (=kaljalla lähibaarissa), mutta ainutlaatuisen yrityskulttuurin rakentamiseen pitäisi riittää se, että on läsnä työlle ja työkavereille ensisijaisesti työajalla. Organisaatiot myös tarvitsevat eri uravaiheessa olevien työntekijöiden näkemystä ja kokemusta. Kaksvitoset jantterit tuovat epäilemättä yritykseen intohimoa ja vauhtisokeutta, mutta perspektiivi puuttuu. Loppuunpalaminen yllättää sitten kolmikymppisenä.

Kirjassa korostetaan, kuinka uusia ihmisiä rekrytoitaessa valitaan nimenomaan omaan yrityskulttuuriin sopivia henkilöitä. Rohkeasti erilaisella rekryprosessilla se on varmasti mahdollista ilman, että porukka homogeenistyy liikaa. Tiedättehän, päädytään palkkaamaan itsensä kaltaisia tyyppejä, joilla on samanlaiset mielipiteet ja ajatukset asioista – varmaankin tuttu tilanne monessa suomalaisessa (teknologiavetoisessa) pk-firmassa.

Aito yrityskulttuurin avoimuus vaatii johdolta hurjasti rohkeutta. Kirjasta saa yleisellä tasolla esimerkkejä mitä tämä rohkeus käytännössä on ja millaista asennetta se yritysjohdolta vaatii. Todellisuushan ei toki ole koskaan niin yksinkertainen ja suoraviivainen kuin miltä se luettuna vaikuttaa. Varmasti Zappoksellakin on omat ongelmansa, vaikka niihin ei kirjassa erityisesti paneuduta.

Ehkä hieman hämmentävänä pidin sitä, että vasta ihan loppumetreillä, sivun 200 tuntumassa Hsieh alkaa puhua kirjan tärkeimmästä viestistä, eli onnellisuudesta. Tähän teemaan – johon nimessä viitataan termillä ”tarkoitus” – olisi mielellään paneutunut syvällisemmin varsinkin työelämää vasten peilattuna. Sainkin tästä idean seuraavaan postaukseen, joten palataan kirjan onnellisuus-teemaan vielä uudestaan.

Sivulla 240 on aika kiinnostavaa juttua, vai mitä?

Ratsia peilikaapilla

Kosmetiikkatuotteiden INCI-lista eli tuoteseloste on kaltaiselleni keskivertokuluttajalle täyttä hepreaa. Kosmetiikka on muutenkin vaikea alue, sillä ristiriitaisia tietoja raaka-aineiden haitallisuudesta tai hoitavuudesta tuntuu riittävän; faktat – ja varsinkin tulkinnat – vaihtelevat sen mukaan, keneltä kysytään.

Koska kuluttajana luottamukseni ei ole kovin korkea alan markkinointia kohtaan, osallistuin keväällä hetken mielijohteesta Uusi alku ihollesi -verkkokurssille. Jos vaikka pystyisin jossain vaiheessa muodostamaan ihan omankin mielipiteen.

Vaikka käytän kosmetiikkaa, erityisesti ihovoiteita atopian hoitoon, en ole koskaan jaksanut perehtyä tuotteisiin kovin syvällisesti. Olen toiminut muutamien ennakkokäsitysteni pohjalta:

  • Apteekista ostettavat tuotteet ovat turvallisia ja keskimäärin tehokkaita.
  • Markettikamasta ei välttämättä ole kovin suurta hyötyä muttei toisaalta haittaakaan. Parempi käyttää edes jotain rasvaa kuin ei yhtään mitään.
  • Edullisetkin kotimaiset tuotteet ovat ihan ok, varsinkin jos niissä Allergia- ja astmaliiton logo kyljessä.
  • Todellinen vaikutus syntyy jossain korkeamman kemian yhdisteissä. Luonnonkosmetiikka ja kaikki itsetehdyt tahnat ovat melko tehottomia ja lähinnä hippeilyä.

Käytännössä kaikki nämä periaatteet menivät nyt uusiksi.

Mielestäni kurssi oli sisältöjen osalta epätasainen, mutta opin kuitenkin paljon, ja sehän on pääasia. Ymmärsin, että talia tarvitaan. Aloin (taas) juoda vettä. Vähensin pesuaineen käyttöä. Kurssin paras anti liittyi juuri INCI-osioon, kuten olin toivonutkin.

Tajusin olleeni täysi idiootti mitä tulee kosmetiikan ostamiseen. Yksi silmiä avaavimmista asioista oli ymmärtää, että iso osa peilikaappini asukkaista – hinnasta riippumatta – ei sisällä juuri mitään oikeasti hoitavaa. Kun aloin tulkata tukisanaston kanssa omia hankintojani, huomasin, että esimerkiksi se kotimainen ”hyvä ja luotettava perusrasva” Allergialiiton suosituksella sisältää lähinnä vettä ja mineraaliöljyä eikä oikeastaan yhtään mitään hyödyllistä. Ensimmäinen tunne oli epäusko – kuinka tämmöisiä tuotteita kehdataan valmistaa, myydä ja ennen kaikkea markkinoida hoitavina? Kestää hetken hyväksyä, että kauppojen hyllyt ovat täynnä ”kosmetiikkahamppareita” eli tuotteita, joita voi sisältönsä puolesta verrata roskaruokaan.  

Mitä muuta opin? Yleisesti ottaen suurin osa tuotteista näyttää sisältävän marginaalisesti – siis todella hävyttömän marginaalisesti – sitä tehoainetta, jolla tuotetta markkinoidaan. INCI-listojen läpikäymistä vaikeuttaa terminologia, siis kemialliset nimet, joita on vaikea muistaa. Ainesosasten lisäksi on ymmärrettävä niiden rooli ja vaikutus tuotteessa. Joskus vähemmän hyödyllinen ainesosa on listan kärkipäässä ja joskus taas ihan lopussa. Tälläkin on merkitystä. Vastoin aikaisempia käsityksiäni uskon nyt, että itsetehdyssä tuotteessa on vaikuttavia ainesosasia taatusti enemmän kuin monessa teollisesti valmistetussa.

Ennen kaikkea tajusin, että laadukkaan kosmetiikan ostaminen vaatii perehtymistä ja aikaa. Tieto lisää tuskaa, ja juuri näin kävi nytkin. Sain vastauksia, mutta ymmärsin myös, että matkani on vasta alussa.

Epäluottamus taannuttaa ihmisen

Pari viikkoa sitten OP Heinonen kysyi postauksessaan, miksi ihminen taantuu työpaikalla. Samaa ongelmaa on ihmetellyt monikin johtaja tahoillaan jo pitemmän aikaa. Keskustelusta huolimatta ilmiö on ja pysyy eikä muutosta tunnu tapahtuvan.

OP Heinonen nostaa keskeiseksi tekijäksi pelon.

Minä nostan johdon suunnalta osoitetun epäluottamuksen, joka aikaa myöten muuttuu molemminpuoliseksi ja synnyttää pelon ilmapiirin. Uskon, että erityisen yleistä tämä on yrittäjävetoisissa firmoissa, missä asenteet ja johtamismallit periytyvät isältä pojalle ilman tervehdyttävää sukupolvien välistä kuilua.

Hieman kärjistäen: jostain syystä yrityksen omistaminen (=minun rahat) johtaa usein asetelmaan, missä kukaan muu kuin yrityksen osakas tai perheenjäsen ei – johtajan mielestä – osaa tai halua ajatella yrityksen etua. Vaikka firmaan olisi vuosien aikana palkattu useita hyvin koulutettuja oman alansa asiantuntijoita, omistaja tietää kuitenkin parhaiten, mikä on ainoa oikea (tai ainakin paras) tapa myydä, markkinoida, hinnoitella palvelut tai tuotteet, johtaa ihmisiä ja hoitaa asiakaspalvelu. Työntekijöiden rooliksi jää lähinnä toteuttaa pomon visiot käytännön tasolla, kyseenalaistamatta. Alainen voi toki esittää omia ideoita, mutta jos ne poikkeavat pomon näkemyksistä, niitä ei lähdetä toteuttamaan. Väistämättä tämä johtaa työntekijäpuolella turhautumiseen ja kokemukseen, ettei omaa osaamista arvosteta. Se, miten ihmiset sitten reagoivat tähän, on yksilöllistä: toiset vaihtavat työpaikkaa, toiset suorittavat mekaanisesti vain sitä mitä käsketään. Eli taantuvat. Seuraavaksi työpaikalla jo vallitseekin henkinen sisäsiittoisuus.

Mistä tämä epäluottamus oikein syntyy? Varmasti joku viisaampi osaisi siihen vastata.

Vaikka ei itse luottaisi, luottamusta voi kuitenkin vaatia muilta. Työskentelin vähän aikaa yrityksessä, jossa johtaja oli rakentanut luottamuksesta itselleen kulttuurisen aseen: hän korosti joka tilanteessa, kuinka sovituista asioista suullinen sopimus riittää ja mitään papereita työsopimusta lukuunottamatta ei tarvita. Kirjallisen dokumentin pyytäminen esimerkiksi myyntipalkkioiden maksuperusteista olisi ollut yksiselitteinen epäluottamuslause johdolle.

Kumma juttu oli kuitenkin se, että vaikka hoidin yrityksen markkinointia ja varastokirjanpitoa, en koskaan saanut tietää mikä oli myymiemme tuotteiden sisäänostohinta. Varastokirjauksia varten sain pomolta paperikopion, missä tuotteiden ostohinnat oli peitetty. En osaa kuvitella mitä vahinkoa olisi aiheutunut, jos olisin tiennyt tuotteiden katteen, mutta ilmeisesti pomo osasi.

Tietojen pimittäminen, monen muun asian ohella, kertoi minulle aika selvästi, etten ollut luottamuksen arvoinen. Kun irtisanouduin, moni suullisesti minulle luvattu asia jäi myös toteutumatta.

Henkinen taantuminen työpaikalla on vahingollista paitsi organisaatiolle myös henkilölle itselleen, koska pitemmän päälle se antaa ihmisille ulkopuolisen tekosyyn omaan kurjuuteen. Töissä on ihan paskaa koska pomo, pettymys omaan urakehitykseen johtuu myös pomosta, ja työstä johtuva turhautuminen ja paha olo on helpoin purkaa kotona, jos töissä on pakko pitää mölyt mahassa.

Vaikka mainitsin esimerkkinä omistaja-yrittäjän, toki vastaavia ongelmia on ihan ”normaaleissakin” yrityksissä, julkisesta sektorista puhumattakaan. Sen kuitenkin olen oppinut, että palkkajohtaja on työntekijälle omistaja-yrittäjää turvallisempi pomo. Yleisesti ottaen mitä vähemmän pomo on sidottu yritykseen omistuksen tai osakkuuden kautta, sitä todennäköisemmin hänen on palkkajohtajana ansaittava asemansa, kehityttävä ihmisenä ja oltava se kuuluisa paras versio itsestään pitääkseen paikkansa myös tulevaisuudessa.

Aidon ja molemminpuolisen luottamuksen rakentaminen lähtee fiksuista pomoista, jotka tietävät, että ihmisiin voi kyllä luottaa. Näitä pomoja vaan on Suomessa toistaiseksi liian vähän.