Minulle kevään ilmastolukupiirin vaikuttavin lukukokemus oli Jonathan Foerin Me olemme ilmasto – miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla? (Atena 2020).

Nautin kirjasta suunnattomasti. Suomenkielinen käännös oli onnistunut ja suurelta osin hyvin luontevaa tekstiä. Vähän väliä vastaan tuli virkkeitä, joihin oli kiteytetty ajatus tai ongelma niin oivaltavin sanoin, ettei sitä voinut ohittaa. 

Kirjassa oli monta kiinnostavaa teemaa, mutta poimin tähän itseäni eniten puhutelleet. 

Emme usko ilmastonmuutokseen

Foer kirjoittaa siitä, miten suuri osa meistä ei oikeasti usko ilmastonmuutokseen. Varsinkin kirjan alkupuolella Foer käy läpi ongelmaa erilaisten historiallisten tapahtumien ja tarinoiden kautta: kuinka paljon maailmassa on kärsimystä (myös) siksi, että viestintuojia ei ole uskottu, koska viesti on ollut niin järkyttävä.

Veroleikkausten vuoksi otetusta velasta voi neuvotella. Rapistunutta infrastruktuuria voi korjata tai korvata. Jopa monet ympäristötuhot, kuten valtemerten kuolleet vyöhykkeet, vesien saastuminen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja metsäkato, voivat olla ja ovat olleetkin peruttavissa. Mutta kasvihuonekaasuista puhuttaessa mielikuva panttaamisesta on järjetön: ei kukaan – ei mikään laitos, eikä mikään jumala – myönnä meille lainaa, jonka kulut ovat tolkuttomasti suuremmat kuin mihin meillä on varaa. Ja vaikka ihmiskunta tuntuisi liian tärkeältä päästää kaatumaan, kukaan ei tule hätiin kuittaamaan velkaamme pois.

Hokemaa ”lasten tulevaisuuden panttaamisesta” on käytetty moninaisissa yhteyksissä. — Joku aina maksaa valinnoistamme. Tiedämme asian mutta emme usko sitä. Panttaamme lasten tulevaisuuden myös elämäntavoilla, jotka aiheuttavat ympäristökatastrofeja tulevaisuudessa.

Sama koskee ilmastonmuutosta: Jos uskoisimme, toimisimme, emmekä vain hokisi että ”tarttis tehdä jotain”. Lopulta se denialistien ryhmä, joka kieltää ilmastokriisin olemassaolon kokonaan, on varsin pieni. Suurempi uhka maapallolle on kansakuntien enemmistö, joka uskoo asiantuntijoita, mutta ei silti tee mitään. He ovat juu kyllä huolissaan, mutta asia on niin vaikea ja monimutkainen, että se on helpompi sulkea pois mielestä ja jatkaa elämää (syömistä, shoppailua, matkustamista) kuten tähänkin asti. Sitä, että globaalisti katsottuna me suomalaiset elämme maapallon kantokyvyn ylittävässä yltäkylläisyydessä, ei haluta myöntää. On helpompi osoitella sormella muita maita ja ihmisiä kuin laskea rehellisesti oma hiilijalanjälki ja tehdä oikeasti vaikuttavia toimenpiteitä sen pienentämiseksi. Myös muiden osoittelu ja oman roolin vähättely on yksi denialismin muoto.

Yhteiskunnalliset rakenteet ylläpitävät vanhaa ja estävät muutoksen etenemistä

Toinen tärkeä teema on toiminnan muutoksen ja poliittisten päätösten esteenä olevat yhteiskunnalliset rakenteet ja kannustimet, joilla toimintaamme ohjataan. Ja miten asia lopulta menee: synnyttääkö motivaatio toimintaa vai toiminta motivaatiota?

Rakenteet kannustavat tekemään tiettyjä asioita ja jättämään tekemättä jotain toisia asioita.

”Käsitteelliset tapahtumat – – kuten ilmastonmuutos – – tarvitsevat rakenteita, jotka mahdollistavat tunteita herättäviä tekoja. Uudet rakenteet puolestaan tarvitsevat arkkitehtejä ja vanhojen rakenteiden purkamista, vaikka olisimmekin vanhaan niin tottuneita, ettemme enää edes näe sitä.”

Ajankohtaisena esimerkkinä täältä Suomesta voisi nostaa vaikkapa kaupunkikeskustojen elinvoiman heikkeneminen, jota mitataan – yllättäen – kulutukseen perustuvin mittarein. Täällä Jyväskylässä asiaa on surkuteltu jo pitkään ja yhteiseksi pahikseksi on nostettu kallis pysäköinti*. Viimeisimpänä pelastusrenkaana ehdotetaan maksutonta pysäköintiä viikonloppuisin – eli halutaan tarrautua tuttuun ja turvalliseen ylikulutuksen petaamiseen ja autoilun lisäämiseen – molemmat mitä suuremmassa määrin meneillään olevan ilmastokriisin kannalta vääriä signaaleja. 

Entä, jos kaupunkikeskustojen vetovoimaisuutta mitattaisiinkin ilmanlaadulla, julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun saavutettavuudella, yleisellä viihtyisyydellä, vihreydellä (kuten puita per neliökilometri), melutasolla ja tapahtumilla? Miltä tulokset näyttäisivät?

Ruokavaliomuutos on ainoa realistinen tie nopeaan päästöjen vähentämiseen

Foer ei usko, että millään päästövähennyksillä ehditään saada ilmaston kannalta riittävän nopeita muutoksia. Ainoa keino olisi luopua tai vähentää merkittävästi eläinperäisten tuotteiden syömistä. Lihatuotannon ilmastovaikutus on valtava – kuten Foer kirjassa osoittaa – yhdessä välillisten vaikutusten kanssa jopa puolet kaikesta ilmastokuormasta. 

Hänen ehdotuksensa on, että ihmiset jättäisivät eläinperäiset tuotteet kokonaan pois aamiaiselta ja lounaalta, mutta halutessaan nauttisivat niitä päivällisellä, joka on monelle päivän kulinaristinen kohokohta (ainakin Yhdysvalloissa). Perusidea on sovellettavissa mihin tahansa kulttuuriin: eläinperäiset raaka-aineet ”säästetään” päivän tärkeimmäksi koetulle aterialle oli se sitten lounas, illallinen tai jotain muuta. Ajatus on yksi tapa toteuttaa fleksaamista, eli kasvisruokavalion painottamista ilman että kokonaan siirtyy vegaaniksi. 

Eläinperäisten tuotteiden karsiminen lautaselta on todennäköisesti tärkein yksittäinen teko, jolla yksilö voi hillitä ilmastonmuutosta. Sillä on todennettu, merkittävä vaikutus ympäristöön, ja kollektiivisesti tehtynä se vaikuttaisi kulttuuriin ja markkinoihin voimallisemmin kuin mikään mielenosoitus.

Ilmastonmuutoksesta ei saa tarinaa – vai saako?

Ihmiset rakastavat tarinoita, mutta ilmastonmuutoksesta ei saa hyvää tarinaa – vielä. 

”Melkein kaikki yritykset tarinallistaa maapallon kriisi ovat joko scifiä tai kuitataan siksi. Ilmastonmuutoksesta on kovin vähän tarinaversioita, joita päiväkodin lapset voisivat esittää, eikä yhtäkään, joka liikuttaisi heidän vanhempansa kyyneliin.”

Ehkä meidän pitäisikin oikeasti alkaa kertoa tarinoita menneessä muodossa, kuin 100 vuoden takaisina asioina. Esimerkiksi: ”Ihmiset tiesivät, että heidän elämäntapansa tuhoaa maapallon ja ihanteellisen elämän mahdollisuudet tulevaisuuden sukupolvilta, mutta he eivät välittäneet. Heille oli tärkeintä saada tehdä ja kokea kaikkia niitä asioita, mitä maailma juuri nyt tarjosi. He halusivat nauttia elämästä, shoppailla uusia vaatteita ja kauniita tavaroita, ajella autoilla, (koska se oli mukavaa ja kätevää), syödä meheviä pihvejä, (koska liha on niin hyvää), matkustaa monta kertaa vuodessa kaukaisten maiden lämpöön karkuun yhä pimeämpiä talvia, ja asua ruhtinaallisen isoissa ihanissa taloissa. He eivät olleet vastuussa kellekään. Maailma oli heitä varten ja heillä oli oikeus nauttia elämästä.”

Millaista tulevaisuutta ennustaisit sivilisaatiolle, joka yhdessä toimien pelastaa kotinsa? Se päätös paljastaisi luonteemme ja muuttaisi meitä. Ottamalla tarvittavan harppauksen – ei uskomalla vaan toimimalla – tekisimme paljon muutakin kuin pelastaisimme planeetan. Tekisimme itsestämme pelastamisen arvoisen.

Sitaatit Jonathan Foer: Me olemme ilmasto.