Hyvät, pahat ja rumat muovipakkaukset

Millainen on hyvä muovipakkaus kiertotalouden näkökulmasta? Jos kysyt asiantuntijoilta, heiltä saat varmasti säntillisesti sekä elinkaari- että muut laskennalliset näkökulmat huomioivan insinöörivastauksen.

Jos nyt ohitetaan se itsestäänselvyys, että pakkauksen tehtävä on suojata ja pitää elintarvike tuoreena mahdollisimman pitkään, oma ykköskriteerini on selvä: systeemisesti suunniteltu pakkaus. Systeeminen suunnittelu tarkoittaa, että pakkausta ei suunnitella (vain) elintarviketta valmistavaa yritysasiakasta varten, vaan sopimaan osaksi yhteisiä kiertotalouden prosesseja. 

Systeemisen suunnittelun perusperiaatteet

Tiivistettynä systeemisen ajattelun perusperiaatteet pakkaussuunnittelussa (Sustainable packaging -kurssia mukaillen) ovat:

  • Suunnittele pakkaus samalla kun kehität itse tuotetta (PPC = product-package-combinations). 
  • Ota vastuullisuus- ja kierrätettävyysnäkökulmat huomioon suunnittelussa alusta asti. Suunnittele myös tuotteen ja sen pakkauksen elinkaaren päättyminen. 
  • Tee yhteistyötä kaikkien niiden tahojen (kuten kuluttajien, kierrätysasiantuntijoiden, vähittäiskaupan) kanssa, jotka osallistuvat tuotteen käyttöön tai käsittelyyn jossain sen elinkaaren vaiheissa. 

Kiertotalous venyttää tuotteen elinkaarta

Lineaaritaloudessa sekä tuote että pakkaus käytetään kerran, minkä jälkeen molemmista – vähintäänkin pakkauksesta – tulee jätettä. Jos ajatellaan lähes mitä tahansa tavallista, muovista elintarvikepakkausta, sen käyttöikä on pakkauksen kestävyyteen nähden häkellyttävän lyhyt.

Kiertotaloudessa tuotteen kierrätyksen sijaan kaikkein tärkeintä on jatkaa tuotteen käyttöikää mahdollisimman pitkään. Tuotetta hoidetaan, huolletaan, korjataan ja vasta viimeisenä vaihtoehtona se kierrätetään uudeksi materiaaliksi. 

Elintarvikkeiden ja niiden pakkausten osalta asetelma ei ole näin yksinkertainen. Kun elintarvike on kulutettu, pakkauksesta tulee jätettä – paitsi, jos se on uudelleenkäytettävä. Jos tämä ei ole mahdollista, vähintäänkin pakkauksen (pakkausmateriaalin) tulisi olla helposti uudelleenkierrätettävä. Helposti kierrätettävässä pakkauksessa ei ole turhaa kikkailua. Se on mieluiten monomateriaalia, eli tehty esimerkiksi yhdestä muovilajista, jolloin se on helppo kierrättää uudeksi raaka-aineeksi. Jos pakkaukseen on pakko sisällyttää montaa eri materiaalia (tai muovilajia) ne pitäisi pystyä erottelemaan toisistaan helposti, jotta käyttäjä pystyy lajittelemaan materiaalit oikein.

Kierrätysmateriaalien yleistymistä hidastaa pakkausten heikko kierrätettävyys – viime kädessä siis huono pakkaussuunnittelu

EEA:n tuoreen selvityksen mukaan kierrätysmateriaalien käytön suurin este on neitseellisen raaka-aineen halpa hinta. Toiseksi suurin este on tiettyjen pakkausten hankala kierrätettävyys. Hankalasti kierrätettäviin pakkauksiin törmääkin käytännössä joka päivä. 

Tähän postaukseen olen koonnut esimerkkejä mielestäni hyvistä ja huonoista muovipakkauksista. Nämä arviot ovat täysin subjektiivisia ja omaan arvomaailmaani sovitettuja.  Kuten mainittua, insinööreillä on tähän aiheeseen vähän eri näkökulma. 

Toivottavasti tämä postaus inspiroi myös sinua tutkailemaan seuraavan kauppareissun yhteydessä tekemiäsi valintoja juuri pakkausten kierrätettävyyden näkökulmasta. Jos koodi 07 toistuu erityisen usein, kannat kotiisi huonosti kierrättyviä muovipakkauksia.

Muovipakkausten kierrätys perustuu siihen, että se tehdään meille helpoksi ja mielekkääksi. Mielekkyyttä lisää, jos voin uskoa että ”vaivannäön” seurauksena pakkaus oikeasti palaa kiertoon uutena materiaalina eikä päädy energiajätteeksi eli poltettavaksi. Jostain syystä Suomessa tästä asiasta ei haluta kauheasti puhua. Ihmisten halutaan lajittelevan kaikki muovipakkaukset, mutta ihan yhtä tärkeää olisi puhua pakkausten kierrätettävyydestä ja sen parantamisesta.

Kuluttajina voimme vaatia yrityksiltä paremmin kierrätettäviä pakkauksia. Meidän pitäisi tehdä niin.

Hyvät muovipakkaukset

Minulle hyvä muovipakkaus on sellainen, joka on helposti kierrettävää monomateriaalia tai se on jo valmiiksi kierrätettyä muovia. Ensimmäisen kriteerin täyttää yleensä helposti 05-merkinnällä varustetut eli polypropeenipakkaukset. Ne ovat tyypillisesti kestäviä ja kotikäytössä jopa uudelleenkäytettäviä. Polypropeenin kierrättämisessä on ollut maailmalla haasteita, sen kierrätysaste on ainakin ollut alle 1 %:n (USA:ssa). Tilanteen parantamiseksi tehdään onneksi myös työtä. Suomessa polypropeenia kierrätetään kuulemma hyvin, mutta toistaiseksi kierrätyspakkauksia ei ole tullut vastaan. Olisi kiinnostavaa tietää, minne muovinkeräykseen laitettu PP-pakkaus lopulta päätyy.

Käytännössä kaikki ”hyviksi” valitsemani pakkaukset ovat polypropeenia tai PET-muovia. Ihan täydellisiä nekään eivät toki ole. 

Lindahls turkkilaisen jogurtin muovipakkaus
Lindahls turkkilaisen jogurtin pakkaus on ollut otsikoissa viime aikoina ihan muista syistä, mutta minulle tämä pakkaus (ihmeellisestä kahvasta huolimatta) edustaa hyvää kierrätettävyyttä: se on monomateriaalia (05 eli polypropeeni) eikä siinä ole (edelleen kahvaa lukuun ottamatta) mitään ylimääräisiä kikkailuja. Pakkaus on hyvin kestävä, joten sen elinkaarta voi helposti pidentää käyttämällä sitä muun ruoan säilytykseen ennen muovinkeräykseen lajittelua. 

Onko käytännöllisempää arkirasiaa kuin neliskanttinen ”entinen” karkkirasia? Se on tiivis, kestävä ja sopii elintarvikkeiden säilytykseen. Tämäkin PP-rasia on ollut jo jonkin aikaa ”jatkokäytössä”. Kun se ei enää toimi, se lähtee lajitteluun. Läpinäkyvä (väritön) materiaali tekee siitä myös käytännöllisen raaka-aineen.
Yleensä pussimaisista pakkauksista (kuten karkkipusseista) löytyy koodi 07, eli ne ovat vaikeasti kierrätettäviä monikerrospakkauksia. Onneksi on poikkeuksiakin. Tämä Pirkan siemenpussi on niinikään polypropeenia (05). Selvästi on mahdollista tehdä pussimainen pakkaus vain yhdestä muovilaadusta.
Myös valtaosa patukoista ja kekseistä on yleensä pakattu monikerroskääreisiin, joiden tunnus on 07. Tämä välipalakeksi on pakattu polypropeenimuoviin (PP, 05). Pisteet siitä!

Kierrätysmuoveista omaan silmään on osunut parhaiten PET-muovi eli RPET. Niitä on näkynyt eniten noutoruokapakkauksissa sekä muutamissa elintarvikkeissa.

Koronakevään aikana tuli tilattua jonkin verran ruokaa kotiin. Takeaway-annoksissa oli usein mukana Dunin 100 %:sti kierrätettyjä muoviosia, kuten tämä kansi.
VegMe-pakkaus kierrätysmuovista
VegMe on ilahduttanut positiivisesti paitsi tuotteena, myös pakkauksena: nk. muovitarjotin on vähintään 85 %:sti RPET:iä eli kierrätettyä PET-muovia.
Myös Pirkka-miniluumutomaatit on pakattu 100 %:een RPET-pakkaukseen. Loistava juttu.
Felixin ketsuppipakkaus on minun näkökulmastani hyvä pakkaus: korkki on PP:tä ja se on vaivatta irrotettavissa erilleen, pullo puolestaan PET-muovia. Etiketti irtoaa jämäkkyydestä huolimatta kokonaisena. Helppo kierrättää.

Pahat muovipakkaukset

Pahat muovipakkaukset ovat sellaisia, joiden oikeaoppiminen lajittelu ja kierrättäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Ne ovat yhdistelmämateriaaleja, joiden todennäköisyys päätyä uudelleen raaka-aineeksi on huono. Ne on suunniteltu vain asiakkaan tarpeisiin ja kiertotalousnäkökulma on jätetty huomiotta.

Oman listani ykköspahis on edelleen Atrian vakuumijauhelihapakkaus, joka on täysin kierrätyskelvoton monikerrospakkaus. En ikinä osta ko. tuotetta enkä viitsi laittaa siitä edes kuvaa.

Myös Culinessen pakkaus on yksi kammottavimmista mitä tiedän. Olen ryhtynyt välttelemään näitä tuotteita juuri siitä syystä, että pakkaukset ovat niin hankalia. Valitsen levitteen, joka käy myös paistamiseen.
1. Pakkauksessa ei ole mitään kierrätysmerkintää tai -ohjetta. Oikein kovasti jos syynäilee valon kanssa niin pohjasta voi tunnistaa PET-merkinnän, mutta kuluttajille pullossa ei ole mitään ohjeita.
2. Pakkauksessa on täysin turha ”sukka” eli erillinen muovikerros. Moniko muistaa leikata (niin leikata, koska muuten sitä ei saa irti, toki repimistäkin voi yrittää) tämän irti pullosta? Sukka on irrotettava ennen lajittelua, sillä se on eri muovia kuin itse pullo.
3. Pullon korkki on ilmeisesti myös eri materiaalia kuin pullo, mutta korkkia on ”pultattu” kiinni runkoon ja mahdotonta irrottaa käsivoimin. Olo on hieman hengenvaarallinen, kun yritän saksilla osua oikeaan kohtaan runkoa korkin irti leikkaamiseksi. En usko, että kovin moni on valmis näkemään tämän vaivan. Eikä tätä pulloa saa edes helposti siedettävän puhtaaksi. Argh, mikä pakkaus!
Katsokaa nyt tätä rivistöä. Joku salaliitto on kyseessä, sillä kaikki pakkaukset perustuvat samaan, yhtä huonosti käsiteltävään pakkausformaattiin. Mistä tämä johtuu?
Mielelläni lajittelen tämän Foodinin patukan pakkauksen muovinkeräykseen, mutta mahtaako se päätyä uudelleen raaka-aineeksi? Vahvasti epäilen. Jo merkintä 07 kertoo ettei ole helppo homma, lisäksi tässä on jotain foliontyyppistä sisällä. Kuten Elovena-pakkauksen kohdalla on nähtävissä, myös patukoita pystyisi pakkaamaan monomateriaalipakkauksiin. Miksi näin ei tehdä?
Kaikenlaiset vakuumipakkaukset, kuten nakki-, jauheliha-, pekoni-, juusto- ja vastaavat pakkaukset, aiheuttavat minussa suurta ärtymystä. Ne ovat poikkeuksetta monikerrospakkauksia, jotka päätyvät suurella todennäköisyydellä poltettavaksi. Onko tosiaan niin, etteivät nakit selviä ehjinä, jos ne pakataan kierrätettävämpään pakkaukseen? Pakkaussuunnittelun yksi strategia on ”rethink”. Entä jos näiden vakuumien tilalle mietittäisiin uusi ratkaisu ihan puhtaalta pöydältä, ilman lineaaritalouden painolastia? Mitä syntyisi?

 

Rumat muovipakkaukset

On varmasti olemassa ihan visuaalisestikin rumia pakkauksia, mutta tässä kohtaa rumuus on, jos ei vahingollista, enemmän henkistä, ärsyttävää ja epätaloudellista. Suurta ärsytystä aiheuttavat usein etiketit, joita ei saa helposti irti. Ne on joko niin tiukasti kiinni ettei niitä saa kunnolla irti tai ne yksinkertaisesti silppuuntuvat irti vain pieninä hiutaleina.

Alpro Soyan pakkauksessa on neljää eri pakkausmateriaalia: kahta eri muovia (kansi ja purkki), folio-välikansi ja kartonkikuori. Pakkauksessa hehkutellaan kyllä vegaanista ja ympäristöystävällisesti tuotettua sisältöä, mutta mitään ohjetta pakkauksen kierrättämiseksi ei anneta. Osat on onneksi helposti irrotettavissa toisistaan, mutta palapeliltä tämä enemmän vaikuttaa kuin vastuulliselta pakkaukselta.
Kuinka moni teistä on joskus tuskastuneena yrittänyt irrottaa muovipakkauksen etikettiä? Etikettihän pitäisi irrottaa pakkauksesta ennen lajittelua. Tämä Muumi-pastillirasia on käytännössä monomateriaalia, mutta etikettiä ei saa irti millään. Ei ainakaan millään normaalilla vaivannäöllä.
Muovipakkaus, joka on polypropeenia – mutta musta. Asiantuntijat kehottavat (tietysti) kierrättämään myös mustan muovin, mutta en ole kuullut, että käyttöön olisi otettu mitään uutta teknologiaa (vaikka niitä kehitetäänkin) joka olisi mullistanut mustan muovin mekaanisen kierrätyksen. Miksi tästä asiasta pitää tehdä ongelma? Miksi pitää ylipäätään olla mustia pakkauksia?

Summa summarum: yksinkertainen on kaunista, myös pakkaussuunnittelussa. Olisipa hienoa, jos Suomessakin päästäisiin eroon ”hömppäpakkauksista” ja suunniteltaisiin vain sellaisia, jotka 1. ihmisten on helppo lajitella kierrätykseen ja 2. aidosti ovat kierrätettäviä ja siten vastuullisesti toteutettuja.

Lisätietoja ja ohjeita: Design for Recycling

Kaikille ei-insinööreille suosittelen myös edX:n Sustainable packaging in Circular Economy -peruskurssia.

0

Energia on valuuttaa

Voittamisen anatomia -kansikuva

Lukuprojektini ovat edistyneet viime aikoina hitaasti. Aloitin Aki Hintsa – Voittamisen anatomian (Oskari Saari, WSOY 2015) vuosi sitten, heti Alex-kirjan perään. Välissä tuli luettua jotain muutakin, mutta ehkä oli vain hyvä että annoin tälle kirjalle aikaa.

Moni tuntemani ihminen on jo lukenut Voittamisen anatomian ja varmasti onnistunut tunnistamaan muutostarpeen myös omassa elämässään. Siksi en lähde tarkemmin avaamaan kirjan tarinaa ja aiheita.

Kriitikkoäänet sanovat, ettei kirjassa ole mitään uutta. Jos pilkotaan sisältö ”raaka-ainetasolle”, niin ei varmasti olekaan. Kaikkihan me jo tiedämme, että ihmisen pitäisi tunnistaa arvonsa ja elää niiden mukaisesti, asettaa itselleen tavoitteita, syödä, nukkua ja liikkua oikein ja riittävästi. Mutta kysymys ei olekaan kirjan teemoista, vaan miten ne esitetään. Analogia on yhteneväinen palvelu- tai tuotekehitykseen: samoista raaka-aineista voi syntyä täysin erilainen lopputulos toteuttajasta ja innovaatiosta riippuen. 

Voittamisen anatomian voima on erityisesti Oskari Saaren ansiota. Kirja on todella hyvin kirjoitettu. Se on vahvasti tarinallinen (ja samalla elämäkerrallinen) tietokirja, joka rakentaa rauhassa henkilökuvaa Aki Hintsasta hänen arvomaailmansa ja asiakastyön kautta. Minä, joka en ole piirun vertaa kiinnostunut F1-maailmasta (ja ilmastokriisin myötä vielä vähemmän) ja jolle formulakuskit kaikki näyttävät samoilta lippispäiltä astronauttihaalareissaan, aukesi paljon uusia näkökulmia. Ymmärrys omasta identiteetistä, arjen kuormitus, stressi ja heikko ote omaan hyvinvointiin ovat yleisiä ongelmia riippumatta siitä oletko formulakuski, yritysjohtaja vai tavallinen ihminen.

Miksi kirja kannattaisi lukea? Monet Hintsan opeista ovat lopulta hyvin yksinkertaisia eivätkä vaadi kovin suuria muutoksia arkeen. Kuten kirjassa todetaan, muutosten tekeminen on helppoa, niistä kiinni pitäminen vaikeaa. Yksi itselle keskeinen viesti on muistakin yhteyksistä tuttu: manage your energy, not your time. Energia on valuuttaa, joka nousee arvoonsa elämän haastavissa tilanteissa. Varsinkin pikkulapsiaika sai minut ymmärtämään henkilökohtaisen energiankäytön arvon. Liian paljon keskitymme ajankäyttöön eikä siihen, miten hallitsemme energiaamme. Kenestäkään ei ole iloa tai arvoa muille, jos ei huolehdi omasta hyvinvoinnistaan. Palautumisen tärkeydestä on onneksi viime aikoina ryhdytty puhumaan enemmän. 

Kirja on julkaistu keväällä 2015, puolitoista vuotta ennen Aki Hintsan menehtymistä syöpään. Kirjan loppupuolella Hintsa on jo väsynyt, suunnittelee irtautumista formulasirkuksesta ja keskittymistä omaan klinikkaansa Sveitsissä, mutta jatkaa sitten kuitenkin vielä yhden kauden Ron Dennisin pyynnöstä. Ei ole aina helppo elää kuten opettaa. Tämä on myös kirjan viimeinen oppi ja muistutus: aikamme on rajallinen. Varmista, että elät sen onnellisena ja omien arvojesi mukaisesti niiden ihmisten ympäröimänä, jotka ovat sinulle tärkeitä.

0

”Pelolla ei siirretä vuoria”

HBO Nordicilla on esitetty kevään ajan mielenkiintoista, 1970-luvulle sijoittuvaa Mrs. America – sarjaa, missä Yhdysvaltain perustuslakia täydentävää sukupuolten tasa-arvoa (ERA=equal rights amendment) ajavan feministisen liikkeen vastustajaksi nousee ”perhearvojen puolesta taisteleva” konservatiivinaisten ryhmittymä Phyllis Schlaflyn johdolla. 

Sarja on fiktiivinen, mutta kuvaa todellisia tapahtumia pääosin todellisuudessa eläneiden henkilöiden kautta. Republikaaninaisten Stop ERA -kampanjointi onnistui hidastamaan tasa-arvolain lisäyksen läpimenoa, ja samaan aikaan tapahtuneet muut poliittisen ilmapiirin muutokset vaikuttivat lopulta siihen, että lain ratifiointiin vaadittu määrä osavaltioita jäi määräajassa saavuttamatta. Nyt, 40 vuotta myöhemmin, lisäyksen on vihdoin ratifioinut 38 osavaltiota, mutta republikaanivaltainen senaatti on viestittänyt, että se tuskin ottaa aloitetta käsittelyyn. 

1970-luvun alun Yhdysvalloissa feminismillä oli poliittista valtaa (ja feministeillä solidaarisuutta), jota on tänä päivänä vaikea hahmottaa. STOP ERA -kampanjoinnin vahvistama poliittinen polarisoituminen sen sijaan kuulostaa hyvinkin tutulta. Sarja kannattaa katsoa myös kiinnostavien näyttelijäsuoritusten takia. Cate Blanchett säteilee arvokkaan ja kliseisen konservatiivirouva Phylliksen roolissa ja feministiryhmien riveissä on monta eri sarjoista tuttua karismaattista naisnäyttelijää. 

Bella Abzug (Margo Martindale) ihmettelee, eikö Betty Friedania (kuvassa, Tracey Ullman) harmita, ettei tätä enää pidetä radikaalina. Radikaalius ei ole itseisarvo – myös ilmastokriisin torjunta tehostuu, kun sen parissa työskentely muuttuu ihmisten mielissä valtavirraksi.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut poliittisesta historiasta eikä Yhdysvaltojen feministisen liikkeen tarina ollut tuttu, joten sarja herätti minussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mrs. America tarjoaa kuitenkin jo sarjana monta yhtymäkohtaa tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin. 

Vaikka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1970-luvulle, käy hyvin selväksi miten aikaavievää ja vaativaa vaikuttamistyö jo tuohon aikaan oli. 2020-luvulla meillä on käytössämme digitaaliset sosiaalisen median työkalut, joiden vuoksi vaikuttamistyötä on helpompi tehdä, teoriassa. Keskivertoihmisten näkökulmasta keskenään ristiriitaisten viestien määrä on tänä päivänä käsittämätön. Valehtelusta ei seuraa ”juuri mitään”. Eikä poliittinen vaikuttaminen useimmiten sovi keskivertoihmisen prioriteetteihin tai tuntiraameihin – eikä yksilövetoiseen arvomaailmaan. Yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaminen kiinnostaa vasta, kun se koskettaa henkilökohtaisesti omaa arkea ja hyvinvointia.

Sarja osoitti omalta osaltaan, miten tärkeää yhteistyö ja yhteiset pääviestit ovat. Esimerkiksi ilmastokriisin torjunnassa vaikuttamistyötä tehdään monella rintamalla ja eri yhteisöissä. Vaikka kaikkia toimijoita tarvitaan, on pirstaloituminen myös ongelma: se tärkein yhteinen ydinviesti ja siihen linkittyvät konkreettiset muutostavoitteet jäävät viestinnällisesti puuttumaan.

Ilmastokriisikeskustelussa lähtökohtaisesti tilanne on myös hyvin vakava: suurin draiveri on pelko – kaikesta siitä kauheudesta, mitä tapahtuu, jos nyt ei toimita. Mrs. America -sarjan loppupuolella joku feministeista toteaa, että ”pelolla ei siirretä vuoria”. Näinhän se on. On huomattavasti selkeämpää ajaa asiaa, jossa pelon hallinta ei ole niin keskeistä kuin ilmastokysymysten osalta. Ja valitettavasti meillä tuntuu olevan vielä pitkä matka myös siihen, että ilmastokriisin torjuminen olisi valtavirtaa.

0

Voiko kiertotalous onnistua ilman kulutuksen vähentymistä?

Päiväkodin kaide

Iltaharrastusten vähentyessä otin työn alle pari helpohkoa edX:n kiertotalousverkkokurssia. Peruskurssi oli mielenkiintoista luettavaa ja katseltavaa, sillä keskieurooppalainen toteutus tarjoaa vähän uutta näkökulmaa Suomessa näkemääni kiertotalouskeskusteluun. 

Kurssin loppupuolen moduulissa keskusteltiin metallien kierrättämisestä. Videolla professori kehottaa opiskelijaa arvaamaan, miten kauan kestää, että alumiini kiertää (lähes) 100 %:sti niin, että tarve (inflow) ja kiertoon vapautuva alumiini (outflow) ovat tasapainossa eikä neitseellistä alumiinia enää tarvita. Minun arvaukseni taisi olla 30 vuotta, mikä tuntui vähän pessimistiseltä. No, sehän oli todella raskaasti pieleen. Oikea vastaus: 100 vuotta. 

100 vuotta on ihan käsittämättömän pitkä aika – emme edes tiedä millaista elämä ekokriisin keskellä on 100 vuoden päästä. Mihin näin pitkä aikajänne perustuu?

Yksi peruste on tietysti se, että metallina alumiini ”sitoutuu” tuotteisiin hyvin pitkäksi aikaa. Suurempi syy on kuitenkin se, että niin kauan, kun maapallon väestömäärä, elintaso ja kulutus kasvavat, markkinoille ei tule vapautumaan riittävästi alumiinia, jotta kasvavaan kysyntään pystyttäisiin vastaamaan. Tarpeeksi korkeaan kierrätysasteeseen päästään vasta kun kulutus tasaantuu, ja outflow ja inflow ovat balanssissa. Väestökasvuennusteen mukaan kasvu tasoittuu noin seuraavan sadan vuoden päästä. Tällöin myös raaka-aineiden tuotanto ja kulutus voisivat tasoittua. 

Vähän mittakaavaa. Primary aluminium production: http://www.world-aluminium.org/statistics/primary-aluminium-production/#linegraph

Tämä sama ilmiö taitaa toteutua muidenkin raaka-aineiden kohdalla. Vaikka kierrätysmateriaaleja hyödynnetään koko ajan enemmän, niiden suhteellinen osuus kokonaistarpeesta vähenee. Kulutus kasvaa nopeammin kuin kierrätysaste.

Onko siirtyminen kiertotalouteen siis suuri ja saavuttamaton unelma maailmassa, jossa kulutus vain kasvaa?

Kun suomalaiset puhuvat kiertotaloudesta vaihtoehtona lineaaritaloudelle, keskusteluissa keskitytään paljon fossiilittomaan energiantuotantoon ja raaka-aineiden kiertoon. Tämä on luonnollista, sillä neitseellisten luonnonvarojen järjetön ylikäyttö tuhoaa pallomme. Raaka-aineiden kierrätys on keskeinen keino edistää kiertotaloutta, luoda uutta liiketoimintaa ja työpaikkoja ja ennen kaikkea vähentää merkittävästi päästöjä. Ilmastonmuutoksen hidastamisen näkökulmasta erityisesti autoihin ja rakennuksiin sitoutunut teräs, betoni, alumiini ja muovi pitäisi saada kiertämään

Kiertotalous kuudessa minuutissa.

Insinöörivetoisessa kulttuurissamme paljon vähemmän keskustellaan kiertotalouden edellyttämästä talouden ekosysteemistä ja välttämättömästä ostokäyttäytymisen muutoksesta. Muutoksen tarpeesta puhutaan paljon, mutta miten ja milloin tämä muutos tehdään, mitä se meiltä konkreettisesti edellyttää – tämä muutoksen polku jää välillä epäselväksi. 

Onneksi kiertotaloudessa ei ole kyse pelkästään raaka-aineista. Yhtä lailla kyse on

  • palvelutaloudesta, jossa hyödykkeitä tuotetaan ja käytetään palveluna. Mikään (paitsi oma asenteemme ja omistaminen vaurauden symbolina) ei estäisi meitä siirtymästä jo nyt palvelutalouteen esimerkiksi liikenteen, pukeutumisen tai vaikkapa sisustamisen osalta. Ehkä kiertotalouden rinnalla tulisikin puhua palvelutaloudesta (tai palvelu- ja kiertotaloudesta).

Erityisesti ympäristöalan asiantuntijat korostavat systeemisiä ratkaisuja ja totta kai, ilman niitä emme voi onnistua. Mutta ajan henkeen kuuluu, että kun fossiililobbarit lompakkoineen kuiskivat kulisseissa, poliitikot eivät saa tehtyä näitä isoja, välttämättömiä päätöksiä ilman kansan vahvaa painetta tukea. Kun saamme ihmiset muuttamaan arvojaan ja asenteitaan, he myös äänestävät niiden pohjalta ja vaativat poliitikoilta oikeita päätöksiä. Arvo- ja asennemuutos synnyttää kierteen, missä päättäjät joutuvat tai saavat tehdä parempia päätöksiä, ja päätökset muokkaavat puolestaan ihmisten asenteita.

Vaikka alumiini ei kiertäisi kunnolla vielä sataan vuoteen, suljettu kierto voidaan saavuttaa arvojen, asenteiden, päätösten ja tekojen syklissä.

Palvelutaloudessa kysymys on businessmalleista, joita on mahdollista rakentaa jo nyt.

0

Koronapandemia on vasta myrskyvaroitus

myrsky avaruudesta
Kuva: Pexels.

Tällä hetkellä kaikkien huomio on koronassa. Nökötämme kotona, tuijotamme myrskypilviä ja odotamme tilanteen menevän ohi, ja kun niin tapahtuu, jatkamme elämää business as usual. Todellisuudessa pahempaa on tulossa, sillä ilmastonmuutoksen osalta mikään ei ole muuttunut. Muutos on jo täällä ja me olemme myöhässä.

Koronapandemia tiivistää meidän ihmisten arvot ja tavan ajatella ja toimia. Moni ilmastoaktivisti uskoo ja ennen kaikkea toivoo, että epidemian jälkeen maailma ”tulisi järkiinsä” ja tekisi kaikkensa ilmastokriisin hidastamiseksi. En pidä tätä kovin todennäköisenä. Kuten moni sosiaalipsykologi on ansiokkaasti todennut jo aikaisemmin, ihmisen on helpompi reagoida todelliseen, henkilökohtaiseen ja aktiiviseen uhkaan. Ilmastonmuutos on edelleen abstrakti ja etäinen, ”ei koske mua”.

Jotta ihminen muuttaisi käyttäytymistään pysyvästi, muutospaineen tai -tarpeen pitäisi tulla sisältä.

Koska paine tulee nyt ulkoa, odotettavissa on seuraavaa:

Ihmiset eivät vähennä koronan myötä kulutusta, päinvastoin. Vaikka kaduilla on hiljaista, verkossa käy kuhina. Verkkokauppojen liikenne kaksinkertaistui parissa viikossa, Posti kulkee kotiin asti ja pakettiautomaatit pullistelevat. Tilanne kiteyttää oivallisesti, kuinka vahvasti mielihyväkokemuksemme ja vapaa-ajanviettotapamme on kytketty kuluttamiseen. Vaikka erikoiskauppoihin ei pääse, jotain on pakko ostaa. Kun liikkumis- ja kokoontumisrajoitus joskus poistuu, oma veikkaukseni on, että valtava paine ostamiseen, elämyksiin ja matkustamiseen purkautuu vaan entistä rajummin.

Ihmiset priorisoivat henkilökohtaisia oikeuksiaan ohi yhteisen edun, loppuun asti. Tämä ei tule muuttumaan koronan jälkeenkään. Riskiryhmärajoituksia, mökkeilyrajoituksia ja kokoontumisohjeita uhmaavia riittää jo nyt. Ihminen on todella taitava selittämään itselleen, miksi juuri minun päätökseni priorisoida oma tarve ohi yhteisen edun ei vaaranna ketään – ja voi olla jopa hyödyksi. 

Päästöjen hetkellinen putoaminen ei tarkoita pysyvää tilaa. ”Lentopaastoa” seuraa helposti moraalinen valtuutus: kun rajoitukset ja karanteenit ovat ohi, kompensoidaan menetetty kevät ja lennetään syksyllä kahta kauheammin. Parantunut ilmanlaatu ja Venetsian kirkasvetiset kanaalit unohtuvat nopeasti. Eikä niitä kohta ole enää tarjollakaan. 

Koska kiertotalouden mahdollisuuksia ei ymmärretä, valtiot tekevät kaikkensa ympäristöä kuormittavan lineaaritalouden pelastamiseksi. Talouden paniikkinappulaa hakataan nyt kaikin voimin ja pinnalla pyritään todennäköisesti pitämään nekin yritykset, joilla ei olisi normaalitilanteessa tulevaisuutta. Suomessa hallituksen elvytyspaketteja kasvatetaan ja erilaisia tukimuotoja mietitään koko ajan lisää. Kiertotalous-, ilmasto- ja ympäristönäkökulman korostaminen tukieuroja jaettaessa olisi poliittisesti liian raju toimenpide. Nyt ”kuuluu” pelastaa kaikki yritykset. Ilmastotoimien vaatimaa rahaa ei tahdo irrota millään, mutta lineaaritalous pelastetaan hinnalla millä hyvänsä. 

Tutkimustietoa ja varoituksia ei oteta vakavasti, eikä ennakointia hallita. Koronavirus on osoittanut, miten vahvasti elämme kuluttamisen, elämysten ja kaikkivoipaisuuden kuplassa. Korona yllätti länsimaat, vaikka pandemiasta on varoitettu meitä jo useita vuosia sitten. Täysin sama analogia jatkuu ilmastokriisin suhteen: tutkimustietoa ja varoituksia ei vain oteta tosissaan, koska ilmastokriisi ei uhkaa suoraan henkeämme tässä ja nyt.

Jep. Aika pessimistinen lista.

Olisiko mahdollista, että asiat menisivät paremmin kuin itse ajattelen? Olisi, mutta ilmastoasiantuntijoiden ja median pitäisi puhua juuri nyt ilmastosta enemmän kuin koskaan. Pitäisi puhua vielä enemmän siitä, miten nyt on aikaa keskustella itsensä kanssa niistä asioista, jotka oikeasti tekevät onnellisiksi. Juuri nyt ihmiset seuraavat uutisia ja ovat valppaimmillaan. Juuri nyt olisi oikea aika vaikuttaa.

0

Jossain ali- ja ylisuoriutumisen välissä.