Alko tiedotti tänään, että se alkaa tehdä hävikkiglögistä marmeladia. Erinomainen uutinen! Tästä insipiroituneena haluan heittää myös omat uudet ideani ilmoille ruokahävikin vähentämiseksi:
Sipsimurot. Sipsipussien pohjalle kertyy aina desitolkulla tauhkaa, jota on vaikea syödä koska hippuset eivät jää käteen mutta rasva ja suola sitäkin tiukemmin. Tämä tauhka voidaan kerätä ja muotoilla palloiksi ja myydä suolamuroina tai texmex-salaattien osina.
Baileys-pirtelö. Tämä jo edesmenneen Ye Old Brick’s Inn -ravintolan klassikkojälkiruoka ansaitsisi paikan minkä tahansa vielä toimivan ravintolan ruokalistalla. On mahdollista, että joku edelleen juo kermaliköörejä, mutta minusta ne sopivat paremmin jälkiruokaan.
Suklaakonvehtikiisseli. Näin joulun alla ja varsinkin sen jälkeen määrätön määrä suklaakonvehteja etsii kotia. Kiisselin valmistukseen otetaan mielellään vinkkejä, sillä konvehtien käyttäminen kaakaojauheen sijaan vaatii vielä harjoitusta.
Fariinisokeribetoni. En tiedä toista elintarviketta, joka kovettuisi huoneenlämmössä sedimentiksi. Ehdoton ympäristöystävällinen raaka-aine talonrakentamiseen.
Ihmettelin Twitterissä, miten ihmiset voivat yhtä aikaa olla huolissaan ilmastonmuutoksesta mutta jatkaa samaan aikaan ympäristöä kuormittavaa, yltäkylläisyyteen perustuvaa elämäntyyliään kuin mitään ei olisi meneillään. Esimerkiksi syysloma Rodoksella muodostaa pelkästään lentojen osalta noin tonnin päästöt, mikä on noin 40 % osuus siitä, joka olisi kunkin meidän vuosittainen kestävä taso. On selvää, että nämä ihmiset eivät ole laskeneet omaa hiilijalanjälkeään eivätkä varmasti halua sitä tietää. Ristiriidan kohtaaminen olisi liian kuormittavaa.
Pahinta on, että media tukee tätä vanhojen rakenteiden ja arvomaailman mukaista käytöstä. Samalla kun kuljemme kohti ympäristökatastrofia, media kirjoittaa hyväntuulisia uutisia ”paluusta normaaliin”, johon kuuluu esimerkiksi jatkuva ylikulutus ja ulkomaanmatkailu.
Vastauksena ihmettelyyni eräs twitteristi arveli, että niin kauan kuin yhteiskunnan suunnalta ei pakoteta muuttamaan omaa elämäntyyliään, kukaan ei tee sitä vapaaehtoisesti. Eli jatketaan kuluttavaa elämistä niin kauan kuin se on sallittua.
Herää kysymys, miten ihmisille voi olla luonnollinen tilanne se, etteivät he pysty käsittelemään omia arvokysymyksiään, saati ottamaan vastuuta teoistaan. Ymmärretään ehkä tietoisella tasolla muutoksen välttämättömyys, mutta ei tehdä asialle mitään koska ei ole pakko.
Ulkoinen pakottaminen muutoksen veturina on tietysti kaikkein huonoin vaihtoehto. Edessämme on valtavat hemmoteltujen aikuisvauvojen itkupotkuraivarit, sillä ilmastotavoitteisiin pääseminen edellyttää muutosta myös heiltä. Olen epäileväinen sen suhteen, mahtavatko tällaiset ihmiset oikeasti kannattaa ilmastotekoja tai äänestää puolueita, jotka yrittävät tehdä sen mikä olisi pakko.
Vaikka yhteiskunnassamme on tähän asti hyväksytty suurten massujen hiljaisuus, enää siihen ei ole varaa. Vaikuttavien tekojen toteuttamiseksi tarvitsemme niiden tueksi huomattavasti nykyistä aktiivisemman ja suuremman joukon kansalaisia. Jos et ole ilmastotekojen puolella, olet käytännössä niitä vastaan. Jos haluat pelastaa maapallon, sinun pitää kertoa se. Sinun pitää kyseenalaistaa rakenteita, jotka ajavat meitä syvemmälle ahdinkoon. Sinun pitää antaa näkyvä tukesi niille, jotka muutosta ajavat. Arvoja ei voi ulkoistaa yhteiskunnalle.
Jos sinua pyydettäisiin nimeämään yksilön tärkeimmät ilmastoteot, mitä ne olisivat?
Financial Timesin teettämän selvityksen mukaan 59 % kehittyneiden maiden ihmisistä pitää jätteiden tarkkaa lajittelua yksilön tärkeimpänä ilmastotekona. Vaikka raaka-aineiden kierrätys on kiertotalouden kannalta tärkeää, yksilön hiilijalanjäljen pienentämisessä sen vaikutus on marginaalinen. Keskivertosuomalaisen elämäntyyli kuluttaa karkeasti neljän maapallon verran luonnonvaroja: hiilijalanjälkemme on reilu 10 000 hiilidioksiditonnia, kun kestävä taso olisi noin 2000-3000. Lajittelulla jalanjälkeään voi pienentää n. 0,2 tonnia.
Aivan samalla tavalla kuin bisneksessä on syytä välillä kysyä ”Teemmeko oikeita asioita? Vai teemmeko vain asioita oikein?”, samat kysymykset tulisi esittää myös ilmastotekojen äärellä.
Pienillä teoilla ei ole merkitystä, ellei niiden lisäksi tehdä aidosti vaikuttavia tekoja. Esimerkiksi sähköautoon vaihtaminen kyllä pienentää hiilijalanjälkeä, mutta kolme kertaa suurempi vaikutus on luopua autosta kokonaan. Mikään uusi teknologia ei poista sitä, että kulutustottumuksiemme pitää muuttua. Kulutuksen vähentäminen ja jo hankittujen tuotteiden elinkaaren pidentäminen on asia, jota ihan jokainen voi opetella.
Sitran viittaaman raportin mukaan vaikuttavimmat teot yksilön hiilijalanjäljen pienentämiseksi ovat
Autosta luopuminen
Lentämisen vähentäminen
Uusiutuvan energian ostaminen
Kasvisruokavalio
Itse lisäisin listalle myös edellä mainitun yleisen kulutuksen vähentämisen, koska se on arjen valinnoissa kaikkein tärkein ja yksinkertaisin teko.
Ilmastokriisi ei ole menossa pois. Ikävä kyllä se vain pahenee koko ajan. Tekoja tarvitaan niin poliittisilta päättäjiltä, yrityksiltä kuin yksilöiltäkin. Laske oma hiilijalanjälkesi Sitran sivuilla.
Logomuki – tuo sisäisen brändilanseerauksen ja yrityskulttuurin ikonisin peruskivi. Tiedättehän, se kömpelö ja raskas kartio, jossa on vahva korva ja pohjassa teksti made in china. Ja kyljessä isolla firman logo.
Kustannussyistä mukiksi valitaan se halvin kiinalainen, jonka saa eurolla tai kahdella. Logo kyljessä varmistaa, että jälleenkäyttö- ja -myyntiarvo on nolla.
Logomukeja voi paheksua kahdesta syystä: 1) Ne ovat täysin turhia jo hankittaessa. 2) Kun ilme uudistuu, muki on käytännössä jätettä.
Logomukeja hankitaan, koska niin on aina ennenkin tehty. Maailmassa, joka kirjaimellisesti hukkuu turhaan kulutukseen ja krääsään, jokainen vanha kulutuskäytäntö pitäisi kyseenalaistaa. Aidot Arabia-sarjojen mukit voi sentään myydä eteenpäin Tori.fi:ssä sitten kun niitä ei enää tarvita. Logomukeja sen sijaan ei halua kukaan.
Vahva brändi ei tarvitse halpismukia. Yritys, joka on aidosti sisäistänyt vastuullisuusperiaatteet, luottaa brändin jalkautuksessa digin voimaan ja jättää turhat mukit (ja halpis-T-paidat) tilaamatta. Aika harvoin on niin, että brändin väreihin ei kävisi musta tai valkoinen muki, jotka laatuposliinista puhuttaessa kestävät sekä aikaa että käyttöä – ja useampia brändiuudistuksia.
Ryanairin lento Pirkkalasta Osloon laskeutui Ryggen kentälle perjantaina klo 10.30 paikallista aikaa. Tarkoitus oli viettää miehen kanssa muutaman päivän kaupunkiloma Oslossa. Olimme heränneet varhain samana aamuna Jyväskylässä ja ajaneet Tampereelle. Suomessa oli tavanomainen, puolipilvinen ja melko lämmin kesäpäivä, mutta Oslossa ilma oli muistaakseni kolea ja sateinen. Lento- ja bussimatkan jälkeen päätimme huilailla hotellihuoneessa vähän aikaa ennen kuin lähtisimme illansuussa etsimään jotain sopivaa ruokapaikkaa.
Hotellimme Scandic Byporten sijaitsi aivan keskustassa, pienen ostoskeskuksen yhteydessä. Kuudennen kerroksen huoneesta oli mukava kaupunkimainen näköala – ei ihan kattojen yli, mutta melko korkealle kuitenkin. Suoraan ikkunan alla sijaitsi pieni kävelyalue ja aukio.
Istuin sängyllä suunnittelemassa tulevien päivien aikataulua, kun yhtäkkiä kuului ja tuntui valtava tömähdys. Säikähdin, sillä koko rakennus tuntui ”hyppäävän”. Huoneessa sijaitseva kaareva jalkavalaisin huojui voimakkaasti. Jotain oli räjähtänyt, ja räjähdys tuntui tulleen suoraan alapuolelta. Ensimmäinen kauhunsekainen ajatukseni oli, että rakennus sortuu. Vaistomaisesti ryntäsin ikkunaan katsomaan. Toisin kuin jossain suomalaisessa iltapäivälehdessä myöhemmin väitettiin, ihmiset eivät suinkaan ryntäilleet kadulla paniikissa ristiin rastiin, vaan tilanne vaikutti enemmän elokuvan pysäytyskuvalta: kaikki olivat pysähtyneet paikalleen kesken liikkeen juuri siihen missä olivat. Hetkeä myöhemmin he selkeästi pyrkivät arvailemaan mistä suunnasta voimakas ääni oli kuulunut, vaihtoivat katseita ja ehkä sanojakin tuntemattomien kanssaliikkujien kanssa. Kun mitään muuta ei tapahtunut, ainakin osa heistä päätti jatkaa matkaa. Ilman paniikkia.
Muutaman minuutin kuluttua alkoi kuulua sireenien ääntä. Lukuisia hälytysajoneuvoja ajoi parin korttelin päässä. Vähän matkan päässä kattojen välissä oli havaittavissa savua.
Oli turhauttavaa istua hotellihuoneessa televisio päällä googlettamassa norjalaisia uutissivustoja ja arvailemassa mistä on kysymys: Alkuvaiheessa ei ollut tietoa oliko kyse kenties ”harmittomasta” kaasuräjähdyksestä vai sittenkin pommi-iskusta. Uutissivuja päivitettiin todella hitaasti. Jälkeenpäin olen tajunnut, miten iso arvo Twitterillä olisi juuri tuossa tilanteessa ollut (liityin Twitteriin vasta yli vuotta myöhemmin). Kun tieto pommi-iskusta tuli, alkoi spekulaatio kuka räjäytyksen oli suunnitellut, kuka tai mikä oli kohteena, oliko kyseessä terroristiryhmittymä ja oliko syytä pelätä uusia iskuja. Utoyan kauheuksista alkoi tihkua tietoa vasta myöhemmin, ja niiden yhteys keskustan räjähdykseen selvisi niinikään vasta viiveellä.
”Koko hotellirakennuksemme tärähti, kun pommi räjähti kahden korttelin päässä täällä Oslossa. Ravintolat, ostoskeskukset ja muut keskustan kaupat on suljettu, joten ilta kuluu hotellihuoneessa BBC Newsiä katsellen.”
LinkedIn-päivitykseni 22.7.2011
Kun tieto räjähdyksestä – isosta autopommista ja myöhemmin kuolonuhreista – vähitellen levisi, järkytys ja hiljainen lamaannus valtasivat norjalaiset. Huomasimme tämän, kun muutama tunti tapahtuneesta uskaltauduimme ulos etsimään ruokapaikkaa. Olimme syöneet viimeksi aamuvarhaisella jotain Suomessa, eväät oli naposteltu ja nälkä alkoi olla jo armoton. Käveltyämme ristiin rastiin keskustaa tunnin ajan tilanne oli selvä: kaikki keskustan ravintolat oli suljettu. Olimme suurin piirtein viimeiset asiakkaat, jotka vielä onnistuivat tilaamaan itselleen ylihinnoitellut pizzat oman hotellin ravintolasta.
Kävimme turisti-infossa tarkistamassa olisiko kenties joku kohde auki. Sellainen onneksi löytyi, Viikinkilaivamuseo vähän matkan päässä Oslon ulkopuolella. Oopperatalon katolla saattoi kävellä. Ajelimme bussilla jossain keskustan ulkopuolella. Aika laihaa, mutta muutakaan tekemistä ei ollut.
Koska elettiin parhainta turistisesonkia, Oslossa oli tuona viikonloppuna paljon turhautuneita matkailijoita. On helppo tuomita erään amerikkalaisnaisen raivo, jolla hän ripitti kovaäänisesti turisti-infon neuvojia peruuntuneista suunnitelmistaan. Mutta monen kaukaa tulleen matkailijan näkökulmasta kaikkien liikkeiden, ravintoloiden ja keskeisten turistikohteiden pitäminen suljettuna vielä siinäkin vaiheessa, kun Breivikin aika varmasti tiedettiin toimineen yksin eikä välitöntä vaaraa enää ollut, tuntui heistä kohtuuttomalta reaktiolta. Tapahtumien hirvittävyys ei ehkä vielä täysin auennut – varsinkaan niille jotka eivät osaa norjaa – eikä hiljentyneen kaupungin ja maan kansalliseen suruun ollut ulkopuolisen helppo yhtyä. Terrori-iskun kohtaama Norja laittoi omat kansalaisensa turistien edelle, ja tätä oli syytä kunnioittaa. Joukkosurmaa pahemmin turisteille näkyivät autopommin jäljet. Talojen ikkunoita oli rikki, kadulla sirpaleita ja katuosuuksia edelleen suljettu.
Lauantaina yleinen lamaannus ja epätietoisuus johtivat itselläkin väistämättä pakonomaiseen tarpeeseen päästä nyt vaan äkkiä pois täältä. Googlasin miten pääsisimme junalla Ruotsiin ja sieltä Suomeen. Nopea, elokuvamainen pakeneminen joukkosurmaajan henkisesti lamauttamasta maasta ei ollutkaan niin helppoa. Joko kaikki rajaliikenne oli suljettu tai sitten tämä vaihtoehto ei vaan lopulta ollut realistinen, mutta lopputuloksena päätimme sinnitellä Oslossa maanantaihin saakka.
Viikonlopun aikana kävelimme hiljaisessa keskustassa. Jos Breivikin tavoite oli saada julkisuutta, sitä hänelle totisesti annettiin. Hänen naamansa – ilmeisesti hänen itsensä medialle toimittamin kuvin – koristi joka ikistä lööppiä mikä vastaan tuli. Media oli nielaissut koukun siimoineen päivineen. Tragedia oli toki valtava ja kansallinen suru ja järkytys suuri, ja ihmisten tarve tiedolle valtava. Mutta silti.
Ehkä, ja toivottavasti, tänä päivänä sama ei enää onnistuisi. Tuolloin kuitenkin kaikki hänen Norjassa, maailmalla ja meillä Suomessakin saamansa mediajulkisuus tuntui täydelliseltä onnistumiselta. En väitä, että olisi mitenkään helppoa tasapainoilla median tiedotustehtävän, ihmisten valtavan tiedontarpeen ja ansaittua medianäkyvyyttä tavoittelevan terroristin motiivien välillä. Tragedia myy.
Uskon, että tänä päivänä terroristeille ei annettaisi enää niin paljon henkilökuvamaista palstatilaa. Maailma on jo aika erilainen kuin 10 vuotta sitten. Tosin, ikävä kyllä ei mitenkään hyvällä tavalla.
Haluaisin myös uskoa, että mitään samanlaista ei koskaan enää tapahtuisi. Liikehdintää ja kasvavia jännitteitä kuitenkin tuntuu riittävän. Aina voi tietysti toivoa.
Oli helpottavaa päästä takaisin Suomeen. Samalla tuntui epätodelliselta, että olimme olleet vain muutaman korttelin päässä autopommista sen räjähtäessä. Ja että ylipäätään olimme Oslossa juuri sinä päivänä, kun joukkosurma tapahtui.
