Yleinen

Kotiäidin normipalautuminen

Jätä kommentti

Toteutin toukokuussa pitkäaikaisen suunnitelmani ja teetin Firstbeatin hyvinvointianalyysin. Olin kiinnostunut erityisesti siitä, miten elimistöni reagoi hoitovapaan aiheuttamaan arkistressiin, joka on mielestäni vähän erilaista kuin työstressi.

Mittausajankohta osui toukokuun helteille, ja muutenkin elämä oli sillä hetkellä suht normivetoista. Nuorempi lapsi on jo sen verran iso, että ei tarvitse ihan koko aikaa jatkuvaa kyttäystä katastrofin välttämiseksi. Ajattelin, että tuloksesta tulee varmasti parempi kuin mitä se olisi ollut vielä puoli vuotta sitten.

Mitäpä arvelette, onko kotona lasten kanssa oleminen kevyttä puuhastelua, josta palautuu helposti ”työpäivän” jälkeen?

Ensimmäisen mittauspäivän aikana minulla oli hereilläoloaikaista palautumista 1 minuutin ajan. Kahtena seuraavana päivänä lukemat olivat 13 ja 14 minuuttia.

Yöaikainen palautuminen oli nippa nappa kohtuullisen puolella, käytännössä heikkoa. Unet olivat myös liian lyhyet (minkä kyllä tiesinkin) ja leposyke keskimääräistä korkeampi. Liikuntaa ja aktiivisuutta oli riittävästi, ja se kompensoi kokonaispisteissä huonoa palautumista. Tulokseni ei varsinaisesti ollut (kai) hälyttävä, mutta kyllä se vähän pisti miettimään.  

Vaikka palkkatyö olisi miten vaativaa ja stressaavaa, on kotiäitinä olemisessa omat haasteensa: ”työvuoro” kestää yleensä koko lasten hereilläolon eli n. 14 tuntia ilman suurempia lakisääteisiä vessa-, kahvi- tai lounastaukoja. Ei rauhaa, ei hiljaisuutta. Kun nuorempi on päiväunilla, isompi vaatii huomiota. Koko ajan olisi kotitöitä niin paljon kuin viitsisi ja jaksaisi tehdä. Vauhti tappaa, jos ei osaa jakaa energiaansa tasaisesti koko päivälle.

Palautumisen kannalta yksi keskeinen ongelma on, että jos haluaa omaa aikaa, on lähdettävä jonnekin tekemään jotain. Jumppaan, kävelylle, elokuviin, kahvilaan, jonnekin. Siis suorittamaan. Mahdollisuus ihan vaan itsekseen olemiseen hiljaisuudessa omassa kodissa on luksusta, mitä ei ole ollut vuosiin tarjolla, ainakaan ennen iltayhdeksää.

Maiseman tuijottelu on aina tuntunut minusta rentouttavalta, mutta päänsisäistä tohinaa se ei selvästikään hiljennä.

Keväisellä hyvinvointikurssilla opin, että ihmisen elimistö pääsee kyllä ihan oma-aloitteisesti stressitilaan, mutta ei pois sieltä. Tähän asti olen kuvitellut, että itsekseen istuskelu, mökkimaiseman katselu tai ei-suorittaminen auttaisi kuormituksen tasaamiseen. Ei se riitä. Vaikka jalat saa pysähdyksiin, pää jatkaa vanhaan malliin. Hyvinvointianalyysin tuloksissa näkyi pitkäkestoinen stressi, jota en selvästikään hallitse nykyisin keinoin, ja joka ei korjaannu yhdellä kikkakolmosella. Viesti on sama kuin aikaisemmassa nollatila-postauksessa: pitää opetella palautumaan, myös hereilläollessa. Pysähtyminen on vaikeaa, mutta välttämätöntä.

Yleinen

Tappavat tavoitteet

Jätä kommentti

Ari Rämö on käsitellyt tulevassa kakkoskirjassaan Yksinkertaista johtamista – arjessa mm. tavoitteita: millaisia tavoitteet voivat olla, millaisia niiden pitäisi olla, mikä toimii ja mikä ei. Yhtenä lukijalle heitettynä tehtävänä on miettiä tavoitteita, jotka ovat vieneet motivaation. Minäpä päätin ihan kirjoittaa aiheesta, koska kokemusta on.

Uskon sisäiseen motivaatioon: jos työn sisältö, oma osaaminen ja ammatilliset tavoitteet kohtaavat, ihminen tekee varmasti parhaansa päästäkseen tavoitteisiin.

Aika usein työ on kuitenkin joltain osin kompromissi. Motivaatiota heikentää helposti myös se, jos tuotteet tai palvelut eivät ole markkinoiden parhaat. On kova paikka vakuutella asiakasta, kun tietää, millaista tuotetta oikeasti haluaisi myydä, mutta ei pysty vaikuttamaan siihen mitä lautasella on. Tai tietää mikä ongelma palveluprosessissa on, mutta sitä ei vaan saada korjattua, esimerkiksi kalliin järjestelmäratkaisun takia.

Toisen ihmisen motivoiminen ulkopuolelta asetettuihin tavoitteisiin on mielestäni yksi vaativimmista asioista ihmisten johtamisessa. Ei ole olemassa one goal fits all -mallia, vaan tavoitteita pitäisi pystyä soveltamaan mahdollisimman pitkälle kunkin omaan arkeen. Toki tähän pyritään lähes kaikissa firmoissa, joiden johtamiseen olen päässyt tutustumaan omakohtaisesti tai välillisesti. Vaikeus syntyy siitä, että euromääräinen ”myy ensi vuonna 200 000 eurolla palveluitamme” ei oikein sytytä. Uusi ajattelu – uusi johtaminen -kirjassa tuodaan esille, kuinka asiantuntijoiden tavoitteet pitäisi pystyä rakentamaan ”ohi rahan” keskittymällä työn laadulliseen arvoon ja merkityksellisyyteen. Toisin sanoen, ihmisten on helpompi sitoutua tavoitteisiin, jotka perustuvat merkitykseen eikä rahaan. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta käytännön toteutus voi olla yllättävän haastavaa.

Tavoitteisiin liittyy läheisesti palkitseminen. Yleensä normisuorituksesta ei palkita, vaan vasta sen ylittämisestä. Liikevaihto- tai kannattavuustavoitteisiin pääseminen ei siis vielä tuo kellekään bonusta, vaan siihen tarvitaan yhteisen suorituksen ylittäminen etukäteen määritellyllä prosentilla.

Yhdessä entisessä työpaikassani tavoitteet oli määritelty niin yhtiö-, tiimi- kuin yksilötasollekin, mikä kuulostaa hyvältä. Bonusjärjestelmän laukaisevana tekijänä oli nimenomaan yhtiötason tavoite. Jos liikevaihto- tai kannattavuustavoitetta ei saavutettu, ei myöskään muilla tavoitteilla – laadullisillakaan – ollut merkitystä. Johto varmaankin ajatteli, että tällainen malli tukee parhaiten yhteen hiileen puhaltamista.

Toimialan tilanne oli haastava ja katteet tiukassa. Tästä johtuen porukka seuraili tilannetta, ja kun kvartaali toisensa perään tavoitteista hieman jäätiin, oli selvää, että vuositavoitteeseen ei todennäköisesti päästä. Niinpä ei ollut mitään järkeä nähdä vaivaa tiimitavoitteidenkaan saavuttamiseksi, henkilökohtaisista puhumattakaan. Bonus toki saatiin: jokainen sai pitää työpaikkansa ”heikosta” tuloksesta huolimatta.

Toisessa työpaikassa taas yrityksellä meni hyvin ja suunta oli kasvujohteinen. Kasvua buustattiin kunnianhimoisilla tavoitteilla, jotka olivat joka vuosi edellistä selvästi kovemmat. Niistä jäätiin aina niukasti. Bonuksia ei oltu maksettu moneen vuoteen, vaikka nettotulos oli parhaimmillaan 30 % liikevaihdosta. Työntekijät pettyivät yhä uudelleen, sillä he olivat hyvin sitoutuneita ja tekivät tosissaan töitä. Kun sitten taas seuraavalle vuodelle heitettiin liikevaihtotavoitteeksi entistä kovempi, nätti tasanumero, aloin minäkin kysellä mihin kasvutavoite perustuu. Onko meille tulossa uusia palveluja, joista liikevaihto syntyisi? Vai teemmekö jotain toisin, eli mitä? Mitään vastauksia ei tietenkään tullut, koska tavoitteet perustuivat omistajien ahneuteenvisioihin ja hihamenetelmään.

Mitä näistä esimerkeistä pitäisi oppia?

On toimialoja ja yrityksiä, joissa korjausliikkeitä voidaan tehdä pitkin vuotta, ja toisaalta loppuvuosi voi nimenomaan olla liikevaihdon osalta vuoden parasta aikaa. Mutta kun tulovirta on tasaista, voi heti alkumetreillä kelkasta jääminen kumuloitua loppua kohti, sillä samaa tahtia liikevaihdon kanssa hiipuu myös ihmisten motivaatio. Kenties kvartaali- tai kuukausikohtaiset tavoitteet tarjoaisivat edes satunnaista onnistumisen tunnetta, joka kannustaisi yrittämään hyviin suorituksiin loppuvuonnakin.

Toinen case kertoo yrityksestä, jossa ei ole riittävästi avoimuutta. Tavoitteethan tulevat omistajilta ja hallitukselta. Ei tänä päivänä voi olettaa, että ihmiset vaan nyökyttelevät tahdottomasti, vaan ratkaisut pitää perustella. Mitä kovemmista tavoitteista puhutaan, sitä tärkeämpää on osoittaa, mistä kasvun uskotaan tulevan ja että tavoitteisiin on mahdollista päästä töitä tekemällä (eikä esimerkiksi irtisanomalla). 

Itselläni paras kannustin on aina liittynyt siihen, miten työtä saa tehdä: kuinka paljon on vastuun lisäksi valtaa tehdä päätöksiä, hioa prosesseja ja uudistaa käytäntöjä. Bonusta enemmän arvostan mahdollisuutta kehittää itseäni myös työajalla, tai osallistua johonkin merkittävään yritysalan tapahtumaan, joka lisää ymmärrystä liiketoimintaympäristöstä, jossa tällä hetkellä elämme.

Silloin, kun firmalla menee hyvin, mutta oma työ ei syystä tai toisesta tarjoa ammatillisia elämyksiä, on raha jonkinlainen ”lohdutuspalkinto”. Ja sitten kun firmallakin alkaa mennä huonosti, lienee parasta vaihtaa paikkaa.

Yleinen

Nollatilaan

Jätä kommentti

Tutkimusten mukaan suomalaiset liikkuvat suosituksiin nähden liian vähän. Väittäisin silti, että liikkumistakin vaikeampaa on täydellinen pysähtyminen.

Osallistuin nyt keväällä Suomen Ekonomien järjestämälle verkkokurssille Oman hyvinvoinnin ohjaksissa. Erityisen tärkeä oivallus on ollut, kuinka pintapuolisesti ymmärrän henkistä palautumista ja mielenhallintaa. Oikeastihan kyse ei ole mielen hallinnasta vaan hallinnasta vapautumisesta, läsnäolosta ja tästä hetkestä.

Yksi kurssin teemoista sivusi nollatilaa. Se on lyhyesti määritelty omaksi henkilökohtaiseksi tilaksi, johon ei liity mitään vaatimuksia.* Oleellista on keskittyä hetkeksi itseensä; nollatilaa olisi myös hyvä tavoitella mahdollisimman säännöllisesti.

Ihmiset altistuvat päivän aikana tuhansille ulkoisille ärsykkeille. Tämän lisäksi eri arvioiden mukaan päässämme pyörii huikea ajatuskaruselli: päivän aikana noin 50 000 – 70 000 ajatusta. Pelkästään henkinen kuormitus on siis valtava. Kun tähän lisätään fyysinen aktiivisuus ja mahdollisesti muu ”painolasti”, ei ihme, jos illalla mieli on turta ja muutenkin vähän väsyttää.

Moni kyllä pysähtyy, sillä viimeisellä pysäkillä.

Varmasti jokainen tietää järjen tasolla, kuinka tärkeää olisi vähintään kerran päivässä pysähtyä, tyhjentää mieli turhista ajatuksista ja keskittyä vain olemaan juuri siinä missä on. Kaikki tietävät, mutta moniko niin tekee? Olettaisin, että aika harva. Koska elämme vauva-ajasta alkaen vahvasti ärsykkeiden maailmassa, emme välttämättä edes tunnista kuormitusta. Lisäksi tuttujen rutiinien muuttaminen voi olla lähes ylivoimaista, vaikka kyse olisi omasta hyvinvoinnista.

Olen omakohtaisesti huomannut, miten todella vaikeaa pysähtyminen on. Meditaatioharjoitus, jossa ollaan paikallaan ajattelematta mitään, on yksi vaikeimmista mitä tiedän. Se on kuin kuopan tekemistä veteen: mieli täyttyy väkisinkin koko ajan jostain ajatuksista. Päivät pyörivät rutiinien varassa, usein autopilotilla. Kun illalla olisi ns. ”omaa aikaa”, ei sitä jaksa kovin laadukkaasti käyttää. Haluaa vain olla, vaikka nollatilassa ei ole kyse siitä, että valuu aivottomana sohvalla telkkaria tuijottaen. Nollatilassa oleminen ei ymmärtääkseni tarkoita virkistävää lenkkeilyäkään, koska silloin on mahdollista prosessoida asioita tuloksellisesti – ja aika moni näin varmasti tekeekin.

Tyyni mieli?

Uskon, että ainakin pieni osa länsimaisista mielenterveysongelmista häviäisi, jos ihmiset ymmärtäisivät nykyistä paremmin, miten iso merkitys läsnäololla on. Kun oppii tulkitsemaan omaa epämääräistä tyytymättömyyttään tai pahaa oloa, ja ennen kaikkea kohtaamaan ja jäsentämään vaikeat tunteet ja ajatukset, synkkyyttä ei tarvitse enää hautoa tai purkaa läheisiin. Oloa pystyy parantamaan hyvin yksinkertaisinkin toimin. Miksei näitä asioita voisi harjoitella jo vaikka koulussa?

Kokonaisvaltainen hyvinvointi, joka ei erittele työhyvinvointia ja henkilökohtaista, on onneksi nouseva trendi. Ihan kuin välillä olisi unohtunut, että ihminen on aina ollut – ja on yhä edelleen – kokonaisuus.

 

*Googlaamalla löytyy paljon materiaalia, missä nollatilasta puhutaan ideologisemmin ja se yhdistetään osaksi hawaijilaista Ho’oponopono -menetelmää.

Yleinen

Sekaisin muovinkeräyksestä

1 kommentti

Noin 15 vuotta sitten organisaatioissa alkoi ulkoistusbuumi. Ideana oli ”keskittyä ydinliiketoimintaan” ja ulkoistaa kaikki mikä ei liittynyt suoraan siihen, esimerkiksi IT, taloushallinto, asiakaspalvelu, siivous ja kiinteistön omistus.

Ulkoistaminen kuulostaa kuitenkin aika negatiiviselta. Siksi nykyään puhutaan yhteistyöverkostosta. Siinä onkin paljon parempi klangi; yhteistyöhän on aina hyvä juttu.

Mutta on osa-alue, jota ei voi riskittömästi ulkoistaa tai jättää yhteistyöverkoston hoidettavaksi, oli julkinen toimija, start-up tai dinosaurus: asiakasprosessi.

Asiakasprosessinsa osittain tai kokonaan ulkoistaneessa yrityksessä ei voi syntyä todellista asiakaslähtöisyyttä. Ihan jo siitä syystä, että kun ulkoistetaan joku prosessin ”vaikea” tai ”kallis” osa-alue, ei todellisuudessa ajatella asiakkaan vaan omaa etua. Kun palveluja pyöritetään organisaatio- tai tuotelähtöisesti, ja lisäksi jokainen yhteistyökumppani vastaa vähän eri taholle ja optimoi omaa panos-tuotossuhdettaan, ongelmia – vähintään viestinnällisiä, usein myös toiminnallisia – tulee väistämättä. On nimittäin niin, ettei loppuasiakasta kiinnosta kuka jostain asiasta tai ongelmasta oikeasti vastaa palveluntarjoajan verkostohimmelissä. Hänen näkökulmastaan siitä vastaa se taho, jonka asiakas hän itse kokee olevansa.

”…Ja sitten se lähtee mopolla viemään muovijätettä keräykseen…”

Ihmettelin aikani, miksi muovinkeräyksen järjestämisessä ihmisten toimintatapojen ja toiveiden huomioiminen kaikui kuuroille korville. Pieni googlailu paljasti, että kuluttajamuovin keräysprosessi on pilkottu todella monelle eri toimijalle. Käsitykseni mukaan

  • muovinkeräyksen järjestäminen on muovipakkausten tuottajien (yleensä pakkaajat ja pakattujen tuotteiden maahantuojat) vastuulla. Tätä lain asettamaa tuottajavastuuta varten on muodostettu tuottajayhteisö, Suomen Uusiomuovi Oy.
  • keräyspisteiden järjestämisestä ja ylläpidosta vastaa kuitenkin em. tahon valtuuttamana Suomen Pakkauskierrätys RINKI Oy.
  • pk-seudulla on mahdollista tilata muovinkeräysastia taloyhtiöön, ja tätä hoitaa HSY.
  • jos Ringin muovinkeräysverkosto on liian väljä, kaupunki tai kunta voi järjestää omalla kustannuksellaan täydentävää keräystä. 
  • keräyspisteiden tyhjentämisen hoitaa joku sovituista kuljetusliikkeistä. Näistä ilmeisesti vain osa – jos yksikään – operoi esimerkiksi viikonloppuisin ja/tai pyhäpäivinä.
  • Keräyspisteistä muovi toimitetaan terminaalioperaattoreille, jotka toimittavat sen edelleen Riihimäelle.
  • kerätyn muovin käsittelyn ja jalostamisen hoitaa Fortumin muovijalostamo Riihimäellä.

Oleellisin pointti on, että käytännössä muovinkeräyksen ”asiakas” onkin muovin tuottaja, ei muovin kierrättäjä. Seuraavaksi voi kysyä, olenko minä muovin kierrättäjänä yhtään kenenkään asiakas. Kiinnostaako näistä edellä mainituista tahoista ketään, jos minulla on joku muovinkierrätykseen liittyvä ongelma tai kehitysehdotus?

Julkisuudessa olleen keskustelun ja juttujen perusteella tiedämme jo, että ainakin osalla paikkakunnista kierrätyspisteitä on liian vähän tai ne ovat liian kaukana. Palautteesta huolimatta pisteitä ei tule lisää. Tuottajavastuulaki velvoittaa järjestämään valtakunnallisesti 500 muovinkeräyspistettä, ja tämä velvoite on Ringin mukaan saavutettu. Jos kunta haluaa palvella asukkaitaan paremmin ja vastata heidän kierrätysintoonsa, se joutuu kustantamaan täydentävän keräyksen itse.

Lisäksi suositut kierrätyspisteet ovat viikonloppuisin ja juhlapyhinä täynnä, koska tyhjennysrytmi ei noudata tai huomioi ihmisten viikonloppupainotteista kauppa-asiointi- ja siivousrytmiä.

Jos toiminta olisi asiakaslähtöistä, ihmisille ei ehkä kerrottaisi, että viekää ne muovit vasta alkuviikosta sinne keräykseen, kun kuljetusliikkeen auto on käynyt sen tyhjentämässä maanantaina tai tiistaina.

Oikea ratkaisu olisi tutkia ja kuvata, miten ihmiset todellisuudessa toimivat ja sopeuttaa oma toimintamalli mahdollisimman pitkälle tukemaan asiakkaiden hyvää ja positiivista kierrätyskokemusta. Ja nimenomaan kokonaisuutena – missä, milloin ja miten kierrätys on ihmisten kannalta kannustavinta. 

Olen itse antanut kaksi kertaa palautetta Ringille siitä, että Jyväskylän keskustassa, missä asuu tuhansia ihmisiä (laajemman kantakaupungin alueella n. 30 000), ei ole yhtään muovinkeräyspistettä. Ringistä sanotaan, että asiasta päättää kaupunki. Suomeksi: jos haluatte keskustaan muovinkeräyksen järjestäkää ja maksakaa itse.

Pari viikkoa sitten kaupunginhallitus päätti erään valtuustoryhmän tekemään aloitteeseen vastaten, että edelleenkään Jyväskylän keskustaan ei tule muovinkeräyspistettä, vaan ensin pitää selvittää mm. keräyspisteen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Ympäristövaikutus saattaisi tosiaan olla se, että turhat hiilidioksidipäästöt vähenisivät, kun ei tarvitsisi kuskata muovia autolla markettiin, ja toisaalta muovinkeräys saattaisi yleistyä, kun se tehtäisiin helpoksi myös autottomille opiskelijoille ja vanhuksille. Melkoisia riskejä molemmat.  Todellinen syy lienee täydentävän keräyksen aiheuttamat kustannukset. Uskon taloyhtiökohtaiseen muovinkeräykseen, mutta pk-seudun ulkopuolella asiat tuntuvat tapahtuvan todella hitaasti. Parasta asennemuutoksen edistämistä olisi antaa vapaaehtoisten näyttää mallia yhteisen keräyspisteen muodossa. 

Yksi käsitys on itselläni vahvistunut koko ajan: se mitä minä kuluttajan ajattelen ja haluan tehdä muovinkierrätykseen liittyen, on melko merkityksetöntä niiden tahojen näkökulmasta, jotka keräystä Suomessa järjestävät ja hoitavat. Heille riittää lain asettama taso. EU:n muovinkierrätystavoitteita ajatellen keräys taitaa olla tällä hetkellä ihan väärissä käsissä.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu.

Katso myös edelliset postaukset Muoviperheen musta lammas ja Muovikuplassa. 

Yleinen

Muoviperheen musta lammas

2 kommenttia

 

Musta kertakäyttömuovi putoaa jatkosta muovinkäsittelylaitoksen karsinnoissa. Vaikka muovi itsessään olisi kierrätyskelpoista, musta väri ei heijasta valoa, ja optiseen NIR-teknologiaan perustuva muovityypin tunnistus ei havaitse sitä. Käytännössä mustaa muovia ei siis voida kierrättää, vaan se päätyy poltettavaksi. Toki energiajätteeksi päätyminen on luontoa parempi vaihtoehto, mutta kiertotaloutta  se ei juuri edistä.

Voisi kuvitella, että juuri tämän synkähkön realiteetin takia mustan muovin käyttö elintarvikepakkauksissa olisi harvinaista. Päinvastoin: musta muovi on hämmästyttävän suosittua.

Kaupan kylmäosaston tarjontaa katsellessa huomaa, että aika moni liha- ja leikkeletuotteista sekä annosaterioista on pakattu mustaan elintarvikerasiaan. 

Kysymys on brändistä ja laatumielikuvasta: mustassa muovirasiassa elintarvike näyttää houkuttelevammalta – musta luo premium-vaikutelman, kun taas keltaiseen, valkoiseen tai kirkkaaseen pakkaukseen pakattu on oudolla tavalla ”halpaa”. Koska useimmat perusraaka-aineet näyttävät pannulla samalta, on selvää, että vetävä paketointi on hinnoittelussa ja kuluttajan kosiskelussa ratkaisevaa. Asiakas ei ostoksia tehdessään ehdi tulla tietoiseksi, miksi joku pakkaus herättää luottamusta ja toinen taas ei, mutta tässäpä olisikin hyvä harjoitus seuraavaa kauppareissua silmällä pitäen. Tulla tietoiseksi.

Myös osa kasviseineksistä on pakattu mustaan muoviin. Kasvisruokahuuman siivellä moni valmistaja saa nostetta, kun kuluttaja mieltää tekevänsä eettisiä ja ilmastonmuutosta torjuvia valintoja. Vaikka pakkauksen osuus ruoan hiilijalanjäljestä olisi vain muutama prosentti, asiakas odottaa johdonmukaisuutta: jos kasvisruoan syöminen pienentää hiilijalanjälkeämme, eikö myös sen pakkauksen pitäisi? 

Jauhelihahyllyssä pötköttelee tämä vastuullisuus- ja suunnittelupalkintoja kerännyt, yhdeksi maailman parhaimmista valittu musta joustomuovipakkaus, jota ei voi kierrättää. Olin tuotteen tyytyväinen käyttäjä, kunnes erehdyin ihmettelemään takapuolella olevaa tekstivalintaa. 

Olemme siirtyneet ilmastonmuutoksen kirittäminä aikakaudelle, jossa kulutuksesta syntyvän jätteen määrä pitäisi pystyä minimoimaan ja jo olemassa olevien materiaalien arvo maksimoimaan. Ruohonjuuritasolla se tarkoittaa, että kertakäyttöisten elintarvikepakkausten kierrätettävyys tai uudelleen käytettävyys pitäisi aina mennä brändin ja mielikuvakysymysten edelle. Kuinka monen tuotevalmistajan arvot kestävät pitemmän päälle sen, että he ovat itse valinneet tuotteelleen pakkauksen, jota ei voi kierrättää? Olisiko ihan mahdoton ajatus, että elintarvikkeiden tuottajat tekisivät yhdessä työtä kertakäyttöpakkauksista syntyvän jätemäärän vähentämiseksi ja materiaalikierron tehostamiseksi? Esimerkiksi lopettamalla yhteisellä päätöksellä mustan pakkausmuovin käytön.

EU:n kanta asiaan on selvä: kertakäyttömuovin kierrätysaste pitää saada ylös. Jos suunnitelmat toteutetaan, reilun 10 vuoden päästä nykyisenkaltaisia mustia pakkauksia ei voi enää käyttää, koska parhaassa tapauksessa kaiken pitää olla kierrätettävää. Toki maailmalla pyritään nyt jo kehittämään ratkaisuja, joilla musta muovi saataisiin NIR-laitteille näkyväksi. Kuinka hyvin nämä sitten onnistuvat ja kuinka kustannustehokkaita ne ovat verrattuna siihen, että yksinkertaisesti vaan valitaan tuotteelle toisenvärinen pakkaus, on ihan kiinnostava kysymys.

Meillä kuluttajilla on onneksi mahdollisuus valita kaupassa tuote, jonka pakkauksen voi kierrättää. Niin hassulta kuin se kuulostaa, muovipakkauksen osalta tämän valinnan voi tehdä värin perusteella. Itsellänikin on nykyään uusi periaate: ylleni voin laittaa mustaa, mutta jääkaappiin en aio sitä ostaa.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu. 

Lue myös: Muovikuplassa.

Katso, miten muovinlajittelu ja -käsittely tapahtuu Riihimäen muovijalostamossa.