Sekaisin muovinkeräyksestä

Noin 15 vuotta sitten organisaatioissa alkoi ulkoistusbuumi. Ideana oli ”keskittyä ydinliiketoimintaan” ja ulkoistaa kaikki mikä ei liittynyt suoraan siihen, esimerkiksi IT, taloushallinto, asiakaspalvelu, siivous ja kiinteistön omistus.

Ulkoistaminen kuulostaa kuitenkin aika negatiiviselta. Siksi nykyään puhutaan yhteistyöverkostosta. Siinä onkin paljon parempi klangi; yhteistyöhän on aina hyvä juttu.

Mutta on osa-alue, jota ei voi riskittömästi ulkoistaa tai jättää yhteistyöverkoston hoidettavaksi, oli julkinen toimija, start-up tai dinosaurus: asiakasprosessi.

Asiakasprosessinsa osittain tai kokonaan ulkoistaneessa yrityksessä ei voi syntyä todellista asiakaslähtöisyyttä. Ihan jo siitä syystä, että kun ulkoistetaan joku prosessin ”vaikea” tai ”kallis” osa-alue, ei todellisuudessa ajatella asiakkaan vaan omaa etua. Kun palveluja pyöritetään organisaatio- tai tuotelähtöisesti, ja lisäksi jokainen yhteistyökumppani vastaa vähän eri taholle ja optimoi omaa panos-tuotossuhdettaan, ongelmia – vähintään viestinnällisiä, usein myös toiminnallisia – tulee väistämättä. On nimittäin niin, ettei loppuasiakasta kiinnosta kuka jostain asiasta tai ongelmasta oikeasti vastaa palveluntarjoajan verkostohimmelissä. Hänen näkökulmastaan siitä vastaa se taho, jonka asiakas hän itse kokee olevansa.

”…Ja sitten se lähtee mopolla viemään muovijätettä keräykseen…”

Ihmettelin aikani, miksi muovinkeräyksen järjestämisessä ihmisten toimintatapojen ja toiveiden huomioiminen kaikui kuuroille korville. Pieni googlailu paljasti, että kuluttajamuovin keräysprosessi on pilkottu todella monelle eri toimijalle. Käsitykseni mukaan

  • muovinkeräyksen järjestäminen on muovipakkausten tuottajien (yleensä pakkaajat ja pakattujen tuotteiden maahantuojat) vastuulla. Tätä lain asettamaa tuottajavastuuta varten on muodostettu tuottajayhteisö, Suomen Uusiomuovi Oy.
  • keräyspisteiden järjestämisestä ja ylläpidosta vastaa kuitenkin em. tahon valtuuttamana Suomen Pakkauskierrätys RINKI Oy.
  • pk-seudulla on mahdollista tilata muovinkeräysastia taloyhtiöön, ja tätä hoitaa HSY.
  • jos Ringin muovinkeräysverkosto on liian väljä, kaupunki tai kunta voi järjestää omalla kustannuksellaan täydentävää keräystä. 
  • keräyspisteiden tyhjentämisen hoitaa joku sovituista kuljetusliikkeistä. Näistä ilmeisesti vain osa – jos yksikään – operoi esimerkiksi viikonloppuisin ja/tai pyhäpäivinä.
  • Keräyspisteistä muovi toimitetaan terminaalioperaattoreille, jotka toimittavat sen edelleen Riihimäelle.
  • kerätyn muovin käsittelyn ja jalostamisen hoitaa Fortumin muovijalostamo Riihimäellä.

Oleellisin pointti on, että käytännössä muovinkeräyksen ”asiakas” onkin muovin tuottaja, ei muovin kierrättäjä. Seuraavaksi voi kysyä, olenko minä muovin kierrättäjänä yhtään kenenkään asiakas. Kiinnostaako näistä edellä mainituista tahoista ketään, jos minulla on joku muovinkierrätykseen liittyvä ongelma tai kehitysehdotus?

Julkisuudessa olleen keskustelun ja juttujen perusteella tiedämme jo, että ainakin osalla paikkakunnista kierrätyspisteitä on liian vähän tai ne ovat liian kaukana. Palautteesta huolimatta pisteitä ei tule lisää. Tuottajavastuulaki velvoittaa järjestämään valtakunnallisesti 500 muovinkeräyspistettä, ja tämä velvoite on Ringin mukaan saavutettu. Jos kunta haluaa palvella asukkaitaan paremmin ja vastata heidän kierrätysintoonsa, se joutuu kustantamaan täydentävän keräyksen itse.

Lisäksi suositut kierrätyspisteet ovat viikonloppuisin ja juhlapyhinä täynnä, koska tyhjennysrytmi ei noudata tai huomioi ihmisten viikonloppupainotteista kauppa-asiointi- ja siivousrytmiä.

Jos toiminta olisi asiakaslähtöistä, ihmisille ei ehkä kerrottaisi, että viekää ne muovit vasta alkuviikosta sinne keräykseen, kun kuljetusliikkeen auto on käynyt sen tyhjentämässä maanantaina tai tiistaina.

Oikea ratkaisu olisi tutkia ja kuvata, miten ihmiset todellisuudessa toimivat ja sopeuttaa oma toimintamalli mahdollisimman pitkälle tukemaan asiakkaiden hyvää ja positiivista kierrätyskokemusta. Ja nimenomaan kokonaisuutena – missä, milloin ja miten kierrätys on ihmisten kannalta kannustavinta. 

Olen itse antanut kaksi kertaa palautetta Ringille siitä, että Jyväskylän keskustassa, missä asuu tuhansia ihmisiä (laajemman kantakaupungin alueella n. 30 000), ei ole yhtään muovinkeräyspistettä. Ringistä sanotaan, että asiasta päättää kaupunki. Suomeksi: jos haluatte keskustaan muovinkeräyksen järjestäkää ja maksakaa itse.

Pari viikkoa sitten kaupunginhallitus päätti erään valtuustoryhmän tekemään aloitteeseen vastaten, että edelleenkään Jyväskylän keskustaan ei tule muovinkeräyspistettä, vaan ensin pitää selvittää mm. keräyspisteen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Ympäristövaikutus saattaisi tosiaan olla se, että turhat hiilidioksidipäästöt vähenisivät, kun ei tarvitsisi kuskata muovia autolla markettiin, ja toisaalta muovinkeräys saattaisi yleistyä, kun se tehtäisiin helpoksi myös autottomille opiskelijoille ja vanhuksille. Melkoisia riskejä molemmat.  Todellinen syy lienee täydentävän keräyksen aiheuttamat kustannukset. Uskon taloyhtiökohtaiseen muovinkeräykseen, mutta pk-seudun ulkopuolella asiat tuntuvat tapahtuvan todella hitaasti. Parasta asennemuutoksen edistämistä olisi antaa vapaaehtoisten näyttää mallia yhteisen keräyspisteen muodossa. 

Yksi käsitys on itselläni vahvistunut koko ajan: se mitä minä kuluttajan ajattelen ja haluan tehdä muovinkierrätykseen liittyen, on melko merkityksetöntä niiden tahojen näkökulmasta, jotka keräystä Suomessa järjestävät ja hoitavat. Heille riittää lain asettama taso. EU:n muovinkierrätystavoitteita ajatellen keräys taitaa olla tällä hetkellä ihan väärissä käsissä.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu.

Katso myös edelliset postaukset Muoviperheen musta lammas ja Muovikuplassa

Muoviperheen musta lammas

 

Musta kertakäyttömuovi putoaa jatkosta muovinkäsittelylaitoksen karsinnoissa. Vaikka muovi itsessään olisi kierrätyskelpoista, musta väri ei heijasta valoa, ja optiseen NIR-teknologiaan perustuva muovityypin tunnistus ei havaitse sitä. Käytännössä mustaa muovia ei siis voida kierrättää, vaan se päätyy poltettavaksi. Toki energiajätteeksi päätyminen on luontoa parempi vaihtoehto, mutta kiertotaloutta  se ei juuri edistä.

Voisi kuvitella, että juuri tämän synkähkön realiteetin takia mustan muovin käyttö elintarvikepakkauksissa olisi harvinaista. Päinvastoin: musta muovi on hämmästyttävän suosittua.

Kaupan kylmäosaston tarjontaa katsellessa huomaa, että aika moni liha- ja leikkeletuotteista sekä annosaterioista on pakattu mustaan elintarvikerasiaan. 

Kysymys on brändistä ja laatumielikuvasta: mustassa muovirasiassa elintarvike näyttää houkuttelevammalta – musta luo premium-vaikutelman, kun taas keltaiseen, valkoiseen tai kirkkaaseen pakkaukseen pakattu on oudolla tavalla ”halpaa”. Koska useimmat perusraaka-aineet näyttävät pannulla samalta, on selvää, että vetävä paketointi on hinnoittelussa ja kuluttajan kosiskelussa ratkaisevaa. Asiakas ei ostoksia tehdessään ehdi tulla tietoiseksi, miksi joku pakkaus herättää luottamusta ja toinen taas ei, mutta tässäpä olisikin hyvä harjoitus seuraavaa kauppareissua silmällä pitäen. Tulla tietoiseksi.

Myös osa kasviseineksistä on pakattu mustaan muoviin. Kasvisruokahuuman siivellä moni valmistaja saa nostetta, kun kuluttaja mieltää tekevänsä eettisiä ja ilmastonmuutosta torjuvia valintoja. Vaikka pakkauksen osuus ruoan hiilijalanjäljestä olisi vain muutama prosentti, asiakas odottaa johdonmukaisuutta: jos kasvisruoan syöminen pienentää hiilijalanjälkeämme, eikö myös sen pakkauksen pitäisi? 

Jauhelihahyllyssä pötköttelee tämä vastuullisuus- ja suunnittelupalkintoja kerännyt, yhdeksi maailman parhaimmista valittu musta joustomuovipakkaus, jota ei voi kierrättää. Olin tuotteen tyytyväinen käyttäjä, kunnes erehdyin ihmettelemään takapuolella olevaa tekstivalintaa

Olemme siirtyneet ilmastonmuutoksen kirittäminä aikakaudelle, jossa kulutuksesta syntyvän jätteen määrä pitäisi pystyä minimoimaan ja jo olemassa olevien materiaalien arvo maksimoimaan. Ruohonjuuritasolla se tarkoittaa, että kertakäyttöisten elintarvikepakkausten kierrätettävyys tai uudelleen käytettävyys pitäisi aina mennä brändin ja mielikuvakysymysten edelle. Kuinka monen tuotevalmistajan arvot kestävät pitemmän päälle sen, että he ovat itse valinneet tuotteelleen pakkauksen, jota ei voi kierrättää? Olisiko ihan mahdoton ajatus, että elintarvikkeiden tuottajat tekisivät yhdessä työtä kertakäyttöpakkauksista syntyvän jätemäärän vähentämiseksi ja materiaalikierron tehostamiseksi? Esimerkiksi lopettamalla yhteisellä päätöksellä mustan pakkausmuovin käytön.

EU:n kanta asiaan on selvä: kertakäyttömuovin kierrätysaste pitää saada ylös. Jos suunnitelmat toteutetaan, reilun 10 vuoden päästä nykyisenkaltaisia mustia pakkauksia ei voi enää käyttää, koska parhaassa tapauksessa kaiken pitää olla kierrätettävää. Toki maailmalla pyritään nyt jo kehittämään ratkaisuja, joilla musta muovi saataisiin NIR-laitteille näkyväksi. Kuinka hyvin nämä sitten onnistuvat ja kuinka kustannustehokkaita ne ovat verrattuna siihen, että yksinkertaisesti vaan valitaan tuotteelle toisenvärinen pakkaus, on ihan kiinnostava kysymys.

Meillä kuluttajilla on onneksi mahdollisuus valita kaupassa tuote, jonka pakkauksen voi kierrättää. Niin hassulta kuin se kuulostaa, muovipakkauksen osalta tämän valinnan voi tehdä värin perusteella. Itsellänikin on nykyään uusi periaate: ylleni voin laittaa mustaa, mutta jääkaappiin en aio sitä ostaa.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu. 

Lue myös: Muovikuplassa.

Katso, miten muovinlajittelu ja -käsittely tapahtuu Riihimäen muovijalostamossa.

Muovikuplassa

Sosiaalisessa mediassa polkaistiin käyntiin #muovitonmaaliskuu – kiitos tästä erityisesti Heidi Hautalalle ja ydinporukalle.

Muovin päätyminen ympäristöön herättää monenlaisia reaktioita. Tunteisiin vetoavat hyvin tehokkaasti merien muovilautat, kuolleet eläimet ja vesistöjen mikromuovit. Vasta-argumentteina kuulee usein, ettei kuluttajan valinnoilla ole Suomessa merkitystä, vaan ongelmat keskittyvät teollisuuteen ja kehittyviin maihin. Keskustelu on välillä haastavaa, kun whataboutismin varjolla aihetta vaihdetaan lennossa. Aina jossain on asiat huonommin ja muualla suurempi riski ympäristölle, tai aina kyseinen aihe – kuten kertakäyttömuovi – on marginaalinen ilmastonmuutoksen torjunnassa verrattuna siihen ja tuohon.

Nordqvist vaihtoi taannoin paperiset suojapussit alumiinimuovisiin. Yritys perusteli uutta pakkausratkaisua turvallisuudella ja ”maailman terveystilanteella”.

Selvästikään kaikki eivät ole ymmärtäneet muovittoman maaliskuun perusideaa. Tarkoitus on herätellä kansalaisia ruususen unestaan huomaamaan, millaisen muovikuplan me länsimaiset ihmiset olemme itsellemme rakentaneet, ja miten valtava rooli arjessamme on juuri kertakäyttömuovilla, jota on noin puolet kaikesta tuotetusta muovista. 1950-luvulta alkaen muovia on tuotettu globaalisti arviolta 9,1 miljardia tonnia, ja puolet tästä noin viimeisten 15 vuoden aikana.  Osaako joku hahmottaa miten käsittämätön määrä tämä on? Minä en.

Kun yritetään vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja arvoihin, yksinkertaisinta on aloittaa asioista, jotka kytkeytyvät mahdollisimman konkreettisesti jokaisen arkeen. Niin tässäkin. Idea on sama kuin esimerkiksi vegaanihaasteessa: saada ihmiset kokeilemaan jotain uutta.

Monesti nämä asennemuutokset ovat hyvin kivuliaita ja vievät aikaa. Mutta kun tulee tietoiseksi omista valinnoistaan ja tekemisestään yhdessä asiassa, on helpompi muuttaa käytöstään myös muissa ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä. Kun joutuu miettimään, miten välttelisi ylimääräistä muovia, tulee ehkä kuluttaneeksikin vähemmän. Ei kai kukaan oikeasti kuvittelekaan, että yksi kampanja, tai yhdestä pakkausmateriaalista absoluuttinen luopuminen ratkaisisi maailman ongelmat.

Itse näen asian myös niin, että meidän on kuluttajina annettava painetta vaihtoehtojen kehittämiselle. Iso osa (kesto)muovista on tällä hetkellä välttämätöntä ja käytännöllistä, eikä sille ole tarjolla korvaavaa vaihtoehtoa. Sitten on täysin turhaa ympäristökuormitusta sekä tuotannon että kulutuksen näkökulmasta, kuten kaiken maailman kertakäyttöottimet,  banaanien pussittaminen hedelmäosastolla tai pantittomat kertakäyttöpullot.

Kertakäyttömuovimukien käyttäminen tuntuisi mielekkäämmältä, jos ne vieressä olevan roskiksen sijaan kerättäisiin ja kierrätettäisiin.

Muovin tuottaminen on laskennallisesti halpaa, se on liian halpaa siihen nähden, miten iso osa siitä päätyy jätteeksi eikä kiertoon. Halpa tuotanto ei tunnetusti kannusta kestävien vaihtoehtojen miettimiseen. Suomessa toistaiseksi vain noin 20 % muovijätteestä kierrätetään.  Varmaankin jonkun mielestä  ”on ihan ok”, että fossiilisesti tuotettu kertakäyttömuovi päätyy lyhyen tuotanto- ja käyttöprosessin jälkeen poltettavaksi, eli luomaan vähän lisää hiilidioksidipäästöjä. Polttaminen ei kuitenkaan edistä kiertotaloutta. Toki polttaminen on kaatopaikkaa tai roskaamista parempi vaihtoehto, mutta mikä nyt ei olisi. EU-tasollakin keskustellaan, tuoreeseen muovistrategiaan liittyen, pitäisikö kertakäyttömuovit kieltää kokonaan.

Kun kerran  kierrätysmuovista valmistettu kassi on paljon ekologisempi kuin tavallinen muovikassi, miksi tavallisia on edes tarjolla kaupoissa? Suurin osa ihmisistä ei katso minkä kassin he ostoksilleen ottavat. 

Kampanjaan kuuluu luonnollisesti omien ideoiden ja toimintatapojen jakaminen muille. Näissä tarinoissa tuppaa olemaan yksi yhteinen ongelma: ne vaativat perheelliseltä keskivertokuluttajalta tavallista enemmän aikaa ja vaivaa, mistä seuraa, että tempaukset jäävät usein kertaluonteisiksi harjoituksiksi.

Valintojen tekeminen pitäisi olla helpompaa. Ja tästä herääkin kysymys: miksi vastuu muovittomista valinnoista on niin raskaasti kuluttajan harteilla? Missä ovat tuottajat ja kauppaketjut? Erilaisia muovittomia erikoistuotteita on toki tarjolla, mutta tärkeintä olisi saada nimenomaan elintarvikkeisiin liittyvä kertakäyttökulttuuri kuriin.

Luulen, että mukavasta medianäkyvyydestä huolimatta  tämä ensimmäinen #muovitonmaaliskuu jää aika pitkälle jo valmiiksi kierrätysorientoituneiden, omassa kuplassaan elävien positiiviseksi hengenkohotuskampanjaksi. Jotta massat liikahtaisivat ja järkeviä valintoja olisi helppo tehdä, yhteistyön pitäisi olla selkeästi nykyistä laajempaa ja ulottua pitkälle tuotantoketjun alkupäähän. Täältä ketjun loppupäästä sen ohjaileminen on paljon vaikeampaa.

Mutta niinhän se on, että jostain on aloitettava. 

Kerro minulle, genomi

Auttaako geenitesti suunnittelemaan omaa treeniä ja ruokavaliota?

Markkinoilta on jo useamman vuoden voinut tilata itselleen geenitestin jostain tietystä sairaudesta tai ominaisuudesta; testaa onko sinulla riski Alzheimerin tautiin, testaa kuulutko diabetes-riskiryhmään. Yksittäisten sairauksien testaaminen on kuulostanut lähinnä rahastukselta.  Pikku hiljaa tarjolle on tullut myös vähän laaja-alaisemmin geeniperimää käsitteleviä suomalaisia raportteja. Ihminenhän on kokonaisuus –  ja vieläpä paljon enemmän kuin genominsa.

Suomalainen Evogenom markkinoi omaa testiään kuntoliikkujille ja kilpaurheilijoille. Tilasin testin, sillä kaipaan täsmällisempää treenirutiinia vähäisen vapaa-aikani tehostamiseksi.

Evogenom-testi tehdään lähettämällä sylkinäyte palveluntarjoajalle. Tulokset saapuvat salatulla muistitikulla muutamassa viikossa.

Geenitestin viehätys perustuu siihen, että testi paljastaa jotain poikkeavaa tai sellaista, mitä et ole itsestäsi tiennyt. Tästä syystä minulle oli hienoinen pettymys lukea, että olen monen keskeisen treeni-, palautumis- ja ravintokysymyksen osalta todella keskiverto tapaus.

Suorituskykyyn liittyen sain kuitenkin yllättävää dataa. Maksimaalinen hapenottokykyni on normaalia korkeampi ja perinnöllinen taipumukseni kestävyysurheiluun on kohonnut. Viehtymykseni intervallijumppiin selittyy ehkä osin tällä.

Ravitsemuksen osalta löysin muutamia kiinnostavia tuloksia, joita yhdistelemällä voin parantaa omia ruokailutottumuksiani, kuten lisätä ja vältellä tiettyjä ruoka-aineita ja esim. tihentää ruokailuvälejä. Sain myös selityksen itseäni koko elämän vaivanneeseen ”jatkuvaan näläntunteeseen”.

Muutoin testi piirsi perimästäni aika synkän – etten sanoisi perisuomalaisen – kuvan. Esimerkiksi: genomityyppini ihmiset ovat tavallisesti keskivertoa painavampia, varastoin energiaa keskivertoa tehokkaammin ja ylipainosta eroonpääseminen vaatii taistelua. Tämän tiedon valossa olen tyytyväinen siihen, että olen jaksanut pitää ”raadon kasassa” jumppaamalla viimeiset 20 vuotta. 

Mitä muuta raportti tarjosi?

Raportti sisälsi paljon knoppitietoa korvavaikun koostumuksesta kirkkaan valon aivastusreaktioon. Moni asia oli sellainen, jonka on kyllä tunnistanut itsestään jollain tasolla, mutta ei ole osannut pukea sanoiksi.

Tulevaisuutta ajatellen erittäin hyödyllistä tietoa olivat yleisimmät lääkevasteet. Sillä, onko nopea, normaali vai hidas metaboloija tai altis sivuoireille, voi olla iso merkitys mahdollisen lääkityksen suunnittelussa. Raportti sisälsi myös tietoa hivenaineista. Tämän tiedon arvo jäi itselle vähän etäiseksi. Tilaamani keskilaaja raportti käsitteli lyhyesti myös sukujuuria ja äitilinjaa.

Mitä jäin kaipaamaan?

Koin, että raportin tarjoama tieto jäi aika lailla palasiksi: se kertoi minusta anekdootteja, mutta ei kovin kokonaisvaltaista tarinaa. Tämä johtuu pitkälti myös raportin määrämuotoisuudesta. Varsinaista yhteenvetoa – toimenpidesuosituksista puhumattakaan –  ei ole, joten tulosten yhdistäminen järkeväksi suunnitelmaksi käytännön elämään pitää tehdä itse – tai palkata hommaan personal trainer.

Raportti oli pitkälti tekstimuotoinen ja helppolukuinen. Tiedon omaksumisen kannalta visuaalisuutta olisi voinut olla enemmän.  

Pystynkö kehittämään treenaamistani raportin pohjalta?

Raportin tietojen soveltaminen omaan elämääni on tietysti se lupaus, jonka koen asiakkaana minulle annetun. Koska olen niin keskiverto, on vaikea löytää mitään uutta ja erityistä, joilla muuttaa rutiinejani. Tämän voi tietysti ajatella myös vahvuudeksi. Jos minulla olisi paino-ongelma, voisin painottaa laihdutuksessa menetelmää, joka tuntuu itselle sopivimmalta. Samalla tapaa voin normaalitilanteeni ylläpitämiseksi valita niitä liikuntalajeja, joista oikeasti pidän. Nyt viimeistään alan myös kiinnittää huomiota riittävään proteiinin saantiin.

Ehkä tärkein anti, minkä koin saavani, oli henkinen uskonvahvistus säännöllisen liikunnan todellisesta merkityksestä omalle hyvinvoinnille ja painonhallinnalle. Vaikka perimä tuntuu olevan ennen kaikkea riski (ei todellakaan mahdollisuus), omilla elintavoilla ja ympäristötekijöillä voi vaikuttaa erittäin paljon siihen, millainen tyyppi peilistä katselee. Geenitesti auttoi minua ymmärtämään skenaarioiden eri ääripäät ja sen, mihin olen tällä janalla itseni onnistunut hilaamaan.

Jos suunnittelet geenitestin teettämistä, mieti tarkemmin omia odotuksiasi ja toiveitasi. Kiinnostavatko perinnölliset sairaudet?  Vai sukujuuret? Haluatko raportin suomeksi vai voiko se olla englanniksi? Osa palveluntarjoajista jakaa tuloksia myös verkon kautta, ja osa, kuten Evogenom, ainoastaan suojatulla muistitikulla. Sukujuuriaan etsivän kannattaa tutustua esimerkiksi tunnettuun amerikkalaiseen 23ndMe-palveluun (nähtävästi sieltä saa taas myös terveyteen liittyvät raportit – näitä ei muutama vuosi sitten ollut saatavilla). Evogenom-raportti painottuu siis liikuntaan ja ravintoon, ja googlaamalla löytyy myös muita kotimaisia vaihtoehtoja.

Toivon kauppiaat

Läheisen ihmisen vakava sairaus tarjosi minulle ensikosketuksen bisnekseen, missä kauppatavarana on ihmisen toivo.

Niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Ja toisinpäin. Parantumattomasti sairaalle ihmiselle toivo on lopulta ainoa elämää ylläpitävä voima, ja siksi sitä ei saisi koskaan viedä häneltä. Jos länsimainen lääketiede ei tätä toivoa enää anna, ihminen etsii sitä muualta. Hän tarvitsee jotain, mihin takertua epätoivossaan ja kuolemanpelossaan. Nämä tunteet ovat koskettavia ja inhimillisiä, eikä niitä kannata väheksyä. Tavalla tai toisella jokainen meistä kohtaa ne ennen pitkää.

Sukulaiseni käytti viimeisten kuukausiensa aikana tuhansia euroja yksityisten lääkäreiden tarjoamaan kokeelliseen hoitomuotoon, joka ei hänen kohdallaan tuottanut mitään tulosta. Ensimmäinen kerta on yleensä ymmärrettävä, sillä silloin kun kaikki muu on jo kokeiltu eikä ole mitään menetettävää, toivosta on valmis maksamaan melkein mitä vaan – eikä rahalla muutenkaan ole enää muuta kuin välinearvoa. Kokeelliset hoidot herättävät ajatuksena ristiriitaa, sillä niihin sisältyy potentiaalisuutta, mutta hoitotuloksia ei taata. Eittämättä potilaan mielessä siintää silti optimistinen ajatus siitä, kuinka juuri minun kohdallani tapahtuu ihme ja hoito auttaa. Hän ostaa toivoa, ei tuloksia. Ainakin hetkellisesti hänellä on taas tulevaisuus, on seuraava yhteinen kesä ja joulu. On toivoa.

Entä sitten, jos kokeellinen hoito ei näytä auttavan? Tullaan isojen kysymysten äärelle: Saako ihminen ostaa itselleen toivoa hinnalla millä hyvänsä, vaikka se ulkopuolisen silmin näyttää rahastukselta? Eikö lääkärillä ole mitään moraalista velvoitetta kieltäytyä tarjoamasta hoitoa, joka ei selvästikään vaikuta? Mitä henkisesti raskaammassa jamassa ihminen on, sitä suurempi konflikti on itsemääräämisoikeuden ja sukulaisten holhoamisen ristivedossa. Ja onhan se niinkin, että terveiden on helppo tuomita sairaiden tarpeet, jos nämä tarpeet eivät sovi käsitykseemme arvokkaasta ja oikea-oppisesta lähdöstä.

On jokseenkin helppo yhtyä Lääkäriliiton ja Päivi Räsäsen kannanottoon siitä, että uskomushoitojen antamista pitäisi rajata lailla. Tiedän, että puhumme tässä yhteydessä nimenomaan lääketieteelle vaihtoehtoisena tarjottavista ”hoidoista” kuten hopeavedestä ja yksisarvishoidoista. Itse en enää tee eroa näiden ja maksullisten lääketieteellisten kokeellisten hoitojen välillä, vaikka monen muun mielestä jälkimmäiset tapahtuvat vilpittömässä hengessä – onhan kyseessä ”oikea” lääketieteellinen hoito. Ihmisten perustunteista elävä bisnes on raadollista palveluntarjoajasta riippumatta. Toivo on yksi vahvimmista ihmistä elossa pitävistä voimista, mikä tekee siitä äärimmäisen arvokkaan kauppatavaran, oli kyse sitten laihtumisesta tai eloonjäämisestä.

Markkinatalouden näkökulmasta kysyntä on olemassa. Mutta kenellä on lopulta oikeus päättää, paljonko toivo maksaa ja kuka sitä saa myydä?