Itselleen nauramisen vaikeus

Marlon lumbers down the street
Kuva: Quinn Dombrowski/Flickr

HS kirjoitti tänään Novia Finlandista, joka on Futuricen tavoin valittu useampaan kertaan Great Place To Work -listalle. Koska Novia Finland on telemarkkinointiyritys, se ei voi tarjota työntekijöilleen samalla tavalla valtaa, vastuuta ja etätyöpäiviä kuin perinteinen asiantuntijayritys. Novia voi kuitenkin panostaa työilmapiiriin ja -viihtyvyyteen – ja sen se on myös tehnyt.

Jutun perusteella Novia Finlandissa on tärkeää positiivisten tunteiden ja kokemusten jakaminen sekä työkaverin ilahduttaminen pienilläkin asioilla. Työntekijöitä myös kannustetaan toteuttamaan unelmiaan.

Yksi teema välittyy kuitenkin rivin välistä tavallista voimakkaampana: heittäytymisen taito.

Mitä tapahtuu tavallisessa firmassa, kun myyjä tekee ison kaupan? No hän tietysti lähettää informatiivisen sähköpostin esimiehelleen ja kollegoilleen. Jos hän istuu avokonttorissa, hän saattaa huikata tyytyväisenä sermin yli työkaverille, että ”kaupat tuli”. Tai kahvinkeittimellä piipahtaessaan mainitsee asiasta jollekin, jota se koskee. Tai sitten asia vain kirjataan CRM:ään myynnin seurantaan joryn viikoittaista palaveria varten.

Entä, jos samainen myyjä tempaisisikin työpisteellään pystyyn, kiljahtaisi YES!, kiihdyttäisi firman käytävää pitkin hurjasti huutaen, heittäisi pari kärrynpyörää ja antaisi ylävitosia vastaantulijoille? Häntä pidettäisiin tietysti hulluna. Muut myyjät tuntisivat hiljaista myötähäpeää. Onneksi tällaista holtitonta onnistumisen iloa näkee korkeintaan amerikkalaisissa elokuvissa.

Todellisuudessa aito, mahtava fiilis tarttuu yhtä herkästi kuin kevätflunssa. Vapautunut tuuletus nostaa muidenkin mielialaa loppupäiväksi. Organisaatiokulttuuria ei kuitenkaan voi parantaa käskemällä. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat näyttää mallia.  Ehkä rekryhaastatteluissa pitäisikin ottaa esille ihan muita kuin perinteisiä mainitse kolme hyvää ja huonoa puolta itsestäsi -kysymyksiä. Esimerkiksi: Montako ylävitosta annoit työkavereille viime viikolla? Olisitko valmis pukeutumaan possuksi tai majavaksi firman iltatilaisuuteen?

No, olisitko?

Neljän tunnin työpäivä

Pekka Pohjakallio, Redesigning 925 -hankkeen toimitusjohtaja, kirjoitti tänään HS:ssa työpäivän suunnittelun tärkeydestä. Erityisesti kaksi kohtaa kolahtivat:

”Noin 70 prosenttia ihmisistä ei suunnittele töitään vaan työpäivän aikana asioita vain tulee ja menee.”

Aivan varmasti suunnittelu tehostaisi useimpien työpäivää. Työelämän arkitodellisuus ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Osa ihmisistä on etuoikeutetussa asemassa, sillä he pystyvät pääsääntöisesti itse päättämään omasta ajankäytöstään. Aika moni työntekijä on kuitenkin tilanteessa, missä käytännössä joku muu – kuten esimies tai asiakas – ohjailee päivittäistä ajankäyttöä. ASAP-pyyntöjä tipahtelee sähköpostitse, ja epäorganisoituneen työkaverin hoitamatta jääneet tehtävät kiikutetaan työpöydälle DL-päivänä. ”En mä voi tehdä tätä nyt, kun olin suunnitellut tälle päivälle muita hommia” kuulostaa enemmän joustamattomalta kuin suunnitelmalliselta. Jokaisella on yleensä mahdollisuus suunnitella ajankäyttöään edes jonkin verran, ja sen realistisen mittakaavan tunnistaminen voi pelastaa vakavammalta turhautumiselta.

Oma suunnitteluni pätee erityisesti viikon aloittamiseen. Turha kuvitella, että loppuviikosta syntyneet ideat olisivat päässä vielä kolmen päivän päästä, joten yleensä teen perjantaisin listan asioista, joilla aloitan maanantain. Viikko käynnistyy sujuvasti ilman turhaa hohhailua ja kahvimuki kädessä päivittelyä. Ei täydellistä, mutta sentään jotain.

 ”Ihminen pystyy tekemään päivässä noin neljä tuntia laadukasta työtä. Se voi olla vaikka palavereita tai henkilökohtaiseen työhön keskittymistä.”

Päivän saa todellakin nopeasti täyteen palavereista, pikkuhommista ja sähköpostin kirjoittelusta, kun taas keskittymistä vaativaa aivotyötä tulee lykättyä ”tyhjään kalenterikohtaan”. Parhaat ideat syntyvät usein iltaisin kotona muiden asioiden lomassa.

Vaikka ihminen ei ole kone, lähes puolikkaan työpäivän hassaaminen ”johonkin” on kieltämättä huolestuttava tulos. Ehkä päivän jakaminen kahteen osaan ei olisi huono ajatus, mikäli elämäntilanne ja työtehtävä sen sallivat. Yksilön työtehon kannalta paras ratkaisu ei kuitenkaan ole aina yhteisön etu, sillä palaverit ja tavoitettavuus päiväsaikaan ovat usein välttämätön osa työtä. Neljän tunnin työpäivä on tämän kompromissin hinta.

 

Parhautta paalupaikalla

Thought_leadershipJos jossain jaetaan kirjaoscareita vuoden hämmentävimmästä typografiakannesta, Sari Aapolan Tunnustettu asiantuntijuus – Thought Leadership myynnin ja markkinoinnin perustana (Docendo 2012) pääsisi varmasti ehdolle.

Mutta asiaan. Tämä on kirja asiantuntijaorganisaatioille, joilla substanssiosaaminen on suurin piirtein kunnossa ja seuraava tavoite olisi nousta rohkeasti oman alan yritysten eturiviin, mielellään paalupaikalle. Aapolan mukaan Thought Leadershipissä on kyse asiantuntija-asemasta, joka perustuu yrityksen ja sen tarjooman tunnettuuteen, uskottavuuteen ja luotettavuuteen. Asema rakentuu strategiasta johdetulle erottautumiselle, kilpailuedulle ja niiden pohjalta laaditulle vahvalle markkinointiviestille ja
-sisällölle
. Kirja käsittelee Thought Leadership -teemaa monipuolisesti ja hyvin asiantuntevasti. Samalla sisältö ja rakenne tarjoavat selvät eväät oman Thought Leadership -strategian ja
-toimenpiteiden laatimiseksi. Siitä kymmenen pistettä kirjailijalle.

Kirjassa korostetaan useaan otteeseen, että Thought Leadership -hankkeen onnistuminen edellyttää 100 %:sta johdon tukea. Näin epäilemättä onkin. Ilman johdon aktiivista roolia on yrityksen mahdotonta nousta alansa Thought Leaderiksi. Epäonnistumisen riskejäkin on. Pahin virhe on jättää projekti strategisia kysymyksiä ymmärtämättömän tohelon markkinointipäällikön kontolle. Köh.

Mutta sitten tämä käsite, Thought Leadership. Miten on mahdollista, että suomen kielestä ei löydy osuvaa käännöstä? Kun tankkaa kokonaisen kirjan aiheesta, jonka pääidea ei taivu napakasti suomeksi, alkaa viimeistään puolivälissä tarinaa ärsyttää.

Kustantaja tarjoilee takakannessa vaihtoehtona ajatusjohtajuutta. Kirjailija käyttää pääasiassa englanninkielistä termiä, mutta korvaa sen välillä ilmauksella tunnustettu asiantuntijuus.  Vuoden Thought Leader -tunnustuspalkintoa ei tietääkseni jaeta missään, joten epäselväksi jää, miten ansioituminen todennetaan. Suurempi ongelma on kuitenkin se, että tunnustettu asiantuntijuus huokuu hyvin heikosti innostusta, visiota ja karismaa, mitä sen tulisi nimenomaan käsitteenäkin jo välittää.

Ehkä joku oman alansa Thought Leader voisi nyt keksiä termille nasevan käännöksen. Anyone?

Karusellineukkari

Happy chairs
Pyörii, pyörii, pyörii… (Kuva: Flickr.com/Lars Plougmann)

Rakastan neukkareita, joissa on pyörivät tuolit. Pyörimällä oman akselinsa ympäri tuntee luonnollisesti itsensä tärkeäksi, mutta pyörivässä liikkeessä on myös jotain terapeuttista ja inspiroivaa, ripaus dynaamisuutta.

Palavereista ei tietysti tulisi mitään, jos ihmiset vain pyörisivät tuoleillaan. Pyörivät tuolit ovat silti mielestäni tärkeä osa edistyksellistä kokoustilasuunnittelua. Kokousten seitsemän kuolemansyntiä -kirja sisältää tilasuunnittelua innostavasti esittelevän artikkelin, jonka on kirjoittanut Maaretta Tukiainen. Kannattaa lukea!

Neukkareita on kokemusteni mukaan kahdenlaisia. Piheissä pikkufirmoissa neukkaripöytä on viilupintainen, ikäisekseen hyväkuntoinen 1970-luvun ”retropöytä” ja tuolit seurakuntasaleista tuttua kasaria karkealla kangaspäällysteellä ja kellastuneella koivurungolla. Taloudellisesti vakaammalla pohjalla olevat (tai sellaisen mielikuvan välittämiseen keskittyneet) yritykset ovat puolestaan tilanneet toimistoonsa Martela-katalogista tutun design-neukkarin, missä upea ovaalinmallinen pöytä halkoo valoisaa tilaa sirojen ja tyylikkäiden tuolien keskellä muovikasvien loistaessa poissaolollaan.

Tyylikästä. Mutta silloin kun neukkarin roolina on tarjota inspiroivat puitteet ideariihille, kannattaa panostaa muuhunkin kuin ulkonäköön. Käytännöllinen ja vuorovaikutusta edistävä tila pitää sisällään moduulipöydän, jonka voi tarvittaessa erottaa kahteen tai kolmeen pienempään osaan esimerkiksi ryhmätyöskentelyä varten. Tuolit liikkuvat kevyesti, jolloin katseen suuntaaminen pöydän toisessa päässä istuvaan tai valkoiselle seinälle on helpompaa. Hyvin yksinkertaisilla asioilla voidaan edistää palaverin toiminnallisuutta todella paljon. Ja näitä asioita on muuten ihan oikeasti tutkittu!

Ajat ovat muuttuneet, neukkarit eivät. 1980-luvulla ei ollut edes tarvetta tuijottaa ikkunatonta valkoista seinää – vai käytettiinköhän piirtoheittimiä silloin muuallakin kuin kouluissa?

Jossain ali- ja ylisuoriutumisen välissä.