Suloiset myrkynkeittäjät

Sunnuntaisuomalaisen haastattelema psykologi Ilona Rauhala antaisi potkut työpaikan valittajille ja myrkynkylväjille. Virkistävän radikaali ehdotus, joka toivottavasti saa kaikki meidät ansiotyössä käyvät vakavasti pohtimaan omaa rooliamme työpaikan ilmapiirin kehittäjinä.

Rauhalan mukaan suomalaisen työkulttuurin suurin ongelma on negatiivisuus. Hän on varmasti oikeassa. Mutta potkujen antaminen kaikille pessimisteille ja valittajille tarkoittaisi ensinnäkin melkoista vajetta työpaikkojen asiantuntijarooleissa. Ikävä asenne työkavereita kohtaan ei poissulje loistavaa työtä asiakkaiden parissa – kumma kyllä. Suurempi ongelma olisi kuitenkin se, että valittajien pihalle heivaaminen puuttuisi ilmiön oireisiin, ei varsinaista tautiin.

Yleensä ihmiset valittavat, koska eivät ole tyytyväisiä itseensä tai elämäänsä. Kun ihminen valittaa vähän kaikesta, hänellä on todennäköisesti ongelmia kotona. Parisuhde voi olla kriisissä, lapset oireilevat siinä sivussa, ulkonäkö kulahtaa iän myötä, vartalo muumiutuu, yhteys omaan sisimpään on jotenkin kateissa. Hän ei saa rakkautta tai kiitosta puolisolta tai lapsiltaan. Hän ei välttämättä tiedä, mitä elämältä edes haluaa.

Kun ihminen valittaa jatkuvasti työtehtävistä, työkavereista ja pomosta, hän on jollain tasolla tyytymätön omaan asemaansa työelämässä. Ehkä nuoruuden uratoiveet ovat jääneet toteutumatta, ehkä hän ei saa mielestään ansaitsemaansa kiitosta, palkkaa tai asemaa.  Ehkä edellinen tai nykyinen esimies on kohdellut huonosti ja epäarvostavasti. Ihminen on jollain tapaa työelämän traumatisoima, eikä pääse ongelmiensa kanssa eteenpäin vaan valittaa samoista asioista uudelleen ja uudelleen kuin naarmuuntunut vinyylilevy. Oma paha olo helpottuu, kun sen saa purkaa työkavereihin – hehän eivät varsinaisesti pääse karkuun valitusta, ja ennen pitkää omaksuvat valittajan näkemykset ja lähtevät mukaan myrkytysleikkiin. Kuten Rauhalakin jutussa mainitsee, monilla työpaikoilla istutaan samoissa huoneissa samojen ihmisten kanssa vuodesta toiseen. Seisova ilma on ihan yhtä myrkyllistä kuin seisova vesi.

Nyky-yhteiskunta ja arvomaailma ei mitenkään hirveästi kannusta meitä aikuisia itsetutkiskeluun. Osa tietysti tekee tätä ihan vapaaehtoisesti, ja arvaan, että he ovat keskimääräistä onnellisempia. Jos työpaikan ongelmat kannetaan perheen syliin, perheen irtisanominen ei ole oikea ratkaisu. Jos taas ongelmat kodissa purkautuvat työpaikalla, ei työpaikan vaihto auta mitään. Ei riitä, että tunnistaa oman tyytymättömyytensä elämään tai työhön, pitäisi myös pystyä tunnistamaan, mitkä ovat ne oikeat avainmuutokset, joilla sisäinen rauha saavutetaan. Ehkäpä emme olisi niin negatiivinen kansa, jos osaisimme puhua sekä itsemme että muiden kanssa.

Sunnuntaisuomalaisen juttu ei ole luettavissa netistä, mutta lainauksia jutusta on tehnyt mm. Ilta-Sanomat.

0

Tule biisi kultainen

MTV3 tarjosi nyt joulukuussa pitkästä aikaa mukavan dokkarin meille markkinointityypeille. ”Kulutuksen sävel” on katsaus suomalaisen mainosmusiikin historiaan ja erityisesti sen kulta-aikaan 1980-luvun vaihteesta 1990-luvun alkuun.

Ennen ohjelman katsomista tein itselleni testin: mitkä mainosbiisit tulevat ensimmäisenä mieleen? Ykkösenä Fazerin Sininen hetki, kakkosena Valiojogurtti ja kolmosena Radiolinjan äänilogo.  Pienen lisämietinnän jälkeen mieleen nousee Felix – herkkuja ruokapöytään ja Valio Polar. Yhdistävä tekijä? Suomalaisuus, suomen kieli ja ruoka. Radiolinjan äänilogo pyörähti mieleen todennäköisesti siksi, että olen aikoinaan kuullut biisin tuhat kertaa työn puolesta. Se onkin listallani ainoa, jota ei voi syödä.

Teoriani vahvistui ohjelman katsomisen myötä: tunnetuimmat mainosbiisit on sävelletty ruokatuotteille – joskin pahimman renkutuksen tittelin antaisin Silja Linen tunnarille. (Huomaa, etten käy koskaan risteilyllä, koska tämä ilmiselvä vaihtoehto ei tullut mieleeni missään vaiheessa.)

Dokkarin parasta antia olivat mainossäveltäjäammattilaisten muistelmat. Mm. Valiojogurtin tunnuksen kehittyminen gruusialaisesta pillimusiikista nykyaikaiseksi valssiksi tarjosi yllättävän hauskan tarinan. Entä tiesittekö, että J. Karjalainen on säveltänyt Dr.Pepper-mainoksen tunnarin? Tai että Saarioisten äänilogo on maailman vanhin edelleen käytössä oleva äänilogo? Itse en tiennyt sitäkään, että ”Tule joulu kultainen” on sävelletty SOK:lle, vaikka se on soinut vuodesta toiseen paikallisen osuuskaupan joulumainoksessa. Vaikka mainosmusiikki ei ole ollut arvostettu genre muusikkopiireissä, ainakin Matti Esko (Rekkamies), Anna Hanski (Jos et sä soita) ja Ressu Redford (Kuka on se oikea) ovat saaneet kovasti nostetta onnistuneilla tulkinnoillaan. Toisaalta, myös hölmöjä ja huippukehnoja rallatuksia mahtuu suomalaiseen mainoskavalkadiin tukuttain. Jos mainos saa katsojan tuntemaan myötähäpeää, tunne syntyy nimenomaan onnettoman biisin myötä.

Suosittelen erityisesti dokkarin kakkososaa, joka keskittyi 1980-90-lukujen mainontaan. On ilahduttavaa bongata oman lapsuutensa ja nuoruutensa mainoksia, jotka kyllä nyt muistaa nähneensä (ja kuulleensa) lukuisia kertoja, mutta aikuisen silmin kokemus voikin olla aivan erilainen.  Hauskinta oli huomata, että mainoksissa ammattistylistien myötävaikutuksella minkä tahansa aikakauden muoti ja tyyli näytti hyvältä (siis myös kasari!).  Helposti myös ajatellaan, että ”ennen vanhaan” mainonta oli jotenkin kiltimpää kuin nykyään. Höpöhöpö. Eroottisuus, häpeilemätön flirtti, lihaksikkaat miehet ja kauniit naiset ovat olleet mukana tv-mainonnassa jo ainakin 30 vuotta. Ja tämä vanha Hertta ja heluna -mainos sopisi ihan pienellä updatella vaikka Suomi-brändin vientituotteeksi.

0

Polla ei valaise virka-ajan tahtiin

Talouselämä kirjoitti vastikään, että tietotyöläisen parhaat (lue: tuottavimmat) hetket osuvat jonnekin aamupäivän ja myöhäisen iltapäivän hujakoille.

Kyllähän tuossa totuuden siemen piilee, ainakin oman kokemuksen mukaan.  Kasilta irtoaa ajatus vain kahvinjuomiseen. Aivotoiminnan kylmäkäynnistys on pakko tehdä viimeistään puoli ysiltä, jos meinaa jotain saada aikaiseksi. Iltapäivällä on usein juuri päässyt vauhtiin, kun käytännön asiat pakottavat sulkemaan koneen ja karkaamaan vapaalle.

Ajatus työelämän täydellisestä joustavuudesta kiehtoo sekä tutkijoita että työntekijöitä, mutta harvemmin työnantajia. On tietysti täysin selvää, etteivät ihmiset voi tulla ja mennä flow’nsa mukaan, ainakaan vähän isommissa yrityksissä. On tavattava asiakkaita, pidettävä palavereja ja oltava muuten vaan tavoitettavissa silloin kuin muutkin. Koulut ovat auki virka-aikaan, ja vuorotyöpäiväkoteja on tarjolla vain vuorotyötä virallisesti tekeville. Eikä se tietysti olisi kovin reilua lapsia kohtaan, jos he joutuisivat noudattamaan isin ja äidin tuottavuusrytmiä.

Vaikka yhteiskunta muutoin siirtyy koko ajan kohti 24/7-maailmaa, työelämän lainalaisuudet ovat pysyneet suhteellisen samanlaisina muodollista liukuvaa työaikaa lukuun ottamatta. Edes etätyö ei ole täysin lyönyt läpi, suurin piirtein samoista syistä kuin vapaa työaikakaan.  Tutkimukset puhuvat päiväunien (power nap) puolesta, vaan monenko työpaikalla niitä oikeasti otetaan?  Työelämä 2.0:n sijaan tarvitsisimme kokonaan uuden ajattelumallin, työelämän uuden käyttöjärjestelmän.

0

Työpaikan tietotoimiston uutisia

HS uutisoi tänään, että naisvaltaisiin aloihin usein liitetty huonon yhteishengen mielikuva on osoittautunut tutkimusten mukaan myytiksi.

Mielenkiintoinen osio oli viittaus Turun yliopistossa tehtyyn juorututkimukseen, jonka mukaan miehet ja naiset juoruavat yhtä paljon. Tämä yllätti. Oma kokemukseni on, että miesten kanssa on helpompaa keskittyä työasioihin ja työn tekemiseen, koska yksikään mieskollega ei ole tullut kurkkimaan sermin yli ja aloittanut keskustelua ”Arvaa, mitä just kuulin…”.  Mitä ilmeisimmin miehet juoruavat vain keskenään tai vasta tuopin ääressä töitten jälkeen. Tai sitten he vain yksinkertaisesti saavat juorunkin kuulostamaan asialliselta pohdinnalta.

Sen sijaan useimmille naisille juoruilu on työpäivän piriste. Jollain tapaa sillä on myös keskinäistä suhdetta lujittava vaikutus. Vaikka juoruilu on usein ihan harmitonta ja siihen voi liittyä jotain hyviäkin puolia, viime kädessä sitä kuitenkin pidetään halpamaisena ja negatiivisena asiana. Ilkeät ihmiset juoruavat, hyvät ihmiset eivät.

Juoruilulla voi tietysti tehdä hyvinkin pahaa jälkeä. On tavallista, että työyhteisössä vuodetaan varmaa tietoa puskaradion muodossa, mutta lähes yhtä usein levitellään huhuja vailla mitään totuuspohjaa. On yllättävää, miten vähän juorujen sisältämän informaation todenperäisyyttä koskaan kyseenalaistetaan, vaikka sisällöllä voi olla tuhoisa vaikutus kohteena olevan ihmisen elämään. Väittely tai vastakkainasettelu ei kuulu juoruilun ideologiaan. Juoruilussa vastaanottajan kuuluu tukea kertojan tarinaa päivitellen ja ihmetellen. Juuri siksi juoruilu on yksi työpaikan tehokkaimmista aseista ja kiusaamisen muodoista.

Ainakin itse toivoisin sekä itseltäni että muilta ihmisiltä suurempaa kriittisyyttä siitä, mitä pitävät ”varmana tietona”. Perättömien raskaushuhujen levittäminen vain siksi, että nainen ei nauti alkoholia, tai seksuaalivähemmistöön leimaaminen vain siksi, ettei sauno miesten kesken, on alhaista. Johtopäätöksiä ei pitäisi vetää siltä pohjalta, mitä joku jättää tekemättä, vaan korkeintaan siitä, mitä hän itse avoimesti kertoo ja tekee.

0

Miten koulutus ansaitaan?

Kyllähän tässä pieni riski piilee.

Tämä LinkedInissä liikkuva strippi kuvaa osuvalla tavalla työelämäämme. Aika harvassa ovat nimittäin – edelleen – suomalaiset yritykset, joissa työntekijöiden koulutus nähdään investointina yrityksen omaan tulevaisuuteen. Mielenkiinto koulutuksen maksamiseen on suoraan verrannollinen takaisinmaksuaikaan: lupa heltiää, jos koulutuksessa opitaan joku käytännön taito, jolla saadaan säästöjä; kyseinen asia voidaan tästä eteenpäin tehdä itse sen sijaan, että se ostetaan ulkoa. Tai jos opetellaan tekemään joku yksittäinen asia nopeammin ja tehokkaammin. Tai jos asiakkaalta voidaan laskuttaa jatkossa enemmän. ROI-käyrä on saatava välittömään nousuun.

Tottahan toki koulutuksen hyödyllisyys pitäisi aina pystyä perustelemaan. Vaan mistä johtuu, että riviasiantuntijat pääsevät kyllä omaan toimenkuvaansa liittyviin, yksittäisiä teemoja käsitteleviin seminaareihin tai koulutuksiin, mutta henkilökohtaisten taitojen – kuten esiintymisen, ajankäytön, projektijohtamisen tai vaikkapa konfliktien selvittämisen – kehittäminen ei ilmeisesti useimpien työnantajien mielestä edistä työn tekemistä. Kun koulutuksen anti näkyy pitemmässä mittakaavassa ja se on mittavissa vain laadullisesti, koulutuspyyntöön tulee hylsy. Henkilökohtaisia taitoja pääsee treenaamaan vain harvarivinen esimiehistö. Miksipä muilla kuin heillä olisi tarvetta esimerkiksi rakentavan palautteen antamiseen tai ihmisten motivointiin.

Surullisinta on, että kun koulutusta pihdataan, siitä tulee saavutettu etu. Kun toinen lopulta pääsee ja toinen ei, työntekijät alkavat tuntea eriarvoisuutta – ja syystäkin. Koulutuksen kieltäminen ei välttämättä näy lyhyellä tähtäimellä muuna kuin työntekijän pettymyksenä ja motivaation laskuna, mutta koulutukseen satsaaminen saattaisi näkyä suhteellisen nopeasti uusina käytänteinä ja yrityskulttuurin uudistumisena. Ja ihan varmasti se näkyisi ennen pitkää myös viivan alla.

Vaan miten osoittaa pitkän tähtäimen koulutusinvestoinnin kannattavuus ilman että investointi ensin tehdään? Liiketoiminnassa laskelmia ja ratkaisuja uskalletaan vielä ottaa, mutta työntekijä, tuo ihminen, ei usein ole saman riskin arvoinen.

0

Jossain ali- ja ylisuoriutumisen välissä.