Avokonttorin autuus

CubiclesAvokonttori myytiin meille joskus 1990-luvun lopulla sillä ajatuksella, että se tehostaa työntekoa ja ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta. Kyllähän se tehostikin. Aikakaudella ennen sosiaalista mediaa avokonttori oli taatusti tehokkain tapa jakaa sekä luottamuksellista, henkilökohtaista, että parhaassa tapauksessa myös työhön liittyvää tietoa. On toki aloja, joissa avokonttorimallista on kiistatonta etua. Contact centerissä, vuorotyötoimistossa sekä telemarkkinointiyrityksessä hyödytään tiiviistä istumajärjestyksestä ja kysy kaverilta -meiningistä.

Se niistä hyvistä puolista. Meille tavallisille toimistorotille avokonttoreista on lähinnä haittaa. Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan avokonttorin melu ja hälinä heikentävät työtehoa päivittäin puolella tunnilla. Kaikkein häiritsevintä on toisten puhe. Entäpä yksityisyyden puute? Jostain syystä tarvetta vähätellään tai siitä ei vain puhuta. Kaikilla työpaikoilla ei vieläkään ole hiljaisia huoneita, missä työntekijät voivat käydä soittamassa sellaisia henkilökohtaisia puheluita, joita ei pysty hoitamaan virka-ajan ulkopuolella.

Mikä sitten on toimiva vaihtoehto? Omat huoneet tai täydellinen hiljaisuus tuskin takaavat yhtään sen tehokkaampaa päivää, ainakaan pitemmän päälle. Keskittymistä vaativa työ edellyttää keskittymiseen soveltuvat puitteet, mutta harvalla on jatkuva tarve hiljaisuuteen. Taustahälinä luo myös tekemisen meininkiä. Miksi muuten kahvilat olisivat niin suosittuja etätyöpisteitä?

Avainsana on sopivasti. Sopivasti suhinaa, sopivasti taustahälyä, sopivasti hiljaisuutta ja sopivasti seuraa. Avokonttoria toimivampi voi olla 2-4 hengen huone sekä mahdollisuus etätyöhön.

Puolessa tunnissa saa aika paljon aikaan, jos haluaa. Työteho on kuitenkin yksilöllistä. Koska moni muukin asia – kuten motivaatio, henkinen vire, stressi, hengailevat työkaverit ja kuun asento – vaikuttaa lopputulokseen, miten paljon voimme oikeasti pistää avokonttorin piikkiin?

Kuva: Flickr/Will Abson

Surrur!

HS:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ihmisen ja kärpäsen aivot ovat perusrakenteeltaan hämmästyttävän samankaltaisia. Hienoa, että asialle on vihdoin saatu tieteellinen vahvistus.  Työpaikoilla lajitovereitamme on havaittu jo pitemmän aikaa.

Perskärpäsen tunnistavat kaikki. Hän on klassinen hännystelijä, joka seuraa kohdettaan varjon lailla. Miellyttämisen tarve herättää työkavereissa yleensä ärtymystä, myötähäpeää tai kateutta.

Evoluutioteoria: kärpäsestä härkänen. Tyypillinen työelämän ilmiö. Lähtökohdiltaan varsin mitättömästä asiasta kasvaa oikealla hetkellä ja oikeiden henkilöiden kesken issue.

Surina. Sitä kuulee työpaikalla harva se päivä. Kevään ensimmäiset aurinkoiset päivät virvoittavat tyypit lentokuntoon ja pörräämään. Joka vuosi ihmetyttää, miten ja missä ne oikein talvehtivat.

Ammutaan tykillä kärpästä. Varman päälle ylireagointi on aina toimiva tapa, varsinkin markkinoinnissa.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ideaalitilanne, josta teoreetikot puhuvat. Kaukana arkipäivän yksi kärpänen viidellä iskuyrityksellä -mallista.

Kuten yllä kuvatuista esimerkeistä voi huomata, suhtautuminen lajitoveriimme on paikoin vihamielinen, jopa väkivaltainen. Tässä kohtaa lienee peiliin katsomisen paikka. Kärpäset ovat osa työelämän ekosysteemiä, joten hyväksytään heidät sellaisena.

Ei koskaan tarpeeksi

EuroPalkka on siitä kiitollinen aihe niin toimittajalle kuin bloggaajallekin, että se on aina ajankohtainen. Palkkavertailut, analyysit, räikeä vastakkainasettelu… kaikki toimii. Emme koskaan saa tarpeeksi palkkaa, edes samaa kuin kollega naapurihuoneessa. Ja totta kai aina löytyy toinen ala, missä maksetaan parempaa palkkaa lyhyemmällä koulutuksella.

Konsensukseen ei päästä, koska palkka-asiasta tehdään moraalinen kysymys samalla tapaa kuin lainsäädännön luomasta rangaistuskäytännöstä. Jos emme ymmärrä miten talousrikoksesta voi saada suuremman tuomion kuin henkirikoksesta, emme myöskään ymmärrä miksi paperimiehelle maksetaan paremmin kuin sairaanhoitajalle. Lisäksi media kertoo meille mielellään, missä menee hyvän ja huonon palkan raja.

Jo pitkään on tiedetty, että motivointikeinona palkan nostaminen toimii hetkellisesti. Jos työssä tai työpaikassa jokin tökkii, se tökkii myös palkankorotuksen jälkeen. Siksi on hienoa, että moni työyhteisö panostaa työntekijöiden hyvinvointiin, viihtyvyyteen ja hyvään johtamiseen. Aito joustavuus työn ja perheen yhteensovittamisessa voi olla merkittävä tekijä korkean työmotivaation ja -tyytyväisyyden takana.

Miksi sitten aina palataan rahaan? Viime kädessä palkka on yksinkertaisin ja vertailukelpoisin tapa arvioida omaa arvostustaan työelämässä. Yksiulotteista? Kyllä. Raadollista? Kyllä. Mutta niin vain jokainen palkkajuttu ja -keskustelu vetoaa tunteisiimme ja saa meidät pohtimaan omaa tilannettamme. Ansiokehityksen kannalta on tärkeämpää olla hieman tyytymätön kuin reilusti tyytyväinen. Henkisen hyvinvoinnin kannalta asia lienee juuri päinvastoin.

Olisi tärkeää, että myös huonommin palkatuilla aloilla työntekijät pystyisivät näkemään ja arvostamaan työnsä tuloksia ja pysymään positiivisina. Niinhän se kuitenkin on, että juuri näiden ihmisten käsiin me kaikki päädymme jossain vaiheessa elämäämme.

Kuva: Alf Melin/Flickr

Itselleen nauramisen vaikeus

Marlon lumbers down the street
Kuva: Quinn Dombrowski/Flickr

HS kirjoitti tänään Novia Finlandista, joka on Futuricen tavoin valittu useampaan kertaan Great Place To Work -listalle. Koska Novia Finland on telemarkkinointiyritys, se ei voi tarjota työntekijöilleen samalla tavalla valtaa, vastuuta ja etätyöpäiviä kuin perinteinen asiantuntijayritys. Novia voi kuitenkin panostaa työilmapiiriin ja -viihtyvyyteen – ja sen se on myös tehnyt.

Jutun perusteella Novia Finlandissa on tärkeää positiivisten tunteiden ja kokemusten jakaminen sekä työkaverin ilahduttaminen pienilläkin asioilla. Työntekijöitä myös kannustetaan toteuttamaan unelmiaan.

Yksi teema välittyy kuitenkin rivin välistä tavallista voimakkaampana: heittäytymisen taito.

Mitä tapahtuu tavallisessa firmassa, kun myyjä tekee ison kaupan? No hän tietysti lähettää informatiivisen sähköpostin esimiehelleen ja kollegoilleen. Jos hän istuu avokonttorissa, hän saattaa huikata tyytyväisenä sermin yli työkaverille, että ”kaupat tuli”. Tai kahvinkeittimellä piipahtaessaan mainitsee asiasta jollekin, jota se koskee. Tai sitten asia vain kirjataan CRM:ään myynnin seurantaan joryn viikoittaista palaveria varten.

Entä, jos samainen myyjä tempaisisikin työpisteellään pystyyn, kiljahtaisi YES!, kiihdyttäisi firman käytävää pitkin hurjasti huutaen, heittäisi pari kärrynpyörää ja antaisi ylävitosia vastaantulijoille? Häntä pidettäisiin tietysti hulluna. Muut myyjät tuntisivat hiljaista myötähäpeää. Onneksi tällaista holtitonta onnistumisen iloa näkee korkeintaan amerikkalaisissa elokuvissa.

Todellisuudessa aito, mahtava fiilis tarttuu yhtä herkästi kuin kevätflunssa. Vapautunut tuuletus nostaa muidenkin mielialaa loppupäiväksi. Organisaatiokulttuuria ei kuitenkaan voi parantaa käskemällä. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat näyttää mallia.  Ehkä rekryhaastatteluissa pitäisikin ottaa esille ihan muita kuin perinteisiä mainitse kolme hyvää ja huonoa puolta itsestäsi -kysymyksiä. Esimerkiksi: Montako ylävitosta annoit työkavereille viime viikolla? Olisitko valmis pukeutumaan possuksi tai majavaksi firman iltatilaisuuteen?

No, olisitko?