Yes, I’m high

Kauppalehti uutisoi tänään, että markkinointi- ja viestintäväki käyttää luvattoman innokkaasti tarjolla olevia pilvipalveluita. Siis innokkaasti ja ilman  IT-osaston lupaa.

Kyllä, olen syyllinen! Hommasin Dropboxin käyttööni, koska se on niin älyttömän kätevä tapa siirtää isoja kuvatiedostoja mainostoimistoon. Ei tullut mieleenkään kysyä lupaa esimieheltä, saati IT-osastolta. Skypeä en ole nykyisessä työssäni vielä tarvinnut, mutta edellisessä kylläkin – ja todellakin asensin sen kysymättä keneltäkään mitään. Ei ole minun vikani, jos konsernin konservatiivinen ajattelu estää täysin uudenaikaisten ja ennen kaikkea tavattoman hyödyllisten palveluiden käytön. Jos vaihtoehtoina on istua päivästä 8 tuntia junassa tunnin palaverin takia, tai sitten hoitaa sama tunnin palaveri Skypellä, niin kummankohan normaali ihminen valitsee?

Etädemoon perustuva myyntityö hyödyntää nykyään esimerkiksi todella näppärää join.me-palvelua. Onneksi sitä ei tarvitse asentaa koneelle, mutta jos tarvitsisi, asentaisin varmasti. Aivan loistavaa, ettei tarvitse raahautua puolentoista tunnin myyntitapaamiseen, kun saman setin voi hoitaa puolessa tunnissa etädemolla.

Vouhotusta luvattomista pilvipalveluista perustellaan tietoturvakysymyksillä. Ehkä, mutta oikea syy on tietysti jatkuvasti kasvava kontrollin tarve. Kehitystä ei kannata estää, joten IT-yksiköt ratkaiskoon kriisinsä pikapuoliin.

Avokonttorin autuus

CubiclesAvokonttori myytiin meille joskus 1990-luvun lopulla sillä ajatuksella, että se tehostaa työntekoa ja ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta. Kyllähän se tehostikin. Aikakaudella ennen sosiaalista mediaa avokonttori oli taatusti tehokkain tapa jakaa sekä luottamuksellista, henkilökohtaista, että parhaassa tapauksessa myös työhön liittyvää tietoa. On toki aloja, joissa avokonttorimallista on kiistatonta etua. Contact centerissä, vuorotyötoimistossa sekä telemarkkinointiyrityksessä hyödytään tiiviistä istumajärjestyksestä ja kysy kaverilta -meiningistä.

Se niistä hyvistä puolista. Meille tavallisille toimistorotille avokonttoreista on lähinnä haittaa. Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan avokonttorin melu ja hälinä heikentävät työtehoa päivittäin puolella tunnilla. Kaikkein häiritsevintä on toisten puhe. Entäpä yksityisyyden puute? Jostain syystä tarvetta vähätellään tai siitä ei vain puhuta. Kaikilla työpaikoilla ei vieläkään ole hiljaisia huoneita, missä työntekijät voivat käydä soittamassa sellaisia henkilökohtaisia puheluita, joita ei pysty hoitamaan virka-ajan ulkopuolella.

Mikä sitten on toimiva vaihtoehto? Omat huoneet tai täydellinen hiljaisuus tuskin takaavat yhtään sen tehokkaampaa päivää, ainakaan pitemmän päälle. Keskittymistä vaativa työ edellyttää keskittymiseen soveltuvat puitteet, mutta harvalla on jatkuva tarve hiljaisuuteen. Taustahälinä luo myös tekemisen meininkiä. Miksi muuten kahvilat olisivat niin suosittuja etätyöpisteitä?

Avainsana on sopivasti. Sopivasti suhinaa, sopivasti taustahälyä, sopivasti hiljaisuutta ja sopivasti seuraa. Avokonttoria toimivampi voi olla 2-4 hengen huone sekä mahdollisuus etätyöhön.

Puolessa tunnissa saa aika paljon aikaan, jos haluaa. Työteho on kuitenkin yksilöllistä. Koska moni muukin asia – kuten motivaatio, henkinen vire, stressi, hengailevat työkaverit ja kuun asento – vaikuttaa lopputulokseen, miten paljon voimme oikeasti pistää avokonttorin piikkiin?

Kuva: Flickr/Will Abson

Surrur!

HS:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ihmisen ja kärpäsen aivot ovat perusrakenteeltaan hämmästyttävän samankaltaisia. Hienoa, että asialle on vihdoin saatu tieteellinen vahvistus.  Työpaikoilla lajitovereitamme on havaittu jo pitemmän aikaa.

Perskärpäsen tunnistavat kaikki. Hän on klassinen hännystelijä, joka seuraa kohdettaan varjon lailla. Miellyttämisen tarve herättää työkavereissa yleensä ärtymystä, myötähäpeää tai kateutta.

Evoluutioteoria: kärpäsestä härkänen. Tyypillinen työelämän ilmiö. Lähtökohdiltaan varsin mitättömästä asiasta kasvaa oikealla hetkellä ja oikeiden henkilöiden kesken issue.

Surina. Sitä kuulee työpaikalla harva se päivä. Kevään ensimmäiset aurinkoiset päivät virvoittavat tyypit lentokuntoon ja pörräämään. Joka vuosi ihmetyttää, miten ja missä ne oikein talvehtivat.

Ammutaan tykillä kärpästä. Varman päälle ylireagointi on aina toimiva tapa, varsinkin markkinoinnissa.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ideaalitilanne, josta teoreetikot puhuvat. Kaukana arkipäivän yksi kärpänen viidellä iskuyrityksellä -mallista.

Kuten yllä kuvatuista esimerkeistä voi huomata, suhtautuminen lajitoveriimme on paikoin vihamielinen, jopa väkivaltainen. Tässä kohtaa lienee peiliin katsomisen paikka. Kärpäset ovat osa työelämän ekosysteemiä, joten hyväksytään heidät sellaisena.

Ei koskaan tarpeeksi

EuroPalkka on siitä kiitollinen aihe niin toimittajalle kuin bloggaajallekin, että se on aina ajankohtainen. Palkkavertailut, analyysit, räikeä vastakkainasettelu… kaikki toimii. Emme koskaan saa tarpeeksi palkkaa, edes samaa kuin kollega naapurihuoneessa. Ja totta kai aina löytyy toinen ala, missä maksetaan parempaa palkkaa lyhyemmällä koulutuksella.

Konsensukseen ei päästä, koska palkka-asiasta tehdään moraalinen kysymys samalla tapaa kuin lainsäädännön luomasta rangaistuskäytännöstä. Jos emme ymmärrä miten talousrikoksesta voi saada suuremman tuomion kuin henkirikoksesta, emme myöskään ymmärrä miksi paperimiehelle maksetaan paremmin kuin sairaanhoitajalle. Lisäksi media kertoo meille mielellään, missä menee hyvän ja huonon palkan raja.

Jo pitkään on tiedetty, että motivointikeinona palkan nostaminen toimii hetkellisesti. Jos työssä tai työpaikassa jokin tökkii, se tökkii myös palkankorotuksen jälkeen. Siksi on hienoa, että moni työyhteisö panostaa työntekijöiden hyvinvointiin, viihtyvyyteen ja hyvään johtamiseen. Aito joustavuus työn ja perheen yhteensovittamisessa voi olla merkittävä tekijä korkean työmotivaation ja -tyytyväisyyden takana.

Miksi sitten aina palataan rahaan? Viime kädessä palkka on yksinkertaisin ja vertailukelpoisin tapa arvioida omaa arvostustaan työelämässä. Yksiulotteista? Kyllä. Raadollista? Kyllä. Mutta niin vain jokainen palkkajuttu ja -keskustelu vetoaa tunteisiimme ja saa meidät pohtimaan omaa tilannettamme. Ansiokehityksen kannalta on tärkeämpää olla hieman tyytymätön kuin reilusti tyytyväinen. Henkisen hyvinvoinnin kannalta asia lienee juuri päinvastoin.

Olisi tärkeää, että myös huonommin palkatuilla aloilla työntekijät pystyisivät näkemään ja arvostamaan työnsä tuloksia ja pysymään positiivisina. Niinhän se kuitenkin on, että juuri näiden ihmisten käsiin me kaikki päädymme jossain vaiheessa elämäämme.

Kuva: Alf Melin/Flickr

Jossain ali- ja ylisuoriutumisen välissä.