Haastattelu jäi mieleeni, koska se kuvasi osuvasti amerikkalaista itsetuntoa.

Haastateltava kertoi kuinka tyytyväinen oli Suomessa asumiseen. Hänen työnsä oli joka tapauksessa etätyötä, ja se onnistui Suomesta käsin jopa helpommin kuin Yhdysvalloista. Puolisolla oli työ suomalaisessa yrityksessä. Kaksikieliset lapset olivat saaneet nopeasti koulupaikan, jatkaneet tuttuja harrastuksiaan ja löytäneet uusia kavereita. Suomessa oli turvallista ja helppoa elää, koulutus ilmaista, terveydenhuolto hyvää. Luonto oli lähellä, talviurheilu mahtavaa. Arjen elämä oli monella tapaa jopa parempaa kuin Yhdysvalloissa.

Silti perhe oli palaamassa takaisin vuoden sisällä – kunhan tilanne normalisoituisi ja presidentti taas vaihtuisi. Kun kysyin suoraan miksi he eivät halua jäädä Suomeen, haastateltava vastasi silmiä räpäyttämättä:

“Because, after all, we’re the greatest country in the world.”

Viime viikkoina en ole voinut olla muistelematta tätä haastattelua. Onnea ja menestystä vaan sinne – maailman parhaaseen maahan.

The post “Greatest country in the world” appeared first on Normisuorittaja.

Jos unohdetaan tämä (pääasiassa keski-ikäisistä miehistä koostuva) aikuisvauvaporukka, monessa perheessä on ihan oikeasti haasteena teinipojat, jotka eivät tähänkään asti ole syöneet kasviksia. 

En tosiaan millään mittarilla ole ravitsemuskasvatuksen asiantuntija, mutta haluan kuitenkin jakaa omat havaintoni vuosien varrelta: mitkä arjen rutiinit ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että omat poikani syövät hyvillä mielin ja runsaasti kasviksia. Keinot sinänsä eivät ole mitään rakettitiedettä, mutta olen toteuttanut mallia johdonmukaisesti ja tavoitteena on ollut nimenomaan kasvissyömisen ”normalisoiminen”.

Ensiksi ikävä uutinen: en tiedä, miten saada sellainen teini syömään kasviksia, joka ei tähänkään tähän ole niitä syönyt. On selvää, että rationaalisilla perusteluilla ei tässä vaiheessa voi enää vaikuttaa mieltymyksiin. Siemen kylvetään (pun) paljon varhemmin.

Tässä omat keinoni.

1. Alkusalaatti

Heti, kun lapset saivat alkaa syödä raakoja kasviksia, tarjosin ruoan kolmen ruokalajin mallilla. Ensimmäiseksi tarjottiin ns. alkusalaatti, joka sisälsi vaihdellen kurkkua, tomaattia, porkkanaraastetta, paprikaa, jäävuorisalaattia ja melonia. Vasta, kun se oli syöty, lapselle tarjottiin lämmin pääruoka – mitä nyt kulloinkin, yleensä makaronipohjaista taaperoruokaa. Jälkiruoaksi hedelmä tai keksi. Pääpointti oli kuitenkin siinä, että salaatti tuli syötyä joka aterialla, koska se tarjottiin aina ensimmäisenä ja erikseen.

2. Valmiiksi lautaselle katettu salaatti (ks. pääkuva)

Kun lapset olivat jo vähän isompia, siirryin valmiiksi katetun salaatin malliin. Pääsyy tähän oli, että kulhoon ylimääräiseksi jäävä ja nopeasti vettyvä salaatti päätyi lähes aina biojätteeseen. Ihan vaan ruokahävikin vähentämiseksi ryhdyin tekemään salaatin suoraan lautasille. Valmiiksi annosteltu salaatti, joka muodostaa puolet annoksesta, tulee myös syötyä. Tällä mallilla on menty tähän asti ihan menestyksekkäästi, kukaan ei koskaan protestoi määrää tai laatua.

3. Smoothiet

Nykyään harvemmin käytetty, mutta aikaisemmin  takuuvarma keino saada lapset syömään marjoja on ollut viritellä kauramaito- ja jogurttipohjainen smoothie. Kauramaidossa on lisättyä sokeria, joten yhdessä marjojen ja ehkä banaanin kanssa lopputulos on riittävän makea. Smoothiella voi saada aamiaisvastaisen teinin syömään edes jotain ennen kouluunlähtöä.

4. Huijaus

Minulla on myös tapana raastaa iso porkkana (hienolla terällä) bolognese-kastikkeen sekaan. Paistan sen mifun kanssa pannulla, ja kun lisää tomaattikastikkeen/murskan ja kaura- tai normikermaa, ei porkkanaa “tunnista” kastikkeen seasta. Liekö vitamiineja enää jäljellä, mutta ainakin kuitua on enemmän. Huijaamalla ei tietysti saa pysyvää muutosta aikaan. 

Miksi toiset syövät kasviksia mielellään ja toiset eivät?

Moni selittää huonoja ruokailutottumuksia esimerkiksi makuaistin herkkyydellä. Asiantuntijoiden mukaan perimmäinen syy on kuitenkin useimmiten lapsuudessa omaksutut tottumukset – ja omat tottumukset tulee huomaamatta siirrettyä omille lapsille. 

Toiset perustelevat kasvisten vähäistä syöntiä hinnalla. On totta, että moni vihanneslajike on nykyään hullun kallis. Jos pöydän ainoa vihannes on kasvihuonekurkku, ei ihme jos tuntuu kalliilta. Ainakin K-ketjun kaupoissa on kuitenkin usein tarjouksia, ja varsinkin juurekset ja kausivihannekset ovat todella edullisia. Viitseliäisyyttähän se tietysti vaatii, että opettelee valmistamaan ruokaa jostain uudesta raaka-aineesta. Ei tule itsekään kovin usein ostettua sitä, mikä olisi nyt satokausikalenterissa tuoretta, vaan sitä, mistä jo osaa valmistaa ruokaa.

Tietenkään kaikki kasvikset eivät miellytä kaikkia. Vaikka tuputtaa ei saisi, maistelua pitäisi jatkaa vaikka lapsi ensin torjuisi uuden kasviksen. Meidän lapsille ei juurekset oikein uppoa (niitä ei ole kauheasti tarjottu, kun lapset olivat pieniä) tai hapokkaat vihannekset, kuten rucola, punajuuri, varsiselleri tai retiisi. Sen sijaan herkkusienet ja metsäsienet ovat aina maistuneet, ja varhaiskaalikin on suosittua grillattuna. Nuorempi toivoo välillä lehtikaalisipsejä ja rapsakkaita, pinnasta paistettuja parsakaaleja. Hän rakastaa persimoneja ja syö niitä joka päivä välipalaksi jos vaan saa.

Olen miettinyt, voisiko pelillistämistä soveltaa jotenkin kasvisruokien osuuden tai ainakin monipuolisuuden kasvattamiseksi. Koska en itse motivoidu mistään pelaamisesta, ajatus on jäänyt idean tasolle. Hyviä vinkkejä tämän suhteen otetaan vastaan!

The post Kuinka saada teini syömään enemmän kasviksia? appeared first on Normisuorittaja.

Jokainen yritys ja sen tarina on tietysti ainutkertainen. Yhteistä uutisoinnin perusteella näyttää kuitenkin olevan, että ahdinkoa ja kaatumista pidetään “autovihamielisten” keskustojen kehittäjien, koronan, verotuksen tai (edellisen) hallituksen vikana.

Aika harvoin uutisissa vilahtavat käsitteet digitaalisuus, kulutuskäyttäytymisen muutos, markkinoinnin ja myynnin heikko arvostus ja osaaminen. Asiakassuhteiden hoitaminen tai viestintä.

Ainakin minulle syntyy vaikutelma, että yritykset ja media eivät kykene tunnistamaan yhteiskunnallisia muutoksia, joita tapahtuu koko ajan.

• “Kaupallinen internet” on ollut olemassa jo yli 30 vuotta. Silti moni ei edelleenkään ymmärrä, että yrityksellä pitää olla hyvät (mielellään brändinmukaiset) perusverkkosivut, joskus jopa verkkokauppa. Sillä pahvisella käyntikortilla ei tee enää mitään.
• Epätoivon ja lähestyvän lopun voi jo aistia, kun firmalta tulee kiihtyvällä tahdilla hurjia alennuskampanjoita.
• Jos ajan varaaminen kampaamoon, hierojalle tai kosmetologille onnistuu vain puhelimella, ennustan melko varmaa kuolemaa suurten ikäluokkien tahdissa. Se hieroja saa rahat, jolla on sähköinen ajanvaraus.
• Firman bisness perustuu yhteen juttuun. Sen kanssa on noustu, ja nyt sen kanssa kuollaan. Mieluummin kuin uudistutaan. Heikko kannattavuus johtuu tietysti kalliista kadunvarsipysäköinnistä.
• Vaikka yritysten orgaanisia Facebook-päivityksiä ei näe juuri kukaan, silti moni perustaa markkinointinsa niiden varaan. Ihme juttu, kun asiakkaita ei tule.
• Somepäivitykseen tulleet kolme kommenttia eivät yleensä edusta asiakaskohderyhmää kovin kattavasti. Kannattaisi joskus kysyä mielipiteitä tai ideoita niiltä muiltakin, jos yhteystiedot on olemassa.
• Vastuulliset brändit ovat ahdingossa, koska he toimivat vastuuttomassa bisneksessä. Heidän liiketoimintaprosessinsa ovat lineaaritalouden mukaisia eivätkä ne huomioi, että kohderyhmä – vastuunsa tuntevat kuluttajat – ostaa vähemmän tai kierrätettyä.
• Lounasravintola meni konkurssiin. Yksi syy oli varmastikin heikko asiakaspotentiaali: lokaation ympärillä oli vain pientä palkkaa maksavia organisaatioita, joiden työntekijöillä ei ole varaa syödä ravintolassa, ainakaan joka päivä. Ei paljon auta, vaikka olisi ilmainen pysäköintikin.

Maailma menee eteenpäin hyvässä ja pahassa. Onnistuminen ja epäonnistuminen on aina kiinni myös tuurista. Silti on asioita, joita on pakko tehdä, jos meinaa pysyä mukana geimeissä. Jos bisness on kiinni ilmaisesta kadunvarsipysäköinnistä, niin ei se silloin kovin vahvalla pohjalla ole muutenkaan.

The post Menneessä eläen ei selviä tulevaisuuteen appeared first on Normisuorittaja.

Raportissa todetaan, että “kiertotalous kyllä näkyy kansalaisten arjessa”, mutta itse sanoisin, että ei loppujen lopuksi mitenkään aikaisempaan nähden edistyneemmällä tavalla. Teemme pitkälti samoja asioita kuin tähänkin asti. Suomalainen lajittelee jätteensä, välttää ruokahävikkiä, muovipakkauksia ja heräteostoksia eikä osallistu ympäristönsuojelua edistävään järjestötoimintaan.

Arvaatko, mikä tietty tuote on tämän tutkimuksen perusteella kaikkein pisimpään käytössä ennen kuin se vaihdetaan uuteen?

Kuha jätteet lajitellaan

Barometrin, kuten muutamien aikaisempienkin samantyyppisten tutkimusten mukaan suomalaiset pitävät tärkeimpänä kiertotaloustekonaan jätteiden lajittelua. Vastaajista 89 % kertoi lajittelevansa vähintään joskus. Vastaajista myös lähes kaikki (94 %) kertoivat pyrkivänsä välttämään ruokahävikkiä.

Ihan täydellistä ei tämäkään tietysti ole. Mitä vanhempi vastaaja, sitä säntillisempi lajittelija. Sen sijaan nuorten keskuudessa lajitteluinto oli vähäisempää ja erityisesti pakkausmuovi ja biojäte jäivät monella lajittelematta. Myös 19 % omakotiasukkaista kertoi, ettei lajittele koskaan biojätettä.

Nuoret ostavat käytettyä

Suomalaisten suhtautuminen käytettyjen tavaroiden ostamiseen ja myymiseen (uudelleenkäyttö) oli jännällä tavalla kahtiajakoista.

Ensinnäkin, tavaroiden pois antaminen ja myyminen oli yleisempää kuin käytettyjen tavaroiden ostaminen. Tämä varmaankin selittää tuotteiden ylitarjontaa second-hand-markkinoilla. Yli 40 % haluaa ostaa käyttämänsä tavaran aina uutena. Moni suhtautuu epäluuloisesti uudelleenkäyttöön.

Nuoret (15-19-vuotiaat) ostavat eniten käytettynä (70 % vastaajista), ja sen jälkeen käytettynä ostaminen vähenee joka ikäryhmässä. Myös sukupuoli vaikutti käytettynä ostamiseen: naisista 60 % mutta miehistä vain 44 % oli ostanut käytettyjä tuotteita kuluneen 12 kk:n aikana.

Aiempien kyselyiden perusteella tiedetään, että Suomessa ostetaan käytettynä erityisesti aikuisten ja lasten vaatteita, kirjoja ja lehtiä, astioita, leluja, lastentarvikkeita ja huonekaluja. Tärkeimmät syyt olla ostamatta käytettyä liittyvät vaatteissa hygeniaan ja elektroniikassa takuuajan puuttumiseen ja epävarmuuteen laitteiden suorituskyvystä.

Autoa huolletaan, matkapuhelinta ei

Jakamistalouden osalta mitään kovin väräyttäviä kehitysloikkia ei näyttäisi tapahtuneen. Tutuille lainataan ja heiltä lainataan, tuntemattomille ei niinkään. Ihmiset lainaavat aika lailla samoja tavaroita kuin vuosikymmenestä toiseen: työkaluja ja peräkärryjä.

Huoltopalveluja ostetaan autolle, mutta ei matkapuhelimelle. Pitkäikäisimmäksi – ennen korvaavan hankkimista – tuotteeksi nousi polkupyörä. Yli 60 % vastaajista arvioi käyttävänsä samaa pyörää vähintään 10 vuotta. Lyhytikäisimpiä ovat kengät ja matkapuhelimet, alle 5 vuotta.

Tavarasuhde syyniin

Barometrin ehkä mielenkiintoisin osuus käsitteli ihmisten tavarasuhdetta. Tutkimuksen perusteella valtaosa ihmisistä arvostaa tavaroita ja pyrkii käyttämään niitä mahdollisimman pitkään. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli kuitenkin se, että 57 % vastaajista arvioi voivansa luopua tavarasta helposti, jos tietää sen päätyvän hyötykäyttöön tai kierrätykseen. Uhka vai mahdollisuus? Jos voisin olla varma, että luopuminen ei kannusta täyttämään tyhjiä kaappeja uudella tavaralla, tämä olisi tietysti hyvä uutinen.

Ihmisen ja tavaran suhde on ja näyttää joka tapauksessa pysyvän ehdottomana. 71 % vastaajista sanoi haluavansa omistaa käyttämänsä tavaran.

Mitä tästä voimme päätellä?

Barometrissä toistui taajaan ilmaus “tulokset ovat samansuuntaisia kuin aiemmissa tutkimuksissa”. Kaupallisten signaalien perusteella erityisesti vaatteiden second-hand-markkina elää kasvavaa kukoistusta, mutta muutoin kiertotalouteen ohjaavat kulutustottumukset tuntuvat muuttuvan melko hitaasti.

Tutkimuksesta voi nähdä – halutessaan – myös lineaaritalouden rakenteiden haittavaikutukset ja kuinka ihmiset haluaisivat asioiden muuttuvan. Tavaroita ja vaatteita haluttaisiin korjauttaa ja huollattaa, mutta taloudellinen kannustin ei ole tarpeeksi suuri. Suurin osa ihmisistä toivoo, että kulutustottumuksia ja käytöstä ohjattaisiin poliittisilla toimilla ja ohjauskeinoilla. Miten todennäköisiä nämä toimet ovat? En ehkä pidättelisi hengitystä tämän hallituksen aikana.

The post Mitä Suomen ensimmäinen kiertotalousbarometri kertoo meistä kuluttajista? appeared first on Normisuorittaja.

Myönnetään: en saa mitään fiboja EU-lainsäädännöstä. En tunne järjestelmää. En edes muistanut, mitä eroa on direktiivillä ja asetuksella. En myöskään osannut tulkata kaikkea lukemaani, sillä osa direktiiviluonnoksesta meni paikoin turhan yläpilviseksi.

Yksi asia on kuitenkin selvä: jos luonnos menee läpi, se tarkoittaa loppua ympäristövastuullisuusjargonille as we know it. Yksikään yritys ei saa enää kehua (kuluttaja)tuotettaan vihreäksi, hiilineutraaliksi tai ympäristöystävälliseksi – paitsi tietysti, jos pystyy sen tieteellisesti osoittamaan ja riippumattoman kolmannen osapuolen avustuksella todentamaan. Vastuullisuusjargonin villi länsi on toivottavasti kohta historiaa.

Direktiiviin tulee varmasti jäämään myös puutteita. Minuakin harmittaa yksi asia: se, että viherpesudirektiivi vaikuttaisi koskevan vain kuluttajamarkkinointia (B2C). Jättääkö tämä porsaanreiän, jota yritykset tulevat jatkossa käyttämään, jos heillä on asiakkainaan myös yrityksiä? Johtaako tämä siihen, että yritysten brändimainonta muuttuu supervihreäksi, kun tuotemainontaa ohjaava viherpesudirektiivi ei ulotu sinne?

Toivon, että näin ei olisi ja direktiivi ottaisi kantaa myös siihen. Hyvä asia on myös se, että samaan aikaan maailmaa parannetaan myös muita reittejä pitkin: esimerkiksi vihreän siirtymän kuluttajansuojadirektiivi edellyttää, että tuotteet ovat jatkossa korjattavissa ja niihin on saatavissa varaosia.

The post Loppu tyhjälle vastuullisuusjargonille appeared first on Normisuorittaja.

Juuri hänenkaltaiset asiakkaat olivat minulle ratkaiseva syy lopettaa jäsenyys.

Seitsemän vuoden aikana kyllästyin totaalisesti ihmisiin, jotka saapuvat kuntokeskukseen autolla, mutta eivät jaksa kävellä parkkipaikalta sataa metriä vaan pysäköivät pelastustielle rakennuksen eteen, jossa pysäköinti on kielletty.*

Pihan valaistusta ei tietenkään ole suunniteltu pysäköintiin, vaan se on ilta-aikaan hämärä ja tunnelmallinen. Pihan läpi tapahtuva ajoittainen läpiajo yhdistettynä väärinpysäköityihin autoihin, joita on usein yli 10 samaan aikaan pienessä tilassa, on turvaton liikkua kelle vaan, mutta varsinkin lapsille.

Minulla ei riitä ymmärrystä patalaiskoihin kuntoilijoihin, joiden väärinpysäköintiin kuntokeskus oli haluton puuttumaan. Lopulta totesin, että vitutus pysäköintikulttuuriin ohitti liikunnasta saavutetut henkiset hyödyt. En käytä enää yhtäkään syksyä siihen, että singahtelen pimeällä pihalla autojen välistä ja riskeeraan oman ja välillä myös lapseni turvallisuuden.

Karhunpalvelus, joka kantaa lapsuudesta aikuisuuteen

itsensä ovelta ovelle kuskaavat kävelykykyiset (lähes aina miehet) eivät ole mitenkään harvinainen näky liikuntakeskuksissa. Mistä heitä oikein tulee?

Oma veikkaukseni on, että asenne on kylvetty lapsuudessa. Autokyyti harrastukseen tai kouluun – ovelta ovelle – on ollut pitkään default. Myöhemminkään, kun lapsella on jo ikää ja kykyä itsenäiseen liikkumiseen, matkaa ei kuljeta bussilla saati pyörällä. Miksi kulkea, kun kerta autolla pääsee helpommin ja nopeammin? Varusteita tai ei, hyvään vanhemmuuteen kuuluu, että lapset kuskataan ovelle asti, ettei heidän vaan tarvitsisi kävellä.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, miten haitallista tämä on yksilön terveyden ja yhteiskunnan kannalta. Arkiliikkuminen olisi erittäin tärkeä osa liikunnalliseen elämäntapaan kasvamista. Tuoreen (2022) LIITU-tutkimuksen mukaan vain kolmannes lapsista liikkuu riittävästi. Lähes kolmannes 7-vuotiaista lapsista on jo ylipainoisia. Satoa korjataan jo nyt: Suomalaisista yli 30-vuotiaista miehistä 72 % ja naisista 64 % on ylipainoisia. On tietysti selvää, että liikunnan puute on vain yksi osa ongelmaa, sillä ruokavaliolla on painonhallinnassa erittäin suuri rooli. Yhtä kaikki, tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat tällä hetkellä suurin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy.

Lisäksi ovelle kuskaaminen on kuin tupakointi: paitsi, että se on haitallista kuskattavalle, autoilijat vaarantavat omalla käytöksellään sivullisia, kuten ohikulkijat ja kouluun kävellen tai pyörällä saapuvat lapset. Kuskaajat liikkuvat samoihin aikoihin, mistä seuraa ruuhkaa. Autoa ei mielellään pysäytetä kadulle poistumista varten, vaan ollaan solidaarisia muita kuskaajia kohtaan ja oikaistaan biili puoliksi jalkakäytävälle, jolloin kävelijät joutuvat väistämään. Erityisen ikävää tämä on talviaikaan kun kulkuväylät ovat muutenkin huonommassa kunnossa.

Vanhempana voit auttaa asennekasvatuksessa. Jos treenipaikkaan pääsee bussilla tai pyörällä, miksei panostaa lapsen autonomiaan ja opettaa häntä liikkumaan itsenäisesti? Osana STYLE-tutkimushanketta JYP Juniorit kehittivät kestävän liikkumisen malleja ja pilottiryhmäläiset mm. kulkivat pyörällä treeneihin. Muutos on lopulta asenteesta ja tahdosta kiinni.

Jos asut Lahdessa, Turussa tai Oulussa, vastaa arkiliikkumista koskevaan kyselyyn ja tue hvyien käytäntöjen kehittämistä. Vastausaikaa on 30.10.2023 asti.

*Kiinteistön seinän vierustalla on muutama luvallinen kiekkopaikka sekä invapaikka.

The post Ovelta ovelle appeared first on Normisuorittaja.

Tässä fiktiivisessä tarinassa on alkukesä ja koolla perhe ystävineen ja sukulaisineen.

Ruokailua odotellessa huomiosta nauttiva Setämies avaa pelin.
”Tulispa tästä kesästä oikein kunnon lämmin kesä”, hän kuuluttaa toiveensa.
”Onneksi on se El Nino aktivoitumassa.”

Lasken mielessäni kymmeneen. Tai ainakin viiteen.

”Kuule”, aloitan korostetun rauhallisesti, ”Tässä on pitkin edellisvuosia rikottu jatkuvasti lämpöennätyksiä. Parhaillaan Eurooppa kärsii historiallisen kuivasta alkukesästä. Että eiköhän sitä lämpöä riitä”, heitän mukarennosti.

”Joo joo, mutta täällä Suomessa on ollut kylmää”, Setämies väittää. ”Viime kesäkin oli niin kylmä.”

En tajua mistä hän puhuu. En muista, että viime kesä olisi ollut erityisen kylmä. Mutta en kyllä ehdi googlatakaan perusteita vastaväitteelle. Setämies on siirtynyt El Ninosta luennoimaan, miksi sähköauton ympäristöystävällisyys on huijausta. Osallistun keskusteluun ja kerron, että olen hänen kanssaan samaa mieltä siinä, että sähköauto ei yksissään ratkaise liikenteen päästöihin liittyviä ongelmia.

”Vaikuttavampaa olisi kehittää julkista liikennettä niin, että mahdollisimman moni voisi luopua autosta kokonaan”, väitän.

Vastauksena pöytäseurue raportoi useammalla suulla siitä, kuinka työmatkoja vaan ei pysty kulkemaan julkisilla. Kukaan ei tietysti kyseenalaista sitä, että hulppeat omakotitalot on rakennettu taajama-alueen ulkopuolelle ihan omasta valinnasta.

Turhautuneena siirryn vähän etäämmälle istumaan. Vapaan paikan vieressä istuvat Rouva ja teini-ikäinen Tytär. Tytär ja Rouva valittavat hyttysistä. Päätän yllättää heidät knoppitiedolla.
”Nythän oli aika tuore tutkimus, että hyttyset suosivat lihansyöjiä. Tai se taisi olla niinpäin, että kasvissyöjillä on vähemmän riesaa hyttysistä”, kerron.

”Kuulostaa kyllä taas ihan sellaiselta tutkimukselta, jonka tarkoitus on huijata meidät kasvissyöjiksi”, Rouva huudahtaa.

Tytär suivaantuu ja loikkaa suoraan puolustusasemiin.
”Minä en kyllä voisi ikinä syödä vegaaniruokaa”, hän julistaa.
”Sitä paitsi avokadoja tuodaan lentokoneella jostain kaukaa ja se on paljon haitallisempaa kuin suomalainen liha”, hän tietää.

Tässä vaiheessa verkkokalvoilleni piirtyy Annika Saarikko ja hänen ”avokadovastauksensa”. Kiitos Annika tästäkin valheesta, hyvin on uponnut keskustalaiseen maaperään.

”No eihän niitä avokadoja tietysti joka päivä syödä”, Rouva yrittää sovitella.

Tartun tähän.
”Ja vaikka söisit avokadoja joka päivä, niin niiden hiilijalanjälki on silti pieni verrattuna punaiseen lihaan”, näpäytän – ja mielessäni harmittelen kyvyttömyyttäni asettua tilanteen yläpuolelle.

Tytär ei tästä lannistu. Hän on päättänyt, että kotimainen liha on silti ekoteko.

Päätän siirtyä sisälle taloon, missä isäntäperhe valmistelee tarjoiluja. Kuistilla silmääni osuu Thermacell.
”Ette kai te oikeasti käytä tuota”, parahdan spontaanisti.
”No kyllä me käytetään. Se on ihan kätevä kun grillailee ja tekee ruokaa”, Isäntä puolustautuu.

Niin, mitäpä siinä sitten, vaikka samalla pihalla pörräävät pölyttäjätkin kuolevat. Thermacell ja ruoanlaitto kuulostaa sekin arveluttavalta, mutta jätän kommentoimatta.

Selitän – taas kerran – itselleni, että ymmärtääkseen kohderyhmää ja vaikuttaakseen heihin, pitää ymmärtää miten he maailmaa ja asioita hahmottavat.

Laiha lohtu. Ahdistaa.

Perhejuhlat ovat ilmastoahdistuneelle melkoinen stressitekijä.

The post Ilmastodenialistien kesäjuhlissa appeared first on Normisuorittaja.

En todennäköisesti kuulunut kohderyhmään, koska itse keskustelu ei tarjonnut minulle mitään uutta. Mutta mieleeni jäi toinen ”kokemusasiantuntijoista”, joka puhui lentämisen vähentämisen yhteydessä siitä, mitä loma oikeastaan on. Ja miksi sen pitäisi aina sisältää matkustamista ulkomaille.

Niin. Mitä loma on? Miksi olemme täysin aivopestyjä ajattelemaan, että loma on lomaa vain, kun on hiton kuuma, ja olet jossain ulkomailla tuhansien turistien keskellä?

Kyllähän maisemanvaihto auttaa ihan varmasti pääsemään eroon työstä ja työajatuksista. Se vähintäänkin nopeuttaa tätä irtaantumista huomattavasti. Mutta vaikutus perustuu täysin ulkoiseen ärsykkeeseen, jopa shokkiin – siihen, että yhtäkkiä olet vieraassa ympäristössä, jossa huomio kiinnittyy kaikkeen ympärillä olevaan eikä huomiota yksinkertaisesti riitä työhön tai arkisiin asioihin. Huono puoli on, päästöjen lisäksi, että lomamatkan positiivinen vaikutus häviää muutamassa päivässä.

Todellinen lomamoodi onkin jotain, mikä syntyy korvien välissä. Sisäistä irrottautumista työstä ja sellaisesta arjesta, joka ei tuo hyvää oloa. Uskon, että tämä on taito jonka jokainen voi halutessaan oppia. Uskon, että sillä on varmasti myös pitkäaikaisempia vaikutuksia rantalomalla Kreikassa. Olisi huikeaa, jos voisi vaan sulkea valitsemansa asiat pois ja keskittyä siihen hetkeen missä juuri nyt on. Läsnäoloon.

Lisäksi on pakko sanoa yksi huomio, minkä olen tehnyt vuosien aikana: kun tietoisesti vähensin lentämistä – toistaiseksi en ole lentänyt kuuteen vuoteen – arki ja puuhastelu oman perheen kanssa on pääasiassa tuntunut kivalta. En oikeastaan enää muista, mikä arjessa on niin kauheaa ja ankeaa, että sitä pitäisi paeta ulkomaille.

Odotan tietysti omaa kesälomaani, mutta odotan erityisesti sitä, ettei minun tarvitse suorittaa tai tehdä yhtään mitään. Kun palaan töihin, minulta kysytään ”oliko hyvä loma?”. Voiko loma olla hyvä, vaikka sen aikana ei kokenut mitään mullistavaa? Ja miksi ylipäätään pitäisi kokea?

The post Mitä loma on? appeared first on Normisuorittaja.

Kun aloittelin työuraani reilu parikymmentä vuotta sitten, töitä tehtiin käytännössä aina toimistolla (ellei ollut työmatkalla) ja alaisten tehtävä oli helpottaa esihenkilön arkea (eikä päinvastoin). Etätyö oli vielä pitkälti vieras käsite aloilla ja rooleissa, missä ei kirjattu yksittäisiä tunteja, vaan paikan päällä tehty työaikaleimaus oli ainoa mittari, joka osoitti työntekijän olleen käytettävissä vähintään 7,5 tuntia.

Yksi mieleenpainuvimmista lausahduksista ensimmäisessä työpaikassani sanoi johtaja, joka kertoi ettei sen työajan suhteen ole niin tarkkaa. ”Pääasia, että työt tulee tehtyä.” Tämä tarkoitti, että välillä tehdään enemmän töitä, ja välillä voisi puolestaan ottaa vähän löysemmin rantein. Hän itse noudatti ohjettaan esimerkiksi golfaamalla hiljaiset heinäkuut ja pitämällä lomansa vasta sen jälkeen elokuussa.

Ajatus kuulostaa reilulta, mutta sitä se ei ollut. On aivan eri asia todeta hiearkian ylimmällä portaalla ”kunhan työt tulee tehtyä”, kun tästä roolista käsin lähes kaikki konkreettiset työt oli delegoitavissa alaspäin. Hierarkian alimmalla portaalla minun oli otettava vastaan ja tehtävä nöyrästi kaikki mitä annetaan, koska ei ollut ketään kelle delegoida. On paradoksaalista, että samaan aikaan yleisessä keskustelussa kehotettiin erityisesti kilttejä tyttöjä opettelemaan sanomaan ”ei” uusille töille. Mutta jos yritit kieltäytyä työstä kiireeseen vetoamalla, käskettiin priorisoida. Suomessa se ei tarkoita mitä jätetään tekemättä, vaan mitä tehdään ensin ja sitten tehdään ne loput. Kaikki piti lopulta tehdä. Alimman portaan roolissa ei saanut sanoa ei.

Lopputulos oli arki, jossa ei koskaan ollut hiljaista, rauhallista tai edes normaalia. Oli vain jatkuva määrä deadlineja ja tekemättömiä töitä, joita virtasi sisään vähintään samaa vauhtia kuin yritit lapioida niitä valmiiksi. Kun kollega sairastui, sijaista ei palkattu vaan teit hänenkin työt omien lisäksi.

Johtaminen muuttuu, onneksi

On äärimmäisen hyvä asia, että uuden ajan johtamisessa alaiset eivät ole enää johtajaa varten vaan johtaja alaisiaan varten. Kun lähijohtamisesta muotoutuu hitaasti mutta varmasti palvelurooli, se karsii asemasta myös narsistisia, omaa uraansa edistäviä pyrkyreitä.

Uskon, että johtamiskulttuurin myötä tänä päivänä nuorilla työntekijöillä on paremmat mahdollisuudet näyttää osaamistaan ja tulla huomatuksi. 20 vuotta sitten kun alainen teki jonkun projektin tai asian hyvin, esihenkilö esitteli sen ylöspäin ja keräsi kehut itselleen.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että edelleenkään ei vuodessa ole montaa tilannetta missä työt tulisivat tehtyä ja aikaa jäisi rentoiluun – paitsi jos olet ensin tehnyt ne tunnit ylitöinä sisään. Joustavuus on sitä, että saat itse joustaa vaikka loputtomasti jos haluat.

Ei ole noloa pitää kiinni oikeuksistaan, vaikka työnantajapuoli kutsuu sitä ”vastakkainasetteluksi”. Sitä se ei ole. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. Rajojen asettamista. Jos pitää valita oman hyvinvoinnin ja jaksamisen sekä tulevatko työt tehdyksi välillä, jokaiselle pitäisi olla itsestään selvää laittaa hyvinvointi ykköseksi. Viime kädessä kukaan muu ei sitä työntekijän puolesta tee.

The post Kunhan työt tulevat tehtyä appeared first on Normisuorittaja.

Earth Hour nauttii kivana ja positiivisena tapahtumana laajasti median ja yleisöjen hyväksyntää. Valojen sammuttelusta kun ei ole kenellekään haittaa, toisin kuin vaikka ajoradalla istumisesta.

Ymmärrän tapahtuman symbolisen arvon, mutta koska henkisten kukkaseppeleiden askartelu ei ole koskaan ollut oma juttuni, pidän konseptia hälyttävään nykytilanteeseen nähden naiivina. Uskon, että Earth Hourin kaltaiset kerta vuoteen -tapahtumat – kuten ”Auton vapaapäivä” ”Älä osta mitään -päivä” – tavoittavat juuri ne ihmiset, jotka jo muutenkin ovat huolissaan ympäristöstä. Kun taas se suuri kriittinen massa, jonka käyttäytymiseen ja arvomaailmaan meidän tulisi vaikuttaa – tavoitetaanko heidät?

Kun kerta Earth Hour on ainoa aidosti globaali, kansat yhdistävä ympäristötapahtuma, ehkä sen ote voisi olla rohkeampi. Viesti päättäjille voisi olla konkreettinen, terävä ja rohkea. Yksilöille suunnatut ympäristölupauksetkin voisivat olla vaikuttavampia kuin sitoutuminen viikoksi kasvispainotteiseen ruokaan tai julkisen liikenteen käyttöön – esimerkiksi lentämisen lopettaminen vuodeksi, viikottaisen kasvisruokapäivän omaksuminen tai jostain haitallisesta kulutustottumuksesta luopuminen.

Vaikka Earth Hour korostaakin, ettei kyse ole energiansäästötempauksesta, kerrataan kuitenkin vielä: ulkovalaistuksen sammattaminen tunniksi on energiansäästönä melko mitätön – saman säästön saa minuutissa tai puolessa sisävalaistusta tai ilmastointia ohjaamalla. Siksi yrityksiltä, jotka ovat ilmoittautuneet mukaan tempaukseen ja sammuttavat valot tunniksi, voisi odottaa vähän suurempaa kunnianhimoa.

Jos esimerkiksi McDonald’s todella on huolissaan ilmastosta, ketju voisi kyseisen tunnin ajaksi pidättäytyä myymästä lihahampurilaisia tai tehdä todella houkuttelevan erikoistarjouksen kasvistuotteista. Siinä olisi aidosti vaikuttava kannanotto kuin vain ravintolasalin valaiseminen sähkökynttilöillä.

Symbolisten ja näyttävien eleiden sijaan tarvitsemme jokapäiväisiä, aidosti vaikuttavia ympäristötekoja. Jokaisen päivän jokainen tunti tulisi olla Earth Hour.

The post Viimeinen sammuttaa valot appeared first on Normisuorittaja.