Hiekkaa työvoimakoneiston rattaissa

Julkisessa keskustelussa on tällä viikolla ollut esillä suomalaisten haluttomuus muuttaa työn perässä (pk-seudulle).

Juttu oli hyvä esimerkki siitä, miten päättäjätasolla ei tunnisteta – tai hyväksytä – sitä faktaa, että emme elä enää 1960-70-luvulla. Tänä päivänä ihmisillä on muitakin arvoja kuin työ ja raha. Kansantaloudellisesta näkökulmasta meidän kaikkien tulisi tietenkin pitää palkkatyön tekemistä niin tärkeänä, että sen vuoksi ollaan valmiita muuttamaan melkein minne tahansa. Ja totta kai osa ihmisistä onkin valmiita muuttamaan. Mutta eivät läheskään kaikki.

Koska on noloa puhua pehmeistä arvoista, työntekijän näkökulmasta sopiva rationaalinen perustelu muuttohaluttomuudelle on pk-seudun kalliit asumiskustannukset. Päättäjien näkökulmasta on puolestaan sopivaa vihjailla, että työttömyyskorvaus on liian hyvä eikä kannusta töiden tekemiseen.

Tänä aamuna asiaan otettiin vielä erikseen kantaa HS:n pääkirjoitussivulla: ”Työvoiman liikettä tulisi vauhdittaa” (huom: kirjoituksen otsikko on vaihdettu päivän aikana). Näin sieluni silmin tämän valtavan koneen, jota työvoima pyörittää. Mekanistinen organisaatioajattelu elää ja hengittää Suomessa vahvasti. Vai pitäisikö sanoa puksuttaa kiihkeästi, niin ei vahingossa ajatella ihmisiä ihmisinä.

Nyt on vaan valitettavasti niin, että työvoimakoneiston rattaissa on hiekkaa. Ja tämä hiekka tunnetaan nimellä ihmisen arvomaailma.

Tämä arvomaailma on usein yksilöllinen, vaikka sisältääkin kollektiivisia piirteitä. Ihmiset kyllä arvostavat työtä ja sen luomia mahdollisuuksia esimerkiksi omien haaveiden ja itsensä toteuttamiseksi. Työttömyys ja rahanpuute, jokaisen euron laskeminen ja vähällä eläminen on henkisesti äärimmäisen raskasta – erityisesti, jos elää yksin tai myös kumppani on työtön, ja varsinkin, jos se jatkuu vuodesta toiseen.

On kuitenkin täysin mahdollista, että joku pitää kotiseutua, perhettä, ystäviä ja perheen tukiverkostoa suuremmassa arvossa kuin työtä, jos työn vastaanottaminen tarkoittaa muuttoa ja verkostosta luopumista. On mahdollista, että puolisolla on hyvä työ, eikä ole kohtuullista vaatia häntä luopumaan työstään muuton takia. On mahdollista, että lapsille halutaan tarjota turvallinen ja hyvä arki, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä päivittäin. On mahdollista, että lähellä asuville ja ikääntyville isovanhemmille halutaan tarjota apua. Ja lapsille mahdollisimman paljon yhteisiä hetkiä ja muistoja heidän kanssaan.

Yleensä ajatellaan, että työn sisällöllinen haastavuus ja mielekkyys tarjoaa parhaan mahdollisen pohjan sitoutua työhön ja tarvittaessa muuttaa sen perässä. On kuitenkin mahdollista, että mielekkäinkään työ ei ohita elämän tärkeimpiä asioita ja elämänlaatua.

Pahinta on se, että päättäjien suunnalta raha+työ ja ihmissuhdearvot laitetaan vastakkain. Ikään kuin ihmisellä ei olisi oikeutta itse päättää, mikä hänelle on elämässä tärkeää. Tai viestitään, että hänen (pehmeät) arvonsa ovat itsekkäitä tai vääriä. Aika moni on jo oivaltanut, että työttömyys ehkä tekee onnettomaksi, mutta työ sinänsä ei vielä tee ketään onnelliseksi.

Korneinta on puolestaan se, että virkamiehet päivittelevät, miksi työvoima ei liiku maakunnista pk-seudulle, mutta auta armias, jos työvoiman pitäisikin liikkua pk-seudulta maakuntiin. Silloin kyllä ymmärrystä ja myötötuntoa riittää.

Totta kai arvovalinnoistaan pitää kantaa myös vastuu. Jos on kouluttautunut raksamieheksi Suomen kuolevimpaan kulmaan, ei halua muuttaa, eikä työllistyminen näytä realistiselta tulevaisuudessakaan, vastuun kantamista on kouluttautua ja työllistyä jollekin toiselle alalle, jolla töitä on. Ammatilliset kompromissit ovat maakunta-asumisen hinta. Sen ovat varmasti huomanneet myös monet paluumuutosta haaveilevat.

Työelämä ja ihmisten arvomaailma muuttuvat, mutta päättäjät toistavat omaa munkkilatinaansa työvoiman liikkuvuudesta ja muuttoa edistävistä kannustimista. Suomessa ajatellaan edelleen, että työntekijän pitää mennä työnantajan luo valvovan silmän alle, eikä muita vaihtoehtoja ole.

Raksamiehet ovat tietysti asia erikseen, mutta me tietotyötä tekevät pystymme kyllä pääsääntöisesti hoitamaan työmme vähän kauempaakin pääkonttorista tai asiakkaista, jos vaan työpaikan kulttuuri sen sallii ja ihmisiin luotetaan. Yleisesti ottaen tarvitsemme kuitenkin nykyistä suurempaa avarakatseisuutta joustavaan työn tekemiseen. On vanhanaikaista pakottaa ihmiset muuttamaan työn perässä,  kun meillä on kaikki maailman viestintäteknologia käytössämme. Tässäkin tosin nähdään, että teknologiasta ei ole apua, jos asenteet eivät muutu.