Vaaralliset arvot

Päivittäisinkö tapahtumabudjetin ennustetta vai seuraisinko sumuverhon vetäytymistä järvellä?
Päivittäisinkö tapahtumabudjetin ennustetta vai seuraisinko sumuverhon vetäytymistä järvellä?

Suomen eläkeiän nostamisesta on tällä viikolla päästy sopuun.

Ikärajan nostaminen ei varmasti tullut kenellekään yllätyksenä. Kaikki ovat kyllä yhtä mieltä siitä, että porukka pitäisi saada jotenkin pysymään työkykyisinä, mutta miten tämä tapahtuu ihan oikeasti? Eiväthän tälläkään hetkellä kaikki työikäiset jaksa ns. loppuun asti. Kaikenlaisia työaikajoustoja heitellään ilmaan, mutta kovin selkeää yhteistä missiota ei näytä työnantajilla ja tutkijoilla olevan.

Idiotismin peruskaava on kuulemma se, että tehdään aina kuten ennenkin ja toivotaan, että jokin muuttuu. Niinkö sen pitäisi mennä, että säädetään laki, ja sitten kaikki alkavat toimia sen mukaan? Eihän pelkkä ylhäältä-alaspäin toimi yrityksissäkään, miksi yhteiskunta onnistuisi paremmin?

Opiskeluaikanani korkeasti koulutettujen osuuden nostaminen 70 %:iin oli jonkinasteinen itseisarvo. Samalla synnytettiin odotusarvo, että kaikilla pitää olla oikeus ja mahdollisuus mielenkiintoisiin työtehtäviin. Kaikessa keskustelussa tunnutaankin sivuuttavan se tosiasia, että mielenkiintoista työtä ei riitä kaikille. Osa joutuu pakostakin tekemään maisterintutkinnolla jotain tylsää perusduunia, missä ei saa itse tehdä päätöksiä, suunnitella tai kokea onnistumisen elämyksiä. Palkkaakin maksetaan tehtävien vaativuuden, ei koulutuksen mukaan.

Siinä tilanteessa on muutamia vaihtoehtoja, joista ilmeisin lienee muihin elämänalueisiin panostaminen. Kannattaa hankkia harrastus, jonka kautta voi kanavoida luomistarpeita tai saada onnistumisen elämyksiä, kokea mielekkyyttä ja onnellisuutta. Toiset jäävät pitkille hoitovapaille lasten kanssa. Vaikka lastenhoito on raskasta, siinä voi kaikesta huolimatta kokea myös onnen hetkiä ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Varsinkin, jos ei edes ole työtä, mihin palata.

Yhteiskunnan kannalta on olemassa vaarallisia arvoja, jotka estävät ihmisiä viihtymästä kymmeniä vuosia epätyydyttävissä työtehtävissä. Nämä arvot, kuten perhekeskeisyys, henkinen hyvinvointi, elämän tasapaino ja harrastusten tuoma onnellisuus takaavat sen, että eläkeikää voidaan nostaa vaikka kuinka korkealle, ja silti ihmiset eivät jaksa eivätkä viihdy työelämässä tarpeeksi kauan.

Yhteiskunnan kannalta on vaarallista, että yhä useampi on huomannut, ettei ihminen tarvitse palkkatyötä ollakseen onnellinen. Ihminen on vain ihminen. Jos työ on pelkkä keino rahoittaa muita elämänalueita, motivaatio loppuu väistämättä ennen pitkää. Ne, joilla on mielekäs ja kiinnostava työ, pitävät siitä kiinni niin pitkään kuin saavat. Samalla kuilu kiinnostavien ja epäkiinnostavien työtehtävien välillä kasvaa.

En minäkään tiedä mitä pitäisi tehdä. Mutta idiotismista olen sentään samaa mieltä.

2 vastausta artikkeliin ”Vaaralliset arvot”

  1. Meno menee hullummaksi koko ajan. Ihan sama, nostetaanko eläkeikärajaa, jos töitä ei ole. Ja mitä tapahtuu korkeasti koulutetuille? Tohtorien työttömyys on pompannut huippulukemiin. Jne. Nyt kun pitäisi tehdä isoja rakenteellisia päätöksiä, niin poliitikot muuttuvat zombeiksi ja heräävät vain julistamaan vaalijargonia.

    Asenneilmapiiri alkaa muistuttamaan 90-luvun alun lamatunnelmaa. Mediakin on tässä ponnekkaasti mukana, osin ihan aiheellisestikin. Mutta kun eräskin yritys ilmoitti palkkaavansa 50 henkilöä, niin sepä ei uutiskynnystä ylittänyt. Jos oraakkeli jotain tulevasta ennustaisi, niin viinan, tupakan ja polttoaineiden verojen korotukset todennäköisesti olisivat ennustelistan kärjessä.

    Aina on selvitty ja tästäkin tullaan taas jonain vuonna kasvukäyrille, mutta pohjaa ei olla vielä nähty.

    1. Kiitos, kun muistutit noista työttömyystilastoista! Todellakin, ristiriita on käsittämätön: porukkaa siirretään kortistoon ja samaan aikaan nostetaan eläkeikärajaa. Jos Esko Ahoa on uskominen (kuuntelin puhetta viikko sitten), Suomi ei kärsi vain lamasta vaan rakenneongelmasta, ja pohjalta ei nousta velkaa ottamalla. Ero 90-luvun lamaan on kuulemma se, että silloin päästiin kasvu-urille jo 2 vuoden jälkeen, nyt rämmitään samalla tasolla jo kahdeksatta vuotta. Aika pelottava ajatus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *