Sekä HKScan että mainostoimisto SEK olivat yllättyneitä palkinnosta. He toivoivat vastakkainasettelun sijaan vuoropuhelua.

Kuulostaako tutulta? Silloin, kun puheenaiheeksi tuntuu nousevan joku kohteelle hieman ikävä asia, asiaan kuuluu vuoropuhelun tärkeyden korostaminen. Vuoropuhelu on sivistynyttä ja asiallista keskustelua, jossa pyritään ymmärtämään toista osapuolta.

Mitä pahaa vuoropuhelussa on? Rakentava keskusteluhan on hieno tavoite.

Onhan se, sillä yhteiskunta, ainakaan demokraattinen, ei toimi ilman jatkuvaa vuoropuhelua. Vuoropuhelu on monessa tapauksessa ja tilanteessa välttämätöntä. Se on erityisen tärkeää pitkäjänteisessä yhteistyössä ja avoimuuden rakentamisessa.

Keskittymällä vuoropuheluun voidaan kontrolloida keskustelun sisältöä ja tempoa

Vuoropuhelun vaatiminen vastakkainasettelun sijaan voi kuitenkin olla myös näennäistä avoimuutta. Sen todellinen tavoite on ottaa puheenvuoro ja keskutesteluvalta itselle. Se on eräänlainen kriisiviestinnän strategia, sillä siinä pyritään painostamaan vastapuoli keskusteluun, jonka sisältöä ja tempoa on mahdollista kontrolloida. Vuoropuhelulla voidaan pelata aikaa.

Ongelma on myös siinä, että rakentavan keskustelun ääneenlausumaton tavoite on viime kädessä konsensus: Saavutetaan kuuluisa yhteinen sävel ja löydetään asioita, josta ollaan samaa mieltä. Keskustelun jälkeen erotaan ystävinä ja vähän aikaisempaa avarakatseisempina.

Vallankäytön näkökulmasta epäsuhtaisessa tilanteessa konsensus tai kompromissi on kuitenkin heikommalle osapuolelle lähes aina epätyydyttävä mahalasku, joka harvoin johtaa lähellekään sen tasoisiin toimenpiteisiin, kuin tarve olisi. Vahvempi luopuu suurieleisesti jostain pienestä, jolla heikompi ei tee oikeastaan mitään.

Vuoropuhelua voidaan käyttää työkaluna näennäisen yhteistyömielikuvan ylläpitämisessä. Tällöin tavoite on paljon puhetta, vähänlaisesti tekoja. Tällä strategialle on olemassa myös nimi: dialogipesu.

Näennäistä dialogia käydään usein myös yritysten sisällä (henkilöstön osallistaminen ilman että heidän ehdotuksiaan todellisuudessa huomioidaan) tai kunnallisessa päätöksenteossa, missä kuunnellaan muodon vuoksi esimerkiksi asukkaita, mutta kaavoitetaan kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Vuoropuheluun jumiutuminen ei edistä ilmastotavoitteiden toteutumista

Käsissämme on niin valtavia globaaleja ongelmia, ettei niitä vuoropuheluun keskittymällä oikeasti ratkaista.

Esimerkiksi ilmastokriisin kohdalla vuoropuhelun korostaminen on liian usein vallankäyttöä. Siinä usein toinen osapuoli vaatii isoa muutosta ja toinen pyrkii kaikin keinoin minimoimaan muutostarpeet ja vähintäänkin säilyttämään nykytilanteen.

Olemme jo niin pahassa jamassa, että yksikään laiha kompromissi tai ylätasoinen konsensus ei pelasta maapalloa. Jo riittää puheet – tarvitsemme tekoja, emme loputonta vuoropuhelua.

The post Vuoropuhelun vaatiminen on kontrollointia appeared first on Normisuorittaja.

Tässä fiktiivisessä tarinassa on alkukesä ja koolla perhe ystävineen ja sukulaisineen.

Ruokailua odotellessa huomiosta nauttiva Setämies avaa pelin.
”Tulispa tästä kesästä oikein kunnon lämmin kesä”, hän kuuluttaa toiveensa.
”Onneksi on se El Nino aktivoitumassa.”

Lasken mielessäni kymmeneen. Tai ainakin viiteen.

”Kuule”, aloitan korostetun rauhallisesti, ”Tässä on pitkin edellisvuosia rikottu jatkuvasti lämpöennätyksiä. Parhaillaan Eurooppa kärsii historiallisen kuivasta alkukesästä. Että eiköhän sitä lämpöä riitä”, heitän mukarennosti.

”Joo joo, mutta täällä Suomessa on ollut kylmää”, Setämies väittää. ”Viime kesäkin oli niin kylmä.”

En tajua mistä hän puhuu. En muista, että viime kesä olisi ollut erityisen kylmä. Mutta en kyllä ehdi googlatakaan perusteita vastaväitteelle. Setämies on siirtynyt El Ninosta luennoimaan, miksi sähköauton ympäristöystävällisyys on huijausta. Osallistun keskusteluun ja kerron, että olen hänen kanssaan samaa mieltä siinä, että sähköauto ei yksissään ratkaise liikenteen päästöihin liittyviä ongelmia.

”Vaikuttavampaa olisi kehittää julkista liikennettä niin, että mahdollisimman moni voisi luopua autosta kokonaan”, väitän.

Vastauksena pöytäseurue raportoi useammalla suulla siitä, kuinka työmatkoja vaan ei pysty kulkemaan julkisilla. Kukaan ei tietysti kyseenalaista sitä, että hulppeat omakotitalot on rakennettu taajama-alueen ulkopuolelle ihan omasta valinnasta.

Turhautuneena siirryn vähän etäämmälle istumaan. Vapaan paikan vieressä istuvat Rouva ja teini-ikäinen Tytär. Tytär ja Rouva valittavat hyttysistä. Päätän yllättää heidät knoppitiedolla.
”Nythän oli aika tuore tutkimus, että hyttyset suosivat lihansyöjiä. Tai se taisi olla niinpäin, että kasvissyöjillä on vähemmän riesaa hyttysistä”, kerron.

”Kuulostaa kyllä taas ihan sellaiselta tutkimukselta, jonka tarkoitus on huijata meidät kasvissyöjiksi”, Rouva huudahtaa.

Tytär suivaantuu ja loikkaa suoraan puolustusasemiin.
”Minä en kyllä voisi ikinä syödä vegaaniruokaa”, hän julistaa.
”Sitä paitsi avokadoja tuodaan lentokoneella jostain kaukaa ja se on paljon haitallisempaa kuin suomalainen liha”, hän tietää.

Tässä vaiheessa verkkokalvoilleni piirtyy Annika Saarikko ja hänen ”avokadovastauksensa”. Kiitos Annika tästäkin valheesta, hyvin on uponnut keskustalaiseen maaperään.

”No eihän niitä avokadoja tietysti joka päivä syödä”, Rouva yrittää sovitella.

Tartun tähän.
”Ja vaikka söisit avokadoja joka päivä, niin niiden hiilijalanjälki on silti pieni verrattuna punaiseen lihaan”, näpäytän – ja mielessäni harmittelen kyvyttömyyttäni asettua tilanteen yläpuolelle.

Tytär ei tästä lannistu. Hän on päättänyt, että kotimainen liha on silti ekoteko.

Päätän siirtyä sisälle taloon, missä isäntäperhe valmistelee tarjoiluja. Kuistilla silmääni osuu Thermacell.
”Ette kai te oikeasti käytä tuota”, parahdan spontaanisti.
”No kyllä me käytetään. Se on ihan kätevä kun grillailee ja tekee ruokaa”, Isäntä puolustautuu.

Niin, mitäpä siinä sitten, vaikka samalla pihalla pörräävät pölyttäjätkin kuolevat. Thermacell ja ruoanlaitto kuulostaa sekin arveluttavalta, mutta jätän kommentoimatta.

Selitän – taas kerran – itselleni, että ymmärtääkseen kohderyhmää ja vaikuttaakseen heihin, pitää ymmärtää miten he maailmaa ja asioita hahmottavat.

Laiha lohtu. Ahdistaa.

Perhejuhlat ovat ilmastoahdistuneelle melkoinen stressitekijä.

The post Ilmastodenialistien kesäjuhlissa appeared first on Normisuorittaja.

En todennäköisesti kuulunut kohderyhmään, koska itse keskustelu ei tarjonnut minulle mitään uutta. Mutta mieleeni jäi toinen ”kokemusasiantuntijoista”, joka puhui lentämisen vähentämisen yhteydessä siitä, mitä loma oikeastaan on. Ja miksi sen pitäisi aina sisältää matkustamista ulkomaille.

Niin. Mitä loma on? Miksi olemme täysin aivopestyjä ajattelemaan, että loma on lomaa vain, kun on hiton kuuma, ja olet jossain ulkomailla tuhansien turistien keskellä?

Kyllähän maisemanvaihto auttaa ihan varmasti pääsemään eroon työstä ja työajatuksista. Se vähintäänkin nopeuttaa tätä irtaantumista huomattavasti. Mutta vaikutus perustuu täysin ulkoiseen ärsykkeeseen, jopa shokkiin – siihen, että yhtäkkiä olet vieraassa ympäristössä, jossa huomio kiinnittyy kaikkeen ympärillä olevaan eikä huomiota yksinkertaisesti riitä työhön tai arkisiin asioihin. Huono puoli on, päästöjen lisäksi, että lomamatkan positiivinen vaikutus häviää muutamassa päivässä.

Todellinen lomamoodi onkin jotain, mikä syntyy korvien välissä. Sisäistä irrottautumista työstä ja sellaisesta arjesta, joka ei tuo hyvää oloa. Uskon, että tämä on taito jonka jokainen voi halutessaan oppia. Uskon, että sillä on varmasti myös pitkäaikaisempia vaikutuksia rantalomalla Kreikassa. Olisi huikeaa, jos voisi vaan sulkea valitsemansa asiat pois ja keskittyä siihen hetkeen missä juuri nyt on. Läsnäoloon.

Lisäksi on pakko sanoa yksi huomio, minkä olen tehnyt vuosien aikana: kun tietoisesti vähensin lentämistä – toistaiseksi en ole lentänyt kuuteen vuoteen – arki ja puuhastelu oman perheen kanssa on pääasiassa tuntunut kivalta. En oikeastaan enää muista, mikä arjessa on niin kauheaa ja ankeaa, että sitä pitäisi paeta ulkomaille.

Odotan tietysti omaa kesälomaani, mutta odotan erityisesti sitä, ettei minun tarvitse suorittaa tai tehdä yhtään mitään. Kun palaan töihin, minulta kysytään ”oliko hyvä loma?”. Voiko loma olla hyvä, vaikka sen aikana ei kokenut mitään mullistavaa? Ja miksi ylipäätään pitäisi kokea?

The post Mitä loma on? appeared first on Normisuorittaja.

Aluksi ajatus kuulosti jopa radikaalilta: kahvila–second-hand-vaateliike Relove avaisi ensimmäisen ”premiumkirpparin” luksusbrändien ja -tuotteiden hallitsemaan ympäristöön.

Sitten myös ”kokonaisvaltaisen ja luonnonmukaisen hyvinvoinnin ekokauppaketju” Ruohonjuuri ilmoitti avaavansa myymälän Helsinki-Vantaalle.

Ihmisillä on eri syitä lentää, ja moni kokee, että lentäminen on hänelle jollain tapaa välttämätöntä. Mikään selitys maailmassa ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että lentäminen on ilmaston kannalta kestämätöntä. Se on yksi nopeimpia tapoja moninkertaistaa oma hiilijalanjälki muutamassa tunnissa ja tuottaa päästöjä suoraan ilmakehään.

Pakko siis kysyä: Miksi yksikään vastuullinen brändi haluaa hyötyä tästä ympäristörikoksesta?

Relove ja Ruohonjuuri eivät tietenkään ole ainoita lentokentän fossiilibisneksen asiakasvirroista nauttivia yrityksiä. Finavian mukaan Helsinki-Vantaan lentokentältä löytyy mm. Balmuirin, Marimekon ja Iiittalan liikkeet. Kaikki tietysti vastuullisia.

Asiakkaan näkökulman toki ymmärrän. Juuri ennen New Yorkin lennolle kiiruhtamista voi ostaa itselleen hieman paremman omantunnon vegaanisen luomusmoothien tai käytetyn merkkilaukun muodossa. Ikään kuin niin kutsuttu vastuullinen kulutusvalinta jollain tapaa kumoaisi ne valtavat päästöt, jotka seuraavien kuuden tunnin aikana tulee aiheuttaneeksi.

Yritysten osalta en keksi muuta selitystä tälle epäjohdonmukaisuudelle, kuin että niillä on epäselvät arvot, ja ne ovat ristiriidassa liiketoimintastrategian kanssa. Lisäksi meillä ihmisillä on joku käsittämätön kyky katsoa sopivasti ohi, kun tilanteessa vaikuttaisi olevan jotain epäjohdonmukaista. Peukutamme innoissamme uutista, jossa vastuulliseksi itseään kutsuva yritys avaa myymälän lentokentälle, kyseenalaistamatta lainkaan päätöksen arvoristiriitaa. Lentokentällä ei ole olemassa ”kestäviä valintoja”. Ne tehdään nimenomaan kaikki lentokentän ulkopuolella.

Toinen vaihtoehto on, että yrityksen vastuullisuus ei ole aitoa vaan valikoivaa. Jokainen voi valita, uskooko tarinan hukatusta vai pinnallisesta kauralatte-vastuullisuudesta.

The post Vastuulliset brändit fossiilivirtojen imussa appeared first on Normisuorittaja.

Earth Hour nauttii kivana ja positiivisena tapahtumana laajasti median ja yleisöjen hyväksyntää. Valojen sammuttelusta kun ei ole kenellekään haittaa, toisin kuin vaikka ajoradalla istumisesta.

Ymmärrän tapahtuman symbolisen arvon, mutta koska henkisten kukkaseppeleiden askartelu ei ole koskaan ollut oma juttuni, pidän konseptia hälyttävään nykytilanteeseen nähden naiivina. Uskon, että Earth Hourin kaltaiset kerta vuoteen -tapahtumat – kuten ”Auton vapaapäivä” ”Älä osta mitään -päivä” – tavoittavat juuri ne ihmiset, jotka jo muutenkin ovat huolissaan ympäristöstä. Kun taas se suuri kriittinen massa, jonka käyttäytymiseen ja arvomaailmaan meidän tulisi vaikuttaa – tavoitetaanko heidät?

Kun kerta Earth Hour on ainoa aidosti globaali, kansat yhdistävä ympäristötapahtuma, ehkä sen ote voisi olla rohkeampi. Viesti päättäjille voisi olla konkreettinen, terävä ja rohkea. Yksilöille suunnatut ympäristölupauksetkin voisivat olla vaikuttavampia kuin sitoutuminen viikoksi kasvispainotteiseen ruokaan tai julkisen liikenteen käyttöön – esimerkiksi lentämisen lopettaminen vuodeksi, viikottaisen kasvisruokapäivän omaksuminen tai jostain haitallisesta kulutustottumuksesta luopuminen.

Vaikka Earth Hour korostaakin, ettei kyse ole energiansäästötempauksesta, kerrataan kuitenkin vielä: ulkovalaistuksen sammattaminen tunniksi on energiansäästönä melko mitätön – saman säästön saa minuutissa tai puolessa sisävalaistusta tai ilmastointia ohjaamalla. Siksi yrityksiltä, jotka ovat ilmoittautuneet mukaan tempaukseen ja sammuttavat valot tunniksi, voisi odottaa vähän suurempaa kunnianhimoa.

Jos esimerkiksi McDonald’s todella on huolissaan ilmastosta, ketju voisi kyseisen tunnin ajaksi pidättäytyä myymästä lihahampurilaisia tai tehdä todella houkuttelevan erikoistarjouksen kasvistuotteista. Siinä olisi aidosti vaikuttava kannanotto kuin vain ravintolasalin valaiseminen sähkökynttilöillä.

Symbolisten ja näyttävien eleiden sijaan tarvitsemme jokapäiväisiä, aidosti vaikuttavia ympäristötekoja. Jokaisen päivän jokainen tunti tulisi olla Earth Hour.

The post Viimeinen sammuttaa valot appeared first on Normisuorittaja.

Oikea vastaus on, että molempia tarvitaan. Systeemisiä eli rakenteellisia muutoksia tekevät virkamiesten lisäksi poliittiset päättäjät, joiden valinnasta me kansalaiset olemme vastuussa. Siksi sillä, mitä arvoja yksilöinä edustamme, on merkitystä. Me päätämme, istuuko meillä päättäjinä ilmastomyönteisiä ihmisiä vai ilmastodenialisteja. Denialismi ei ole vain tieteen kieltämistä, vaan passiivista vastarintaa, joilla pyritään ylläpitämään olemassaolevat, kulutusta ja päästöjä ylläpitävät rakenteet.

Jos siis olet sitä mieltä, että päästöjen vähentäminen vaatii ennen kaikkea rakenteellista muutosta, kanna vastuu ja äänestä puoluetta, joka näitä muutoksia on sitoutunut tekemään.

Jos taas äänestät puoluetta, jonka agendalla nämä asiat eivät ole olleet (kuin vaalipuheissa) eivätkä ole tulevaisuudessakaan, systeemisten muutosten vaatiminen on tekopyhää jeesustelua.

Ja vaikka antaisit äänesi ilmaston ja vihreän siirtymän kannalta valveutuneelle henkilölle, eduskuntavaalit on puoluevaalit. Äänesi menee aina ensisijaisesti puolueelle ja vasta sitten yksilölle. Kun asioista äänestetään, puolueen linja ratkaisee.

Ilmastotekoja tarvitaan joka päivä. Tämän kevään ehdottomasti tärkein ilmastoteko on äänestää ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden puolesta.

The post Kevään tärkein ilmastoteko appeared first on Normisuorittaja.

No ei tietenkään pysty. Eikä varsinkaan halua. Todella tyhmää edes kysyä.

Mutta paheksutaan nyt kuitenkin vähän, koska onhan tämä ihan hiton noloa.

Hyvikset

Tämä lista on valitettavan lyhyt. Muutamat vastuulliset brändit – ja ilmeisesti todellakin vain muutamat – ovat omaksuneet antisankarin roolin jo useampi vuosi sitten ja noudattavat sitä kiitettävän johdonmukaisesti. Historian oikealle puolelle pyrkivät asettumaan lähinnä WWF, Fjällräven, Nepra sekä tietysti Varusteleka, joka on liikkeellä piikittelevään tyyliinsä. Ruohonjuurikaan ei vietä mustaa perjantaita. Vinkatkaa ihmiset muistakin, koska en ole ehtinyt googlata koko maailmaa vaikka olisin toki halunnut. Pakkohan heitä on olla muitakin.

Vapaapäivää viettävät brändit

Näyttää siltä, että default-alennushysteriaan lähteneet vastuullisuusbrändit pidättäytyvät ”tavallisista” somepostauksista ja hoitavat Black Friday -kampanjointinsa ihan perinteisin digitaalisin mainosformaatein. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska somepostauksissa on aina se riski, että joku asiakas esittää kiusallisia kysymyksiä tai haluaa keskustella.

Pohjoismaiden vastuullisimmaksi bränditaloksi tähtäävällä Manna Co.:lla on vielä pitkä matka visioonsa. Mannan vastuullisuuslinjauksissa puhutaan kauniisti ihmisistä ja ympäristöstä. Linjauksiin ei kuitenkaan kuulu vastuullisen kuluttamisen edistäminen. (Kulutuksen vähentämisestä olisi liian uskaliasta edes haaveilla.)

Mannan talliin kuuluvat mm. Finlayson, Vallila ja Makia. Brändeistä Makia ei ole mukana Black Friday -kampanjoinnissa, mutta on ilmeisesti viimevuotiseen tapaan julkaissut (normaalihintaisen) talvimallistonsa juuri tällä viikolla. Sekä Finlayson että Vallila sen sijaan kampanjoivat näyttävästi ja sydämensä kyllyydestä.

Vastuullisen muodin keulukuvana pullisteleva ivalo.com ei mainitsee Black Friday’tä sivuillaan mutta tarjoaa sattumalta kuitenkin -20 % talviasusteista ja monesta muustakin tuoteryhmästä juuri tänä viikonloppuna.

Listahan olisi varmasti loputon, eikä sitä jatkamalla mieliala paljon kohene. Yksi on kuitenkin varmaa: vastuullisuus ei ole vain tekoja, vaan se on arvojen mukaisia, johdonmukaisia tekoja.

Kaikki muu on – noh – kusetusta.

The post Vastuullisen brändin vapaapäivä appeared first on Normisuorittaja.

Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. En siksi, ettenkö pitäisi systeemistä muutosta välttämättömänä. Tietenkin tarvitsemme myös sen. En vain usko sen tapahtuvan ilman laajaa arvomuutosta, joka taas lähtee yksilöistä. Pidän jopa hieman naiivina ajatusta, että poliittiset päättäjämme yhtäkkiä ryhdistäytyisivät ja alkaisivat tehdä kipeästi tarvitsemiamme viisaita päätöksiä ilman että heitä niihin painostetaan.

Poliittinen päätöksenteko ja ilmastokriisi eivät sovi yhteen

Demokraattinen päätöksenteko on jatkuvaa kompromissien tekemistä, vaikka juuri kompromisseihin meillä ei ole enää varaa. Poliitikot eivät uskalla – eivätkä suurelta osin edes halua – tehdä vaikeita ja välttämättömiä päätöksiä, joita nyt tarvittaisiin. Sellaisia, joilla tullaan vaikuttamaan yritysten toimintatapoihin ja yksilönvapauksiksi koettuihin asioihin, kuten tapaamme liikkua, syödä ja kuluttaa.

Systeemisen muutoksen kannattajat korostavat usein, että vastuuta ilmastonmuutoksen hidastamisesta ei voi jättää yksilöiden harteille. Ei voikaan. Ne isot päätökset kuuluvat valitsemillemme päättäjille, joiden saavutukset ovat toistaiseksi olleet melko vaatimattomia. Ilmastokriisi sopii todella huonosti yhteen poliittisin perustein tapahtuvaan päätöksentekoon. Elinkelpoista planeettaa tärkeämpää on lopulta aina henkilökohtaisen ja oman puolueen poliittisen suosion varmistaminen seuraavissa vaaleissa.

Suomalaisista jopa 40 % kuuluu maapallon rikkaimpaan kymmenykseen, joka aiheuttaa puolet kaikista päästöistä

On olemassa ihan selkeä syy sille, miksi suomalaisten valinnoilla on väliä.

Maailman rikkain 10 % aiheuttaa yli puolet kaikista päästöistä. Suomalaisista noin 40 % kuuluu tähän kymmenykseen (30 0000+ e vuositulot) ja rikkaimpaan prosenttiinkin (100 000+ e vuositulot) yltää varmasti aika moni. Vaikka meitä on vain 5,5 miljoonaa, ilmastokuormamme per henkilö on valtava. Kyllä, meilläkin on köyhyyttä, mutta pääasiassa elämme yltäkylläisyydessä ja kulutamme kuin kuninkaat. Keskivertosuomalaisen ilmastokuorma on reilu 10 000 kg Co2-ekv, kun kestävä taso olisi noin 2500. Yksi meno-paluu-lomalento Etelä-Eurooppaan aiheuttaa noin tonnin päästöt, eli 40 % vuosittaisesta kestävän tason hiilibudjetista. On hämmentävää, että suomalaiset samaan aikaan ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, mutta haluttomia tekemään mitään sen eteen. On huomattavasti, huomattavasti mukavampaa katsoa toiseen suuntaan ja teeskennellä, että ettei näe eikä kuule mitään. Ja jatkaa kuninkaiden elämää. Emme halua puhua ilmastovastuustamme, saati toimia sen eteen. Itsekeskeinen arvomaailmamme näkyy konkreettisesti puoluekannatuksessa.

Mieti mitä ja ketä äänestät

Systeeminen muutos edellyttää rohkeutta ja tahtoa ajatella omaa napanöyhtää pidemmälle. Niitä sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneet, ja joilta nyt jo varastamme mahdollisuuden hyvään elämään. Tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta toistaiseksi päätökset ja teot ovat olleet vaatimattomia. Eli käytännössä riittämättömiä. Ja mitä pidempään teemme riittämättömiä päätöksiä ja tekoja, sitä suuremmaksi käy velka tuleville sukupolville ja sitä kovempia muutoksia on vielä edessä. Siksi meillä yksilöillä on tärkeä rooli systeemisessä muutoksessa: meidän tehtävä on äänestää päättäjiksi puolueita ja yksilöitä, jotka uskaltavat tehdä isoja päätöksiä. Tarpeeksi vaikuttavia, jotta lapsillamme ja tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus selvitä yhä nopeammin kuumentuvalla maapallolla.

Jokainen voi, ja jokaisen pitäisi tehdä vaikuttavia tekoja oman ilmastokuormansa pienentämiseksi. Systeeminen muutos auttaa vastaavasti meitä tekemään kestävämpiä arjen valintoja. Molempia tarvitaan, mutta muutos lähtee meistä jokaisesta.

The post Kumpi on tärkeämpää ilmastonmuutoksen hidastamisessa: systeeminen muutos vai yksilövalinnat? appeared first on Normisuorittaja.

Noh, koenko luopuneeni jostain, kun lentolomat ovat jääneet? Kyllä!

(Ja kerron kohta mistä kaikesta.)

Aikaisemmin, varsinkin aikana ennen lapsia, elin voimakkaasti lomasta seuraavaan. Uskoin pitkälti matkailumarkkinoinnin aivopesun myötä, että irrottautuminen töistä onnistuu vain mahdollisimman kaukana Suomesta. Yksi ulkomaanmatkan kohokohdista oli heti matkan alussa: lentokentän innostunut ja kansainvälinen tunnelma, jännitystä ja odotusta, ehkä kuohuviinilasi (myös rauhoittamaan hermoja). Ja koneen laskeutuessa kohteeseen oli aina se hetki, kun astut ulos ja aistit lämmön, kosteuden ja uudet tuoksut. Kun lomamatka oli ohi, suunnittelin jo seuraavaa. Arki oli lähinnä välttämätön paha, jota oli jaksettava, että seuraava lomamatka voisi taas koittaa. Kai tätä voisi kuvailla matkailuriippuvuudeksikin.

Tutkimusten mukaan lomamatkailun onnellisin vaihe ajoittuu sen suunnitteluun ja matkan odottamiseen. Loman vaikutukset hiipuvat pian matkan jälkeen ja kestävät lopulta vain muutaman päivän.

Lomamatka toimii siis samalla tavalla kuin nopeat hiilarit: niistä saa hetkellisen hyvän olon, joka katoaa nopeasti jättäen kuitenkin riippuvuuden tunteen.

Missään vaiheessa tarkoitukseni ei ole ollut lopettaa lentämistä kokonaan, sillä pidän kulttuureihin tutustumista äärimmäisen tärkeänä. Muutama vuosi sitten asetin kuitenkin itselleni kriteerit, joista olen kirjoittanut aikaisemminkin: nettovaikutuksen on oltava jollain mittarilla positiivinen. Toistaiseksi en ole tunnistanut perusteita hetkelliseen irtiottoon, jonka yksilötason ympäristökuormitus on karmaiseva.

Kun lentomatkailu on vähentynyt, olen samalla luopunut aika monesta henkisesti kuormittavasta asiasta:

• Lentoyhtiöiden ja matkajärjestäjien syöttämästä kuvitelmasta, että vain loma jossain kaukana on virkistävää ja oikeaa lomaa.
• kuvitelmasta, että olisin jotenkin vähemmän kiinnostava ja kansainvälinen, jos en koko ajan matkusta kaupunkilomille, turisti- tai eksoottisiin kohteisiin.
• lentomatkailuun liittyvästä (muusta) sosiaalisesta statuksesta.
• lounaskeskusteluiden matkailupätemisestä.
• kuvitelmasta, että en ”selviäisi” syksyn pimeydestä ilman etelänmatkaa (se on ihan asennekysymys).
• matkavalmisteluihin kuluneesta henkisestä stressistä.
• matkan onnistumiseen liittyvistä paineista.
• lentohäpeästä.

Kun luopuu jostain, tilalle tulee yleensä jotain uutta. Omalla kohdallani esimerkiksi

• panostaminen hyvään arkeen on kasvanut.
• läsnäolon fokus on tässä hetkessä tai ihan lähiviikoissa. Samasta syystä
• en enää stressaa lomakausista.
• lähimatkailun, jopa omassa kaupungissa, arvo on noussut.
• kiitollisuus omasta mökistä ja sen arvosta omassa elämässä on vain noussut.
• ymmärrän paremmin, että ulkoisten elämysten tavoittelu ei tee minusta onnellisempaa.
• olen tyytyväinen itseeni siinä, etten kuormita ympäristöä ainakaan täysin tarpeettomalla lentämisellä.

Mitä tulee lentämiseen, suosittelen lämpimästi riman nostamista ja nopeiden lentohiilareiden vähentämistä. Ei pelkästään lentämisen vähentäminen, vaan nimenomaan lentämättä jättäminen on yksi yksinkertaisimpia yksilötason ilmastotekoja, joita jokainen voi tehdä.

The post Viisi vuotta lentämättä appeared first on Normisuorittaja.

• Median tehtävä on tarkkailla ja raportoida. Olla sivustakatsoja, joka ei ota kantaa.
• Ilmastonmuutos on oma tärkeä aiheensa, josta kirjoitetaan omana ilmiönään irrallaan muusta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kuluttamisesta.

Tästä seuraa, että keskiluokkainen, keski-ikäinen, omaan yltäkylläiseen elämäänsä miellyttävästi uponnut lukija voi halutessaan sivuuttaa koko ilmiön, joka ei koske häntä.

Tiedän, että on poikkeuksia – on toimittajia, jotka pyrkivät pitämään ilmastoa esillä. On muutamia julkaisuja, jotka jo vähän yrittävät. Mutta on aika räikeää itsepetosta väittää, että kaupallinen media olisi itsenäinen ja riippumaton. Se on aina ollut, ja ovat yhä enemmän riippuvainen mainostajien – siis myös ilmastonmuutosta kiihdyttäviä palveluita ja tuotteita myyvien mainostajien – euroista.

En ainakaan keksi mitään muuta syytä miksi luemme aika harvoin, jos koskaan, matkailujuttuja, jossa kerrottaisiin lentämisen todellisista ilmastovaikutuksista. Sen sijaan luemme ”uutisia” Finnairin talven kohteista, katselemme Finnairin ja pakettimatkajärjestäjien mainoksia lehdessä ja digissä ja luemme suosituksia kivoista matkakohteista.

Matkailu on esimerkki hyvin ilmeisestä ympäristöä raskaasti kuormittavasta teemasta, josta media kirjoittaa pääasiassa todella perinteisiä, ihannoivia ja ympäristökysymykset sivuuttavia juttuja. Kun tiedämme, että yhden lomamatkan meno-paluulennot Etelä-Eurooppaan syövät 40 % ihmisen vuosittaisesta hiilibudjetista, miten kukaan itseään kunnioittava toimittaja voi hyvillä mielin kannustaa ketään lentämään?

Aihe- ja näkökulmavalinnat ovat luonnollisesti tärkein keino ylläpitää (tai muuttaa) ihmisten käsityksiä. Yksi vallitseva näkökulma on yksilön oikeus ohi luonnon. Ratkaisujen sijaan myös mieluummin piehtaroidaan ongelmissa. Kun bensan hinta nousee, aina löytyy haastatateltavaksi joku perämetsän Pertti, jolla on 100 km:n päivittäinen työmatka tai elämä muuttuu muuten vaan sietämättömäksi, kun yksityisautoilu kallistuu. Kun taas ihmiset, jotka tekevät ilmastoviisaita ja talaudellisesti fiksuja ratkaisuja vaihtamalla auton pyörään, eivät kiinnosta ketään.

Kun kaupunki tekee joukkoliikennettä edistävän päätöksen, kuten tällä viikolla poistamalla aikarajoituksen maksutta lastenvaunujen kanssa bussilla matkustavilta, tämä aihe sivuutettiin muutamalla rivillä pikku-uutisissa.

Sitten on tiedostamattomampia tapoja tukea ylikulutusta. Niitä ovat esimerkiksi maakuntalehtien suosimat ”gallupit”, jotka kuvataan tunnistettavassa miljöössä kauppakeskuksessa tai suositussa marketissa. Aika harva tulee ajatelleeksi, että tämä on kauppakeskuksille suoraa maksutonta näkyvyyttä.

Taloussivujen suosikkiaihe on tietysti huoli kuluttajien ostovoiman hiipumisesta. Ostovoimaa käsittelevissä jutuissa ihmisten kyvyttömyys ostaa vanhaan malliin on aina merkittävä kansantaloudellinen ongelma, joka pitää ratkaista.

Pahinta on kuitenkin se, ettei ihmiskunnan historian suurin kriisi millään tavalla näy median linjauksissa. Jos se näkyisi, ilmasto olisi ensisijaisena näkökulmana kaikissa teemoissa samalla tavalla kuin lineaaritalous ja kuluttamisen eetos tällä hetkellä on.

The post Mediallakin on vastuu ilmastokriisistä appeared first on Normisuorittaja.