“Moraalinen kunnianhimo – Lakkaa haaskaamasta lahjojasi ja toteuta ihanteesi” (Atena, 2024) on hyvin lukijaystävällinen kokemus. Viesti on yksinkertainen ja suunnattu meille keskiluokkaisille, korkeasti koulutetuille: jos sinulla on osaamista ja kunnianhimoa,olisiko aika suunnata se yhteisen hyvän edistämiseksi? Kirjailija tökkii, mutta vielä varsin tylpällä tikulla jokaista löytämään sisäisen palonsa jonkun yhteiskunnallisesti merkityksellisen asian ratkaisemiseksi tai edistämiseksi.

Tärkein oppi, mikä jäi itselle mieleen, lukee otsikossa: lahjakkuus on väline hyvän saavuttamiseen, kunnianhimo aakaa energiaa sen toteuttamiseksi. Siksi ne eivät ole sidottuja johonkin tiettyyn, “ilmeiseen” asiaan ja tekemiseen, vaikka aika usein näin ajattelemme. “Kysymys kuuluu, mitä niillä ryhdyt tekemään.”

Kirja sisältää useita tarinoita ja esimerkkejä. Mielestäni kirjan tärkein arvo on kuitenkin tehdä niin sanotusta “maailmanparannuksesta” hyväksyttävää ja salonkikelpoista myös business-ihmisten keskuudessa.

Kunnianhimon suuntaaminen ihmiskunnan kannalta merkityksellisten asioiden edistämiseen ei mielestäni ole ollut business-verkostossa erityisen arvostettua. Päinvastoin, kunnon kapitalisti miettii ennen kaikkea (ja mielellään pelkästään) osakkeenomistajan saamaa arvoa, ja nykyisen, kahtiajakautuneen maailman mukaisesti muu on “kommunismia”. Moraalinen kunnianhimo on käsite, joka on helppo hyväksyä laajasti. Vaikka kaikki merkit osoittavat, että jatkuva kasvu on tullut tiensä päähän ja meidän pitäisi luoda talousrakenteemme uusiksi, mitään muutosta ajattelussa saati tekemisessä ei ole näköpiirissä.

Samalla olen myös sitä mieltä, että tavallisilla asiatuntijatyötä tekevillä on patoutunutta tarvetta käyttää lahjakkuutensa, energiansa ja osaamisensa aidosti hyvän edistämiseen. Tämän huomaa siitä, että ihmiset kuvailevat Linkedinissä milloin mitäkin piiperrystä “merkitykselliseksi” työksi. Merkityksellisyys keksitään, jos työ tai liiketoiminta ei luontaisesti sitä ole. Tämä on aika tyypillinen itsepetoksen muoto. Suurin osa meistä tekee työtä, jolla ei ole todellisuudessa juuri mitään merkityksellisyyttä isossa kuvassa. Olemme osa koneistoa, joka ylläpitää ylikulutusta ja vie samalla meitä kohti ympäristökatastrofia. Vaikka voisimme toimia toisin, emme toimi.

Kirjailijan viesti ei voisi olla selkeämpi: puheet on nyt puhuttu ja on aika ryhtyä toimeen.

Ja ollaan nyt rehellisiä: ei meillä 2000-luvulla “mukavaa elämää” elävillä todellisuudessa ole juurikaan moraalista kunnianhimoa. Välillä tuntuu, että moraalia ei ole enää laisinkaan, ja kunnianhimokin on pitkälti valjastettu jatkuvan kasvun välineeksi.

Bregmanin Moraallinen kunnianhimo on kuitenkin kirjoitettu kannustavasti ja inspiroivasti. Sitä voi suositella ihan kaikille, mutta erityisesti niille, joilla on valtaa, verkostoja ja kaikki mahdollisuudet tehdä aidosti merkityksellisiä asioita. Niin halutessaan.

The post Lahjakkuus on väline ja kunnianhimo energiaa appeared first on Normisuorittaja.

Tässä fiktiivisessä tarinassa on alkukesä ja koolla perhe ystävineen ja sukulaisineen.

Ruokailua odotellessa huomiosta nauttiva Setämies avaa pelin.
”Tulispa tästä kesästä oikein kunnon lämmin kesä”, hän kuuluttaa toiveensa.
”Onneksi on se El Nino aktivoitumassa.”

Lasken mielessäni kymmeneen. Tai ainakin viiteen.

”Kuule”, aloitan korostetun rauhallisesti, ”Tässä on pitkin edellisvuosia rikottu jatkuvasti lämpöennätyksiä. Parhaillaan Eurooppa kärsii historiallisen kuivasta alkukesästä. Että eiköhän sitä lämpöä riitä”, heitän mukarennosti.

”Joo joo, mutta täällä Suomessa on ollut kylmää”, Setämies väittää. ”Viime kesäkin oli niin kylmä.”

En tajua mistä hän puhuu. En muista, että viime kesä olisi ollut erityisen kylmä. Mutta en kyllä ehdi googlatakaan perusteita vastaväitteelle. Setämies on siirtynyt El Ninosta luennoimaan, miksi sähköauton ympäristöystävällisyys on huijausta. Osallistun keskusteluun ja kerron, että olen hänen kanssaan samaa mieltä siinä, että sähköauto ei yksissään ratkaise liikenteen päästöihin liittyviä ongelmia.

”Vaikuttavampaa olisi kehittää julkista liikennettä niin, että mahdollisimman moni voisi luopua autosta kokonaan”, väitän.

Vastauksena pöytäseurue raportoi useammalla suulla siitä, kuinka työmatkoja vaan ei pysty kulkemaan julkisilla. Kukaan ei tietysti kyseenalaista sitä, että hulppeat omakotitalot on rakennettu taajama-alueen ulkopuolelle ihan omasta valinnasta.

Turhautuneena siirryn vähän etäämmälle istumaan. Vapaan paikan vieressä istuvat Rouva ja teini-ikäinen Tytär. Tytär ja Rouva valittavat hyttysistä. Päätän yllättää heidät knoppitiedolla.
”Nythän oli aika tuore tutkimus, että hyttyset suosivat lihansyöjiä. Tai se taisi olla niinpäin, että kasvissyöjillä on vähemmän riesaa hyttysistä”, kerron.

”Kuulostaa kyllä taas ihan sellaiselta tutkimukselta, jonka tarkoitus on huijata meidät kasvissyöjiksi”, Rouva huudahtaa.

Tytär suivaantuu ja loikkaa suoraan puolustusasemiin.
”Minä en kyllä voisi ikinä syödä vegaaniruokaa”, hän julistaa.
”Sitä paitsi avokadoja tuodaan lentokoneella jostain kaukaa ja se on paljon haitallisempaa kuin suomalainen liha”, hän tietää.

Tässä vaiheessa verkkokalvoilleni piirtyy Annika Saarikko ja hänen ”avokadovastauksensa”. Kiitos Annika tästäkin valheesta, hyvin on uponnut keskustalaiseen maaperään.

”No eihän niitä avokadoja tietysti joka päivä syödä”, Rouva yrittää sovitella.

Tartun tähän.
”Ja vaikka söisit avokadoja joka päivä, niin niiden hiilijalanjälki on silti pieni verrattuna punaiseen lihaan”, näpäytän – ja mielessäni harmittelen kyvyttömyyttäni asettua tilanteen yläpuolelle.

Tytär ei tästä lannistu. Hän on päättänyt, että kotimainen liha on silti ekoteko.

Päätän siirtyä sisälle taloon, missä isäntäperhe valmistelee tarjoiluja. Kuistilla silmääni osuu Thermacell.
”Ette kai te oikeasti käytä tuota”, parahdan spontaanisti.
”No kyllä me käytetään. Se on ihan kätevä kun grillailee ja tekee ruokaa”, Isäntä puolustautuu.

Niin, mitäpä siinä sitten, vaikka samalla pihalla pörräävät pölyttäjätkin kuolevat. Thermacell ja ruoanlaitto kuulostaa sekin arveluttavalta, mutta jätän kommentoimatta.

Selitän – taas kerran – itselleni, että ymmärtääkseen kohderyhmää ja vaikuttaakseen heihin, pitää ymmärtää miten he maailmaa ja asioita hahmottavat.

Laiha lohtu. Ahdistaa.

Perhejuhlat ovat ilmastoahdistuneelle melkoinen stressitekijä.

The post Ilmastodenialistien kesäjuhlissa appeared first on Normisuorittaja.

Aluksi ajatus kuulosti jopa radikaalilta: kahvila–second-hand-vaateliike Relove avaisi ensimmäisen ”premiumkirpparin” luksusbrändien ja -tuotteiden hallitsemaan ympäristöön.

Sitten myös ”kokonaisvaltaisen ja luonnonmukaisen hyvinvoinnin ekokauppaketju” Ruohonjuuri ilmoitti avaavansa myymälän Helsinki-Vantaalle.

Ihmisillä on eri syitä lentää, ja moni kokee, että lentäminen on hänelle jollain tapaa välttämätöntä. Mikään selitys maailmassa ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että lentäminen on ilmaston kannalta kestämätöntä. Se on yksi nopeimpia tapoja moninkertaistaa oma hiilijalanjälki muutamassa tunnissa ja tuottaa päästöjä suoraan ilmakehään.

Pakko siis kysyä: Miksi yksikään vastuullinen brändi haluaa hyötyä tästä ympäristörikoksesta?

Relove ja Ruohonjuuri eivät tietenkään ole ainoita lentokentän fossiilibisneksen asiakasvirroista nauttivia yrityksiä. Finavian mukaan Helsinki-Vantaan lentokentältä löytyy mm. Balmuirin, Marimekon ja Iiittalan liikkeet. Kaikki tietysti vastuullisia.

Asiakkaan näkökulman toki ymmärrän. Juuri ennen New Yorkin lennolle kiiruhtamista voi ostaa itselleen hieman paremman omantunnon vegaanisen luomusmoothien tai käytetyn merkkilaukun muodossa. Ikään kuin niin kutsuttu vastuullinen kulutusvalinta jollain tapaa kumoaisi ne valtavat päästöt, jotka seuraavien kuuden tunnin aikana tulee aiheuttaneeksi.

Yritysten osalta en keksi muuta selitystä tälle epäjohdonmukaisuudelle, kuin että niillä on epäselvät arvot, ja ne ovat ristiriidassa liiketoimintastrategian kanssa. Lisäksi meillä ihmisillä on joku käsittämätön kyky katsoa sopivasti ohi, kun tilanteessa vaikuttaisi olevan jotain epäjohdonmukaista. Peukutamme innoissamme uutista, jossa vastuulliseksi itseään kutsuva yritys avaa myymälän lentokentälle, kyseenalaistamatta lainkaan päätöksen arvoristiriitaa. Lentokentällä ei ole olemassa ”kestäviä valintoja”. Ne tehdään nimenomaan kaikki lentokentän ulkopuolella.

Toinen vaihtoehto on, että yrityksen vastuullisuus ei ole aitoa vaan valikoivaa. Jokainen voi valita, uskooko tarinan hukatusta vai pinnallisesta kauralatte-vastuullisuudesta.

The post Vastuulliset brändit fossiilivirtojen imussa appeared first on Normisuorittaja.

Earth Hour nauttii kivana ja positiivisena tapahtumana laajasti median ja yleisöjen hyväksyntää. Valojen sammuttelusta kun ei ole kenellekään haittaa, toisin kuin vaikka ajoradalla istumisesta.

Ymmärrän tapahtuman symbolisen arvon, mutta koska henkisten kukkaseppeleiden askartelu ei ole koskaan ollut oma juttuni, pidän konseptia hälyttävään nykytilanteeseen nähden naiivina. Uskon, että Earth Hourin kaltaiset kerta vuoteen -tapahtumat – kuten ”Auton vapaapäivä” ”Älä osta mitään -päivä” – tavoittavat juuri ne ihmiset, jotka jo muutenkin ovat huolissaan ympäristöstä. Kun taas se suuri kriittinen massa, jonka käyttäytymiseen ja arvomaailmaan meidän tulisi vaikuttaa – tavoitetaanko heidät?

Kun kerta Earth Hour on ainoa aidosti globaali, kansat yhdistävä ympäristötapahtuma, ehkä sen ote voisi olla rohkeampi. Viesti päättäjille voisi olla konkreettinen, terävä ja rohkea. Yksilöille suunnatut ympäristölupauksetkin voisivat olla vaikuttavampia kuin sitoutuminen viikoksi kasvispainotteiseen ruokaan tai julkisen liikenteen käyttöön – esimerkiksi lentämisen lopettaminen vuodeksi, viikottaisen kasvisruokapäivän omaksuminen tai jostain haitallisesta kulutustottumuksesta luopuminen.

Vaikka Earth Hour korostaakin, ettei kyse ole energiansäästötempauksesta, kerrataan kuitenkin vielä: ulkovalaistuksen sammattaminen tunniksi on energiansäästönä melko mitätön – saman säästön saa minuutissa tai puolessa sisävalaistusta tai ilmastointia ohjaamalla. Siksi yrityksiltä, jotka ovat ilmoittautuneet mukaan tempaukseen ja sammuttavat valot tunniksi, voisi odottaa vähän suurempaa kunnianhimoa.

Jos esimerkiksi McDonald’s todella on huolissaan ilmastosta, ketju voisi kyseisen tunnin ajaksi pidättäytyä myymästä lihahampurilaisia tai tehdä todella houkuttelevan erikoistarjouksen kasvistuotteista. Siinä olisi aidosti vaikuttava kannanotto kuin vain ravintolasalin valaiseminen sähkökynttilöillä.

Symbolisten ja näyttävien eleiden sijaan tarvitsemme jokapäiväisiä, aidosti vaikuttavia ympäristötekoja. Jokaisen päivän jokainen tunti tulisi olla Earth Hour.

The post Viimeinen sammuttaa valot appeared first on Normisuorittaja.

Oikea vastaus on, että molempia tarvitaan. Systeemisiä eli rakenteellisia muutoksia tekevät virkamiesten lisäksi poliittiset päättäjät, joiden valinnasta me kansalaiset olemme vastuussa. Siksi sillä, mitä arvoja yksilöinä edustamme, on merkitystä. Me päätämme, istuuko meillä päättäjinä ilmastomyönteisiä ihmisiä vai ilmastodenialisteja. Denialismi ei ole vain tieteen kieltämistä, vaan passiivista vastarintaa, joilla pyritään ylläpitämään olemassaolevat, kulutusta ja päästöjä ylläpitävät rakenteet.

Jos siis olet sitä mieltä, että päästöjen vähentäminen vaatii ennen kaikkea rakenteellista muutosta, kanna vastuu ja äänestä puoluetta, joka näitä muutoksia on sitoutunut tekemään.

Jos taas äänestät puoluetta, jonka agendalla nämä asiat eivät ole olleet (kuin vaalipuheissa) eivätkä ole tulevaisuudessakaan, systeemisten muutosten vaatiminen on tekopyhää jeesustelua.

Ja vaikka antaisit äänesi ilmaston ja vihreän siirtymän kannalta valveutuneelle henkilölle, eduskuntavaalit on puoluevaalit. Äänesi menee aina ensisijaisesti puolueelle ja vasta sitten yksilölle. Kun asioista äänestetään, puolueen linja ratkaisee.

Ilmastotekoja tarvitaan joka päivä. Tämän kevään ehdottomasti tärkein ilmastoteko on äänestää ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden puolesta.

The post Kevään tärkein ilmastoteko appeared first on Normisuorittaja.

Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. En siksi, ettenkö pitäisi systeemistä muutosta välttämättömänä. Tietenkin tarvitsemme myös sen. En vain usko sen tapahtuvan ilman laajaa arvomuutosta, joka taas lähtee yksilöistä. Pidän jopa hieman naiivina ajatusta, että poliittiset päättäjämme yhtäkkiä ryhdistäytyisivät ja alkaisivat tehdä kipeästi tarvitsemiamme viisaita päätöksiä ilman että heitä niihin painostetaan.

Poliittinen päätöksenteko ja ilmastokriisi eivät sovi yhteen

Demokraattinen päätöksenteko on jatkuvaa kompromissien tekemistä, vaikka juuri kompromisseihin meillä ei ole enää varaa. Poliitikot eivät uskalla – eivätkä suurelta osin edes halua – tehdä vaikeita ja välttämättömiä päätöksiä, joita nyt tarvittaisiin. Sellaisia, joilla tullaan vaikuttamaan yritysten toimintatapoihin ja yksilönvapauksiksi koettuihin asioihin, kuten tapaamme liikkua, syödä ja kuluttaa.

Systeemisen muutoksen kannattajat korostavat usein, että vastuuta ilmastonmuutoksen hidastamisesta ei voi jättää yksilöiden harteille. Ei voikaan. Ne isot päätökset kuuluvat valitsemillemme päättäjille, joiden saavutukset ovat toistaiseksi olleet melko vaatimattomia. Ilmastokriisi sopii todella huonosti yhteen poliittisin perustein tapahtuvaan päätöksentekoon. Elinkelpoista planeettaa tärkeämpää on lopulta aina henkilökohtaisen ja oman puolueen poliittisen suosion varmistaminen seuraavissa vaaleissa.

Suomalaisista jopa 40 % kuuluu maapallon rikkaimpaan kymmenykseen, joka aiheuttaa puolet kaikista päästöistä

On olemassa ihan selkeä syy sille, miksi suomalaisten valinnoilla on väliä.

Maailman rikkain 10 % aiheuttaa yli puolet kaikista päästöistä. Suomalaisista noin 40 % kuuluu tähän kymmenykseen (30 0000+ e vuositulot) ja rikkaimpaan prosenttiinkin (100 000+ e vuositulot) yltää varmasti aika moni. Vaikka meitä on vain 5,5 miljoonaa, ilmastokuormamme per henkilö on valtava. Kyllä, meilläkin on köyhyyttä, mutta pääasiassa elämme yltäkylläisyydessä ja kulutamme kuin kuninkaat. Keskivertosuomalaisen ilmastokuorma on reilu 10 000 kg Co2-ekv, kun kestävä taso olisi noin 2500. Yksi meno-paluu-lomalento Etelä-Eurooppaan aiheuttaa noin tonnin päästöt, eli 40 % vuosittaisesta kestävän tason hiilibudjetista. On hämmentävää, että suomalaiset samaan aikaan ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, mutta haluttomia tekemään mitään sen eteen. On huomattavasti, huomattavasti mukavampaa katsoa toiseen suuntaan ja teeskennellä, että ettei näe eikä kuule mitään. Ja jatkaa kuninkaiden elämää. Emme halua puhua ilmastovastuustamme, saati toimia sen eteen. Itsekeskeinen arvomaailmamme näkyy konkreettisesti puoluekannatuksessa.

Mieti mitä ja ketä äänestät

Systeeminen muutos edellyttää rohkeutta ja tahtoa ajatella omaa napanöyhtää pidemmälle. Niitä sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneet, ja joilta nyt jo varastamme mahdollisuuden hyvään elämään. Tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta toistaiseksi päätökset ja teot ovat olleet vaatimattomia. Eli käytännössä riittämättömiä. Ja mitä pidempään teemme riittämättömiä päätöksiä ja tekoja, sitä suuremmaksi käy velka tuleville sukupolville ja sitä kovempia muutoksia on vielä edessä. Siksi meillä yksilöillä on tärkeä rooli systeemisessä muutoksessa: meidän tehtävä on äänestää päättäjiksi puolueita ja yksilöitä, jotka uskaltavat tehdä isoja päätöksiä. Tarpeeksi vaikuttavia, jotta lapsillamme ja tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus selvitä yhä nopeammin kuumentuvalla maapallolla.

Jokainen voi, ja jokaisen pitäisi tehdä vaikuttavia tekoja oman ilmastokuormansa pienentämiseksi. Systeeminen muutos auttaa vastaavasti meitä tekemään kestävämpiä arjen valintoja. Molempia tarvitaan, mutta muutos lähtee meistä jokaisesta.

The post Kumpi on tärkeämpää ilmastonmuutoksen hidastamisessa: systeeminen muutos vai yksilövalinnat? appeared first on Normisuorittaja.

Noh, koenko luopuneeni jostain, kun lentolomat ovat jääneet? Kyllä!

(Ja kerron kohta mistä kaikesta.)

Aikaisemmin, varsinkin aikana ennen lapsia, elin voimakkaasti lomasta seuraavaan. Uskoin pitkälti matkailumarkkinoinnin aivopesun myötä, että irrottautuminen töistä onnistuu vain mahdollisimman kaukana Suomesta. Yksi ulkomaanmatkan kohokohdista oli heti matkan alussa: lentokentän innostunut ja kansainvälinen tunnelma, jännitystä ja odotusta, ehkä kuohuviinilasi (myös rauhoittamaan hermoja). Ja koneen laskeutuessa kohteeseen oli aina se hetki, kun astut ulos ja aistit lämmön, kosteuden ja uudet tuoksut. Kun lomamatka oli ohi, suunnittelin jo seuraavaa. Arki oli lähinnä välttämätön paha, jota oli jaksettava, että seuraava lomamatka voisi taas koittaa. Kai tätä voisi kuvailla matkailuriippuvuudeksikin.

Tutkimusten mukaan lomamatkailun onnellisin vaihe ajoittuu sen suunnitteluun ja matkan odottamiseen. Loman vaikutukset hiipuvat pian matkan jälkeen ja kestävät lopulta vain muutaman päivän.

Lomamatka toimii siis samalla tavalla kuin nopeat hiilarit: niistä saa hetkellisen hyvän olon, joka katoaa nopeasti jättäen kuitenkin riippuvuuden tunteen.

Missään vaiheessa tarkoitukseni ei ole ollut lopettaa lentämistä kokonaan, sillä pidän kulttuureihin tutustumista äärimmäisen tärkeänä. Muutama vuosi sitten asetin kuitenkin itselleni kriteerit, joista olen kirjoittanut aikaisemminkin: nettovaikutuksen on oltava jollain mittarilla positiivinen. Toistaiseksi en ole tunnistanut perusteita hetkelliseen irtiottoon, jonka yksilötason ympäristökuormitus on karmaiseva.

Kun lentomatkailu on vähentynyt, olen samalla luopunut aika monesta henkisesti kuormittavasta asiasta:

• Lentoyhtiöiden ja matkajärjestäjien syöttämästä kuvitelmasta, että vain loma jossain kaukana on virkistävää ja oikeaa lomaa.
• kuvitelmasta, että olisin jotenkin vähemmän kiinnostava ja kansainvälinen, jos en koko ajan matkusta kaupunkilomille, turisti- tai eksoottisiin kohteisiin.
• lentomatkailuun liittyvästä (muusta) sosiaalisesta statuksesta.
• lounaskeskusteluiden matkailupätemisestä.
• kuvitelmasta, että en ”selviäisi” syksyn pimeydestä ilman etelänmatkaa (se on ihan asennekysymys).
• matkavalmisteluihin kuluneesta henkisestä stressistä.
• matkan onnistumiseen liittyvistä paineista.
• lentohäpeästä.

Kun luopuu jostain, tilalle tulee yleensä jotain uutta. Omalla kohdallani esimerkiksi

• panostaminen hyvään arkeen on kasvanut.
• läsnäolon fokus on tässä hetkessä tai ihan lähiviikoissa. Samasta syystä
• en enää stressaa lomakausista.
• lähimatkailun, jopa omassa kaupungissa, arvo on noussut.
• kiitollisuus omasta mökistä ja sen arvosta omassa elämässä on vain noussut.
• ymmärrän paremmin, että ulkoisten elämysten tavoittelu ei tee minusta onnellisempaa.
• olen tyytyväinen itseeni siinä, etten kuormita ympäristöä ainakaan täysin tarpeettomalla lentämisellä.

Mitä tulee lentämiseen, suosittelen lämpimästi riman nostamista ja nopeiden lentohiilareiden vähentämistä. Ei pelkästään lentämisen vähentäminen, vaan nimenomaan lentämättä jättäminen on yksi yksinkertaisimpia yksilötason ilmastotekoja, joita jokainen voi tehdä.

The post Viisi vuotta lentämättä appeared first on Normisuorittaja.

• Median tehtävä on tarkkailla ja raportoida. Olla sivustakatsoja, joka ei ota kantaa.
• Ilmastonmuutos on oma tärkeä aiheensa, josta kirjoitetaan omana ilmiönään irrallaan muusta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kuluttamisesta.

Tästä seuraa, että keskiluokkainen, keski-ikäinen, omaan yltäkylläiseen elämäänsä miellyttävästi uponnut lukija voi halutessaan sivuuttaa koko ilmiön, joka ei koske häntä.

Tiedän, että on poikkeuksia – on toimittajia, jotka pyrkivät pitämään ilmastoa esillä. On muutamia julkaisuja, jotka jo vähän yrittävät. Mutta on aika räikeää itsepetosta väittää, että kaupallinen media olisi itsenäinen ja riippumaton. Se on aina ollut, ja ovat yhä enemmän riippuvainen mainostajien – siis myös ilmastonmuutosta kiihdyttäviä palveluita ja tuotteita myyvien mainostajien – euroista.

En ainakaan keksi mitään muuta syytä miksi luemme aika harvoin, jos koskaan, matkailujuttuja, jossa kerrottaisiin lentämisen todellisista ilmastovaikutuksista. Sen sijaan luemme ”uutisia” Finnairin talven kohteista, katselemme Finnairin ja pakettimatkajärjestäjien mainoksia lehdessä ja digissä ja luemme suosituksia kivoista matkakohteista.

Matkailu on esimerkki hyvin ilmeisestä ympäristöä raskaasti kuormittavasta teemasta, josta media kirjoittaa pääasiassa todella perinteisiä, ihannoivia ja ympäristökysymykset sivuuttavia juttuja. Kun tiedämme, että yhden lomamatkan meno-paluulennot Etelä-Eurooppaan syövät 40 % ihmisen vuosittaisesta hiilibudjetista, miten kukaan itseään kunnioittava toimittaja voi hyvillä mielin kannustaa ketään lentämään?

Aihe- ja näkökulmavalinnat ovat luonnollisesti tärkein keino ylläpitää (tai muuttaa) ihmisten käsityksiä. Yksi vallitseva näkökulma on yksilön oikeus ohi luonnon. Ratkaisujen sijaan myös mieluummin piehtaroidaan ongelmissa. Kun bensan hinta nousee, aina löytyy haastatateltavaksi joku perämetsän Pertti, jolla on 100 km:n päivittäinen työmatka tai elämä muuttuu muuten vaan sietämättömäksi, kun yksityisautoilu kallistuu. Kun taas ihmiset, jotka tekevät ilmastoviisaita ja talaudellisesti fiksuja ratkaisuja vaihtamalla auton pyörään, eivät kiinnosta ketään.

Kun kaupunki tekee joukkoliikennettä edistävän päätöksen, kuten tällä viikolla poistamalla aikarajoituksen maksutta lastenvaunujen kanssa bussilla matkustavilta, tämä aihe sivuutettiin muutamalla rivillä pikku-uutisissa.

Sitten on tiedostamattomampia tapoja tukea ylikulutusta. Niitä ovat esimerkiksi maakuntalehtien suosimat ”gallupit”, jotka kuvataan tunnistettavassa miljöössä kauppakeskuksessa tai suositussa marketissa. Aika harva tulee ajatelleeksi, että tämä on kauppakeskuksille suoraa maksutonta näkyvyyttä.

Taloussivujen suosikkiaihe on tietysti huoli kuluttajien ostovoiman hiipumisesta. Ostovoimaa käsittelevissä jutuissa ihmisten kyvyttömyys ostaa vanhaan malliin on aina merkittävä kansantaloudellinen ongelma, joka pitää ratkaista.

Pahinta on kuitenkin se, ettei ihmiskunnan historian suurin kriisi millään tavalla näy median linjauksissa. Jos se näkyisi, ilmasto olisi ensisijaisena näkökulmana kaikissa teemoissa samalla tavalla kuin lineaaritalous ja kuluttamisen eetos tällä hetkellä on.

The post Mediallakin on vastuu ilmastokriisistä appeared first on Normisuorittaja.

Ukrainan tilanne on samalla erittäin hyvä esimerkki siitä, miksi pystymme reagoimaan ”oikein” Venäjän kaltaiseen uhkaan mutta emme ilmastokriisiin tai luontokatoon. Lähes kaikissa ilmastokriisiä psykologisesta näkökulmasta käsittelevissä julkaisuissa tuodaan esille, kuinka ihminen on rakennettu tunnistamaan konkreettinen, välitön uhka, mutta ei hitaasti ja vääjäämättä etenevää uhkaa (ennen kuin on liian myöhäistä). Ilmastonmuutoksessa ei myöskään ole selkeää roolitusta. Ukrainalla on itsestäänselvä vihollinen (Putin), sankari (Zelenskyi) ja tarina (kansakunnan ja itsenäisyyden puolustaminen). Ilmastokriisistä sen sijaan ei saa ”hyvää tarinaa”, kuten on aikaisemminkin todettu.

Elämme nivelhetkeä niin monessa suuressa kysymyksessä, että niitä on juuri tällä hetkellä vaikea edes käsittää. Ilmaston kannalta ratkaisut saattavat nyt olla juuri niitä mitä on odotettu: nopeutettu vihreä siirtymä ja fossiilienergiasta luopuminen. Silti ainakin itseä huolestuttaa ulostulot, joissa energiankulutuksen vähentämisen sijaan huudellaan entistä tanakammin fossiilienergian perään. Esimerkiksi turvetta aletaan taas nostaa energiakäyttöön, vaikka se oli tarkoitus haudata.

Juuri nyt muutos olisi mahdollisuus myös yksilötasolla. Liikenne- ja viestintäviraston tutkimuksen (2016) mukaan 64 % työmatkoista tehdään henkilöautolla. Ja kuitenkin Likesin mukaan lähes puolet suomalaisista (46 %) asuu pyöräilymatkan (alle 7 km) päässä työpaikastaan. Myös huomattava osa 1–2 km:n työmatkoista tehdään autolla. Nyt olisi myös erinomainen hetki arvioida oman kiinteistön lämmitysratkaisua. Maalämpö on erinomainen vaihtoehto irrottautua polttamiseen perustuvasta markkinaehtoisesta kiinteistön lämmityksestä (kuten öljy tai kaukolämpö). Maalämpö on päästötön ja käytännössä ikuinen energiamuoto.

Jollain ihmeellisellä tavalla ihmiset tuntuvat tarvitsevan kunnon adrenaliinipiikin, säikähdyksen, herätäkseen nykymaailmaan missä elämme. Hälytystilassa eläminen on kuormittavaa ja epämiellyttävää, mutta sopivassa määrin se toivottavasti vaikuttaa arvoihimme, ajatteluumme ja sitä kautta muuttuu myös toiminnaksi rauhan ja ilmaston puolesta.

Kuvassa suppailijoita Tuomiojärvellä maaliskuussa 2022.

The post Vain konkreettinen uhka on todellinen uhka appeared first on Normisuorittaja.

On tuotantomuotoja, jotka ovat sekä uusiutuvia että päästöttömiä. Näitä ovat tuulivoima, aurinkovoima, vesivoima ja maalämpö*. Minkään niiden välittömässä tuotannossa ei synny kasvihuonekaasupäästöjä. Myös ydinvoima on päästötöntä (joskaan ei uusiutuvaa).

Kun energiamuotoja vertaillaan toisiinsa elinkaarinäkökulmasta, eli huomioidaan myös esim. infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta aiheutuvat päästöt, on tietysti selvää, että täysin päästötöntä vaihtoehtoa ei olekaan. Tästä huolimatta viiden kärki erottuu selkeästi.

Termien väärinkäyttö johtaa viherpesuun

Päästötön ja uusiutuva menevät sekaisin toimittajilla, mikä on tietysti noloa. Mutta ikävämpi tilanne on, kun energia-alan asiantuntijat – jotka varmasti tietävät eron – markkinoivat päästöttöminä tuotteita, jotka eivät niitä oikeasti ole. Tämä on ihan rehellistä kuluttajien harhaanjohtamista.

Tässä pari esimerkkiä:

Miksi ”päästötön”-termin väärinkäyttö on ongelma? Ensinnäkin siksi, että ihmisten pitää ymmärtää ero ja tietää mitä he ostavat ja eivät osta.

Toiseksi: tilanteessa, missä päästöt – toistan päästöt – on pakko saada nopeasti alas, pitäisi nimenomaan panostaa päästöttömiin energiamuotoihin. Emme voi mitenkään tähdätä nollatulokseen, jossa poltetaan puuta ja ajatellaan, että kohta tilalle istutetaan jossain puu joka sitten seuraavan 80 vuoden aikana hyvällä tuurilla sitoo itseensä saman määrän hiiltä. Meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa tällaiseen vastuun siirtelyyn. Meillä on kirittävänä myös aikaisempien sukupolvien aiheuttamat päästöt. Ja olemme raskaasti takamatkalla.

Joten ihmiset älkää uskoko kaikkea mitä teille markkinoidaan. Polttaminen ei ole päästötöntä.

*Edellyttää, että maalämpöpumpun käyttämä sähkö tuotetaan päästöttömästi.

The post Uusiutuva ei ole sama kuin päästötön appeared first on Normisuorittaja.