Avainsana-arkisto: ilmastonmuutos

Tiedätkö, mitkä ovat yksilön vaikuttavimmat ilmastoteot?

Jos sinua pyydettäisiin nimeämään yksilön tärkeimmät ilmastoteot, mitä ne olisivat?

Financial Timesin teettämän selvityksen mukaan 59 % kehittyneiden maiden ihmisistä pitää jätteiden tarkkaa lajittelua yksilön tärkeimpänä ilmastotekona. Vaikka raaka-aineiden kierrätys on kiertotalouden kannalta tärkeää, yksilön hiilijalanjäljen pienentämisessä sen vaikutus on marginaalinen. Keskivertosuomalaisen elämäntyyli kuluttaa karkeasti neljän maapallon verran luonnonvaroja: hiilijalanjälkemme on reilu 10 000 hiilidioksiditonnia, kun kestävä taso olisi noin 2000-3000. Lajittelulla jalanjälkeään voi pienentää n. 0,2 tonnia.

Ihmisten kuvitelmia ”oikeista ilmastoteoista” ylläpidetään mediassa jutuilla, missä tavan tallaajat kertovat kompostoivansa biojätteen, vaihtavansa kattoon led-lamppuja ja suosivansa kestokasseja muovikassien sijaan. Pienet teot ovat tärkeitä siinä, että niiden kautta opetellaan uudenlaista tapaa ajatella ja suhtautua kuluttamiseen ja ympäristöön. Mutta ne eivät saa olla vaihtoehto aidosti merkityksellisille teoille. 

Aivan samalla tavalla kuin bisneksessä on syytä välillä kysyä ”Teemmeko oikeita asioita? Vai teemmeko vain asioita oikein?”, samat kysymykset tulisi esittää myös ilmastotekojen äärellä.

Pienillä teoilla ei ole merkitystä, ellei niiden lisäksi tehdä aidosti vaikuttavia tekoja. Esimerkiksi sähköautoon vaihtaminen kyllä pienentää hiilijalanjälkeä, mutta kolme kertaa suurempi vaikutus on luopua autosta kokonaan. Mikään uusi teknologia ei poista sitä, että kulutustottumuksiemme pitää muuttua. Kulutuksen vähentäminen ja jo hankittujen tuotteiden elinkaaren pidentäminen on asia, jota ihan jokainen voi opetella. 

Sitran viittaaman raportin mukaan vaikuttavimmat teot yksilön hiilijalanjäljen pienentämiseksi ovat

  1. Autosta luopuminen 
  2. Lentämisen vähentäminen
  3. Uusiutuvan energian ostaminen
  4. Kasvisruokavalio

Itse lisäisin listalle myös edellä mainitun yleisen kulutuksen vähentämisen, koska se on arjen valinnoissa kaikkein tärkein ja yksinkertaisin teko.

Ilmastokriisi ei ole menossa pois. Ikävä kyllä se vain pahenee koko ajan. Tekoja tarvitaan niin poliittisilta päättäjiltä, yrityksiltä kuin yksilöiltäkin. Laske oma hiilijalanjälkesi Sitran sivuilla.

Jäähyväiset logomukeille

Logomuki – tuo sisäisen brändilanseerauksen ja yrityskulttuurin ikonisin peruskivi. Tiedättehän, se kömpelö ja raskas kartio, jossa on vahva korva ja pohjassa teksti made in china. Ja kyljessä isolla firman logo.

Kustannussyistä mukiksi valitaan se halvin kiinalainen, jonka saa eurolla tai kahdella. Logo kyljessä varmistaa, että jälleenkäyttö- ja -myyntiarvo on nolla.

Logomukeja voi paheksua kahdesta syystä:
1) Ne ovat täysin turhia jo hankittaessa.
2) Kun ilme uudistuu, muki on käytännössä jätettä.

Logomukeja hankitaan, koska niin on aina ennenkin tehty. Maailmassa, joka kirjaimellisesti hukkuu turhaan kulutukseen ja krääsään, jokainen vanha kulutuskäytäntö pitäisi kyseenalaistaa. Aidot Arabia-sarjojen mukit voi sentään myydä eteenpäin Tori.fi:ssä sitten kun niitä ei enää tarvita. Logomukeja sen sijaan ei halua kukaan.

Vahva brändi ei tarvitse halpismukia. Yritys, joka on aidosti sisäistänyt vastuullisuusperiaatteet, luottaa brändin jalkautuksessa digin voimaan ja jättää turhat mukit (ja halpis-T-paidat) tilaamatta. Aika harvoin on niin, että brändin väreihin ei kävisi musta tai valkoinen muki, jotka laatuposliinista puhuttaessa kestävät sekä aikaa että käyttöä – ja useampia brändiuudistuksia.

Kun tajuat, ettet tiedä yhtään mitään

Ilmastolukupiirimme kesäkuun tapaamisessa keskusteltiin Juha Kauppisen paljon kehuja keränneestä Monimuotoisuus-kirjasta (Siltala 2019). Kirja oli vaikuttava, mutta vaikea pala kakkua, sillä suhteeni lajituntemukseen on aina ollut nihkeä.


Koulussa biologia oli inhokkiaineeni. Yksi syy oli teoreettisuus: luontoa opeteltiin ymmärtämään lukemalla, ei kokemalla. En kerta kaikkiaan jaksanut päntätä, mikä lintu munii kuinka monta munaa missäkin kuussa. Onnekseni ala-asteen luokalla oli useampi (intohimoinen) biologi-vanhempi, joiden johdolla leirikouluista jäi mieleenpainuvia kokemuksia. Saatoin vähän innostua sammaleista, kun pääsin itse niitä hypistelemään ja tunnistamaan.


Tätä taustaa vasten Juha Kauppisen vahvaa asiantuntemusta huokuvat, yksityiskohtaiset kuvaukset eri lajien kehityksestä ja ennen kaikkea ihmistekojen vaikutuksista lajien selviytymismahdollisuuksiin olivat yhtä aikaa vaikuttavaa ja raskasta luettavaa. Ymmärsin ennen kaikkea sen, miten järkyttävän vähän ymmärrän luonnon monimuotoisuudesta.

Ei haittaa, että kirja teki minut aika surulliseksi ja sai tuntemaan syyllisyyttä – näin sen pitäisi ollakin. Luulen, että meillä keskivertosuomalaisilla on aika vääristynyt käsitys omasta luontosuhteestamme – ikään kuin riittäisi, että laitetaan roskat roskiin ja se, että käydään lenkillä metsän reunustamalla pyörätiellä, tekisi meistä luontokansaa. Tuore Thermacell-kohu kertoo karusti tavastamme olettaa, että luonnon tulee alistua meidän tarpeidemme edessä. Monimuotoisuus-kirja tarjoaa kalibrointityökalun todellisuuteen ja perspektiiviä siihen, miten tuhoisaa paikallisten populaatioiden katoaminen on ekosysteemeille. Kun joku laji tietyltä alueelta katoaa, hyvin todennäköisesti se ei sinne koskaan enää palaa.

Kirjan jokainen luku muodostaa oman tarinakokonaisuuden pohdintoineen. Siksi kirjaan kannattaa tarttua rohkeasti, vaikka ei jaksaisi lukea sitä kokonaan. Yhdenkin luvun lukeminen antaa paljon pohdittavaa ja ymmärrystä mihin maailmamme on menossa.

Ilmastoja

Milloin tässä kirjassa oikein aletaan puhua ilmastoasioista?

Olin juuri aloittanut ilmastolukupiiriin valitun Jenny Offillin Ilmastoja (Gummerus 2020), ja tämä kysymys pyöri mielessäni ensimmäiset 20 sivua. Sitten hyväksyin, ettei kyseessä ole odottamani pohdiskeleva ja ilmastokeskeinen, selkeää draaman kaarta noudattava tarina, vaan enemmän pieniä tuokiokuvia tavallisen keskiluokkaisen amerikkalaisen ihmisen elämästä satunnaisilla anekdooteilla höystettynä. 

Ilmastoja sijoittuu aikaan ennen vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Päähenkilö Lizzie on kirjastonhoitaja, joka elää periaatteessa melko arkista ja samaistuttavaa perhe-elämää iloineen ja suruineen.

Jos unohtaa, että kirjaa pidetään ”ilmastokirjana”, se on viihteellistä ja jopa informatiivista luettavaa. Kirjassa on hienovaraista ja älykästä huumoria.

Lukukokemustani häiritsi kuitenkin kirjan tapa käsitellä ilmastonmuutosta, johon viitattiin lähinnä epäsuorasti – itse sanakin esiintyi kirjassa vain kaksi kertaa.

Vaikka päähenkilö kuvataan koulutetuksi ja älykkääksi, hänen suhteensa ilmastonmuutokseen on oudon ymmärtämätön: ikään kuin kyseessä olisi äkillinen, tsunamin kaltainen tapahtuma, johon tulee varautua esimerkiksi erilaisia eloonjäämiskeinoja harjoittelemalla. Kun me täällä Suomessa mietimme ilmastotekoja ja väännämme kättä onko vastuu niistä valtiolla vai ihmisillä, ilmeisesti amerikkalaiset varautuvat katastrofeihin – oli kyse sitten ydinsodasta tai ilmastonmuutoksesta – rakentamalla bunkkerin ja varaamalla riittävästi tonnikalaa. Omien kulutustottumusten kriittistä tarkastelua osana ilmastonmuutoksen hidastamista en muista kirjassa kohdanneeni. 

Kirjaa voi kyllä suositella – ihan tavallisena ajatuksia herättävänä ja aikaamme terävästi kuvaavana romaanina. Ilmastokirjaksi kutsuminen olisi sen sijaan liioittelua. 

Ilmastoja sisältää hienovaraista huumoria.

Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu

Ihme ilmat -kirjan kansikuva.

Ilmastolukupiirimme ensimmäisellä tapaamiskerralla keskustelun aiheena oli Laura Ertimon kirjoittama ja Mari Ahokoivun kuvittama Ihme ilmat! – miksi ilmasto muuttuu (Into Kustannus 2019). Tässä vielä kootusti omat mietteeni kirjasta.  

Ihme ilmat näyttää lastenkirjalta. Minut se kuitenkin yllätti täysin: suhteelliseen pieneen sivumäärään oli onnistuttu tiivistämään monipuolisesti luonnontiedettä, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä käytännön ”arjen ratkaisuja”.  Lastenkirjaformaatista huolimatta Ihme ilmat! on kiinnostavaa luettavaa myös aikuiselle. Ja ehkä nimenomaan heille, sillä itse en varmasti osaa sanoa, minkäikäiselle lapselle kirja lopulta sopii. Tärkeämpää lieneekin kiinnostus aiheeseen – ikään katsomatta.

Mitä hyvää?

Ottaen huomioon, miten monimutkainen ilmiö ilmastonmuutos on, kirjassa on onnistuttu erityisen hyvin tämän kokonaisuuden kiteyttämisessä ja sanallistamisessa. Kirjassa on humoristinen ja vähän piikittelevä sävy, mistä tykkäsin kovasti.

Omaan huumorintajuuni vetosi myös tunnistettavat karikatyyripersoonat (”miksi juuri minun ei tarvitse muuttaa mitään”). Yhteistyöhön ja vaikuttamisviestintään liittyvissä osioissa tuotiin kiinnostavasti esille eri vaikuttamisvaihtoehtoja ja miten erityyppistä valtaa on olemassa.

Niinikään kirjan visuaalinen tyyli miellytti – mutta olenkin ihminen, joka tykkää ääriviivoista. Minun silmääni kirja oli runsas ja värikäs, samalla kuitenkin selkeä. Kuvitus on hyvin oivaltavaa, ja kirjaa oli mukava vaikka vaan selailla.

Mitä puuttui?

Kirjan suurin ongelma on mielestäni kiertotalouden puuttuminen tarjotuista ratkaisuvaihtoehdoista. Koska asioita käsitellään lasten näkökulmasta, olisi ollut hyvin luontevaa tuoda esille palvelut ja aineettomat (elämys)lahjat vaihtoehtona esimerkiksi perinteisille synttärilahjoille. Kirjassa kyllä nostetaan ratkaisuksi tavaroiden ostaminen käytettynä ja niiden antaminen eteenpäin, mutta tavaroiden lainausta tai vuokrausta ei ehdoteta, vaikka lapsille jos keille lelujen lainaus on varsin tuttu asia. ”Mutta taloudelle tulee kyllä paha mieli!” kirjassa todetaan sarkastisesti. Niin, lineaaritaloudelle – ja sietääkin tulla.

Toinen kritiikkini kohdistuu tarinan turhan yksinkertaistettuihin loppuratkaisuihin. Todellisessa maailmassa ihmiset eivät saa päähänsä suurinpiirtein yhdessä yössä vaihtaa pienempään asuntoon tai luopua autosta ja miellyttävistä kulutustottumuksistaan. Jos muutosta ylipäätään tapahtuu, prosessi on oikeasti pitkä. Ainakin aikuisille. Ymmärrän, että helppojen muutosten tarjoileminen lukijoille on psykologinen keino: inspiraation ja toivon sytyttäminen ovat tärkeämpiä kuin realistisuus. Ja toivoa kirja pyrkii kaikin keinoin välittämään. 

Ja lopuksi

Kirjan lopussa lukijaa kehotetaan kuvittelemaan tulevaisuus. Tämä osoittautui minulle liian suureksi haasteeksi. En uskalla kuvitella tulevaisuutta – edes sitä, millaisessa maailmassa elämme 15 vuoden päästä. Liian moni kriittinen ja välttämätön muutos on vielä toteuttamatta, jotta voisin katsoa eteenpäin luottavaisin mielin. 

Kirjaan voi tutustua mallisivujen kautta kustantajan sivuilla