Sekä HKScan että mainostoimisto SEK olivat yllättyneitä palkinnosta. He toivoivat vastakkainasettelun sijaan vuoropuhelua.

Kuulostaako tutulta? Silloin, kun puheenaiheeksi tuntuu nousevan joku kohteelle hieman ikävä asia, asiaan kuuluu vuoropuhelun tärkeyden korostaminen. Vuoropuhelu on sivistynyttä ja asiallista keskustelua, jossa pyritään ymmärtämään toista osapuolta.

Mitä pahaa vuoropuhelussa on? Rakentava keskusteluhan on hieno tavoite.

Onhan se, sillä yhteiskunta, ainakaan demokraattinen, ei toimi ilman jatkuvaa vuoropuhelua. Vuoropuhelu on monessa tapauksessa ja tilanteessa välttämätöntä. Se on erityisen tärkeää pitkäjänteisessä yhteistyössä ja avoimuuden rakentamisessa.

Keskittymällä vuoropuheluun voidaan kontrolloida keskustelun sisältöä ja tempoa

Vuoropuhelun vaatiminen vastakkainasettelun sijaan voi kuitenkin olla myös näennäistä avoimuutta. Sen todellinen tavoite on ottaa puheenvuoro ja keskutesteluvalta itselle. Se on eräänlainen kriisiviestinnän strategia, sillä siinä pyritään painostamaan vastapuoli keskusteluun, jonka sisältöä ja tempoa on mahdollista kontrolloida. Vuoropuhelulla voidaan pelata aikaa.

Ongelma on myös siinä, että rakentavan keskustelun ääneenlausumaton tavoite on viime kädessä konsensus: Saavutetaan kuuluisa yhteinen sävel ja löydetään asioita, josta ollaan samaa mieltä. Keskustelun jälkeen erotaan ystävinä ja vähän aikaisempaa avarakatseisempina.

Vallankäytön näkökulmasta epäsuhtaisessa tilanteessa konsensus tai kompromissi on kuitenkin heikommalle osapuolelle lähes aina epätyydyttävä mahalasku, joka harvoin johtaa lähellekään sen tasoisiin toimenpiteisiin, kuin tarve olisi. Vahvempi luopuu suurieleisesti jostain pienestä, jolla heikompi ei tee oikeastaan mitään.

Vuoropuhelua voidaan käyttää työkaluna näennäisen yhteistyömielikuvan ylläpitämisessä. Tällöin tavoite on paljon puhetta, vähänlaisesti tekoja. Tällä strategialle on olemassa myös nimi: dialogipesu.

Näennäistä dialogia käydään usein myös yritysten sisällä (henkilöstön osallistaminen ilman että heidän ehdotuksiaan todellisuudessa huomioidaan) tai kunnallisessa päätöksenteossa, missä kuunnellaan muodon vuoksi esimerkiksi asukkaita, mutta kaavoitetaan kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Vuoropuheluun jumiutuminen ei edistä ilmastotavoitteiden toteutumista

Käsissämme on niin valtavia globaaleja ongelmia, ettei niitä vuoropuheluun keskittymällä oikeasti ratkaista.

Esimerkiksi ilmastokriisin kohdalla vuoropuhelun korostaminen on liian usein vallankäyttöä. Siinä usein toinen osapuoli vaatii isoa muutosta ja toinen pyrkii kaikin keinoin minimoimaan muutostarpeet ja vähintäänkin säilyttämään nykytilanteen.

Olemme jo niin pahassa jamassa, että yksikään laiha kompromissi tai ylätasoinen konsensus ei pelasta maapalloa. Jo riittää puheet – tarvitsemme tekoja, emme loputonta vuoropuhelua.

The post Vuoropuhelun vaatiminen on kontrollointia appeared first on Normisuorittaja.

1. Kevätjuhlakutsussa mainittua osallistujamäärärajoitusta ei tarvitse noudattaa. Voit mainiosti tulla koko perheen voimin – varaa vauvallekin oma tuoli! Myöhemmin tulleet muiden lasten vanhemmat joutavat kyllä seisomaan takarivissä juhlan ajan.
2. Kengättömyysvaade juhlasalissa ei koske vieraita.
3. Jos olet pitkä, istu eteen.
4. Kun oma lapsesi esiintyy, esityksen videointi onnistuu parhaiten asettumalla mahdollisimman keskelle salia heti lavan eteen. Ota rohkeasti paikkasi ja pidä se koko esityksen ajan, ettei kukaan pilaa videointiasi esimerkiksi yrittämällä kuvata samaa esitystä.
5. Jos nuorempi lapsesi (tai joku heistä, ks. kohta 1) ei jaksa seurata esityksiä, salli hänen juosta ympäri salia. Sehän on vaan söpöä kun hän kiipeää lavalle osallistuakseen koululaisten esitykseen.
6. Puhelimen voi huoletta jättää päälle. Eipä se mitään haittaa, vaikka se soisi kesken juhlan – kunhan oman lapsen esitys ei mene siitä pilalle.

Näillä säännöillä kohti ensi kevättä!

The post Kevätjuhlasäännöt appeared first on Normisuorittaja.

Ongelma ei ole vain pahoissa ihmisissä, jotka tekevät pahoja asioita, vaan hyvissä, jotka antavat pahojen asioiden tapahtua. Ihmisissä, jotka eivät nouse pahuutta vastaan vaan vetäytyvät ja katsovat muualle.

Sanotaan, että itselleen pitäisi olla armollinen. Ei saisi vaatia liikaa. Väitän kuitenkin, että näissä oikeasti merkityksellisissä asioissa emme vaadi itseltämme juuri mitään. On paaaljon helpompi antaa itselleen lupa käpertyä omaan arjen kuplaan kuin astua esiin, olla eri mieltä, sanoa asiat rehellisesti ääneen tai oikeasti muuttaa omia muille haitallisia toimintatapojaan.

Ja sanotaan se nyt ääneen: ketään ei auta, että ihmisenä huomioi jonkun ikävän asian ja jakaa sen seuraajilleen, mutta siirtyy sitten vaan elämässä eteenpäin ilman että suru muuttuisi teoiksi tai toiminnaksi. Ihmisiä, jotka kirjoittavat somessa “tulin surulliseksi kun” luin tai näin jotain, mutta eivät tee mitään sen suhteen, on paljon. Liikaa.

Jos todella tulet surulliseksi luonnon tilasta, palveluiden heikkenemisestä, ikimetsän kaatamisesta, Gazassa nälkään kuolevien lasten hädästä tai suomalaisten lasten mielenterveyden tilasta, tee jotain, edes jotain. Vaadi poliittisilta päättäjiltä toimia, lahjoita rahaa (jos voit), ryhdy itsesi tyyliseksi aktivistiksi – ole sosiaalisessa mediassa se, joka uskaltaa sanoa ääneen, että meidän pitää vaatia itseltämme enemmän.

Ei mulla muuta.

The post “Tulin surulliseksi” – ja mitä sitten? appeared first on Normisuorittaja.

Treenit olivat ohi, ja kohta 12-vuotiaan lapseni joukkuekaveri oli ihmeissään. Lapseni vastasi, ettei isä pääse. Todellisuudessa hän ei kehdannut sanoa, että olimme ihan yhdessä sopineet hänen kulkevan 2 km:n matkan bussilla.

Jotain yhteiskunnassamme on pahasti pielessä, kun todellista rakkautta ja hyvää vanhemmuutta on tuoda, vieda ja kuskata isojakin lapsia harrastuksiin naurettavan lyhyitä matkoja. Huolenpitoahan tällä halutaan viestiä, ja näin lapset myös oppivat sen nopeasti kokemaan – ja myös sitä vaatimaan.

Joten eipä ole helppoa olla se joukkueen (lähes) ainoa lapsi, jonka vanhemmat haluavat kannustaa itsenäiseen liikkumiseen – vaikka lapsikin on salaa tyytyväinen itseensä, kun pärjää ja osaa liikkua ihan itse. Joukkueen autollisten perheiden lapsista hän on ainoa, joka kulkee lähes aina linja-autolla tai lihasvoimin vähintään menomatkan.

Kuskaaminen on karhunpalvelus

Mitä “kauheaa” siinä sitten on, jos haluaa viedä ja tuoda lapsensa harrastukseen? Keneltä se on pois?

Jatkuva lyhyiden (esim. alle 3 km:n) matkojen kuskaaminen on ihan samanlainen karhunpalvelus lapselle kuin hamppareiden ja herkkujen syöttäminen monta kertaa viikossa. Siinä missä useimmat ymmärtävät sokerin ja roskaruoan haitalliset vaikutukset paitsi terveyteen myös ruokailutottumuksiin, valtaosa vanhemmista ei näytä tunnistavan, miten haitallista tottumusta jatkuva ovelta ovelle -kuskaaminen ruokkii. Vaikka kuskaukset olisivat kimppakyytejä, lyhyidenkin matkojen kuljettaminen hyvällä säällä normalisoi autoilun ainoana luonnollisena kulkumuotona harrastuksiin.

Ja jotta tämä haitallinen tapa varmasti jatkuisi aikuisuuteen asti, oma ajokortti ja auto hankitaan 17-vuotiaana. Näin varmistetaan, ettei lapsen liikkumistottumuksiin tule sisältymään hyötyliikuntaa nyt eikä varsinkaan sitten, kun innostus varsinaiseen harrastukseen hiipuu. Jäljelle jää se ainoa opittu asia: autoilu joka paikkaan.

Jo kolmikymppiset suomalaiset ovat ylipainoisia

Muutaman vuosikymmenen vallinnut ovelta ovelle -kulttuuri näkyy jo nyt aikuisina, jotka saapuvat harrastamaan liikuntaa omalla autolla, mutta eivät jaksa kävellä sataa metriä parkkipaikalta varsinaiseen suorituspaikkaan vaan pysäköivät aina ulko-oven eteen.

Isompi ongelma on tietysti se, että yli 30-vuotiaista suomalaisista 72 % miehistä ja 64 % naisista on vähintään lievästi ylipainoisia. Kun nimenomaan pitäisi vahvistaa lasten arkiliikunta-aktiivisuutta, vanhemmat hyvää hyvyyttään kylvävät siemeniä liikkumattomuusepidemiaan vieraannuttamalla heidät normaalista arkiliikunnasta.

Mikä lapsen itsenäisessä liikkumisessa oikein pelottaa?

En keksi muuta selitystä, kuin että jotain nämä kuskaavat vanhemmat pelkäävät. Jos se on muu liikenne, niin ehkä olisi syytä katsoa peiliin, sillä he ovat itse merkittävä osa ongelmaa. Liekö kukaan laskenut, kuinka paljon vähemmän meillä olisi henkilöautoliikennettä ruuhkauttamassa liikuntapaikkojen ympäristöjä ja luomassa vaaratilanteita jalan liikkuville, jos suurin osa kuskatuista yli 10-vuotiaista lapsista kulkisi harrastusmatkat kävellen, pyörällä tai joukkoliikenteellä.

Onko perustelu se, että siirtymiin menisi mahdollisimman vähän vaivaa ja aikaa? Jos on, mitä lisämahdollisuuksia säästetty 15–30 minuuttia tarjoaa? Itse väitän, että ajankäytöllisesti lapselle ei ole kauheasti merkitystä, istuuko hän naama kiinni puhelimessaan bussissa vai kotona.

Saavutetuista eduista luopuminen ei tietenkään ole helppoa. Kun lapsi on jo ehtinyt tottua kuljetuspalvelun mukavuuteen, ei hän siitä vapaaehtoisesti luovu. Paitsi ehkä jos kaveritkin matkustaisivat pyörällä tai bussilla? Entä jos koko kimppakyytiporukka vaihtaisi auton bussiin? Vaikka lapseni joukkueen treenipaikat sijaitsevat kaikki linja-autoreittien varrella, bussi ei ole vaihtoehto, vaan kyytejä kysellään jopa alle 2 km:n matkalle.

Olisi tietysti hankalaa olla naapuruston ainoa perhe, jossa ei kuskata lapsia harrastuksiin, kun se vähän niinkuin kuuluu asiaan. Jos vanhempia pelottaa huonon vanhemman leima, niin voin kertoa, että aika nopeasti sen kanssa oppii elämään. Ei tarvitse kuin katsoa miten positiivisesti nämä ratkaisut ovat vaikuttaneet jo nyt lapsen itsenäisyyden ja minäpystyvyyden tunteeseen, niin tietää tekevänsä oikein.

Neuvoin lastani vastaavan keskustelun varalle. “Miksi sun vanhemmat joutuu aina viemään ja hakeen sut?” on ihan sopiva vastakysymys.

The post Kuskaajat appeared first on Normisuorittaja.

Juuri hänenkaltaiset asiakkaat olivat minulle ratkaiseva syy lopettaa jäsenyys.

Seitsemän vuoden aikana kyllästyin totaalisesti ihmisiin, jotka saapuvat kuntokeskukseen autolla, mutta eivät jaksa kävellä parkkipaikalta sataa metriä vaan pysäköivät pelastustielle rakennuksen eteen, jossa pysäköinti on kielletty.*

Pihan valaistusta ei tietenkään ole suunniteltu pysäköintiin, vaan se on ilta-aikaan hämärä ja tunnelmallinen. Pihan läpi tapahtuva ajoittainen läpiajo yhdistettynä väärinpysäköityihin autoihin, joita on usein yli 10 samaan aikaan pienessä tilassa, on turvaton liikkua kelle vaan, mutta varsinkin lapsille.

Minulla ei riitä ymmärrystä patalaiskoihin kuntoilijoihin, joiden väärinpysäköintiin kuntokeskus oli haluton puuttumaan. Lopulta totesin, että vitutus pysäköintikulttuuriin ohitti liikunnasta saavutetut henkiset hyödyt. En käytä enää yhtäkään syksyä siihen, että singahtelen pimeällä pihalla autojen välistä ja riskeeraan oman ja välillä myös lapseni turvallisuuden.

Karhunpalvelus, joka kantaa lapsuudesta aikuisuuteen

itsensä ovelta ovelle kuskaavat kävelykykyiset (lähes aina miehet) eivät ole mitenkään harvinainen näky liikuntakeskuksissa. Mistä heitä oikein tulee?

Oma veikkaukseni on, että asenne on kylvetty lapsuudessa. Autokyyti harrastukseen tai kouluun – ovelta ovelle – on ollut pitkään default. Myöhemminkään, kun lapsella on jo ikää ja kykyä itsenäiseen liikkumiseen, matkaa ei kuljeta bussilla saati pyörällä. Miksi kulkea, kun kerta autolla pääsee helpommin ja nopeammin? Varusteita tai ei, hyvään vanhemmuuteen kuuluu, että lapset kuskataan ovelle asti, ettei heidän vaan tarvitsisi kävellä.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, miten haitallista tämä on yksilön terveyden ja yhteiskunnan kannalta. Arkiliikkuminen olisi erittäin tärkeä osa liikunnalliseen elämäntapaan kasvamista. Tuoreen (2022) LIITU-tutkimuksen mukaan vain kolmannes lapsista liikkuu riittävästi. Lähes kolmannes 7-vuotiaista lapsista on jo ylipainoisia. Satoa korjataan jo nyt: Suomalaisista yli 30-vuotiaista miehistä 72 % ja naisista 64 % on ylipainoisia. On tietysti selvää, että liikunnan puute on vain yksi osa ongelmaa, sillä ruokavaliolla on painonhallinnassa erittäin suuri rooli. Yhtä kaikki, tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat tällä hetkellä suurin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy.

Lisäksi ovelle kuskaaminen on kuin tupakointi: paitsi, että se on haitallista kuskattavalle, autoilijat vaarantavat omalla käytöksellään sivullisia, kuten ohikulkijat ja kouluun kävellen tai pyörällä saapuvat lapset. Kuskaajat liikkuvat samoihin aikoihin, mistä seuraa ruuhkaa. Autoa ei mielellään pysäytetä kadulle poistumista varten, vaan ollaan solidaarisia muita kuskaajia kohtaan ja oikaistaan biili puoliksi jalkakäytävälle, jolloin kävelijät joutuvat väistämään. Erityisen ikävää tämä on talviaikaan kun kulkuväylät ovat muutenkin huonommassa kunnossa.

Vanhempana voit auttaa asennekasvatuksessa. Jos treenipaikkaan pääsee bussilla tai pyörällä, miksei panostaa lapsen autonomiaan ja opettaa häntä liikkumaan itsenäisesti? Osana STYLE-tutkimushanketta JYP Juniorit kehittivät kestävän liikkumisen malleja ja pilottiryhmäläiset mm. kulkivat pyörällä treeneihin. Muutos on lopulta asenteesta ja tahdosta kiinni.

Jos asut Lahdessa, Turussa tai Oulussa, vastaa arkiliikkumista koskevaan kyselyyn ja tue hvyien käytäntöjen kehittämistä. Vastausaikaa on 30.10.2023 asti.

*Kiinteistön seinän vierustalla on muutama luvallinen kiekkopaikka sekä invapaikka.

The post Ovelta ovelle appeared first on Normisuorittaja.

Reilu vuosi sitten minulla vahvistui tunne, että haluaisin tehdä jotain konkreettista ihmisten auttamiseksi. Ei välttämättä mitään massiivista, mutta jotain, millä voisi silloin tällöin ”pelastaa jonkun päivän”. Kun viime syksynä kuulin ensimmäisen kerran Commusta, tajusin, että tämä voisi olla minun tapani auttaa.

Asensin Commun puhelimeeni ja aloin seurata alueellani olevia pyyntöjä ja toki myös tarjontaa. Huomasin, että Commuun tuli hämmentävän paljon suoria ruoka-apupyyntöjä. Se kertoo tietysti paljon meidän ajastamme. Näihin pyyntöihin tarttuminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä niissä ei useinkaan kerrottu nimimerkin lisäksi mitään muuta kuin että ”otan vastaan mitä tahansa ruokaa”.

Tarjouduin hakemaan yhdelle ruoka-apua pyytäneelle henkilölle ResQ-annoksia. Kun hän oli kaksi kertaa viime hetkellä perunut treffit, lakkasin kyselemästä perään. Ruoka ei onneksi mennyt hukkaan, vaan söimme sen perheen kesken itse.

Toisen henkilön kohdalla asiat sujuivat ensin ihan hyvin. Avuntarve oli kuitenkin suuri, eikä avuntarjoajia itseni lisäksi muita. Koin ahdistavana, että jäin yksin vastuuseen akuutista tilanteesta, johon perhe oli päätynyt, vaikkakin tilapäisesti. Aluksi apu oli kaupassakäyntiä, mutta myöhemmin henkilö pyysi rahaa tilille, mistä kieltäydyin, koska halusin säilyttää palvelun ideologiaan sisältyvän anonymiteetin. Tilanne tuntui epämiellyttävältä, mutta samalla koin velvollisuudekseni auttaa. Pian tämän jälkeen poistin Commun.

Yritin jäsentää omia odotuksiani ja kokemuksiani ja päädyin seuraavaan listaan:

• Yllätyin ruoka-apukyselyiden määrästä ja epämääräisyydestä.
• Kuvittelin, että voisin auttaa jotakuta lähellä asuvaa yhtenä monista, jolloin kertakustannus jäisi esimerkiksi noin 20-30 euroon. En ollut varautunut, että yksittäinen kerta kustantaisi kolminumeroisia summia.
• Tajusin, etten saa yhtälöä toimimaan: halusin tarjota konkreettista ja suoraa apua, mutta kuitenkin jossain määrin myös omien resurssieni ja aikataulujeni ehdoilla. Auttaminen tapahtuu kuitenkin pitkälti autettavan ehdoilla, usein hyvin kiireellisesti.
• Minun pitäisi rohjeta kieltäytyä pyynnöstä, joka ei tunnu oikealta, ilman että tunnen heti syyllisyyttä. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi vaan päättämällä muuttaa.
• En kokenut auttamisen iloa. Sen sijaan tunsin selittämätöntä ahdistusta.
• Todennäköisesti olen sekoittanut halun auttaa syyllisyyteen hyväosaisuudestani.

Syyllisyys on myös pitkälti syyllisyyttä yhteiskuntamme kyvyttömyydestä auttaa heikoimmassa asemassa olevia. Aitoa hätää on paljon.

Kyllä, järjestöille voi aina lahjoittaa rahaa, se on helppoa ja turvallista ja se lienee myös minun valintani jatkossa. Ajatukseni tarjota konkreettista, satunnaista apua, josta tietäisin suurinpiirtein mitä se on ja kenelle, ei vain käytännössä sopinut minulle.

The post Miksi asensin Commun, mutta lopulta poistin sen appeared first on Normisuorittaja.

Tässä fiktiivisessä tarinassa on alkukesä ja koolla perhe ystävineen ja sukulaisineen.

Ruokailua odotellessa huomiosta nauttiva Setämies avaa pelin.
”Tulispa tästä kesästä oikein kunnon lämmin kesä”, hän kuuluttaa toiveensa.
”Onneksi on se El Nino aktivoitumassa.”

Lasken mielessäni kymmeneen. Tai ainakin viiteen.

”Kuule”, aloitan korostetun rauhallisesti, ”Tässä on pitkin edellisvuosia rikottu jatkuvasti lämpöennätyksiä. Parhaillaan Eurooppa kärsii historiallisen kuivasta alkukesästä. Että eiköhän sitä lämpöä riitä”, heitän mukarennosti.

”Joo joo, mutta täällä Suomessa on ollut kylmää”, Setämies väittää. ”Viime kesäkin oli niin kylmä.”

En tajua mistä hän puhuu. En muista, että viime kesä olisi ollut erityisen kylmä. Mutta en kyllä ehdi googlatakaan perusteita vastaväitteelle. Setämies on siirtynyt El Ninosta luennoimaan, miksi sähköauton ympäristöystävällisyys on huijausta. Osallistun keskusteluun ja kerron, että olen hänen kanssaan samaa mieltä siinä, että sähköauto ei yksissään ratkaise liikenteen päästöihin liittyviä ongelmia.

”Vaikuttavampaa olisi kehittää julkista liikennettä niin, että mahdollisimman moni voisi luopua autosta kokonaan”, väitän.

Vastauksena pöytäseurue raportoi useammalla suulla siitä, kuinka työmatkoja vaan ei pysty kulkemaan julkisilla. Kukaan ei tietysti kyseenalaista sitä, että hulppeat omakotitalot on rakennettu taajama-alueen ulkopuolelle ihan omasta valinnasta.

Turhautuneena siirryn vähän etäämmälle istumaan. Vapaan paikan vieressä istuvat Rouva ja teini-ikäinen Tytär. Tytär ja Rouva valittavat hyttysistä. Päätän yllättää heidät knoppitiedolla.
”Nythän oli aika tuore tutkimus, että hyttyset suosivat lihansyöjiä. Tai se taisi olla niinpäin, että kasvissyöjillä on vähemmän riesaa hyttysistä”, kerron.

”Kuulostaa kyllä taas ihan sellaiselta tutkimukselta, jonka tarkoitus on huijata meidät kasvissyöjiksi”, Rouva huudahtaa.

Tytär suivaantuu ja loikkaa suoraan puolustusasemiin.
”Minä en kyllä voisi ikinä syödä vegaaniruokaa”, hän julistaa.
”Sitä paitsi avokadoja tuodaan lentokoneella jostain kaukaa ja se on paljon haitallisempaa kuin suomalainen liha”, hän tietää.

Tässä vaiheessa verkkokalvoilleni piirtyy Annika Saarikko ja hänen ”avokadovastauksensa”. Kiitos Annika tästäkin valheesta, hyvin on uponnut keskustalaiseen maaperään.

”No eihän niitä avokadoja tietysti joka päivä syödä”, Rouva yrittää sovitella.

Tartun tähän.
”Ja vaikka söisit avokadoja joka päivä, niin niiden hiilijalanjälki on silti pieni verrattuna punaiseen lihaan”, näpäytän – ja mielessäni harmittelen kyvyttömyyttäni asettua tilanteen yläpuolelle.

Tytär ei tästä lannistu. Hän on päättänyt, että kotimainen liha on silti ekoteko.

Päätän siirtyä sisälle taloon, missä isäntäperhe valmistelee tarjoiluja. Kuistilla silmääni osuu Thermacell.
”Ette kai te oikeasti käytä tuota”, parahdan spontaanisti.
”No kyllä me käytetään. Se on ihan kätevä kun grillailee ja tekee ruokaa”, Isäntä puolustautuu.

Niin, mitäpä siinä sitten, vaikka samalla pihalla pörräävät pölyttäjätkin kuolevat. Thermacell ja ruoanlaitto kuulostaa sekin arveluttavalta, mutta jätän kommentoimatta.

Selitän – taas kerran – itselleni, että ymmärtääkseen kohderyhmää ja vaikuttaakseen heihin, pitää ymmärtää miten he maailmaa ja asioita hahmottavat.

Laiha lohtu. Ahdistaa.

Perhejuhlat ovat ilmastoahdistuneelle melkoinen stressitekijä.

The post Ilmastodenialistien kesäjuhlissa appeared first on Normisuorittaja.

Kun aloittelin työuraani reilu parikymmentä vuotta sitten, töitä tehtiin käytännössä aina toimistolla (ellei ollut työmatkalla) ja alaisten tehtävä oli helpottaa esihenkilön arkea (eikä päinvastoin). Etätyö oli vielä pitkälti vieras käsite aloilla ja rooleissa, missä ei kirjattu yksittäisiä tunteja, vaan paikan päällä tehty työaikaleimaus oli ainoa mittari, joka osoitti työntekijän olleen käytettävissä vähintään 7,5 tuntia.

Yksi mieleenpainuvimmista lausahduksista ensimmäisessä työpaikassani sanoi johtaja, joka kertoi ettei sen työajan suhteen ole niin tarkkaa. ”Pääasia, että työt tulee tehtyä.” Tämä tarkoitti, että välillä tehdään enemmän töitä, ja välillä voisi puolestaan ottaa vähän löysemmin rantein. Hän itse noudatti ohjettaan esimerkiksi golfaamalla hiljaiset heinäkuut ja pitämällä lomansa vasta sen jälkeen elokuussa.

Ajatus kuulostaa reilulta, mutta sitä se ei ollut. On aivan eri asia todeta hiearkian ylimmällä portaalla ”kunhan työt tulee tehtyä”, kun tästä roolista käsin lähes kaikki konkreettiset työt oli delegoitavissa alaspäin. Hierarkian alimmalla portaalla minun oli otettava vastaan ja tehtävä nöyrästi kaikki mitä annetaan, koska ei ollut ketään kelle delegoida. On paradoksaalista, että samaan aikaan yleisessä keskustelussa kehotettiin erityisesti kilttejä tyttöjä opettelemaan sanomaan ”ei” uusille töille. Mutta jos yritit kieltäytyä työstä kiireeseen vetoamalla, käskettiin priorisoida. Suomessa se ei tarkoita mitä jätetään tekemättä, vaan mitä tehdään ensin ja sitten tehdään ne loput. Kaikki piti lopulta tehdä. Alimman portaan roolissa ei saanut sanoa ei.

Lopputulos oli arki, jossa ei koskaan ollut hiljaista, rauhallista tai edes normaalia. Oli vain jatkuva määrä deadlineja ja tekemättömiä töitä, joita virtasi sisään vähintään samaa vauhtia kuin yritit lapioida niitä valmiiksi. Kun kollega sairastui, sijaista ei palkattu vaan teit hänenkin työt omien lisäksi.

Johtaminen muuttuu, onneksi

On äärimmäisen hyvä asia, että uuden ajan johtamisessa alaiset eivät ole enää johtajaa varten vaan johtaja alaisiaan varten. Kun lähijohtamisesta muotoutuu hitaasti mutta varmasti palvelurooli, se karsii asemasta myös narsistisia, omaa uraansa edistäviä pyrkyreitä.

Uskon, että johtamiskulttuurin myötä tänä päivänä nuorilla työntekijöillä on paremmat mahdollisuudet näyttää osaamistaan ja tulla huomatuksi. 20 vuotta sitten kun alainen teki jonkun projektin tai asian hyvin, esihenkilö esitteli sen ylöspäin ja keräsi kehut itselleen.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että edelleenkään ei vuodessa ole montaa tilannetta missä työt tulisivat tehtyä ja aikaa jäisi rentoiluun – paitsi jos olet ensin tehnyt ne tunnit ylitöinä sisään. Joustavuus on sitä, että saat itse joustaa vaikka loputtomasti jos haluat.

Ei ole noloa pitää kiinni oikeuksistaan, vaikka työnantajapuoli kutsuu sitä ”vastakkainasetteluksi”. Sitä se ei ole. Se on omasta hyvinvoinnistaan huolehtimista. Rajojen asettamista. Jos pitää valita oman hyvinvoinnin ja jaksamisen sekä tulevatko työt tehdyksi välillä, jokaiselle pitäisi olla itsestään selvää laittaa hyvinvointi ykköseksi. Viime kädessä kukaan muu ei sitä työntekijän puolesta tee.

The post Kunhan työt tulevat tehtyä appeared first on Normisuorittaja.

Pahinta on, että media tukee tätä vanhojen rakenteiden ja arvomaailman mukaista käytöstä. Samalla kun kuljemme kohti ympäristökatastrofia, media kirjoittaa hyväntuulisia uutisia ”paluusta normaaliin”, johon kuuluu esimerkiksi jatkuva ylikulutus ja ulkomaanmatkailu.

Vastauksena ihmettelyyni eräs twitteristi arveli, että niin kauan kuin yhteiskunnan suunnalta ei pakoteta muuttamaan omaa elämäntyyliään, kukaan ei tee sitä vapaaehtoisesti. Eli jatketaan kuluttavaa elämistä niin kauan kuin se on sallittua.

Herää kysymys, miten ihmisille voi olla luonnollinen tilanne se, etteivät he pysty käsittelemään omia arvokysymyksiään, saati ottamaan vastuuta teoistaan. Ymmärretään ehkä tietoisella tasolla muutoksen välttämättömyys, mutta ei tehdä asialle mitään koska ei ole pakko.

Ulkoinen pakottaminen muutoksen veturina on tietysti kaikkein huonoin vaihtoehto. Edessämme on valtavat hemmoteltujen aikuisvauvojen itkupotkuraivarit, sillä ilmastotavoitteisiin pääseminen edellyttää muutosta myös heiltä. Olen epäileväinen sen suhteen, mahtavatko tällaiset ihmiset oikeasti kannattaa ilmastotekoja tai äänestää puolueita, jotka yrittävät tehdä sen mikä olisi pakko.

Vaikka yhteiskunnassamme on tähän asti hyväksytty suurten massujen hiljaisuus, enää siihen ei ole varaa. Vaikuttavien tekojen toteuttamiseksi tarvitsemme niiden tueksi huomattavasti nykyistä aktiivisemman ja suuremman joukon kansalaisia. Jos et ole ilmastotekojen puolella, olet käytännössä niitä vastaan. Jos haluat pelastaa maapallon, sinun pitää kertoa se. Sinun pitää kyseenalaistaa rakenteita, jotka ajavat meitä syvemmälle ahdinkoon. Sinun pitää antaa näkyvä tukesi niille, jotka muutosta ajavat. Arvoja ei voi ulkoistaa yhteiskunnalle.

The post Voiko arvot ulkoistaa yhteiskunnalle? appeared first on Normisuorittaja.

Jo yli 10 vuoden ajan kansainvälisellä tasolla on tutkittu hyvin tieteellisesti, millaista ilmastoviestinnän pitäisi olla, jotta se tavoittaisi ihmiset. Tutkimusta ja tulosta löytyy, mikä on tietysti hienoa.

Mielestäni perusteorioillakin pääsee pitkälle. Yksi ensimmäisistä yhteisöviestinnän opeistani oli kognitiivinen dissonanssi. Professori Lehtosen esimerkkiä mukaillen ”Maija tykkää Matista, mutta Matti polttaa tupakkaa. Maija inhoaa tupakointia.” Asetelma luo Maijalle kognitiivisen dissonanssin, ”joten Maijan on muutettava suhtautumistaan joko tupakointiin tai Mattiin.” 

Simppeli teoria sopii selittämään lähes kaiken, mihin liittyy ilmastonmuutos ja kuluttajat.

”Maija rakastaa matkustelua kaukaisiin maihin, mutta lentäminen kuormittaa ilmastoa, josta Maija on vähän huolissaan. Maijan on muutettava suhtautumistaan joko matkusteluun tai ilmastonmuutokseen.”

”Matti rakastaa mehukkaita ribsejä ja täydellisestä marmoroitunutta naudan sisäfilettä. Lihansyöminen kuormittaa kuitenkin ilmastoa, josta Matti on vähän huolissaan. Matin on muutettava suhtautumistaan joko lihansyöntiin tai ilmastonmuutokseen.”

”Liisa ja Pekka asuvat perheineen unelmatalossa Nurmijärvellä. Hulppea 250-neliöinen omakotitalo kuluttaa kuitenkin paljon energiaa. Lisäksi ilmastoa kuormittaa perheen säännöllinen kaukomatkailu sekä kaksi katumaasturia, joilla Liisa ja Pekka ajelevat päivittäin Helsinkiin töihin. Liisan ja Pekan on muutettava suhtautumistaan joko perheensä elämäntyyliin tai ilmastonmuutokseen.”

Lopputuloshan on, kuten tässä Vihreän langan jutussakin kerrotaan, että tyypillisesti ihmiset sivuuttavat ahdistavan totuuden ilmastonmuutoksesta, koska se uhkaa niin suoraan heidän nykyistä elintasoaan ja valintojaan. Kognitiivisen dissonanssin näkökulmasta voiton vie elintaso. 

Pohjimmiltaan kyse on jälleen kerran arvoista. Niin kauan kuin henkilökohtaista arvokeskustelua itsensä kanssa ei ole käytynä, on raskasta – jopa vastenmielistä – lähteä ”luopumaan” jostain. Kun arvokeskustelu on käyty, luopuminen ei olekaan enää luopumista vaan luonteva muutos ja osa prosessia, jossa yksilö näkee yhteistä hyvää lisäävät valinnat myös omaa elämäänsä ja hyvinvointiaan parantavina. 

The post Arjen dissonanssista konsonanssiin appeared first on Normisuorittaja.