Ilmastolukupiirissä on se mahtava puoli, että minunkin tulee luettua kirjoja, joihin en muuten todennäköisesti tarttuisi. Yksi sellainen on Richard Powersin Ikipuut (Gummerus, 2021). Totean kliseisesti, että jos luet vuodessa vain yhden kirjan, lue tänä vuonna tämä.
Kirjan alku vaatii kärsivällisyyttä, sillä useimpien päähenkilöiden tarinat taustoitetaan parin sukupolven takaa tai vähintään lapsuudesta. Kirja on episodimainen, eli rinnakkain kuljetetaan useampaa tarina, jotka yhdistyvät matkan edetessä. Kerronta ja sanoma kasvavat loppua kohti kiihtyvällä vauhdilla. Jos Ikipuut olisi musiikkia, se olisi Maurice Ravelin Boléro.
Vaikka Ikipuut sijoittuu Yhdysvaltoihin, kirjassa on paljon samaistumispintaa myös suomalaiseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi aggressiivinen suhtautuminen aktivisteihin ja metsäteollisuuden toimien ja tarpeiden koskemattomuus tuntuvat hyvin tutuilta teemoilta.
Puut sopivat hyvin ilmastokirjan aiheeksi, koska ne ovat meille tuttuja ja konkreettisia. Samaan aikaan on pakko sanoa, että vaikka elämme puiden ympäröiminä, emme oikeasti tunne niitä. Emme myöskään arvosta niitä, vaan ajattelemme, että puu on aina korvattavissa uudella puulla.
Kuulun siihen massaan, jolle on lapsena opetettu, kuinka Suomi on vihreän kullan maa, missä metsiä hoidetaan ja me teemme se parhaiten maailmassa. Vasta viimeaikainen keskustelu erityisesti vanhojen ikimetsien hakkaamisen peruuttamattomista vaikutuksista luonnon monimuotoisuuteen on avannut omat silmäni. Kuten monelle muullekin suomalaiselle, minulle hoidettu metsä on ollut se oikea metsä, sillä en ole koskaan käynyt ikimetsässä – minulla ole vertailupohjaa. En ole erottanut metsää puilta.
Kirja muutti tapaa, jolla katson puita ja suhtaudun niihin. Olen tullut kivuliaan tietoiseksi siitä, miten itsestäänselvästi metsät ja puut ovat omaisuuttamme, ne on alistettu meitä ja tarpeitamme varten. Ikipuiden jälkeen puistoihin ja teiden varsille istutetut puut ovat alkaneet näyttää silmissäni samalta kuin eläintarhan eläimet: Ne on viety kauaksi luontaisilta kasvupaikoiltaan ja niiden ensisijainen tehtävä on näyttää hyvältä ja tuottaa meille ihmisille iloa ja viihtyisyyttä. Olen tottunut katsomaan puita jonkun lajin edustajana: tuolla on kuusi ja tuolla lehmus. Nyt näen ne yksilöinä. Jokainen puu on oma pieni, mutta merkittävä ekosysteeminsä ja arvokas itsessään.
Ikipuissa todettiin Me olemme ilmasto -kirjan tavoin, ettei ilmastonmuutoksesta saa hyvää tarinaa, joka saisi ihmiset ymmärtämään miten peruuttamattomasta asiasta on kyse. Ikipuut-kirjan tarkoitus on itsessään olla yksi sellainen tarina, joka pysäyttää miettimään ilmastonmuutosta ja toki ennen kaikkea luonnon monimuotoisuutta. Siinä on faktaa, mutta ennen kaikkea tunnetta. Ja juuri tunnetta tarvitaan muutoksen saamiseksi.
Ikipuut oli minulle ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin kokonaan äänikirjana. 24 tunnin kuuntelukokemus voi tuntua pitkältä, mutta lukijan tempo oli hidas, ja kirjaa pystyi hyvin seuraamaan hieman (=1,25) nopeammallakin kuuntelunopeudella.
Vastaa