Avainsana-arkisto: Oon vaan kade

Avokonttorin höpöttelijät kuriin!

Hahaa! Taas yksi tutkimus, joka pitää avokonttoreiden haittoja suurempina kuin niiden hyötyjä. Väittelin usein entisen esimieheni kanssa avokonttoreiden ”hyödyistä”. Hän puolsi, minä vastustin. Aina kun omaa näkemystä vahvistava tutkimus putkahti mediaan, se linkitettiin toiselle osapuolelle.

En suinkaan ajattele, että vain oma huone tuo parhaan mahdollisen työtehon. Mutta jokaiselle tietotyötä tekevälle pitäisi taata mahdollisuus tehdä keskittyneesti töitä ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Useinhan nämä häiriötekijät ovat työkavereita: Suulaita lörppöjä tai B-tyyppejä, joita kiinnostaa enemmän hauskat FB-päivitykset kuin työn tekeminen.

Paha juttu, mutta minä olen itse juuri sellainen avokonttorin häirikkö, joka katkaisee naapurin ajatuksen ja flow’n. Jos istun avotilassa – kuten nykyisessä työssä istun – ja minulla on naapuri näkö- ja kuuloetäisyydellä, alan jossain vaiheessa aamua höpötellä hänelle vähän väliä. Se on todella ärsyttävä piirre. Heikko itsekontrollini harmittaa minua varmaankin lähes yhtä paljon kuin pitkäpinnaisia kollegoitani. Edellisessä työpaikassa istuimme kollegan kanssa lähes vastatusten. Höpöttelin hänelle jatkuvasti. En tajua, miten hän kesti.

Toki tiedän, miten saisin itseni kuriin.

Pitkäjänteisin ratkaisu on näköetäisyyden katkaiseminen. Tämä onnistuisi parhaiten sermillä, mutta nykyään ei suosita kovin korkeita väliseiniä. Viihtyvyys kärsii laatikkomaisista cubicleista. Vaikuttaahan se vähän siltä, kuin ihmiset haluttaisiin eristää toisistaan. Sermi auttaisi kuitenkin myös itseäni keskittymään työn tekemiseen. Minun kohdallani se on tehokkaampi tapa katkaista höpöttelykierre kuin pelkkä etäisyyden lisääminen työkavereihin.

Paras keino tarjota työkavereille työrauha on tehdä itse etätyötä. Kun olen etätöissä – tavallisesti kotona – minulla ei ole ketään, jolle höpötellä eikä mikään asioistani ole niin tärkeä, että se vaatisi soittamista työkaverille. Naputtelua pikaviestimellä sen sijaan harrastan. Onneksi vastaanottaja voi päättää, vastaako mitään, ja jos niin milloin.

Yleisen edun nimissä kehotan esimiehiä tunnistamaan tämän ongelman ja puuttumaan kaltaisteni höpöttelijöiden aiheuttamaan vahinkoon. Meidät kannattaa eristää tai – jos ei muuta vaihtoehtoa ole – tarjota se viimeisin takanurkka missä ei ole muuta tekemistä kuin keskittyä töihin. Avoimella paikalla varastamme vain muiden aikaa.

Pöyristyttävää!

Olen todella pöyristynyt. Minulla kun oli mökkimetsässä kahden tietyn männyn välissä suosikkimätäs, jolla kasvoi oikein kauniita mustikoita. Niin menivät sitten rakentamaan uuden tien siihen päälle! Ja meidän perhe kun oli käynyt joka kesä aina siitä samalta mättäältä keräämässä mustikat. Siitä oli niin kauniit maisematkin. Tienrakentajat ehdottelivat että kerää siitä vierestä mutta eihän se ole sama asia, kun se oli se meidän perinteinen mätäs. Kai minä nyt itse tiedän mikä ero niissä mustikoissa on. Aion lähestyä Ilta-Sanomia. Uskon että heitä kiinnostaa näin räikeä ylikävely.

Terassillekaan ei voi enää lapsen kanssa mennä, kun siellä ei haluta tarjoilla alkoholia, jos on lapsi mukana. Ihan käsittämätöntä. Pöyristyttävää! Ja HS:n kyselyn mukaan lapset pitäisi viedä terassilta kotiin jo klo 22. Miksi minun pitäisi pakottaa 3-vuotias yksin kotiin nukkumaan, jos häntä ei väsytä ja muutkin perheenjäsenet ovat ravintolassa? Se on minusta ihan muiden oma ongelma, jos heitä häiritsee lapsi terassilla keskiyöllä.

Ja sitten tietysti tämä kesä. Eihän tässä voi olla muuta kuin pöyristynyt, ettei lomalle osunut yhtään kokonaista helleviikkoa. Ja sitten kun katselin äkkilähtöjä, niin kaikki oli myyty, eikä meille enää riittänyt parhaita paikkoja.

Tässä maassa pitäisi kyllä enemmän puhua ihmisten itsekeskeisyydestä. Se on ainakin pilannut minun kesäni.

Avantoon!

”Please help us expand our service to warmer places!”

Tunnen juuri nyt suunnatonta ammatillista kateutta. Kuka ikinä onkaan keksinyt Polar Bear Pitching -tapahtuman, ansaitsee pisteet ihan mahtavasta ideasta.  Ja vielä suuremmat pisteet heille, jotka eivät ampunut ideaa alas, vaan lähtivät mukaan toteuttamaan!

Idiksenä on siis yksinkertaisuudessaan se, että sijoittajia hamuavat start-up-firmat pitävät ”hissipuheensa” avannosta käsin, ilman aikarajoitusta. Heh heh, sillä jokainen avantouintia kokeillut tietää, että jo 15 sekuntia on aloittelijalle  hyvä suoritus. Mutta kenen pää, ranteet ja nilkat kestävät, ja kellä motivaatio on tapissa, saa taatusti median ja sijoittajien huomion. Pieni show-revittely ennen omaa pulahdusta ja sopivat asusteet vain parantavat näkyvyyttä.

PBP yhdistää ytimekkäästi suomalaista eksotiikkaa, pohjoista hulluutta (hyvä Oulu!) ja kansainvälisen medianäkyvyyden nostaen samalla jalustalle kaikkein tärkeimmän, eli bisneksen.

Ja mikä tärkeintä, se toimii. Bonarina Bruce Oreck, joka pitää tänä vuonna tapahtuman avauspuheenvuoron (avannosta käsin, tietenkin).

Tästä päästäänkin toiseen asiaan. Aika harvoin markkinointi-ihmiset ovat niitä, jotka saavat hulluimmat päähänpistot. Täysin älyvapaita, mutta toteuttamiskelpoisia markkinointitempauksia näkee tuskin koskaan – ainakaan Suomessa. Mainostoimistoilta niitä voi toki aina odottaa, ja sitten todeta, että hauska idea mutta ei me nyt tollasta kuitenkaan oikeesti. Varma keskivertosuoritus ja siihen tähtääminen hallitsee ajatteluamme. Ehkä kyse on siitä, että hullut ideat eivät tue ”yrityksen strategista tavoitetilaa”, tai sitten firman arvoihin ei yllättäen ole kirjattu huumoria tai heittäytymistä. Itsesensuuri ja niin kutsuttu ammatti-identiteetti rakentuvat nopeasti tukahduttamaan kaikki vähänkään luovemmat ajatukset. Jos joskus joku epänormaalin hauska idea tulee, niin sen esittäminen johtoryhmälle tarkoittaa tietoista riskinottoa oman uskottavuuden kustannuksella.

Meanwhile.  Omia superideoita odotellessa katsokaamme Polar Bear Pitchingiä 25.2. vaikkapa striiminä klo 14 alkaen. Laittakaa kalenteriin!

Työpaikan tietotoimiston uutisia

HS uutisoi tänään, että naisvaltaisiin aloihin usein liitetty huonon yhteishengen mielikuva on osoittautunut tutkimusten mukaan myytiksi.

Mielenkiintoinen osio oli viittaus Turun yliopistossa tehtyyn juorututkimukseen, jonka mukaan miehet ja naiset juoruavat yhtä paljon. Tämä yllätti. Oma kokemukseni on, että miesten kanssa on helpompaa keskittyä työasioihin ja työn tekemiseen, koska yksikään mieskollega ei ole tullut kurkkimaan sermin yli ja aloittanut keskustelua ”Arvaa, mitä just kuulin…”.  Mitä ilmeisimmin miehet juoruavat vain keskenään tai vasta tuopin ääressä töitten jälkeen. Tai sitten he vain yksinkertaisesti saavat juorunkin kuulostamaan asialliselta pohdinnalta.

Sen sijaan useimmille naisille juoruilu on työpäivän piriste. Jollain tapaa sillä on myös keskinäistä suhdetta lujittava vaikutus. Vaikka juoruilu on usein ihan harmitonta ja siihen voi liittyä jotain hyviäkin puolia, viime kädessä sitä kuitenkin pidetään halpamaisena ja negatiivisena asiana. Ilkeät ihmiset juoruavat, hyvät ihmiset eivät.

Juoruilulla voi tietysti tehdä hyvinkin pahaa jälkeä. On tavallista, että työyhteisössä vuodetaan varmaa tietoa puskaradion muodossa, mutta lähes yhtä usein levitellään huhuja vailla mitään totuuspohjaa. On yllättävää, miten vähän juorujen sisältämän informaation todenperäisyyttä koskaan kyseenalaistetaan, vaikka sisällöllä voi olla tuhoisa vaikutus kohteena olevan ihmisen elämään. Väittely tai vastakkainasettelu ei kuulu juoruilun ideologiaan. Juoruilussa vastaanottajan kuuluu tukea kertojan tarinaa päivitellen ja ihmetellen. Juuri siksi juoruilu on yksi työpaikan tehokkaimmista aseista ja kiusaamisen muodoista.

Ainakin itse toivoisin sekä itseltäni että muilta ihmisiltä suurempaa kriittisyyttä siitä, mitä pitävät ”varmana tietona”. Perättömien raskaushuhujen levittäminen vain siksi, että nainen ei nauti alkoholia, tai seksuaalivähemmistöön leimaaminen vain siksi, ettei sauno miesten kesken, on alhaista. Johtopäätöksiä ei pitäisi vetää siltä pohjalta, mitä joku jättää tekemättä, vaan korkeintaan siitä, mitä hän itse avoimesti kertoo ja tekee.

Näin ryhdyt työpaikan ammattikadehtijaksi

Oletko niitä ihmisiä, jotka haluaisivat olla työpaikan suosittuja jees-tyyppejä? Ei kannata. Jatkuva miellyttäminen on hirvittävän raskasta. Työkavereitten kadehtiminen on sekin kuluttavaa, mutta toisin kuin miellyttämisen, kateuden synnyttämiä tunnekuohuja voi ohjata myös itsensä kehittämiseen.

Jos mielit ammattikadehtijaksi – etkä sitä jo luontaisesti ole – tässä muutama tuore Taloussanomista poimittu vinkki.

Helpointa on aloittaa kadehtimalla työkaverin lahjakkuutta, menestystä ja miksei koulutustakin. Kyse ei tietenkään ole kollegan aidosta lahjakkuudesta, vaan hyvästä onnesta ja olosuhteista – tämä on hyvä pitää mielessä.

Menestyksen lisäksi klassisia kateuden kohteita ovat työkaverin nauttimat työsuhde-edut. Olkoonkin, että hän tarvitsee työssään autoa, mutta mitä merkitystä sillä on asiakkaalle, ajaako pihaan Toyotalla vai Audilla? Verotettavan ansiotulon tarkistaminen antaa vertailupohjaa siihen, onko kaveri ylipäätään rahansa arvoinen osaaja. Helppoa on myös kadehtia työkaverin bisneslounaita hienoissa ravintoloissa – firman piikkiin. Ulkomaisten asiakkaiden tapaaminen on yleensä sekin vain tekosyy nauttia drinksuja lentokoneen ykkösluokassa ja viettää pari päivää rantalomalla lentokenttähotellissa.

Kun nämä perusjutut on hallussa, voit sujuvasti siirtyä hieman vaativampiin kadehtimisen kohteisiin. Työkaverin sosiaalisten taitojen vähättely vaatii jo hienovaraisempia keinoja. Ammattikadehtijat suosivat esimerkiksi tiedon pimittämistä ja systemaattista kaveriporukan ulkopuolelle jättämistä.

Ammattikadehtijan ammattitaitoon kuuluu ennen kaikkea uskottava toiminnan perustelu. Jonkun on tunnistettava organisaation virherekrytoinnit ja epämotivoituneet siipeilijät. Sitä paitsi ammattikadehtijan rooli ei todellakaan ole kadehtimisen arvoinen: on hirveän raskasta olla yksin todistamassa väärien ihmisten palkitsemista ja ansiotonta menestystä.

Jos tosissaan asiaa mietitään, niin ihan varmasti jokaisella on työelämässä vaiheita, jolloin tyytymättömyys oman työhön ja asemaan heijastuu kateutena muiden menestykseen. Kateus on ikävää, mutta myös inhimillistä. Esimiesten pitäisi muistaa, että kateutta ei voi poistaa organisaatiosta täydellisellä tasapuolisuudella (ja -päistämisellä), vaan tunnistamalla kateutta aiheuttavan pahan olon syy ja tekemällä aktiivisesti asialle jotain.