Politiikan maratonilla

Alex (Stubb–Hämäläinen, Otava 2017) on kirja, johon en ehkä olisi tarttunut ilman joulupukkia. En harrasta elämäkertoja, varsinkaan poliittisia. Mutta välillä on hyvä tuupata itsensä myös tältä osin epämukavuusalueelle.

Keskelle ummehtunutta suomalaisen politiikan kenttää pelmahtanut Alexander Stubb oli aikoinaan juuri se mitä Suomi ainakin minun mielestäni tarvitsi: uusia ja tuoreita toimintatapoja, eurooppalaista perspektiiviä ja ennen kaikkea hirveä määrä energiaa. Ensimmäinen mielikuva Stubbista sisältää yhä leveän amerikkalaisen hymyn ja intensiivisen presenssin. Muistan, miten hienolta tuntui saada eduskuntaan erilainen ja urheilullinen poliitikko, joka uskalsi murtaa alan normeja ja toimia johdonmukaisesti omien arvojensa mukaan. Seurasin Stubbia Twitterissäkin, kunnes vuoden 2015 eduskuntavaalikampanjointiin liittyvä ”poliittinen valistus” alkoi häiritä liikaa.

Kirjaa lukiessa tajusin, että viime vuodet ovat minulle politiikan suhteen aika sumuisia. Olikohan töissä liian kiire, sillä en itse asiassa edes muistanut, että Stubb oli ollut myös Suomen pääministerinä. Muistan hänet ensisijaisesti meppinä ja toissijaisesti ulkoministerinä. Toisaalta olen politiikan seuraajana hyvin keskiverto suomalainen: luen ja katson uutisia jos ehdin, en tiedä mitä kulisseissa tapahtuu ja unohdan nopeasti niin hyvät kuin huonotkin asiat. 

Kirja sen sijaan piirtää Stubbista uskottavan henkilökuvan sekä poliitikkona että ihmisenä. Omaan silmääni parasta antia olivat kuvaus hänen nuoruudestaan ja toisaalta rehellinen sukellus (pää)ministerin rankkaan arkeen ja siihen ristiriitojen ja haastavien tilanteiden aiheuttamaan ryöpytykseen, mihin korkeassa asemassa joutuu. Mitä enemmän pyrkii puuttumaan hallitseviin asetelmiin ja tekemään asioita uudella tavalla, sitä varmemmin ärsyttää ja saa näkymättömiä vastustajia, joiden asema on uhattuna. Puoluetaustasta riippumatta ihmiset kohtaavat työssään varmasti hyvin samankaltaisia ongelmia.

Meille äänestäjille poliittisen kentän arki sekä toiminta- ja päätöksentekoprosessit eivät ole erityisen läpinäkyviä. Omassa mielikuvassani politiikassa on eniten omia etujaan ajavia yksilöitä, jotka petaavat milloin itsensä ja milloin kenenkin taustajärjestön tai rahoittajan etuja. Tämäntyyppiset kirjat antavat toivoa siitä, että on myös yhteistä etua (vaikka etu määritelläänkin puoluekohtaisesti) ajavia ihmisiä.

Kirjan alussa, missä Stubb kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan, koin vahvan assosiaation Matteus-vaikutukseen. Kaikesta kovasta ja ansiokkaasta työstä huolimatta moni hänenkaltainen ihminen on osa sitä eliittiä, joka on saanut toimivan ohituskaistan menestykseen nimenomaan (vanhempiensa) verkostojen siivittämänä. Joskus riittää vain yksi tai kaksi sellaista tilannetta, missä suhteiden kautta aukeaa joku tärkeä väylä, kuten hyvä opiskelu- tai harjoittelupaikka juuri oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Vaikka ihminen itse lopulta rakentaa oman uransa, nämä tärkeät oikopolut pohjustavat onnistumista aivan eri tavalla kuin lahjakkaalla, mutta duunariperheestä ponnistavalla ihmisellä, jolta tukiverkosto puuttuu. Tämä sekä henkinen että toisaalta ihan taloudellinen tukeminen on sitä, mikä jostain syystä on asianomaisten vaikea tunnistaa muuksi kuin omaksi ansiokseen.

Kirjan viimeiset luvut osuivat kohdallani sopivasti vuoden 2019 eduskuntavaalien ja hallitusneuvotteluiden yhteyteen. Vertailu vuoden 2015 tilanteeseen toi lukukokemukseen oman mausteensa.

Harkitsin, että saatan alkaa taas seurata Stubbia. Mutta vasta eurovaalien jälkeen. 

0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *