Toivon kauppiaat

Läheisen ihmisen vakava sairaus tarjosi minulle ensikosketuksen bisnekseen, missä kauppatavarana on ihmisen toivo.

Niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Ja toisinpäin. Parantumattomasti sairaalle ihmiselle toivo on lopulta ainoa elämää ylläpitävä voima, ja siksi sitä ei saisi koskaan viedä häneltä. Jos länsimainen lääketiede ei tätä toivoa enää anna, ihminen etsii sitä muualta. Hän tarvitsee jotain, mihin takertua epätoivossaan ja kuolemanpelossaan. Nämä tunteet ovat koskettavia ja inhimillisiä, eikä niitä kannata väheksyä. Tavalla tai toisella jokainen meistä kohtaa ne ennen pitkää.

Sukulaiseni käytti viimeisten kuukausiensa aikana tuhansia euroja yksityisten lääkäreiden tarjoamaan kokeelliseen hoitomuotoon, joka ei hänen kohdallaan tuottanut mitään tulosta. Ensimmäinen kerta on yleensä ymmärrettävä, sillä silloin kun kaikki muu on jo kokeiltu eikä ole mitään menetettävää, toivosta on valmis maksamaan melkein mitä vaan – eikä rahalla muutenkaan ole enää muuta kuin välinearvoa. Kokeelliset hoidot herättävät ajatuksena ristiriitaa, sillä niihin sisältyy potentiaalisuutta, mutta hoitotuloksia ei taata. Eittämättä potilaan mielessä siintää silti optimistinen ajatus siitä, kuinka juuri minun kohdallani tapahtuu ihme ja hoito auttaa. Hän ostaa toivoa, ei tuloksia. Ainakin hetkellisesti hänellä on taas tulevaisuus, on seuraava yhteinen kesä ja joulu. On toivoa.

Entä sitten, jos kokeellinen hoito ei näytä auttavan? Tullaan isojen kysymysten äärelle: Saako ihminen ostaa itselleen toivoa hinnalla millä hyvänsä, vaikka se ulkopuolisen silmin näyttää rahastukselta? Eikö lääkärillä ole mitään moraalista velvoitetta kieltäytyä tarjoamasta hoitoa, joka ei selvästikään vaikuta? Mitä henkisesti raskaammassa jamassa ihminen on, sitä suurempi konflikti on itsemääräämisoikeuden ja sukulaisten holhoamisen ristivedossa. Ja onhan se niinkin, että terveiden on helppo tuomita sairaiden tarpeet, jos nämä tarpeet eivät sovi käsitykseemme arvokkaasta ja oikea-oppisesta lähdöstä.

On jokseenkin helppo yhtyä Lääkäriliiton ja Päivi Räsäsen kannanottoon siitä, että uskomushoitojen antamista pitäisi rajata lailla. Tiedän, että puhumme tässä yhteydessä nimenomaan lääketieteelle vaihtoehtoisena tarjottavista ”hoidoista” kuten hopeavedestä ja yksisarvishoidoista. Itse en enää tee eroa näiden ja maksullisten lääketieteellisten kokeellisten hoitojen välillä, vaikka monen muun mielestä jälkimmäiset tapahtuvat vilpittömässä hengessä – onhan kyseessä ”oikea” lääketieteellinen hoito. Ihmisten perustunteista elävä bisnes on raadollista palveluntarjoajasta riippumatta. Toivo on yksi vahvimmista ihmistä elossa pitävistä voimista, mikä tekee siitä äärimmäisen arvokkaan kauppatavaran, oli kyse sitten laihtumisesta tai eloonjäämisestä.

Markkinatalouden näkökulmasta kysyntä on olemassa. Mutta kenellä on lopulta oikeus päättää, paljonko toivo maksaa ja kuka sitä saa myydä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *