Asia palautui mieleeni, kun luin Mikko Honkasen postauksen.

Lukkoon lyöty markkinointibudjetti on ollut jo vuosia monen markkinoijan raskain nilkkapallo. Pelikentällä ei tänä päivänä tarvita niinkään vimpan päälle hiottuja vuosisuunnitelmia kuin selkeää joustovaraa ja reagointikyvykkyyttä. On vanhanaikaista tehdä vuosikelloja ja budjetoida suunnitelmia yli vuoden päähän, varsinkin, jos niiden toteutumisesta ei ole mitään takeita. Yllättävien tilanteiden yllättäessä ryhdytään ensimmäisenä miettimään, mitä voitaisiin jättää tekemättä että saataisiin rahaa tehdä ”sitä uutta ja tärkeää juttua”.

Jos strategia ja suunta ovat kaikkien tiedossa, on täysin mahdollista tehdä oikeita asioita tavoitteellisesti ilman ennakkoon laadittua budjettia.

Yrityksissä, joissa markkinointi nähdään perinteisenä tukitoimintona, ei liene toivoa paremmasta. Tällaisissa yrityksissä liiketoiminnan suunnittelua ohjaa kulurakenteen ennustettavuus. Markkinointi on onnistunut, kun se pysyy vuosibudjetissaan. Kun talousosasto stabiloi ja ennustaa kustannuksia, johto-osastolla kalkuloidaan hienoja kasvutavoitteita. Vaikka liiketoiminta perustuisi jatkuvaan laskutukseen ja pitkiin asiakassuhteisiin, seuraavalle vuodelle budjetoitu kasvu on kuitenkin jollain tapaa saavutettava. Läheskään aina kasvutavoite ja markkinointibudjetti eivät korreloi. Tämä siksi, että yrityksessä uskotaan myynnin tekevän kasvun eikä yhteyttä markkinointiin nähdä kuin korkeintaan välillisesti. Kummallisinta on, että jos vuoden mittaan näyttää, ettei kasvutavoitteisiin päästä, kuluja lähdetään ensimmäisenä leikkaamaan markkinointibudjetista.

Jos Suomesta vielä löytyy toimialoja, missä eurot valuvat kassaan vakaasti, asiakkaat pysyvät ja liiketoiminta on sellaisenaan kannattavaa, niin siitä vaan ”save as” ja excel-taulukkoa päivittämään. Sitä paitsi harjoittelu on tärkeää – pitäähän markkinointiammattilaisen tietää, mitä markkinointi maksaa.

Mutta kasvuyrityksillä tämäntyyppinen ajattelu ei vaan mitenkään toimi. Onnistuakseen on oltava ketteriä ja riskinottokykyisiä, on pystyttävä reagoimaan markkinatilanteeseen ja tekemään yllättäviäkin ratkaisuja. On mahdotonta toimia, jos hyvät ideat torpataan vastaamalla ”mutku me ei olla budjetoitu tähän mitään”.

Että miksi sitten on niin vaikeaa toimia uudella tavalla? No kun siihen liittyy riskejä ja ennakoimattomuutta. Sylttytehdas löytyy yrityksen henkisistä rakenteista ja ajattelutavoista, joita ei tunnisteta saati osata kyseenalaistaa.

Viime kädessä tullaan taas kerran siihen, että muutoksen edellytys on uudenlainen ajattelu. Vain siten voimme kansakuntana oikeasti pärjätä haastavassa markkinatilanteessa.

The post Unohtakaa markkinointibude appeared first on Normisuorittaja.

Minä näin tällä viikolla jotain, mikä kolahti. Kävin ensimmäistä kertaa vuosiin Outokummun webbisivuilla. Sivustolla oli liikaa taustalaatikoita, mutta kuvat pilvenpiirtäjistä olivat kerrassaan huikeita. Ja tämä yrityskuvaus:

Outokumpu on ruostumattoman teräksen markkinajohtaja maailmassa 2,6 miljoonan tonnin kylmävalssauskapasiteetilla. Valmistamme edistyksellisiä materiaaleja, jotka ovat tehokkaita, kestäviä ja kierrätettäviä, ja autamme siten rakentamaan maailmaa, joka kestää ikuisesti.

Maailma, joka kestää ikuisesti. Lupaus, jota en muista aikaisemmin kuulleeni. Positiivisuutta. Vihreän aallon harjalla kuuluu puhua vain maailmasta, joka tuhoutuu, ellemme tee jotain. Teräs ei ensimmäiseksi tunnu asialta, jolla olisi säilymisen kannalta merkittävä rooli.

Olen nyt kaksi päivää pyöritellyt tätä ajatusta. Maailma, joka kestää ikuisesti, on kyllä tavoittelemisen arvoinen. Tällaiseen visioon on varmasti helppo sitoutua.

The post Maailma, joka kestää ikuisesti appeared first on Normisuorittaja.

”Please help us expand our service to warmer places!”

Tunnen juuri nyt suunnatonta ammatillista kateutta. Kuka ikinä onkaan keksinyt Polar Bear Pitching -tapahtuman, ansaitsee pisteet ihan mahtavasta ideasta.  Ja vielä suuremmat pisteet heille, jotka eivät ampunut ideaa alas, vaan lähtivät mukaan toteuttamaan!

Idiksenä on siis yksinkertaisuudessaan se, että sijoittajia hamuavat start-up-firmat pitävät ”hissipuheensa” avannosta käsin, ilman aikarajoitusta. Heh heh, sillä jokainen avantouintia kokeillut tietää, että jo 15 sekuntia on aloittelijalle  hyvä suoritus. Mutta kenen pää, ranteet ja nilkat kestävät, ja kellä motivaatio on tapissa, saa taatusti median ja sijoittajien huomion. Pieni show-revittely ennen omaa pulahdusta ja sopivat asusteet vain parantavat näkyvyyttä.

PBP yhdistää ytimekkäästi suomalaista eksotiikkaa, pohjoista hulluutta (hyvä Oulu!) ja kansainvälisen medianäkyvyyden nostaen samalla jalustalle kaikkein tärkeimmän, eli bisneksen.

Ja mikä tärkeintä, se toimii. Bonarina Bruce Oreck, joka pitää tänä vuonna tapahtuman avauspuheenvuoron (avannosta käsin, tietenkin).

Tästä päästäänkin toiseen asiaan. Aika harvoin markkinointi-ihmiset ovat niitä, jotka saavat hulluimmat päähänpistot. Täysin älyvapaita, mutta toteuttamiskelpoisia markkinointitempauksia näkee tuskin koskaan – ainakaan Suomessa. Mainostoimistoilta niitä voi toki aina odottaa, ja sitten todeta, että hauska idea mutta ei me nyt tollasta kuitenkaan oikeesti. Varma keskivertosuoritus ja siihen tähtääminen hallitsee ajatteluamme. Ehkä kyse on siitä, että hullut ideat eivät tue ”yrityksen strategista tavoitetilaa”, tai sitten firman arvoihin ei yllättäen ole kirjattu huumoria tai heittäytymistä. Itsesensuuri ja niin kutsuttu ammatti-identiteetti rakentuvat nopeasti tukahduttamaan kaikki vähänkään luovemmat ajatukset. Jos joskus joku epänormaalin hauska idea tulee, niin sen esittäminen johtoryhmälle tarkoittaa tietoista riskinottoa oman uskottavuuden kustannuksella.

Meanwhile.  Omia superideoita odotellessa katsokaamme Polar Bear Pitchingiä 25.2. vaikkapa striiminä klo 14 alkaen. Laittakaa kalenteriin!

The post Avantoon! appeared first on Normisuorittaja.

En oikeastaan tykkää oluesta enkä kahvista. Olen viime aikoina ymmärtänyt mistä tämä johtuu: juomakulttuurimme tasapäistävästä ja kielen turruttavasta markkinointikoneesta, jonka kohina sulkee ulkopuolelle kaiken persoonallisen, pienen ja kauniin.

Lähdetään siitä, että olen keskivertokuluttaja. Herääminen tapahtuikin sattumalta, kun erehdyin ostamaan paahtimo Papusta guatemalalaista espressoa. 250 gramman pussukka maksoi 7,50 e, mutta kokemus oli hintansa väärti. Ehkä arvaattekin. Juhlamokassa ei ole enää juhlan tunnelmaa (onko siinä koskaan ollutkaan?). Mieleni himoitsee lisää Papua, mutta nuukana ihmisenä järki käskee ryystämään kaappiin haalitut tarjouspaketit ensin pois.

Sama tapahtui seuraavaksi oluthyllyllä. Kun viikonloppuna etsin karitsapataan hunajapitoista haudutelientä, käteeni tarttui myös paikallistuote: Hiisi-panimon Rakki. Ostopäätös ei ollut täysin heräteperäinen, sillä olin sattumalta nähnyt edellisellä viikolla Youtubessa videon, missä kaksi karvanaamaa pani olutta Palokan perämetsässä. Tätä ennen en ollut koskaan kuullutkaan Rakista tai Hiidestä.

Jäin miettimään oluthyllyjen välissä tekemääni päätöstä. Miksi tämmöinen mainstream-kuluttaja ostaa vähintään kolmanneksen kalliimpaa paikallistuotetta? Onko maku oikeasti ratkaiseva? Onko pienpanimon tuote vain hipstereiden ja hifistelijöiden valinta? Oma ostopäätökseni perustui uteliaisuuteen ja empatiaan, joka on kai jonkinlaista vastuullisuuttakin. Halusin antaa neljä euroani paitsi tuotteen valmistajalle, myös paikalliselle k-kauppiaalle kiitokseksi hänen tarjoamastaan hyllytilasta pientuottajille. Oma kulutukseni on vähäinen, joten minulle ei ole niin merkitystä, maksaako pullo kaksi vai neljä euroa. Mutta voiko pientuottaja elää näillä katteilla ja myyntimäärillä?

Lähituotanto on vaikea bisnes. Esimerkiksi lähituotetut kurkut ja tomaatit ovat varmasti hyviä, mutta niistä on vaikea rakentaa aitoa, sympaattista brändiä, koska tuottajan kädenjälki ei näy niin vahvasti lopputuloksessa. (Yritystä toki on, esimerkiksi Ikaalisten onnelliset luomutomaatit). Toisin sanoen, arvoketju jää vähän vajaaksi. Lähituotannossa on usein monia differoivia elementtejä, mutta persoonallisuus lienee lähituotteen tärkein myyntivaltti. Persoonallinen tuote kasvaa nopeasti ulos söpöstä lähituotekuorestaan, levittää siivet ja lähtee valloittamaan maailmaa.

Tarina kantaa. Ja tarinan on oltava hyvä, hauska ja sympaattinen – kaikkea näitä yhtä aikaa.

Ainiin, se maku. Mukavan aromikas ja humalainen, näin maallikon termein.

The post Onnellisten pönttöjen suhinaa appeared first on Normisuorittaja.

Ehkä hieman omituisena pidin keskustelun vastakkainasetelmaa: kaksikymppiset diginatiivit stagella versus neli-viisikymppiset dinosaurukset katsomossa. Ei ikä aidosti ratkaise, vaan asenne, uteliaisuus ja oppimiskyky. Jos ihmisellä on nämä nuorena, ne usein löytyvät vielä vähän vanhempanakin. Toki olosuhteilla ja ajoituksella on merkitystä, kuten mm. Malcolm Gladwell on kirjoittanut. Kun syntyy oikeaan aikaan, voi päästä aallonharjalle tietyissä asioissa. Silti uskon, että nämä neljä keskustelijaa olisivat menestyneet joka tapauksessa – jos ei tässä, niin jossain muussa bisneksessä.

Mikä tässä hommassa sitten klikkaa? Miksi NBF:n lavalle tarvitaan ”hot seat session”, jossa kaksikymppiset kertovat hyödyntävänsä nettiä – siis 20 vuotta vanhaa innovaatiota – jotenkin täysin uudella tavalla? Vähän kulunut aihe, ainakin tavallaan?

Nuorilla ihmisillä on jotain, mikä väistämättä katoaa iän myötä: yksilöllistä, kirkasotsaista, suoraviivaista optimismia. Kun kaikki on vielä edessä, kaikki on myös mahdollista. On helppo hymyillä, uskoa tulevaisuuteen, nauttia menestyksestä. Me pimeän katsomon dinosaurukset ehkä tunnistamme sen omasta nuoruudestamme. Voimme imeä sitä itseemme, mutta emme koskaan enää saavuttaa. Himoitsemme ja pelkäämme nuorta energiaa samaan aikaan.

Todellisuus: Moni vuosia samassa firmassa samojen tyyppien kanssa pakertanut aivan varmasti ilahtuu, kun kahvipöytään istahtaa nuori ihminen, jolla on uusia ajatuksia. Tarinaan kuuluu, että nuoret ihmiset kertovat innostuneesti ”miten asiat kannattaisi nykyään tehdä” ja sen jälkeen vanhat ihmiset kertovat, että niitä kyllä on kokeiltu eikä ne toimi, tai että ne nyt vaan eivät toimi – ainakaan meillä. Kokemus puhuu.

Ja näin siirretään malli sukupolvelta seuraavalle: nuoren positiivinen into, koulutus ja ajatukset jäävät kokemusta arvostavan suomalaisen työkulttuurin varjoon. Onhan osaaminenkin tärkeää, mutta merkityksetöntä ilman kokemusta. Totta kai nuori osaaja on myös uhka vanhalle ja luutuneelle työntekijälle, ja tätä uhkaa torjutaan tehokkaasti kokemusta korostamalla. Mutta ennen kaikkea: samalla kun saadaan kokemusta, opitaan myös työpaikan ”oikea ajattelu” ja asenteet.

Joten vinkkini kaikille menestyksen nälkää poteville nuorille tähdille on: perustakaa se oma firma. Näyttäkää vanhoille partakarvoille. Antakaa heidän rypeä omassa keskinkertaisuudessaan. Kukaan ei hidasta tai pysäytä, vaan saatte menestyä tai kompastua omin eväin, juuri niin suureellisesti kuin on tarpeen. Älkää edes miettikö vanhoja organisaatioita, luokaa omat.

Ja tehkää opinnot loppuun.

The post Ihanat nuoret stagella appeared first on Normisuorittaja.

Arnold Schwarzenegger vieraili eilen Nordic Business Forumissa päivän viimeisenä puhujana. Ammattitoimittajalle yleisöä naurattanut Schwarzenegger tarjosi ehdottoman herkkupalan kunnon revittelyyn, ja siihen HS:n toimittaja myös tarttui, kuten hieman sarkastisesta tyylistä voi päätellä.

Pääosin toimittaja on ihan oikeassa. Ilmeisesti Schwarzenegger herätti osassa yleisöä heidän sisäisen pikkupoikansa, joka on kasvanut aikuiseksi Terminaattoria katsellen. Ja aivan epäilemättä osa ihmisistä oli saapunut paikalle nimenomaan häntä katsomaan. Siksi oli tärkeää toistella jälkeenpäin, kuinka ”yllättävän hyvä Arnold oli”.

Kyllä minäkin vähän yllätyin. Arnoldin itsetuntoa ei voi kuin ihailla. Hän oli nuorena köyhänä itävaltalaispoikana todellakin päättänyt menestyä ja päämäärähakuisesti teki kaikkensa tämän eteen. Hän myös systemaattisesti kieltäytyi tekemästä kompromisseja. Leffarooliksi ei edes uran alkuvaiheessa kelvannut mikään muu kuin päärooli. Ja kun Arnold halusi tehdä komediaa, hän myös teki komediaa vastustajista huolimatta.

Myönnän, että käsitykseni hänestä on perustunut näihin (b-luokan) action-elokuviin, ja pääsyä Kalifornian kuvernööriksi pidin aikoinaan jonkinlaisena huonona vitsinä. Kaikesta huolimatta standing ovation tuntui hieman liioittelulta esityksen sisältöön nähden. Arnoldin viiden bulletin lista oli hyvin esittäjänsä itsensä oloinen. Suoraviivaisella ajattelulla voi todellakin päästä tuloksiin, ainakin joskus.

Torstain kohokohta ei suinkaan ollut Arnold Schwarzenegger, vaan seminaarin avannut kirjailija ja bisneskonsultti Jim Collins. Samoin nuorista – siis todellakin nuorista – menestyneistä yrittäjistä koostuva paneeli oli mielenkiintoista kuultavaa. Molemmat tarjosivat paljon aineksia uusiin postauksiin, ja niitä on lähiaikoina luvassa.

The post Kun se on kuuluisa, sen täytyy olla hyvä appeared first on Normisuorittaja.

Kaikkihan me tiedämme roska-auton. Ja roska-autonkuljettaja on mies, joka tekee ihan kirjaimellista paskaduunia kerätessään toisten haisevia jätteitä. Olkoonkin, että oma 2,5-vuotiaani on suuri roska-autojen ihailija, meille aikuisille roskien tyhjennys on pääosin näkymätöntä kaupungin edellyttämää ”kunnallisteknistä” palvelua, jota ei edes huomaa, paitsi kun se lakkaa toimimasta.

Asuinalueellamme liikkuu kahden firman edustajia: Lassila & Tikanojan sekä Sihvarin jäteautoja. Koska em. syystä olen altistunut jatkuville roska-autohavainnoille kohta puolentoista vuoden ajan, olen kiinnittänyt huomiota erityisesti Lassila & Tikanojan tapaan hyödyntää oma ilmainen mainostila. Ison logon sijaan autot on maalattu tai teipattu firman tunnusväreihin, ja autojen sivut on valjastettu tiedottamiseen ja kansalaisten asennekasvatukseen. Tämän lisäksi Lassila & Tikanoja on ottanut aktiivisesti haltuun sosiaalisen median: heidät löytää ainakin Twitteristä ja Linkedinistä.

L&T on pystynyt kristallisoimaan missionsa, määrittelemään oman roolinsa arvoketjussa ja lähtenyt ajan hengen mukaisesti rohkeasti muokkaamaan tulevaisuutta myös kuluttajien silmissä:

”L&T on palveluyritys, joka yhdessä asiakkaidensa ja yhteistyökumppaneidensa kanssa on muuttamassa kulutusyhteiskuntaa tehokkaaksi kierrätysyhteiskunnaksi.”

Asiantuntijamielikuvan kehittäminen viestimällä ja keskustelemalla nostaa paitsi alan arvostusta, se myös pistää meidät kuluttajat miettimään ja tiedostamaan tekemisiämme. Ja juuri tähän L&T mitä ilmeisimmin pyrkii. Pisteet siitä!

The post Paskaduunista asiantuntijabrändiksi appeared first on Normisuorittaja.

Muutama vuosi sitten, kun vielä työskentelin kustantamossa, julkaisimme suomeksi Malcolm Gladwellin Outliers-kirjan. Kirjan nimi tuotti suurta päänvaivaa, koska termille ei ole tarkkaa tai napakkaa (myyvää) suomenkielistä vastinetta. Olin itsekin ideoimassa lopullista nimeä, joksi muodostui Kuka menestyy ja miksi?

Outliers on menestysteos, johon viitataan lähes poikkeuksetta sen alkuperäisnimellä myös suomenkielisessä kontekstissa. Kustantajan kannalta tämä on harmillista. Niinpä Runklen nauttiessa ammattilaisen otteista, ja todennäköisesti kaikkien muiden katsojien samaistuessa hänen elämykseensä, minä ilahduin kääntäjän ratkaisusta viitata kirjan vaivalla väännettyyn suomennokseen. Sniff. Kiitos Katja Paanala!

The post Piristävää poskihoitoa takapenkillä appeared first on Normisuorittaja.

Kriittinen palaute, tuo työpaikan vuorovaikutustilanteista vaikein. HS:n hiljattain julkaisemassa jutussa väitettiin, että perinteisen hampparimallin voi heittää roskikseen.  Sämpylä on turhaa hyssyttelyä ja hämmentää palautteen ydinviestin. Paljon parempi on sanoa asiansa suoraan henkilökohtaisuuksiin menemättä.

No siinäpä se. Miten annetaan kriittistä tai rakentavaa palautetta toisen henkilökohtaisesti tekemästä työstä, ilman että mennään henkilökohtaisuuksiin? Tuntuuko palaute oikeasti vähemmän loukkaavalta, kun se kohdistuu henkilön käytökseen mutta ei ominaisuuksiin?

”Kollega tietää, että työkaveri tarkoittaa hyvää, vaikka hän esittäisikin asian töksäyttäen.”, sanoo HS:n haastattelema asiantuntija. En kyllä itse ottaisi riskiä, jos vain mahdollista.

Palautteen ammattimaista vastaanottamista voi ja pitäisi harjoitella, sillä oma reagointitapa hioutuu tietynlaiseksi jo lapsena. Työpaikalla taitavastikaan annettu palaute ei onnistu, jos vastaanottaja on lapsesta asti saanut kohtuuttomasti negatiivista tai ylenpalttisesti positiivista palautetta.  Myös olosuhteilla ja iällä on merkitystä. Palaute saattaa tulla vastaanottajan näkökulmasta pahimpaan mahdolliseen hetkeen, ja jättää jälkeensä pysyvän ketutuksen. Varsinkin nuorilla ihmisillä neutraalikin palaute voi traumatisoida pitkäksi aikaa, jos taustalla on ammatillista epävarmuutta. Suoran ja asiallisesti annetun kriittisen palautteen parasta kohderyhmää ovat henkilöt, joilla ei ole ammatillisia itsetunto-ongelmia, tai joille palautteen vastaanottaminen ja antaminen on osa oman työn rutiinia. Kaikille muille pienikin pehmennys tulee todennäköisesti tarpeeseen.

Asiantuntijat näyttävät unohtavan, että hampparimallissa on yksi kiistaton etu: se pakottaa miettimään ja antamaan vastaanottajalle myös positiivista palautetta, joka ei yleensä kuulu ruokalistalle suomalaisilla työpaikoilla. En mitenkään jaksa uskoa, että keskivertoihminen ei tunnistaisi hampparin välissä annettua kritiikkiä. Yhä kansainvälisempi toimintaympäristö pistää myös miettimään, eikö liian suora palautekulttuuri vaikuta helposti töksäyttävältä. Miten aasialaisesta kulttuurista tuleva henkilö kestäisi suomalaista tapaa antaa suoraa palautetta? Kohteliaisuusfraasit kun eivät nekään ole meikäläisten vahvuuksia.

Aika koulii meistä tavalla tai toisella parempia palautteen vastaanottajia. Jos ei muuta, opimme peittämään harmistuksemme, kääntämään tilanteen vitsiksi ja jatkamaan hommia muina miehinä.

The post Minulle pelkkä pihvi, kiitos! appeared first on Normisuorittaja.

”Joskus on tehtävä kärpäsestä härkänen ja tartuttava sitä sarvista.”

Katleena Kortesuon ja Olli-Pekka Vainion Diktaattorin käsikirja (Talentum 2013) muistuttaa hattarakärryä. Kun sen näkee markkinoilla, vesi herahtaa kielelle ja aivot kalibroituvat vastaanottamaan jotain ihanan makeaa ja pehmeää. Kirja lunastaa odotukset osittain: se näyttää hauskalta, on hyvin kirjoitettu, nokkela ja satiirinen. Mutta nopeista hiilareista ei tule kylläiseksi.  Jostain syystä olo jää vähän tyhjäksi.

Diktaattorin käsikirjassa yhdistellään ennakkoluulottomasti puhekieltä ja tieteenfilosofiaa. Haastava combo, joka pääsääntöisesti toimii. Välillä sivistyssanoja viljellään niin taajaan, että minunkaltaiseni perusduunailija tipahtaa kärryiltä. Tajusin kirjaa lukiessa sentään sen, etten tiedä retoriikasta tai filosofiasta yhtään mitään.  Olen täysin ammattilaisten vietävissä. Katleena: välttelen jatkossa kaikkia tilanteita, joissa saatan altistua retoriselle akrobatiallesi!

Mutta itse kirjasta – mitä olisin tehnyt itse toisin? Moni kirjan esimerkki toimisi paremmin kuvana. Kuvitus olisi keventänyt kirjan rakennetta, ja sitä olisi voinut käyttää kirjan markkinoinnissa jakamalla valikoituja paloja somessa. Vähänkö olis myynyt!

Kirjan elinkaaren vuoksi olisin valinnut klassisempia esimerkkejä, sillä Pekka Himasen Sininen kirja ja Guggenheim-selvitys tuntuvat jo nyt parhaan teränsä menettäneiltä aiheilta. Lisäksi haluan napista kirjan typografiasta, johon on kliseisesti valittu kyrillisiä kirjaimia muistuttava otsikkofontti. So last season. Onhan meillä Pohjois-Korea!

Jään odottamaan käsikirjoittaja-diktaattoriasiantuntijoiden kakkososaa, mielellään hauskaksi Youtube-sarjaksi toteutettuna.

”Kaikki hyvien asioiden puolesta kaikkea pahaa vastaan.”

 

The post Kirja hänelle, jolla on jo kaikkea – paitsi määrättömästi maailmanvaltaa appeared first on Normisuorittaja.