Kävin muutama viikko sitten katsomassa Autolla Nepaliin -dokumenttileffan.
Tarina on yksinkertainen: kolme nuorta miestä lähtee pakulla Nepaliin hakemaan kastittomien naisten tekemiä koruja myyntiin Suomeen. On varmasti helpompiakin tapoja auttaa näitä naisia, mutta hieman hullunrohkealla idealla saa aivan toisentasoista huomiota tärkeälle hankkeelle, kuten leffastakin nähdään.
Elokuva oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tunteet nousivat monta kertaa pintaan niin valkokankaalla kuin katsomossakin. Elokuva sai ajattelemaan. Itse jäin miettimään erityisesti sitä, miksi tämäntyyppisiä ideoita ja projekteja toteuttavat vain nuoret ihmiset. Mihin epäitsekäs hulluus ja unelmointi katoavat niin nopeasti? Pojat totesivat itsekin leffan alussa, etteivät tainneet ihan tietää, mihin ryhtyivät. Mitä enemmän on menetettävää, sitä kapeammaksi oma mukavuusalue muodostuu. Hyvä työpaikka ja perhe ovat tylsiä, mutta monelle ylivoimaisia stoppareita.
Hyväntekeväisyys tai ylipäätään muutoksen aikaansaaminen on monitahoinen ja -tasoinen juttu. Yhteisöllinen media on yhtä aikaa sekä mahdollisuus että mukavuustekijä. Se antaa periaatteessa yksilöille mahdollisuuden toteuttaa isoja asioita, jos vain löytyy kanttia. Samaan aikaan suuret massat tyytyvät tykkäilemään ja kannustamaan hankkeita kotisohvalta käsin, joskus laittamatta lantin lanttia asian eteen. En itse erityisemmin perusta henkisestä myötätunnosta eli peukutuksista, jos lopputuloksena syrjäytyneiden, vähävaraisten tai hädässä olevien tilanne ei parane mitenkään. Peukuttaminen edistää lähinnä henkilön omaa käsitystä itsestään hyvänä ja aktiivisena ihmisenä.
Koska yhteisöllinen myötätunto on nykyään helpoin ja halvin tapa antaa tukea, nousevat todelliset vaikuttajat – he jotka oikeasti pistävät itsensä likoon – uuteen arvoon. Onneksi heitä vielä on. Taantuma on myös lisännyt tavallisten ihmisten halua auttaa. (Lisäksi ihmiset lahjoittavat tunteella, mikä on sekä hyvä että huono juttu.) Ainahan ei tarvitse tehdä näyttäviä liikkeitä, vaan auttaa voi hyvin arkisillakin asioilla. – Kunhan vaan oikeasti tekee eikä jätä asioita ajatuksen tasolle.
Omat tekoni ovat toistaiseksi olleet vaatimattomat. Valitsin itselleni tutuimman mahdollisen ratkaisun: kuluttamisen. Ostin Store of Hopesta joululahjaksi koruja ja itselleni huivin, ja kirjakaupasta muutaman lastenkirjan Hope Ry:n kautta joululahjaksi jaettavaksi. Eivät ne huonoja asioita ole, mutta varsinaista kohtaamista ei näissä toimenpiteissä synny. Mukavuusalueeltaan poistuminen olisi välttämätöntä, jos haluaa vaikuttaa. Se on vielä edessä.
Vastaa