Milloin tässä kirjassa oikein aletaan puhua ilmastoasioista?
Olin juuri aloittanut ilmastolukupiiriin valitun Jenny Offillin Ilmastoja (Gummerus 2020), ja tämä kysymys pyöri mielessäni ensimmäiset 20 sivua. Sitten hyväksyin, ettei kyseessä ole odottamani pohdiskeleva ja ilmastokeskeinen, selkeää draaman kaarta noudattava tarina, vaan enemmän pieniä tuokiokuvia tavallisen keskiluokkaisen amerikkalaisen ihmisen elämästä satunnaisilla anekdooteilla höystettynä.
Ilmastoja sijoittuu aikaan ennen vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Päähenkilö Lizzie on kirjastonhoitaja, joka elää periaatteessa melko arkista ja samaistuttavaa perhe-elämää iloineen ja suruineen.
Jos unohtaa, että kirjaa pidetään ”ilmastokirjana”, se on viihteellistä ja jopa informatiivista luettavaa. Kirjassa on hienovaraista ja älykästä huumoria.
Lukukokemustani häiritsi kuitenkin kirjan tapa käsitellä ilmastonmuutosta, johon viitattiin lähinnä epäsuorasti – itse sanakin esiintyi kirjassa vain kaksi kertaa.
Vaikka päähenkilö kuvataan koulutetuksi ja älykkääksi, hänen suhteensa ilmastonmuutokseen on oudon ymmärtämätön: ikään kuin kyseessä olisi äkillinen, tsunamin kaltainen tapahtuma, johon tulee varautua esimerkiksi erilaisia eloonjäämiskeinoja harjoittelemalla. Kun me täällä Suomessa mietimme ilmastotekoja ja väännämme kättä onko vastuu niistä valtiolla vai ihmisillä, ilmeisesti amerikkalaiset varautuvat katastrofeihin – oli kyse sitten ydinsodasta tai ilmastonmuutoksesta – rakentamalla bunkkerin ja varaamalla riittävästi tonnikalaa. Omien kulutustottumusten kriittistä tarkastelua osana ilmastonmuutoksen hidastamista en muista kirjassa kohdanneeni.
Kirjaa voi kyllä suositella – ihan tavallisena ajatuksia herättävänä ja aikaamme terävästi kuvaavana romaanina. Ilmastokirjaksi kutsuminen olisi sen sijaan liioittelua.
Vastaa