Rakastan neukkareita, joissa on pyörivät tuolit. Pyörimällä oman akselinsa ympäri tuntee luonnollisesti itsensä tärkeäksi, mutta pyörivässä liikkeessä on myös jotain terapeuttista ja inspiroivaa, ripaus dynaamisuutta.
Palavereista ei tietysti tulisi mitään, jos ihmiset vain pyörisivät tuoleillaan. Pyörivät tuolit ovat silti mielestäni tärkeä osa edistyksellistä kokoustilasuunnittelua. Kokousten seitsemän kuolemansyntiä -kirja sisältää tilasuunnittelua innostavasti esittelevän artikkelin, jonka on kirjoittanut Maaretta Tukiainen. Kannattaa lukea!
Neukkareita on kokemusteni mukaan kahdenlaisia. Piheissä pikkufirmoissa neukkaripöytä on viilupintainen, ikäisekseen hyväkuntoinen 1970-luvun ”retropöytä” ja tuolit seurakuntasaleista tuttua kasaria karkealla kangaspäällysteellä ja kellastuneella koivurungolla. Taloudellisesti vakaammalla pohjalla olevat (tai sellaisen mielikuvan välittämiseen keskittyneet) yritykset ovat puolestaan tilanneet toimistoonsa Martela-katalogista tutun design-neukkarin, missä upea ovaalinmallinen pöytä halkoo valoisaa tilaa sirojen ja tyylikkäiden tuolien keskellä muovikasvien loistaessa poissaolollaan.
Tyylikästä. Mutta silloin kun neukkarin roolina on tarjota inspiroivat puitteet ideariihille, kannattaa panostaa muuhunkin kuin ulkonäköön. Käytännöllinen ja vuorovaikutusta edistävä tila pitää sisällään moduulipöydän, jonka voi tarvittaessa erottaa kahteen tai kolmeen pienempään osaan esimerkiksi ryhmätyöskentelyä varten. Tuolit liikkuvat kevyesti, jolloin katseen suuntaaminen pöydän toisessa päässä istuvaan tai valkoiselle seinälle on helpompaa. Hyvin yksinkertaisilla asioilla voidaan edistää palaverin toiminnallisuutta todella paljon. Ja näitä asioita on muuten ihan oikeasti tutkittu!
Ajat ovat muuttuneet, neukkarit eivät. 1980-luvulla ei ollut edes tarvetta tuijottaa ikkunatonta valkoista seinää – vai käytettiinköhän piirtoheittimiä silloin muuallakin kuin kouluissa?
Vastaa