Luokkakokous vei minut tänä viikonloppuna synnyinkaupunkiini Ouluun ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Ohjelmaan kuului tunnin ajo Potnapekalla, jonka kyydissä en ollut koskaan Oulussa asuessani ollut.
Mitä muistan kouluajoiltani 20 vuoden takaisesta Oulusta? Aamu tai ilta – aina oli vastatuuli, kun pyöräilin Merikosken siltojen yli kouluun. Kevätjuhlahepenissä paleli, koska kesä tuli pohjoiseen myöhään. Oulujoen vesi oli kesälläkin jääkylmää, ja virtaus kova. Keskustan liepeet olivat ränsistyneitä, Hietasaari hylättyjen huviloiden pusikoitunut hautausmaa, Toppila ruosteisten laivojen ja vanhan teollisuuden pilaamaa jättömaata. Auringonlaskut olivat kyllä aina upeita. Pyörätiet olivat hyviä ja niitä myös käytettiin paljon. Laakealla maalla 10 kilsan matka jonnekin ei ollut matka eikä mikään, pyörällä.
Miltä kotikaupunki näytti Potnapekan kyydistä? Vehreältä, merelliseltä ja kauniilta. Uusia upeita asuntoja aivan meren äärellä. Hietasaari elää uutta kukoistusta, samoin Toppilansalmi ympäristöineen. Pikisaaren idylli on ainutlaatuinen. Hupisaarilla perheet viettävät lauantai-iltaa pyöräillen ja maisemista nauttien. Myllytullin Lasaretti ja vanhat tehdasrakennukset lepäävät vehreiden puiden reunustamina. Torinrannan ympäristö on vireä ja kunnostettu, mukavia pikkuravintoloita ja -kahviloita eri puolilla. Nallikarissa nautitaan upeasta hiekkarannasta ja auringonlaskusta.
Kun moni muu joutuu katsomaan oman kotikaupunkinsa ränsistymistä, minä voin ilolla todeta, että Oulussa on pistetty moni asia kuntoon 20 vuodessa.
Aivan kuin kaupunki olisi muuttunut ankeasta teollisuuskaupungista ihmisläheiseksi ja miellyttäväksi palveluyritykseksi. Tai sitten kyse on siitä, että kun on liian lähellä asioita, sokeutuu kauneudelle ja kiinnittää huomiota vain epäkohtiin.
