Yksi klassisimmista lastenkasvatushetkistä on tilanne, jossa oma lapsi tekee jotain väärin – tahallaan tai vahingossa – ja osapuolena on muita ihmisiä. Jostain syystä anteeksi pyytäminen on toisille lapsille helppoa ja toisille todella hankalaa. Jos lapsi ei ole heti suuna päänä pahoittelemassa tekoaan, vanhempien kuuluu astua mukaan tilanteeseen: ”Miten sanotaan, kun on tehnyt jotain väärin?” Ilmassa leijuu vahva onnistumisen paine, sillä jestas sitä nolouden määrää, jos lapsi itsepintaisesti mököttää eikä suostu pyytämään anteeksi.
Joillekin anteeksipyyntö on erityisen hankalaa, jos kyseessä on vahinko. Näiden lasten oikeustajun mukaan vain tahallinen väärinteko on paha ja anteeksipyyntöön velvoittava. Tunne omasta syyttömyydestä törmää rajusti aikuisten asettamaan anteeksipyyntö-velvoitteeseen, missä ei ole tahallisia tai tahattomia tekoja – vain vahingollisia.
Kun painostettu anteeksipyyntö lopulta tulee, se ei yleensä ole kovin aito. Hiljainen tai kärttyinen ”no anteeksi sitten!”, jolla viestitetään loukkaantuneesti ympäristölle, että ”siinä teille se anteeksipyyntö, saanko nyt mennä”. Jos asiasta ei ehditä keskustella tai se unohtuu, lapsi ei saa minkäänlaista oppimiskokemusta. Hän ei ymmärrä perimmäistä syytä siihen, miksi häneltä vaadittiin anteeksipyyntö.
Tässähän on jotain samaa kuin aikuisten elämässä.
Nyt kun some-maailma on mennyt lopullisesti sekaisin, ja kaikki kanavat täyttyvät mielensäpahoittajista ja pyöristyjistä, anteeksipyyntöä vaaditaan melkein kaikista mahdollisista mielipiteistä ja sanomisista, jotka saattavat oikein tai väärin ymmärrettyinä loukata jotakuta.
Kriisiviestintäoppien mukaisesti anteeksipyynnön pitää olla moitteeton ja vilpitön – tai ainakin kuulostaa siltä. Onkin mielestäni erityisen kummallista, että ketään ei tunnu kiinnostavan, onko pahoittelija ihan oikeasti pahoillaan. Sillä jos hän ei omasta mielestään ole tehnyt mitään väärää, hän on kuin mököttävä lapsi: hän esittää painostuksen alla muodollisen anteeksipyynnön tarkoittamatta sitä. Toki sillä erotuksella, että ymmärtää vaikuttaa mahdollisimman vilpittömältä. Mutta taikasana on lausuttu, ja kumma kyllä, yleensä se riittää yleisölle. Kohu laantuu. On kuin kaikki osapuolet olisivat osa näytelmää, jossa jokaisen tehtävä on (yli)näytellä oma osuus.
Minua vaivaa tämä kovasti. Onko anteeksipyynnössä mitään järkeä, jos tavoitteena on vain verbaalinen, lepyttelevä – mutta yhteisölliseen painostukseen perustuva – ele? Tuleeko loukkaantuneelle osapuolelle kuitenkin parempi mieli? Todellista katumusta osoittaakseen pitäisi ymmärtää tekonsa vakavuus. Silloin, kun vakavuuden asteen päättää yleisö, eikä selitysoikeutta anneta tai selitystä ei hyväksytä, ollaan ihan samassa asetelmassa kuin lapset hiekkalaatikolla. Osapuolet ovat nolattuja, vaivautuneita tai vihaisia. Kukaan ei opi mitään. Mutta yleisö on tyytyväinen.
Sori.
Vastaa