Kotiäidin normipalautuminen

Toteutin toukokuussa pitkäaikaisen suunnitelmani ja teetin Firstbeatin hyvinvointianalyysin. Olin kiinnostunut erityisesti siitä, miten elimistöni reagoi hoitovapaan aiheuttamaan arkistressiin, joka on mielestäni vähän erilaista kuin työstressi.

Mittausajankohta osui toukokuun helteille, ja muutenkin elämä oli sillä hetkellä suht normivetoista. Nuorempi lapsi on jo sen verran iso, että ei tarvitse ihan koko aikaa jatkuvaa kyttäystä katastrofin välttämiseksi. Ajattelin, että tuloksesta tulee varmasti parempi kuin mitä se olisi ollut vielä puoli vuotta sitten.

Mitäpä arvelette, onko kotona lasten kanssa oleminen kevyttä puuhastelua, josta palautuu helposti ”työpäivän” jälkeen?

Ensimmäisen mittauspäivän aikana minulla oli hereilläoloaikaista palautumista 1 minuutin ajan. Kahtena seuraavana päivänä lukemat olivat 13 ja 14 minuuttia.

Yöaikainen palautuminen oli nippa nappa kohtuullisen puolella, käytännössä heikkoa. Unet olivat myös liian lyhyet (minkä kyllä tiesinkin) ja leposyke keskimääräistä korkeampi. Liikuntaa ja aktiivisuutta oli riittävästi, ja se kompensoi kokonaispisteissä huonoa palautumista. Tulokseni ei varsinaisesti ollut (kai) hälyttävä, mutta kyllä se vähän pisti miettimään.  

Vaikka palkkatyö olisi miten vaativaa ja stressaavaa, on kotiäitinä olemisessa omat haasteensa: ”työvuoro” kestää yleensä koko lasten hereilläolon eli n. 14 tuntia ilman suurempia lakisääteisiä vessa-, kahvi- tai lounastaukoja. Ei rauhaa, ei hiljaisuutta. Kun nuorempi on päiväunilla, isompi vaatii huomiota. Koko ajan olisi kotitöitä niin paljon kuin viitsisi ja jaksaisi tehdä. Vauhti tappaa, jos ei osaa jakaa energiaansa tasaisesti koko päivälle.

Palautumisen kannalta yksi keskeinen ongelma on, että jos haluaa omaa aikaa, on lähdettävä jonnekin tekemään jotain. Jumppaan, kävelylle, elokuviin, kahvilaan, jonnekin. Siis suorittamaan. Mahdollisuus ihan vaan itsekseen olemiseen hiljaisuudessa omassa kodissa on luksusta, mitä ei ole ollut vuosiin tarjolla, ainakaan ennen iltayhdeksää.

Maiseman tuijottelu on aina tuntunut minusta rentouttavalta, mutta päänsisäistä tohinaa se ei selvästikään hiljennä.

Keväisellä hyvinvointikurssilla opin, että ihmisen elimistö pääsee kyllä ihan oma-aloitteisesti stressitilaan, mutta ei pois sieltä. Tähän asti olen kuvitellut, että itsekseen istuskelu, mökkimaiseman katselu tai ei-suorittaminen auttaisi kuormituksen tasaamiseen. Ei se riitä. Vaikka jalat saa pysähdyksiin, pää jatkaa vanhaan malliin. Hyvinvointianalyysin tuloksissa näkyi pitkäkestoinen stressi, jota en selvästikään hallitse nykyisin keinoin, ja joka ei korjaannu yhdellä kikkakolmosella. Viesti on sama kuin aikaisemmassa nollatila-postauksessa: pitää opetella palautumaan, myös hereilläollessa. Pysähtyminen on vaikeaa, mutta välttämätöntä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *