Tutkimusten mukaan suomalaiset liikkuvat suosituksiin nähden liian vähän. Väittäisin silti, että liikkumistakin vaikeampaa on täydellinen pysähtyminen.
Osallistuin nyt keväällä Suomen Ekonomien järjestämälle verkkokurssille Oman hyvinvoinnin ohjaksissa. Erityisen tärkeä oivallus on ollut, kuinka pintapuolisesti ymmärrän henkistä palautumista ja mielenhallintaa. Oikeastihan kyse ei ole mielen hallinnasta vaan hallinnasta vapautumisesta, läsnäolosta ja tästä hetkestä.
Yksi kurssin teemoista sivusi nollatilaa. Se on lyhyesti määritelty omaksi henkilökohtaiseksi tilaksi, johon ei liity mitään vaatimuksia.* Oleellista on keskittyä hetkeksi itseensä; nollatilaa olisi myös hyvä tavoitella mahdollisimman säännöllisesti.
Ihmiset altistuvat päivän aikana tuhansille ulkoisille ärsykkeille. Tämän lisäksi eri arvioiden mukaan päässämme pyörii huikea ajatuskaruselli: päivän aikana noin 50 000 – 70 000 ajatusta. Pelkästään henkinen kuormitus on siis valtava. Kun tähän lisätään fyysinen aktiivisuus ja mahdollisesti muu ”painolasti”, ei ihme, jos illalla mieli on turta ja muutenkin vähän väsyttää.
Varmasti jokainen tietää järjen tasolla, kuinka tärkeää olisi vähintään kerran päivässä pysähtyä, tyhjentää mieli turhista ajatuksista ja keskittyä vain olemaan juuri siinä missä on. Kaikki tietävät, mutta moniko niin tekee? Olettaisin, että aika harva. Koska elämme vauva-ajasta alkaen vahvasti ärsykkeiden maailmassa, emme välttämättä edes tunnista kuormitusta. Lisäksi tuttujen rutiinien muuttaminen voi olla lähes ylivoimaista, vaikka kyse olisi omasta hyvinvoinnista.
Olen omakohtaisesti huomannut, miten todella vaikeaa pysähtyminen on. Meditaatioharjoitus, jossa ollaan paikallaan ajattelematta mitään, on yksi vaikeimmista mitä tiedän. Se on kuin kuopan tekemistä veteen: mieli täyttyy väkisinkin koko ajan jostain ajatuksista. Päivät pyörivät rutiinien varassa, usein autopilotilla. Kun illalla olisi ns. ”omaa aikaa”, ei sitä jaksa kovin laadukkaasti käyttää. Haluaa vain olla, vaikka nollatilassa ei ole kyse siitä, että valuu aivottomana sohvalla telkkaria tuijottaen. Nollatilassa oleminen ei ymmärtääkseni tarkoita virkistävää lenkkeilyäkään, koska silloin on mahdollista prosessoida asioita tuloksellisesti – ja aika moni näin varmasti tekeekin.
Uskon, että ainakin pieni osa länsimaisista mielenterveysongelmista häviäisi, jos ihmiset ymmärtäisivät nykyistä paremmin, miten iso merkitys läsnäololla on. Kun oppii tulkitsemaan omaa epämääräistä tyytymättömyyttään tai pahaa oloa, ja ennen kaikkea kohtaamaan ja jäsentämään vaikeat tunteet ja ajatukset, synkkyyttä ei tarvitse enää hautoa tai purkaa läheisiin. Oloa pystyy parantamaan hyvin yksinkertaisinkin toimin. Miksei näitä asioita voisi harjoitella jo vaikka koulussa?
Kokonaisvaltainen hyvinvointi, joka ei erittele työhyvinvointia ja henkilökohtaista, on onneksi nouseva trendi. Ihan kuin välillä olisi unohtunut, että ihminen on aina ollut – ja on yhä edelleen – kokonaisuus.
*Googlaamalla löytyy paljon materiaalia, missä nollatilasta puhutaan ideologisemmin ja se yhdistetään osaksi hawaijilaista Ho’oponopono -menetelmää.
