Ilmastolukupiirimme ensimmäisellä tapaamiskerralla keskustelun aiheena oli Laura Ertimon kirjoittama ja Mari Ahokoivun kuvittama Ihme ilmat! – miksi ilmasto muuttuu (Into Kustannus 2019). Tässä vielä kootusti omat mietteeni kirjasta.
Ihme ilmat näyttää lastenkirjalta. Minut se kuitenkin yllätti täysin: suhteelliseen pieneen sivumäärään oli onnistuttu tiivistämään monipuolisesti luonnontiedettä, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä käytännön ”arjen ratkaisuja”. Lastenkirjaformaatista huolimatta Ihme ilmat! on kiinnostavaa luettavaa myös aikuiselle. Ja ehkä nimenomaan heille, sillä itse en varmasti osaa sanoa, minkäikäiselle lapselle kirja lopulta sopii. Tärkeämpää lieneekin kiinnostus aiheeseen – ikään katsomatta.
Mitä hyvää?
Ottaen huomioon, miten monimutkainen ilmiö ilmastonmuutos on, kirjassa on onnistuttu erityisen hyvin tämän kokonaisuuden kiteyttämisessä ja sanallistamisessa. Kirjassa on humoristinen ja vähän piikittelevä sävy, mistä tykkäsin kovasti.
Omaan huumorintajuuni vetosi myös tunnistettavat karikatyyripersoonat (”miksi juuri minun ei tarvitse muuttaa mitään”). Yhteistyöhön ja vaikuttamisviestintään liittyvissä osioissa tuotiin kiinnostavasti esille eri vaikuttamisvaihtoehtoja ja miten erityyppistä valtaa on olemassa.
Niinikään kirjan visuaalinen tyyli miellytti – mutta olenkin ihminen, joka tykkää ääriviivoista. Minun silmääni kirja oli runsas ja värikäs, samalla kuitenkin selkeä. Kuvitus on hyvin oivaltavaa, ja kirjaa oli mukava vaikka vaan selailla.
Mitä puuttui?
Kirjan suurin ongelma on mielestäni kiertotalouden puuttuminen tarjotuista ratkaisuvaihtoehdoista. Koska asioita käsitellään lasten näkökulmasta, olisi ollut hyvin luontevaa tuoda esille palvelut ja aineettomat (elämys)lahjat vaihtoehtona esimerkiksi perinteisille synttärilahjoille. Kirjassa kyllä nostetaan ratkaisuksi tavaroiden ostaminen käytettynä ja niiden antaminen eteenpäin, mutta tavaroiden lainausta tai vuokrausta ei ehdoteta, vaikka lapsille jos keille lelujen lainaus on varsin tuttu asia. ”Mutta taloudelle tulee kyllä paha mieli!” kirjassa todetaan sarkastisesti. Niin, lineaaritaloudelle – ja sietääkin tulla.
Toinen kritiikkini kohdistuu tarinan turhan yksinkertaistettuihin loppuratkaisuihin. Todellisessa maailmassa ihmiset eivät saa päähänsä suurinpiirtein yhdessä yössä vaihtaa pienempään asuntoon tai luopua autosta ja miellyttävistä kulutustottumuksistaan. Jos muutosta ylipäätään tapahtuu, prosessi on oikeasti pitkä. Ainakin aikuisille. Ymmärrän, että helppojen muutosten tarjoileminen lukijoille on psykologinen keino: inspiraation ja toivon sytyttäminen ovat tärkeämpiä kuin realistisuus. Ja toivoa kirja pyrkii kaikin keinoin välittämään.
Ja lopuksi
Kirjan lopussa lukijaa kehotetaan kuvittelemaan tulevaisuus. Tämä osoittautui minulle liian suureksi haasteeksi. En uskalla kuvitella tulevaisuutta – edes sitä, millaisessa maailmassa elämme 15 vuoden päästä. Liian moni kriittinen ja välttämätön muutos on vielä toteuttamatta, jotta voisin katsoa eteenpäin luottavaisin mielin.
Kirjaan voi tutustua mallisivujen kautta kustantajan sivuilla.
Vastaa