Kuskaajat

“Eiks sun vanhemmat tuu taaskaan hakeen sua?”

Treenit olivat ohi, ja kohta 12-vuotiaan lapseni joukkuekaveri oli ihmeissään. Lapseni vastasi, ettei isä pääse. Todellisuudessa hän ei kehdannut sanoa, että olimme ihan yhdessä sopineet hänen kulkevan 2 km:n matkan bussilla.

Jotain yhteiskunnassamme on pahasti pielessä, kun todellista rakkautta ja hyvää vanhemmuutta on tuoda, vieda ja kuskata isojakin lapsia harrastuksiin naurettavan lyhyitä matkoja. Huolenpitoahan tällä halutaan viestiä, ja näin lapset myös oppivat sen nopeasti kokemaan – ja myös sitä vaatimaan.

Joten eipä ole helppoa olla se joukkueen (lähes) ainoa lapsi, jonka vanhemmat haluavat kannustaa itsenäiseen liikkumiseen – vaikka lapsikin on salaa tyytyväinen itseensä, kun pärjää ja osaa liikkua ihan itse. Joukkueen autollisten perheiden lapsista hän on ainoa, joka kulkee lähes aina linja-autolla tai lihasvoimin vähintään menomatkan.

Kuskaaminen on karhunpalvelus

Mitä “kauheaa” siinä sitten on, jos haluaa viedä ja tuoda lapsensa harrastukseen? Keneltä se on pois?

Jatkuva lyhyiden (esim. alle 3 km:n) matkojen kuskaaminen on ihan samanlainen karhunpalvelus lapselle kuin hamppareiden ja herkkujen syöttäminen monta kertaa viikossa. Siinä missä useimmat ymmärtävät sokerin ja roskaruoan haitalliset vaikutukset paitsi terveyteen myös ruokailutottumuksiin, valtaosa vanhemmista ei näytä tunnistavan, miten haitallista tottumusta jatkuva ovelta ovelle -kuskaaminen ruokkii. Vaikka kuskaukset olisivat kimppakyytejä, lyhyidenkin matkojen kuljettaminen hyvällä säällä normalisoi autoilun ainoana luonnollisena kulkumuotona harrastuksiin.

Ja jotta tämä haitallinen tapa varmasti jatkuisi aikuisuuteen asti, oma ajokortti ja auto hankitaan 17-vuotiaana. Näin varmistetaan, ettei lapsen liikkumistottumuksiin tule sisältymään hyötyliikuntaa nyt eikä varsinkaan sitten, kun innostus varsinaiseen harrastukseen hiipuu. Jäljelle jää se ainoa opittu asia: autoilu joka paikkaan.

Jo kolmikymppiset suomalaiset ovat ylipainoisia

Muutaman vuosikymmenen vallinnut ovelta ovelle -kulttuuri näkyy jo nyt aikuisina, jotka saapuvat harrastamaan liikuntaa omalla autolla, mutta eivät jaksa kävellä sataa metriä parkkipaikalta varsinaiseen suorituspaikkaan vaan pysäköivät aina ulko-oven eteen.

Isompi ongelma on tietysti se, että yli 30-vuotiaista suomalaisista 72 % miehistä ja 64 % naisista on vähintään lievästi ylipainoisia. Kun nimenomaan pitäisi vahvistaa lasten arkiliikunta-aktiivisuutta, vanhemmat hyvää hyvyyttään kylvävät siemeniä liikkumattomuusepidemiaan vieraannuttamalla heidät normaalista arkiliikunnasta.

Mikä lapsen itsenäisessä liikkumisessa oikein pelottaa?

En keksi muuta selitystä, kuin että jotain nämä kuskaavat vanhemmat pelkäävät. Jos se on muu liikenne, niin ehkä olisi syytä katsoa peiliin, sillä he ovat itse merkittävä osa ongelmaa. Liekö kukaan laskenut, kuinka paljon vähemmän meillä olisi henkilöautoliikennettä ruuhkauttamassa liikuntapaikkojen ympäristöjä ja luomassa vaaratilanteita jalan liikkuville, jos suurin osa kuskatuista yli 10-vuotiaista lapsista kulkisi harrastusmatkat kävellen, pyörällä tai joukkoliikenteellä.

Onko perustelu se, että siirtymiin menisi mahdollisimman vähän vaivaa ja aikaa? Jos on, mitä lisämahdollisuuksia säästetty 15–30 minuuttia tarjoaa? Itse väitän, että ajankäytöllisesti lapselle ei ole kauheasti merkitystä, istuuko hän naama kiinni puhelimessaan bussissa vai kotona.

Saavutetuista eduista luopuminen ei tietenkään ole helppoa. Kun lapsi on jo ehtinyt tottua kuljetuspalvelun mukavuuteen, ei hän siitä vapaaehtoisesti luovu. Paitsi ehkä jos kaveritkin matkustaisivat pyörällä tai bussilla? Entä jos koko kimppakyytiporukka vaihtaisi auton bussiin? Vaikka lapseni joukkueen treenipaikat sijaitsevat kaikki linja-autoreittien varrella, bussi ei ole vaihtoehto, vaan kyytejä kysellään jopa alle 2 km:n matkalle.

Olisi tietysti hankalaa olla naapuruston ainoa perhe, jossa ei kuskata lapsia harrastuksiin, kun se vähän niinkuin kuuluu asiaan. Jos vanhempia pelottaa huonon vanhemman leima, niin voin kertoa, että aika nopeasti sen kanssa oppii elämään. Ei tarvitse kuin katsoa miten positiivisesti nämä ratkaisut ovat vaikuttaneet jo nyt lapsen itsenäisyyden ja minäpystyvyyden tunteeseen, niin tietää tekevänsä oikein.

Neuvoin lastani vastaavan keskustelun varalle. “Miksi sun vanhemmat joutuu aina viemään ja hakeen sut?” on ihan sopiva vastakysymys.