Tämä on tarina yrityksestäni tarjota apua sitä tarvitseville, ja kuinka oikeastaan mikään ei lopulta mennyt kuten kuvittelin.
Reilu vuosi sitten minulla vahvistui tunne, että haluaisin tehdä jotain konkreettista ihmisten auttamiseksi. Ei välttämättä mitään massiivista, mutta jotain, millä voisi silloin tällöin ”pelastaa jonkun päivän”. Kun viime syksynä kuulin ensimmäisen kerran Commusta, tajusin, että tämä voisi olla minun tapani auttaa.
Asensin Commun puhelimeeni ja aloin seurata alueellani olevia pyyntöjä ja toki myös tarjontaa. Huomasin, että Commuun tuli hämmentävän paljon suoria ruoka-apupyyntöjä. Se kertoo tietysti paljon meidän ajastamme. Näihin pyyntöihin tarttuminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä niissä ei useinkaan kerrottu nimimerkin lisäksi mitään muuta kuin että ”otan vastaan mitä tahansa ruokaa”.
Tarjouduin hakemaan yhdelle ruoka-apua pyytäneelle henkilölle ResQ-annoksia. Kun hän oli kaksi kertaa viime hetkellä perunut treffit, lakkasin kyselemästä perään. Ruoka ei onneksi mennyt hukkaan, vaan söimme sen perheen kesken itse.
Toisen henkilön kohdalla asiat sujuivat ensin ihan hyvin. Avuntarve oli kuitenkin suuri, eikä avuntarjoajia itseni lisäksi muita. Koin ahdistavana, että jäin yksin vastuuseen akuutista tilanteesta, johon perhe oli päätynyt, vaikkakin tilapäisesti. Aluksi apu oli kaupassakäyntiä, mutta myöhemmin henkilö pyysi rahaa tilille, mistä kieltäydyin, koska halusin säilyttää palvelun ideologiaan sisältyvän anonymiteetin. Tilanne tuntui epämiellyttävältä, mutta samalla koin velvollisuudekseni auttaa. Pian tämän jälkeen poistin Commun.
Yritin jäsentää omia odotuksiani ja kokemuksiani ja päädyin seuraavaan listaan:
- Yllätyin ruoka-apukyselyiden määrästä ja epämääräisyydestä.
- Kuvittelin, että voisin auttaa jotakuta lähellä asuvaa yhtenä monista, jolloin kertakustannus jäisi esimerkiksi noin 20-30 euroon. En ollut varautunut, että yksittäinen kerta kustantaisi kolminumeroisia summia.
- Tajusin, etten saa yhtälöä toimimaan: halusin tarjota konkreettista ja suoraa apua, mutta kuitenkin jossain määrin myös omien resurssieni ja aikataulujeni ehdoilla. Auttaminen tapahtuu kuitenkin pitkälti autettavan ehdoilla, usein hyvin kiireellisesti.
- Minun pitäisi rohjeta kieltäytyä pyynnöstä, joka ei tunnu oikealta, ilman että tunnen heti syyllisyyttä. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi vaan päättämällä muuttaa.
- En kokenut auttamisen iloa. Sen sijaan tunsin selittämätöntä ahdistusta.
- Todennäköisesti olen sekoittanut halun auttaa syyllisyyteen hyväosaisuudestani.
Syyllisyys on myös pitkälti syyllisyyttä yhteiskuntamme kyvyttömyydestä auttaa heikoimmassa asemassa olevia. Aitoa hätää on paljon.
Kyllä, järjestöille voi aina lahjoittaa rahaa, se on helppoa ja turvallista ja se lienee myös minun valintani jatkossa. Ajatukseni tarjota konkreettista, satunnaista apua, josta tietäisin suurinpiirtein mitä se on ja kenelle, ei vain käytännössä sopinut minulle.
Vastaa