Ryanairin lento Pirkkalasta Osloon laskeutui Ryggen kentälle perjantaina klo 10.30 paikallista aikaa. Tarkoitus oli viettää miehen kanssa muutaman päivän kaupunkiloma Oslossa. Olimme heränneet varhain samana aamuna Jyväskylässä ja ajaneet Tampereelle. Suomessa oli tavanomainen, puolipilvinen ja melko lämmin kesäpäivä, mutta Oslossa ilma oli muistaakseni kolea ja sateinen. Lento- ja bussimatkan jälkeen päätimme huilailla hotellihuoneessa vähän aikaa ennen kuin lähtisimme illansuussa etsimään jotain sopivaa ruokapaikkaa.
Hotellimme Scandic Byporten sijaitsi aivan keskustassa, pienen ostoskeskuksen yhteydessä. Kuudennen kerroksen huoneesta oli mukava kaupunkimainen näköala – ei ihan kattojen yli, mutta melko korkealle kuitenkin. Suoraan ikkunan alla sijaitsi pieni kävelyalue ja aukio.
Istuin sängyllä suunnittelemassa tulevien päivien aikataulua, kun yhtäkkiä kuului ja tuntui valtava tömähdys. Säikähdin, sillä koko rakennus tuntui ”hyppäävän”. Huoneessa sijaitseva kaareva jalkavalaisin huojui voimakkaasti. Jotain oli räjähtänyt, ja räjähdys tuntui tulleen suoraan alapuolelta. Ensimmäinen kauhunsekainen ajatukseni oli, että rakennus sortuu. Vaistomaisesti ryntäsin ikkunaan katsomaan. Toisin kuin jossain suomalaisessa iltapäivälehdessä myöhemmin väitettiin, ihmiset eivät suinkaan ryntäilleet kadulla paniikissa ristiin rastiin, vaan tilanne vaikutti enemmän elokuvan pysäytyskuvalta: kaikki olivat pysähtyneet paikalleen kesken liikkeen juuri siihen missä olivat. Hetkeä myöhemmin he selkeästi pyrkivät arvailemaan mistä suunnasta voimakas ääni oli kuulunut, vaihtoivat katseita ja ehkä sanojakin tuntemattomien kanssaliikkujien kanssa. Kun mitään muuta ei tapahtunut, ainakin osa heistä päätti jatkaa matkaa. Ilman paniikkia.
Muutaman minuutin kuluttua alkoi kuulua sireenien ääntä. Lukuisia hälytysajoneuvoja ajoi parin korttelin päässä. Vähän matkan päässä kattojen välissä oli havaittavissa savua.
Oli turhauttavaa istua hotellihuoneessa televisio päällä googlettamassa norjalaisia uutissivustoja ja arvailemassa mistä on kysymys: Alkuvaiheessa ei ollut tietoa oliko kyse kenties ”harmittomasta” kaasuräjähdyksestä vai sittenkin pommi-iskusta. Uutissivuja päivitettiin todella hitaasti. Jälkeenpäin olen tajunnut, miten iso arvo Twitterillä olisi juuri tuossa tilanteessa ollut (liityin Twitteriin vasta yli vuotta myöhemmin). Kun tieto pommi-iskusta tuli, alkoi spekulaatio kuka räjäytyksen oli suunnitellut, kuka tai mikä oli kohteena, oliko kyseessä terroristiryhmittymä ja oliko syytä pelätä uusia iskuja. Utoyan kauheuksista alkoi tihkua tietoa vasta myöhemmin, ja niiden yhteys keskustan räjähdykseen selvisi niinikään vasta viiveellä.
”Koko hotellirakennuksemme tärähti, kun pommi räjähti kahden korttelin päässä täällä Oslossa. Ravintolat, ostoskeskukset ja muut keskustan kaupat on suljettu, joten ilta kuluu hotellihuoneessa BBC Newsiä katsellen.”
LinkedIn-päivitykseni 22.7.2011
Kun tieto räjähdyksestä – isosta autopommista ja myöhemmin kuolonuhreista – vähitellen levisi, järkytys ja hiljainen lamaannus valtasivat norjalaiset. Huomasimme tämän, kun muutama tunti tapahtuneesta uskaltauduimme ulos etsimään ruokapaikkaa. Olimme syöneet viimeksi aamuvarhaisella jotain Suomessa, eväät oli naposteltu ja nälkä alkoi olla jo armoton. Käveltyämme ristiin rastiin keskustaa tunnin ajan tilanne oli selvä: kaikki keskustan ravintolat oli suljettu. Olimme suurin piirtein viimeiset asiakkaat, jotka vielä onnistuivat tilaamaan itselleen ylihinnoitellut pizzat oman hotellin ravintolasta.
Kävimme turisti-infossa tarkistamassa olisiko kenties joku kohde auki. Sellainen onneksi löytyi, Viikinkilaivamuseo vähän matkan päässä Oslon ulkopuolella. Oopperatalon katolla saattoi kävellä. Ajelimme bussilla jossain keskustan ulkopuolella. Aika laihaa, mutta muutakaan tekemistä ei ollut.
Koska elettiin parhainta turistisesonkia, Oslossa oli tuona viikonloppuna paljon turhautuneita matkailijoita. On helppo tuomita erään amerikkalaisnaisen raivo, jolla hän ripitti kovaäänisesti turisti-infon neuvojia peruuntuneista suunnitelmistaan. Mutta monen kaukaa tulleen matkailijan näkökulmasta kaikkien liikkeiden, ravintoloiden ja keskeisten turistikohteiden pitäminen suljettuna vielä siinäkin vaiheessa, kun Breivikin aika varmasti tiedettiin toimineen yksin eikä välitöntä vaaraa enää ollut, tuntui heistä kohtuuttomalta reaktiolta. Tapahtumien hirvittävyys ei ehkä vielä täysin auennut – varsinkaan niille jotka eivät osaa norjaa – eikä hiljentyneen kaupungin ja maan kansalliseen suruun ollut ulkopuolisen helppo yhtyä. Terrori-iskun kohtaama Norja laittoi omat kansalaisensa turistien edelle, ja tätä oli syytä kunnioittaa. Joukkosurmaa pahemmin turisteille näkyivät autopommin jäljet. Talojen ikkunoita oli rikki, kadulla sirpaleita ja katuosuuksia edelleen suljettu.
Lauantaina yleinen lamaannus ja epätietoisuus johtivat itselläkin väistämättä pakonomaiseen tarpeeseen päästä nyt vaan äkkiä pois täältä. Googlasin miten pääsisimme junalla Ruotsiin ja sieltä Suomeen. Nopea, elokuvamainen pakeneminen joukkosurmaajan henkisesti lamauttamasta maasta ei ollutkaan niin helppoa. Joko kaikki rajaliikenne oli suljettu tai sitten tämä vaihtoehto ei vaan lopulta ollut realistinen, mutta lopputuloksena päätimme sinnitellä Oslossa maanantaihin saakka.
Viikonlopun aikana kävelimme hiljaisessa keskustassa. Jos Breivikin tavoite oli saada julkisuutta, sitä hänelle totisesti annettiin. Hänen naamansa – ilmeisesti hänen itsensä medialle toimittamin kuvin – koristi joka ikistä lööppiä mikä vastaan tuli. Media oli nielaissut koukun siimoineen päivineen. Tragedia oli toki valtava ja kansallinen suru ja järkytys suuri, ja ihmisten tarve tiedolle valtava. Mutta silti.
Ehkä, ja toivottavasti, tänä päivänä sama ei enää onnistuisi. Tuolloin kuitenkin kaikki hänen Norjassa, maailmalla ja meillä Suomessakin saamansa mediajulkisuus tuntui täydelliseltä onnistumiselta. En väitä, että olisi mitenkään helppoa tasapainoilla median tiedotustehtävän, ihmisten valtavan tiedontarpeen ja ansaittua medianäkyvyyttä tavoittelevan terroristin motiivien välillä. Tragedia myy.
Uskon, että tänä päivänä terroristeille ei annettaisi enää niin paljon henkilökuvamaista palstatilaa. Maailma on jo aika erilainen kuin 10 vuotta sitten. Tosin, ikävä kyllä ei mitenkään hyvällä tavalla.
Haluaisin myös uskoa, että mitään samanlaista ei koskaan enää tapahtuisi. Liikehdintää ja kasvavia jännitteitä kuitenkin tuntuu riittävän. Aina voi tietysti toivoa.
Oli helpottavaa päästä takaisin Suomeen. Samalla tuntui epätodelliselta, että olimme olleet vain muutaman korttelin päässä autopommista sen räjähtäessä. Ja että ylipäätään olimme Oslossa juuri sinä päivänä, kun joukkosurma tapahtui.
Vastaa