Ilmastolukupiirimme kesäkuun tapaamisessa keskusteltiin Juha Kauppisen paljon kehuja keränneestä Monimuotoisuus-kirjasta (Siltala 2019). Kirja oli vaikuttava, mutta vaikea pala kakkua, sillä suhteeni lajituntemukseen on aina ollut nihkeä.
Koulussa biologia oli inhokkiaineeni. Yksi syy oli teoreettisuus: luontoa opeteltiin ymmärtämään lukemalla, ei kokemalla. En kerta kaikkiaan jaksanut päntätä, mikä lintu munii kuinka monta munaa missäkin kuussa. Onnekseni ala-asteen luokalla oli useampi (intohimoinen) biologi-vanhempi, joiden johdolla leirikouluista jäi mieleenpainuvia kokemuksia. Saatoin vähän innostua sammaleista, kun pääsin itse niitä hypistelemään ja tunnistamaan.
Tätä taustaa vasten Juha Kauppisen vahvaa asiantuntemusta huokuvat, yksityiskohtaiset kuvaukset eri lajien kehityksestä ja ennen kaikkea ihmistekojen vaikutuksista lajien selviytymismahdollisuuksiin olivat yhtä aikaa vaikuttavaa ja raskasta luettavaa. Ymmärsin ennen kaikkea sen, miten järkyttävän vähän ymmärrän luonnon monimuotoisuudesta.
Ei haittaa, että kirja teki minut aika surulliseksi ja sai tuntemaan syyllisyyttä – näin sen pitäisi ollakin. Luulen, että meillä keskivertosuomalaisilla on aika vääristynyt käsitys omasta luontosuhteestamme – ikään kuin riittäisi, että laitetaan roskat roskiin ja se, että käydään lenkillä metsän reunustamalla pyörätiellä, tekisi meistä luontokansaa. Tuore Thermacell-kohu kertoo karusti tavastamme olettaa, että luonnon tulee alistua meidän tarpeidemme edessä. Monimuotoisuus-kirja tarjoaa kalibrointityökalun todellisuuteen ja perspektiiviä siihen, miten tuhoisaa paikallisten populaatioiden katoaminen on ekosysteemeille. Kun joku laji tietyltä alueelta katoaa, hyvin todennäköisesti se ei sinne koskaan enää palaa.
Kirjan jokainen luku muodostaa oman tarinakokonaisuuden pohdintoineen. Siksi kirjaan kannattaa tarttua rohkeasti, vaikka ei jaksaisi lukea sitä kokonaan. Yhdenkin luvun lukeminen antaa paljon pohdittavaa ja ymmärrystä mihin maailmamme on menossa.
Vastaa