Olin elämäni ensimmäistä kertaa lasten jalisturnauksessa. 5-6-vuotiaiden ryhmät pelasivat isompien lasten tapaan kaksi puolen tunnin peliä. Viesti vanhemmille oli selvä: korostetaan peli-iloa ja toivotaan ”palautteen pysyvän positiivisena”. Tärkeintä ei ole voittaminen vaan se, että kaikilla on kivaa ja kaikki saavat pelata ja nauttia jalkapallosta. Tietenkin.
Alku ei ollut lupaava. Kun peli käynnistyi, lapseni joukkue seisoskeli kentällä hämmentyneen näköisenä. Useimmilla oli takana vasta kolmet viikkotreenit (meillä kahdet) joten selvää ymmärrystä pelin rakenteesta ja etenemisestä ei tietenkään vielä ollut. Sen sijaan vastapuolen samanikäiset – kummallisella tavalla hirvittävän paljon kokeneemman oloiset – jannut syöttelivät tottuneesti toisilleen ja vetelivät maaleja meidän joukkueen verkkoon leikiten.
En voi mitenkään kehua nauttineeni pelistä, jossa oma joukkue oli täydellinen heittopussi. 30 minuuttia tuntui tuskallisen pitkältä. Väistämättä alkoi huolestuttaa, moniko lapsista saa niin pahan trauman, että jättää koko harrastuksen. Tasoeroa korosti vielä se, että tehtyään maalin vastapuolen kaverit tuulettivat täysillä samalla kun toinen osapuoli katseli hiljaa apaattisena. Peli päättyi lopulta 15-0 tai jotain siihen suuntaan.
Onneksi toinen peli sujui jo paljon paremmin. Oli hienoa, että molemmat joukkueet saivat maaleja ja lapset sitä kautta aitoja onnistumisen tunteita.
Jäin miettimään mitä liikunnan ilolla oikein tarkoitetaan. Kokemuksena se on kuitenkin hyvin subjektiivinen. Pelin aikana tulee väistämättä koettua tunteita laidasta laitaan. Lapsen persoona ja kyky käsitellä pettymyksiä vaikuttaa osaltaan siihen, miten hän esimerkiksi pääsee yllä kuvatusta shokkialoituksesta yli, ja jääkö kokemuksesta päällimmäisenä positiivinen vai negatiivinen fiilis. Lasten pelaamisessa voittamisen merkitystä halutaan systemaattisesti vähätellä, jotta peli-ilo korostuisi. Mutta jos näin on, miksi ylipäätään järjestetään turnauksia? Pelissähän lähes aina toinen joukkue voittaa ja toinen häviää. Jos liikunnan ilo on tärkeintä, miksi toisen joukkueen valmentaja seisoo reunalla kannustamassa koko ajan vain omiaan, jotta nämä voittaisivat?
Pienet lapset, juuri nämä 5-6-vuotiaat ja nuoremmatkin, ovat vielä aidosti pelaamisen lumossa. He näkevät vain pallon, jonka perässä juostaan. Tärkeät hetket kentällä syntyvät niistä tilanteista, kun lapsi onnistuu syöttämään toiselle, torjumaan tai saa maalin. Eikö juuri näihin pieniin onnistumisiin pitäisi keskittyä? Yksilölajien etu on, että ei tarvitse voittaa onnistuakseen. Joukkuepeleissä tämä ero hämärtyy.
Työelämässä kilpailuasetelma ei koskaan ole näin avoin, ellei kyse ole työnhausta tai tarjouskilpailusta. Totta kai monilla työpaikoilla on myös ikäviä sisäisiä jännitteitä, jotka synnyttävät kilpailuasetelmia ihmisten välillä. On varmaankin yksilöllistä – ja samalla yhdistävää – miten kukin ulkoisen tai sisäisen kilpailun kokee. Antaako se energiaa vai kuluttaako henkistä kapasiteettia?
Voi pitää itseään onnekkaana, jos menestyäkseen – niin yksilönä kuin yhteisönä – ei tarvitse voittaa vaan onnistua.
Vastaa