Avainsana-arkisto: vastuullinen kuluttaminen

Miksi viilipurkin voi kierrättää mutta muovipulkkaa ei?

Osa ihmisistä ei edelleenkään hahmota, että muovinkeräys ei ole ”muovinkeräys” vaan pakkausmuovin keräys. Ei ihme, sillä paljon loogisempaahan olisi, että kierrätettäisiin materiaalia, ei tiettyä tehtävää palvelevia valmisteita.

Esimerkiksi sanomalehti ja pahvipakkaus voidaan molemmat kierrättää, vaikka vain toinen on pakkaus. Eikä kaupan muovikassikaan ole minun silmissäni pakkaus (vaan säänkestävä kuljetusväline), mutta silti sen saa kierrättää. Siksi tuntuu järjenvastaiselta, että viilipurkin voi kierrättää, mutta käytetty kirkas kertakäyttömuovimuki tai käytössä rikkoontunut iso muovipulkka pitää heittää sekajätteeseen. Suomessa vain sellaisen muovin saa kierrättää, jonka kierrätyskustannukset joku maksaa. Muovituotteiden ympäristökuormaa ei tietääkseni maksa kukaan.

Miksi näin on? Tutustutaan lyhyesti tuottajavastuulakiin ja jätelain asetukseen, jotka määrittelevät pakkausmuovin keräyksen raamit.

Tuottajavastuulaki koskee kaikkia yli 1 Meur liikevaihtoa pyörittäviä yrityksiä, jotka tuottavat tai maahantuovat tuotteita. Lain mukaan näiden yritysten on kustannettava tuotepakkaustensa keräys ja kierrätys. Tässä kohtaa ei siis oteta kantaa pakkausmateriaaliin, sillä tuotepakkaus voi yhtä hyvin olla esimerkiksi pahvia. Yksinkertaistakseen kierrätystä (ja keskittyäkseen omaan liiketoimintaansa) yritykset voivat ulkoistaa vastuunsa jollekin yhteisöorganisaatiolle. Pakkausmuovin osalta tämä organisaatio on Suomen Uusiomuovi Oy. Vuoden 2016 alusta tuottajat ovat vastanneet valtakunnallisesti kuluttajapakkausten keräyksestä, eli keräyspisteiden järjestämisestä. Käytännössä kaikki tuottajayhteisöt, Suomen Uusiomuovi mukana, ovat ulkoistaneet tämän vastuun Rinki Oy:lle. Muovipakkausten osalta laki on velvoittanut järjestämään vähintään (vain) 500 keräyspistettä koko Suomen alueella. Tällä hetkellä keräyspisteitä on 538. Muovinkeräysprosessiin osallistuu useita eri tahoja paikkakunnasta riippuen, ja se on kaiken kaikkiaan monimutkainen vyyhti, jota olen käsitellyt aikaisemmassa postauksessani täällä.

Pointti on kuitenkin siinä, että lain tavoite ei ole saada erityisesti muovia raaka-aineena kiertämään, vaan vähentää pakkausjätettä. Ihmiset taas haluavat nimenomaan kierrättää muovia, oli se sitten pakkaus tai tuote. Huomaatteko ristiriidan?

Ainakin minun silmääni laki on jo vanhentunut, tai sitten se on ajautunut palvelemaan tarvetta, johon sitä ei alun perin luotu. Suomessa on tekeillä muovitiekartta, jonka tavoite on edelleen tehostaa muovipakkausten kierrätystä.  Uusi valtakunnallinen jätesuunnitelma sisältää vuoteen 2023 tähtääviä tärkeitä uudistuksia, mutta muovi(pakkauste)n osalta se ei sisällä merkittäviä parannuksia.

Muovin, siis myös muovituotteiden, kierrätystä pitäisi pystyä tarkastelemaan puhtaalta pöydältä. On totta, että nimenomaan muovipakkaukset muodostavat merkittävän osan kaikesta mihin muovia Suomessa käytetään, mutta maalaisjärki sanoo, että vähintäänkin myös kaikki kertakäyttöiset tuotteet pitäisi saada kierrättää. On ihan hullua, että kertakäyttömukit, -pillit, ja -aterimet kuuluvat lain mukaan roskikseen. En myöskään ymmärrä, mikä (muu kuin raha) estää kierrättämästä pitempään käytössä olleita muovituotteita. Vanhojen muoviastioiden tai muovipulkan kärrääminen sekajätteeseen tuntuu  enemmän ympäristörikokselta kuin perustellulta toimintatavalta.

Itse näkisin kaksi tapaa ratkaista tilanne: 1. Laajennetaan tuottajavastuuta kattamaan myös muovituotteiden keräys ja kierrätys ja siitä aiheutuvat kustannukset. Tai 2. Irrotetaan muovinkeräys kokonaan tuottajavastuulaista ja laaditaan sille oma laki ja sen ohjaama kierrätysjärjestelmä, joka kattaa pakkausten lisäksi myös tuotteet. Toki maksumies tarvitaan ilmeisesti tähänkin.

Tässä tiensä päähän tulleessa muovirasiassa on kierrätysmerkintä ”recycling code 5”. Käytännössä se ei merkitse mitään, koska Suomessa ei saa kierrättää muovituotteita. Osoite: sekajäte.

Muovia pitäisi pystyä tarkastelemaan omana kokonaisuutenaan, nimenomaan uudelleenkäytettävänä raaka-aineena sen roolista (pakkaus vai tuote) riippumatta.

Onneksi en ole lainsäätäjä. Uskon silti, että tämä on ainoa tie: pakkausten kaltaisten yksittäisten sovellutusten sijaan meidän pitäisi kierrättää materiaaleja ja nähdä ne raaka-aineina.

Materiaaleja. Raaka-aineita.  

Vähemmän kaikkea

Otso Sillanaukeen kirjoittama Zerowaste – jäähyväiset jätteille (S & S 2018) on kirja, joka antaa perspektiiviä länsimaiseen arjen yltäkylläisyyteemme ja haastaa meidät terveellä tavalla luopumaan ylimääräisestä ja vähentämään omaa kulutustamme – pysyvästi.

Kirjassa on kaksi ydinteemaa: miten karsia tavaroita tai korvata ne kestävämmillä vaihtoehdoilla ja miten elää tämän jälkeen niin, että jätettä syntyisi mahdollisimman vähän.

Kirja on hyvin konkreettinen, omakohtainen ja rehellinen. Lukijan on helppo samaistua Sillanaukeen tekemiin ratkaisuihin, varsinkin jos on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin hän. Kirjoittajan läpikäymä ”herääminen” edellyttää, että pystyy aktiivisesti vastustamaan kaikkea kuluttamiseen liittyvää kulttuurista ja sosiaalista painetta, jonka ympäröimänä päivittäin elämme. Kun oivaltaa, mikä tekee elämässä onnelliseksi ja mihin haluaa aikansa oikeasti käyttää, ei tarvitse enää selitellä omia ratkaisujaan – ei itselle eikä muille.

Tykkäsin kirjoittajan tavasta käydä asioita läpi huone huoneelta, sekä luokitella elämäntyylimuutoksen vaihtoehdot helppoihin, keskivaikeisiin ja edistyneisiin. Jokainen voi valita, miten korkealle rimansa asettaa. Kirja sisälsi myös selkeitä ohjeita, miten valmistaa itse esimerkiksi kauramaitoa, yleispuhdistusainetta tai deodoranttia.

Tässä vielä pari kirjan herättämää ajatusta.

”Tavaroiden kierrätettävyyttä on helppo käyttää tekosyynä jatkuvalle roskaamiselle.”  

Suomalainen tuottaa noin 13 kiloa tekstiilijätettä joka vuosi. Hurjaa, eikö? Vaatteiden kierrätykseen sisältyy yksi suurimmista itsepetoksen muodoista, sillä ”vaatteiden kierrättäminen” tarkoittaa todella monelle sitä, että omat, jo muutaman kuukauden kuluttua tenhonsa menettäneet vaatteet kipataan hyväntekeväisyyteen tai kirpparille ja tehdään samalla tilaa kaappiin kaupasta kuukausittain, jopa viikottain ostetuille täysin uusille vaatteille. Kirpparit tarjoavat monelle valheellisen hyväätekemisen tunteen, kun omaatuntoa voi rauhoitella uskottelemalla, että vaatteeni ilahduttavat jotakuta toista. Todellisuudessa läheskään kaikki kirppareille kuskatut vaatteet eivät ole enää edes myyntikuntoisia, saati kiinnostavia.

Huomion kiinnittäminen omaan vaatteidenhankintatapaan onkin yksi selkeimmistä keinoista muuttaa jotain omassa arjessa vähemmän ympäristöä kuormittavaksi. Kierrättäminen on sitä, että myös itse ostaa käytettyä. Ja vähentää ylipäätään ostamista. Helppoa se ei ole, sillä vaatteiden shoppailu on osa kulutuskulttuuriamme ja vahvasti sidoksissa identiteettiimme. Olemme oppineet viestimään pukeutumisella mieltymyksiämme, persoonaamme ja sosioekonomisesta asemaamme.  On siis kaivettava vähän isommalla lapiolla, jotta löytää ne tarpeet, joita shoppailulla todellisuudessa tyydyttää. Harvemmin ne liittyvät siihen, että ihan oikeasti tarvitsemme juuri kyseisen paidan tai (k)uud(enn)et farkut.

”Emme voi koskaan saada tarpeeksemme siitä, mitä emme todella tarvitse.”  

Kulutus on kulttuurista, ja se näkyy erittäin hyvin siinä, miten aktiivisesti suosimme uutta muotia ja esimerkiksi elektroniikkaa. Kauniit ajatukset kestävämmästä kulutuksesta unohtuvat hetkessä, kun markkinoille tulee uusi iPhone-malli. Zero waste -ajattelun tärkein anti on saada ihmiset tulemaan tietoiseksi elämäntyylistään ja valinnoistaan. Tässä on mukava aasinsilta omaan mottooni: muutoksen edellytys on uudenlainen ajattelu.

”Nollahukkaelämä vaatii yksinkertaisimmillaan ainoastaan yhden askeleen, nimittäin asennemuutoksen.”

Tämä ainoa askel on usein se kaikkein vaikein. Asennemuutos ei tapahdu ulkoisesti pakottamalla, vaan se vaatii itsetuntemusta ja arvokeskustelua itsensä kanssa. Ei kukaan muuta elämäänsä radikaalisti pelkästään tämän kirjan perusteella, mutta toivottavasti kirja innostaa ihmisiä pohtimaan ja tulemaan tietoiseksi omista arvoistaan, sen jälkeen kyseenalaistamaan omia tottumuksiaan ja tekemään muutoksia arjen valintoihin – yksi kerrallaan. Kaikkein tärkeintä on tulla tietoiseksi omista (ostos)valinnoistaan, koska teemme niitä päivittäin täysin automaattisesti asiaa juuri lainkaan miettimättä.

Vaihdoin noin kuukausi sitten tavallisen, muovipulloon pakatun merkkishampoon rasulsavi-palashampooseen. Hiukset tuntuvat nyt aikaisempaa karheammilta, mikä sopii kaltaiselleni ohuthiuksiselle todella mainiosti.

Otso Sillanaukee edustaa kirjansa perusteella harmonista ja sovittelevaa maailmanpelastuslinjaa. Henkilökohtaisesti minua vaivaa nykytilanteessa juuri se, että oman jätekuormansa pienentämiseksi ihmisten pitää nähdä aika paljon vaivaa sekä mentaalipuolella että ihan konkreettisesti vaihtoehtoja etsimällä ja – niiden puuttuessa – tekemällä itse. Kulutustottumusten muuttamisen ei pitäisi olla yksilöiden, vaan myös tuottajien vastuulla. Jos muutoksen saaminen vaatii jatkuvaa julkisten statementtien tekemistä ja tuottajien osoittelua, ei ihme, että massoja ei saada mukaan. Kuka nyt haluaisi aina valittaa kaikesta. Asenteiden valtavirtaistuminen vaatii tekoja myös – tai aivan erityisesti juuri – tuotannon alkupäässä.

Voi mielestäni hyvin kysyä, tarvitseeko ”ominaisuuksiltaan ylivoimaisen” kertakäyttöisen pölypussin imurin suuaukon tuen olla muovia? Monissa muissa pusseissa se on pahvia eikä ole ainakaan meidän käytössä koskaan hajonnut. Ja toki voi myös kysyä itseltään, onko tämmöisessä mikrokuitupussissa ylipäätään mitään järkeä. 

Tähän kirjaan tuskin tarttuvat he, jotka haluavat jatkaa omassa kulutuskuplassaan elämistä. Mutta jos olet sitä porukkaa, jolla on jo pieni aavistus tulevasta ja joka valitsee mieluummin punaisen pillerin, niin suosittelen tutustumaan. Varoitus: kirja voi herättää vahvaa halua luopua jostain, mistä pidät, mutta mitä et ole käyttänyt  vuosiin. 

Sekaisin muovinkeräyksestä

Noin 15 vuotta sitten organisaatioissa alkoi ulkoistusbuumi. Ideana oli ”keskittyä ydinliiketoimintaan” ja ulkoistaa kaikki mikä ei liittynyt suoraan siihen, esimerkiksi IT, taloushallinto, asiakaspalvelu, siivous ja kiinteistön omistus.

Ulkoistaminen kuulostaa kuitenkin aika negatiiviselta. Siksi nykyään puhutaan yhteistyöverkostosta. Siinä onkin paljon parempi klangi; yhteistyöhän on aina hyvä juttu.

Mutta on osa-alue, jota ei voi riskittömästi ulkoistaa tai jättää yhteistyöverkoston hoidettavaksi, oli julkinen toimija, start-up tai dinosaurus: asiakasprosessi.

Asiakasprosessinsa osittain tai kokonaan ulkoistaneessa yrityksessä ei voi syntyä todellista asiakaslähtöisyyttä. Ihan jo siitä syystä, että kun ulkoistetaan joku prosessin ”vaikea” tai ”kallis” osa-alue, ei todellisuudessa ajatella asiakkaan vaan omaa etua. Kun palveluja pyöritetään organisaatio- tai tuotelähtöisesti, ja lisäksi jokainen yhteistyökumppani vastaa vähän eri taholle ja optimoi omaa panos-tuotossuhdettaan, ongelmia – vähintään viestinnällisiä, usein myös toiminnallisia – tulee väistämättä. On nimittäin niin, ettei loppuasiakasta kiinnosta kuka jostain asiasta tai ongelmasta oikeasti vastaa palveluntarjoajan verkostohimmelissä. Hänen näkökulmastaan siitä vastaa se taho, jonka asiakas hän itse kokee olevansa.

”…Ja sitten se lähtee mopolla viemään muovijätettä keräykseen…”

Ihmettelin aikani, miksi muovinkeräyksen järjestämisessä ihmisten toimintatapojen ja toiveiden huomioiminen kaikui kuuroille korville. Pieni googlailu paljasti, että kuluttajamuovin keräysprosessi on pilkottu todella monelle eri toimijalle. Käsitykseni mukaan

  • muovinkeräyksen järjestäminen on muovipakkausten tuottajien (yleensä pakkaajat ja pakattujen tuotteiden maahantuojat) vastuulla. Tätä lain asettamaa tuottajavastuuta varten on muodostettu tuottajayhteisö, Suomen Uusiomuovi Oy.
  • keräyspisteiden järjestämisestä ja ylläpidosta vastaa kuitenkin em. tahon valtuuttamana Suomen Pakkauskierrätys RINKI Oy.
  • pk-seudulla on mahdollista tilata muovinkeräysastia taloyhtiöön, ja tätä hoitaa HSY.
  • jos Ringin muovinkeräysverkosto on liian väljä, kaupunki tai kunta voi järjestää omalla kustannuksellaan täydentävää keräystä. 
  • keräyspisteiden tyhjentämisen hoitaa joku sovituista kuljetusliikkeistä. Näistä ilmeisesti vain osa – jos yksikään – operoi esimerkiksi viikonloppuisin ja/tai pyhäpäivinä.
  • Keräyspisteistä muovi toimitetaan terminaalioperaattoreille, jotka toimittavat sen edelleen Riihimäelle.
  • kerätyn muovin käsittelyn ja jalostamisen hoitaa Fortumin muovijalostamo Riihimäellä.

Oleellisin pointti on, että käytännössä muovinkeräyksen ”asiakas” onkin muovin tuottaja, ei muovin kierrättäjä. Seuraavaksi voi kysyä, olenko minä muovin kierrättäjänä yhtään kenenkään asiakas. Kiinnostaako näistä edellä mainituista tahoista ketään, jos minulla on joku muovinkierrätykseen liittyvä ongelma tai kehitysehdotus?

Julkisuudessa olleen keskustelun ja juttujen perusteella tiedämme jo, että ainakin osalla paikkakunnista kierrätyspisteitä on liian vähän tai ne ovat liian kaukana. Palautteesta huolimatta pisteitä ei tule lisää. Tuottajavastuulaki velvoittaa järjestämään valtakunnallisesti 500 muovinkeräyspistettä, ja tämä velvoite on Ringin mukaan saavutettu. Jos kunta haluaa palvella asukkaitaan paremmin ja vastata heidän kierrätysintoonsa, se joutuu kustantamaan täydentävän keräyksen itse.

Lisäksi suositut kierrätyspisteet ovat viikonloppuisin ja juhlapyhinä täynnä, koska tyhjennysrytmi ei noudata tai huomioi ihmisten viikonloppupainotteista kauppa-asiointi- ja siivousrytmiä.

Jos toiminta olisi asiakaslähtöistä, ihmisille ei ehkä kerrottaisi, että viekää ne muovit vasta alkuviikosta sinne keräykseen, kun kuljetusliikkeen auto on käynyt sen tyhjentämässä maanantaina tai tiistaina.

Oikea ratkaisu olisi tutkia ja kuvata, miten ihmiset todellisuudessa toimivat ja sopeuttaa oma toimintamalli mahdollisimman pitkälle tukemaan asiakkaiden hyvää ja positiivista kierrätyskokemusta. Ja nimenomaan kokonaisuutena – missä, milloin ja miten kierrätys on ihmisten kannalta kannustavinta. 

Olen itse antanut kaksi kertaa palautetta Ringille siitä, että Jyväskylän keskustassa, missä asuu tuhansia ihmisiä (laajemman kantakaupungin alueella n. 30 000), ei ole yhtään muovinkeräyspistettä. Ringistä sanotaan, että asiasta päättää kaupunki. Suomeksi: jos haluatte keskustaan muovinkeräyksen järjestäkää ja maksakaa itse.

Pari viikkoa sitten kaupunginhallitus päätti erään valtuustoryhmän tekemään aloitteeseen vastaten, että edelleenkään Jyväskylän keskustaan ei tule muovinkeräyspistettä, vaan ensin pitää selvittää mm. keräyspisteen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Ympäristövaikutus saattaisi tosiaan olla se, että turhat hiilidioksidipäästöt vähenisivät, kun ei tarvitsisi kuskata muovia autolla markettiin, ja toisaalta muovinkeräys saattaisi yleistyä, kun se tehtäisiin helpoksi myös autottomille opiskelijoille ja vanhuksille. Melkoisia riskejä molemmat.  Todellinen syy lienee täydentävän keräyksen aiheuttamat kustannukset. Uskon taloyhtiökohtaiseen muovinkeräykseen, mutta pk-seudun ulkopuolella asiat tuntuvat tapahtuvan todella hitaasti. Parasta asennemuutoksen edistämistä olisi antaa vapaaehtoisten näyttää mallia yhteisen keräyspisteen muodossa. 

Yksi käsitys on itselläni vahvistunut koko ajan: se mitä minä kuluttajan ajattelen ja haluan tehdä muovinkierrätykseen liittyen, on melko merkityksetöntä niiden tahojen näkökulmasta, jotka keräystä Suomessa järjestävät ja hoitavat. Heille riittää lain asettama taso. EU:n muovinkierrätystavoitteita ajatellen keräys taitaa olla tällä hetkellä ihan väärissä käsissä.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu.

Katso myös edelliset postaukset Muoviperheen musta lammas ja Muovikuplassa

Muoviperheen musta lammas

 

Musta kertakäyttömuovi putoaa jatkosta muovinkäsittelylaitoksen karsinnoissa. Vaikka muovi itsessään olisi kierrätyskelpoista, musta väri ei heijasta valoa, ja optiseen NIR-teknologiaan perustuva muovityypin tunnistus ei havaitse sitä. Käytännössä mustaa muovia ei siis voida kierrättää, vaan se päätyy poltettavaksi. Toki energiajätteeksi päätyminen on luontoa parempi vaihtoehto, mutta kiertotaloutta  se ei juuri edistä.

Voisi kuvitella, että juuri tämän synkähkön realiteetin takia mustan muovin käyttö elintarvikepakkauksissa olisi harvinaista. Päinvastoin: musta muovi on hämmästyttävän suosittua.

Kaupan kylmäosaston tarjontaa katsellessa huomaa, että aika moni liha- ja leikkeletuotteista sekä annosaterioista on pakattu mustaan elintarvikerasiaan. 

Kysymys on brändistä ja laatumielikuvasta: mustassa muovirasiassa elintarvike näyttää houkuttelevammalta – musta luo premium-vaikutelman, kun taas keltaiseen, valkoiseen tai kirkkaaseen pakkaukseen pakattu on oudolla tavalla ”halpaa”. Koska useimmat perusraaka-aineet näyttävät pannulla samalta, on selvää, että vetävä paketointi on hinnoittelussa ja kuluttajan kosiskelussa ratkaisevaa. Asiakas ei ostoksia tehdessään ehdi tulla tietoiseksi, miksi joku pakkaus herättää luottamusta ja toinen taas ei, mutta tässäpä olisikin hyvä harjoitus seuraavaa kauppareissua silmällä pitäen. Tulla tietoiseksi.

Myös osa kasviseineksistä on pakattu mustaan muoviin. Kasvisruokahuuman siivellä moni valmistaja saa nostetta, kun kuluttaja mieltää tekevänsä eettisiä ja ilmastonmuutosta torjuvia valintoja. Vaikka pakkauksen osuus ruoan hiilijalanjäljestä olisi vain muutama prosentti, asiakas odottaa johdonmukaisuutta: jos kasvisruoan syöminen pienentää hiilijalanjälkeämme, eikö myös sen pakkauksen pitäisi? 

Jauhelihahyllyssä pötköttelee tämä vastuullisuus- ja suunnittelupalkintoja kerännyt, yhdeksi maailman parhaimmista valittu musta joustomuovipakkaus, jota ei voi kierrättää. Olin tuotteen tyytyväinen käyttäjä, kunnes erehdyin ihmettelemään takapuolella olevaa tekstivalintaa

Olemme siirtyneet ilmastonmuutoksen kirittäminä aikakaudelle, jossa kulutuksesta syntyvän jätteen määrä pitäisi pystyä minimoimaan ja jo olemassa olevien materiaalien arvo maksimoimaan. Ruohonjuuritasolla se tarkoittaa, että kertakäyttöisten elintarvikepakkausten kierrätettävyys tai uudelleen käytettävyys pitäisi aina mennä brändin ja mielikuvakysymysten edelle. Kuinka monen tuotevalmistajan arvot kestävät pitemmän päälle sen, että he ovat itse valinneet tuotteelleen pakkauksen, jota ei voi kierrättää? Olisiko ihan mahdoton ajatus, että elintarvikkeiden tuottajat tekisivät yhdessä työtä kertakäyttöpakkauksista syntyvän jätemäärän vähentämiseksi ja materiaalikierron tehostamiseksi? Esimerkiksi lopettamalla yhteisellä päätöksellä mustan pakkausmuovin käytön.

EU:n kanta asiaan on selvä: kertakäyttömuovin kierrätysaste pitää saada ylös. Jos suunnitelmat toteutetaan, reilun 10 vuoden päästä nykyisenkaltaisia mustia pakkauksia ei voi enää käyttää, koska parhaassa tapauksessa kaiken pitää olla kierrätettävää. Toki maailmalla pyritään nyt jo kehittämään ratkaisuja, joilla musta muovi saataisiin NIR-laitteille näkyväksi. Kuinka hyvin nämä sitten onnistuvat ja kuinka kustannustehokkaita ne ovat verrattuna siihen, että yksinkertaisesti vaan valitaan tuotteelle toisenvärinen pakkaus, on ihan kiinnostava kysymys.

Meillä kuluttajilla on onneksi mahdollisuus valita kaupassa tuote, jonka pakkauksen voi kierrättää. Niin hassulta kuin se kuulostaa, muovipakkauksen osalta tämän valinnan voi tehdä värin perusteella. Itsellänikin on nykyään uusi periaate: ylleni voin laittaa mustaa, mutta jääkaappiin en aio sitä ostaa.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu. 

Lue myös: Muovikuplassa.

Katso, miten muovinlajittelu ja -käsittely tapahtuu Riihimäen muovijalostamossa.

Muovikuplassa

Sosiaalisessa mediassa polkaistiin käyntiin #muovitonmaaliskuu – kiitos tästä erityisesti Heidi Hautalalle ja ydinporukalle.

Muovin päätyminen ympäristöön herättää monenlaisia reaktioita. Tunteisiin vetoavat hyvin tehokkaasti merien muovilautat, kuolleet eläimet ja vesistöjen mikromuovit. Vasta-argumentteina kuulee usein, ettei kuluttajan valinnoilla ole Suomessa merkitystä, vaan ongelmat keskittyvät teollisuuteen ja kehittyviin maihin. Keskustelu on välillä haastavaa, kun whataboutismin varjolla aihetta vaihdetaan lennossa. Aina jossain on asiat huonommin ja muualla suurempi riski ympäristölle, tai aina kyseinen aihe – kuten kertakäyttömuovi – on marginaalinen ilmastonmuutoksen torjunnassa verrattuna siihen ja tuohon.

Nordqvist vaihtoi taannoin paperiset suojapussit alumiinimuovisiin. Yritys perusteli uutta pakkausratkaisua turvallisuudella ja ”maailman terveystilanteella”.

Selvästikään kaikki eivät ole ymmärtäneet muovittoman maaliskuun perusideaa. Tarkoitus on herätellä kansalaisia ruususen unestaan huomaamaan, millaisen muovikuplan me länsimaiset ihmiset olemme itsellemme rakentaneet, ja miten valtava rooli arjessamme on juuri kertakäyttömuovilla, jota on noin puolet kaikesta tuotetusta muovista. 1950-luvulta alkaen muovia on tuotettu globaalisti arviolta 9,1 miljardia tonnia, ja puolet tästä noin viimeisten 15 vuoden aikana.  Osaako joku hahmottaa miten käsittämätön määrä tämä on? Minä en.

Kun yritetään vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja arvoihin, yksinkertaisinta on aloittaa asioista, jotka kytkeytyvät mahdollisimman konkreettisesti jokaisen arkeen. Niin tässäkin. Idea on sama kuin esimerkiksi vegaanihaasteessa: saada ihmiset kokeilemaan jotain uutta.

Monesti nämä asennemuutokset ovat hyvin kivuliaita ja vievät aikaa. Mutta kun tulee tietoiseksi omista valinnoistaan ja tekemisestään yhdessä asiassa, on helpompi muuttaa käytöstään myös muissa ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä. Kun joutuu miettimään, miten välttelisi ylimääräistä muovia, tulee ehkä kuluttaneeksikin vähemmän. Ei kai kukaan oikeasti kuvittelekaan, että yksi kampanja, tai yhdestä pakkausmateriaalista absoluuttinen luopuminen ratkaisisi maailman ongelmat.

Itse näen asian myös niin, että meidän on kuluttajina annettava painetta vaihtoehtojen kehittämiselle. Iso osa (kesto)muovista on tällä hetkellä välttämätöntä ja käytännöllistä, eikä sille ole tarjolla korvaavaa vaihtoehtoa. Sitten on täysin turhaa ympäristökuormitusta sekä tuotannon että kulutuksen näkökulmasta, kuten kaiken maailman kertakäyttöottimet,  banaanien pussittaminen hedelmäosastolla tai pantittomat kertakäyttöpullot.

Kertakäyttömuovimukien käyttäminen tuntuisi mielekkäämmältä, jos ne vieressä olevan roskiksen sijaan kerättäisiin ja kierrätettäisiin.

Muovin tuottaminen on laskennallisesti halpaa, se on liian halpaa siihen nähden, miten iso osa siitä päätyy jätteeksi eikä kiertoon. Halpa tuotanto ei tunnetusti kannusta kestävien vaihtoehtojen miettimiseen. Suomessa toistaiseksi vain noin 20 % muovijätteestä kierrätetään.  Varmaankin jonkun mielestä  ”on ihan ok”, että fossiilisesti tuotettu kertakäyttömuovi päätyy lyhyen tuotanto- ja käyttöprosessin jälkeen poltettavaksi, eli luomaan vähän lisää hiilidioksidipäästöjä. Polttaminen ei kuitenkaan edistä kiertotaloutta. Toki polttaminen on kaatopaikkaa tai roskaamista parempi vaihtoehto, mutta mikä nyt ei olisi. EU-tasollakin keskustellaan, tuoreeseen muovistrategiaan liittyen, pitäisikö kertakäyttömuovit kieltää kokonaan.

Kun kerran  kierrätysmuovista valmistettu kassi on paljon ekologisempi kuin tavallinen muovikassi, miksi tavallisia on edes tarjolla kaupoissa? Suurin osa ihmisistä ei katso minkä kassin he ostoksilleen ottavat. 

Kampanjaan kuuluu luonnollisesti omien ideoiden ja toimintatapojen jakaminen muille. Näissä tarinoissa tuppaa olemaan yksi yhteinen ongelma: ne vaativat perheelliseltä keskivertokuluttajalta tavallista enemmän aikaa ja vaivaa, mistä seuraa, että tempaukset jäävät usein kertaluonteisiksi harjoituksiksi.

Valintojen tekeminen pitäisi olla helpompaa. Ja tästä herääkin kysymys: miksi vastuu muovittomista valinnoista on niin raskaasti kuluttajan harteilla? Missä ovat tuottajat ja kauppaketjut? Erilaisia muovittomia erikoistuotteita on toki tarjolla, mutta tärkeintä olisi saada nimenomaan elintarvikkeisiin liittyvä kertakäyttökulttuuri kuriin.

Luulen, että mukavasta medianäkyvyydestä huolimatta  tämä ensimmäinen #muovitonmaaliskuu jää aika pitkälle jo valmiiksi kierrätysorientoituneiden, omassa kuplassaan elävien positiiviseksi hengenkohotuskampanjaksi. Jotta massat liikahtaisivat ja järkeviä valintoja olisi helppo tehdä, yhteistyön pitäisi olla selkeästi nykyistä laajempaa ja ulottua pitkälle tuotantoketjun alkupäähän. Täältä ketjun loppupäästä sen ohjaileminen on paljon vaikeampaa.

Mutta niinhän se on, että jostain on aloitettava.