Avainsana-arkisto: vastuullinen kuluttaminen

Muutoksen johtaminen on tunteiden johtamista – myös ilmastonmuutoksessa

Hienoa, että ilmastonmuutos on ollut menneinä viikkoina esillä mediassa tavallista enemmän. Myös ihmiset alkavat olla aidosti huolissaan – vihdoinkin.

Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä, jos muutosta ajattelussa ja ennen kaikkea käytöksessä ei tapahdu. Miten ihmisten asenteita – ja sitten myös käytännön tekoja – muutetaan, kun ylimääräistä aikaa ei ole? Mediassa haastateltavina tai kirjoittajina ovat yleensä ympäristöasiantuntijat ja julkisen sektorin edustajat. Missä ovat muutoksen ammattilaiset psykologit, käyttäytymistieteilijät ja muutosjohtajat?

Suomessa ajatellaan, että yhteisiä asioita kehitetään säätämällä lakia. Tätä tukee myös tuore selvitys, jonka mukaan suomalaiset haluavat sysätä vastuun ilmastonmuutoksen torjumisesta poliitikoille. Totta on, että aika harva muutos, varsinkaan omaa länsimaista elämäntapaamme rajoittava, tapahtuu itsestään. Lain säätäminen tai asetusten antaminen onkin usein ensimmäinen, ns. pakollinen vaihe.

Eforttien pistäminen poliittiseen koneistoon on kuitenkin vasta muodollista kehitystä. Asennemuutosta kun ei voi toteuttaa säätämällä lakia. Toistona: ihmisten ajattelua pitäisi muuttaa, jotta he muuttaisivat myös käytöstään.

Asenteet ovat hyvin pitkälle tunteita, ja asenteiden muuttaminen vaatii tunteiden johtamista. En ole havainnut, että ilmastonmuutos- tai kiertotalouskeskustelussa johdettaisiin suunnitelmallisesti ja aktiivisesti tavallisten ihmisten arvo- ja asenneilmapiiriä. Minun silmääni näyttää siltä, että panokset ammutaan ideointiin ja monenlaisiin kokeellisiin hankkeisiin, joita toteutetaan eri puolilla maata. Totta kai tämäkin on tärkeää. Mutta samalla syntyy tunne, kuin yleisellä tasolla luotettaisiin sattuman tai innovaattoreiden ja varhaisten omaksujien hoitavan homman, ja kansan syvät rivit tulevat sitten joskus perässä, kuten tähänkin asti.

Keskivertosuomalaisen näkökulmasta asiat tapahtuvatkin mukavasti ”tuolla jossain” eikä ilmastonmuutoksen torjumiseen vaadittavat toimenpiteet käytännössä näy omassa arjessa. Tunnettu viisaus työelämän puolelta kuuluu, että kaikki haluavat muutosta, mutta kukaan ei halua muuttua. Ollaan huolissaan, mutta ei niin huolissaan, että jaksettaisiin tinkiä omasta elämäntyylistä. Autoillaan, matkustellaan ja syödään kuten ennen, ostetaan aina halvinta ruokaa ja shoppaillaan huvin vuoksi tavaroita ja vaatteita. Lisäksi vastustetaan intuitiivisesti kaikkea, minkä koetaan vaikeuttavan omaa elämää, kuten autoilun rajoittamista tai maksullista pysäköintiä.

John Websterin dokumentissa ”Tulevilla rannoilla” evoluutiobiologi Manfred Milinski tiivisti asian kutakuinkin näin: Haluamme onnistua ryhmänä mutta samalla maksimoida henkilökohtaisen hyvinvointimme. Odotamme, että aina joku muu tekee isomman uhrauksen. Kivikaudelta olevat aivomme ohjaavat meitä keskittymään välittömään hyötyyn. Olemme kykenemättömiä ajattelemaan seuraavaa talvea pitemmälle.

En jaksaisi enää odottaa. Kaipaan näkyvää ja systemaattista työtä nimenomaan tavallisten ihmisten asenteiden ja tekojen muuttamiseksi. Jotain valtakunnallista, laajasti yhteistyössä tapahtuvaa ja hyvin johdettua hanketta. Sellaista, missä sukelletaan osaksi perusvirtasten arkea, ja missä muutoksen fokus on faktojen toistamisen sijaan tunteissa ja asenteissa. Missä uskalletaan puuttua ihmisten elämäntapaan, vaikka se ei meillä Suomessa ole ollut tapana.

Kuvan ulkopuolella pari keski-ikäistä rouvaa pussitti banaaniterttuja kuin mitään kylttiä ei olisikaan. Myönnän, että jouduin hillitsemään itseäni.

Muutoksen johtaminen on myös ilmastonmuutosta kiihdyttävien rakenteiden läpinäkyväksi tekemistä ja niihin puuttumista. Tämä voi tapahtua vain yhteistyössä, koska suurta osaa ihmisiä ja organisaatioita vaivaa elämäntyylisokeus. Esimerkiksi moni yritys tarjoaa työntekijöilleen ”ilmaisen” pysäköinnin, mutta ei vastaavasti tue mitenkään joukkoliikenteen käyttöä. Kääntäen yritys siis ylläpitää ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita.  Pointti on siinä, että meillä ei ole aikaa odotella seuraavaa sukupolvea, joka osaa lajitella jätteet, suosia saasteetonta ja vähäpäästöistä liikkumista tai kuluttaa vastuullisesti (jos nyt kuluttaminen ylipäätään on vastuullista missään muodossa).

Ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita pidetään yllä myös silloin, kun muovinkeräyspisteet sijoitetaan pääasiassa  automatkan päähän, valtavan marketin pihaan. Muovinkeräys taloyhtiöissä yleistyy, mutta monen yhtiön jätekatokseen ei mahdu uutta keräyslaatikkoa. Yhteisiä keräyspisteitä pitäisi saada myös kaupungin keskustaan ja lähelle asukkaita.

Vika ei tietenkään ole pelkästään tavallisten ihmisten. Ilmastonmuutoskeskusteluun kuuluu, että säännöllisin väliajoin muistutetaan, kuinka lopulta pieni osa maapallon väestöstä aiheuttaa suurimman osan ongelmista, ja suurimmat parannukset saadaan teollisuuden tai isojen teknologisten muutosten kautta. Välillä siis yksittäisen ihmisen rooli on tärkeä ja välillä olematon. Kun pienten arkitekojen merkitys on mahdollista mitätöidä suuressa mittakaavassa, ihmiset hämmentyvät, ja välttämätön asennemuutos jää tapahtumatta. Ilmastoahdistuksen – ja, jos rehellisiä ollaan, niin sisäsyntyisen muutoshaluttomuuden – keskellä ihminen helpottaa oloaan vakuuttamalla itselleen, ettei minun teoillani kuitenkaan ole vaikutusta, joten voin jatkaa elämääni ihan ”normaalisti”.

Tietoahan meillä on, kyse ei ole siitä. Eivät ihmiset muuta toimintaansa, vaikka he tietävät, mitä heidän ”kuuluisi” tehdä. Olemme mukavuudenhaluisia pikku pullukoita. Niin kauan kuin oma arvomaailma ja elämäntyyli on maapalloa raskaasti kuormittava, ihmiset kokevat tarvittavat muutokset rajoittavina ja häiritsevinä. Muutoksen johtaminen on myös näiden tunteiden johtamista. Kun ymmärtää ja sisäistää oman vastuunsa, ei kysymys ole enää siitä, että joutuisi luopumaan jostain, vaan siitä, että kokee tekevänsä jotain oikein. Ja siitä tulee hyvä mieli.

Ei kannata miettiä, onko tehnyt jotain asioiden korjaamiseksi, koska varmasti jokainen on tehnyt jotain. Paljon tähdellisempää on kysyä itseltään: Olenko tehnyt tarpeeksi?

 

Tee testi.

Aloita näistä (100 fiksua tekoa).

Äläkä hyvä ihminen enää laita sitä banaaniterttua muovipussiin.

Muovijäätelöä

Kolmannes rasioista odottaa jatkosijoitusta mökin keittiössä.
Sattuisiko joku tarvitsemaan tyhjiä muovirasioita?

Perheessämme ei enää syödä Ingman Creamy -jäätelöä. Syy ei ole jäätelössä – sehän peittoaa kertalaakista kilpailijansa niin maun kuin vähälaktoosisen valikoiman suhteen – vaan oheistuotteena syntyvän muovijätteen määrä.

Näin kuluttajan näkökulmasta jäätelön pitäisi synnyttää positiivisia mielihyvän tunteita, ei ekologista ahdistusta ja huonoa omaatuntoa. Ahkera jäätelönsyönti ei kuitenkaan ole kovin ympäristöystävällistä. Yksi tapa vältellä ikäviä tunteita on kerätä muovi talteen uudelleenkäyttöä varten. Juu, jäätelörasiasta on moneksi: muun ruoan ja marjojen pakastamiseen ja säilyttämiseen, eväsrasiaksi, kynien säilyttämiseen sekä pensselitelineeksi maalausprojektiin. Varmaan niistä voisi askarrella siilin talvipesän ja lepakkolinnan. Mutta kun rasioita on kasassa kymmenittäin, ei niille todellisuudessa enää löydy mitään käyttöä. Eivätkä ne mahdu minnekään.

En tunne jäätelörasioiden valmistusprosessia eikä minulla ole mitään faktaa siitä, että pahvirasian tuottaminen aiheuttaisi vähemmän kasvihuonepäästöjä kuin muovirasian. Mutta kuluttajana minun on voitava tehdä konkreettisesti kestävä ostopäätös ja valinta, varsinkin, kun se kestävin olisi jättää jäätelö kauppaan. Minulle konkretia on sitä, että kun ryhdyn pakastealtaalla hedonistiksi, voin edes minimoida tästä mielihalusta syntyvän pakkausjätteen määrän. Muovirasiaan pakattu jäätelö on ihan yhtä paha juttu kuin valmiiksi pakatut broileri- ja jauhelihapakkaukset. Niiden survominen roskikseen kääntää joka kerta v-käyrän nousuun.

Miksi ihmeessä jäätelö pitää pakata niin vaikeasti, kun vaihtoehtojakin on? Kolme kaverin jäätelö ja Ben & Jerry’s myydään nestekartonkipakkauksessa, jonka voi kierrättää tai polttaa. Ben & Jerry’s myös kampanjoi aktiivisesti ilmastonmuutosta vastaan. Onhan Ingmanillakin muutamia jäätelömerkkejä, jotka pakataan nestekartonkiin. Please älkää vaan sanoko, että Creamyn brändi edellyttää ylellistä muovirasiaa. Jos näin on, onneksi en enää kuulu kohderyhmään.

Sanoista tekoihin

store_of_hope

Kävin muutama viikko sitten katsomassa Autolla Nepaliin -dokumenttileffan.

Tarina on yksinkertainen: kolme nuorta miestä lähtee pakulla Nepaliin hakemaan kastittomien naisten tekemiä koruja myyntiin Suomeen. On varmasti helpompiakin tapoja auttaa näitä naisia, mutta hieman hullunrohkealla idealla saa aivan toisentasoista huomiota tärkeälle hankkeelle, kuten leffastakin nähdään.

Elokuva oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tunteet nousivat monta kertaa pintaan niin valkokankaalla kuin katsomossakin. Elokuva sai ajattelemaan. Itse jäin miettimään erityisesti sitä, miksi tämäntyyppisiä ideoita ja projekteja toteuttavat vain nuoret ihmiset. Mihin epäitsekäs hulluus ja unelmointi katoavat niin nopeasti? Pojat totesivat itsekin leffan alussa, etteivät tainneet ihan tietää, mihin ryhtyivät. Mitä enemmän on menetettävää, sitä kapeammaksi oma mukavuusalue muodostuu. Hyvä työpaikka ja perhe ovat tylsiä, mutta monelle ylivoimaisia stoppareita.

Hyväntekeväisyys tai ylipäätään muutoksen aikaansaaminen on monitahoinen ja -tasoinen juttu. Yhteisöllinen media on yhtä aikaa sekä mahdollisuus että mukavuustekijä. Se antaa periaatteessa yksilöille mahdollisuuden toteuttaa isoja asioita, jos vain löytyy kanttia. Samaan aikaan suuret massat tyytyvät tykkäilemään ja kannustamaan hankkeita kotisohvalta käsin, joskus laittamatta lantin lanttia asian eteen. En itse erityisemmin perusta henkisestä myötätunnosta eli peukutuksista, jos lopputuloksena syrjäytyneiden, vähävaraisten tai hädässä olevien tilanne ei parane mitenkään. Peukuttaminen edistää lähinnä henkilön omaa käsitystä itsestään hyvänä ja aktiivisena ihmisenä.

Koska yhteisöllinen myötätunto on nykyään helpoin ja halvin tapa antaa tukea, nousevat todelliset vaikuttajat – he jotka oikeasti pistävät itsensä likoon – uuteen arvoon. Onneksi heitä vielä on. Taantuma on myös lisännyt tavallisten ihmisten halua auttaa. (Lisäksi ihmiset lahjoittavat tunteella, mikä on sekä hyvä että huono juttu.)  Ainahan ei tarvitse tehdä näyttäviä liikkeitä, vaan auttaa voi hyvin arkisillakin asioilla. – Kunhan vaan oikeasti tekee eikä jätä asioita ajatuksen tasolle.

Omat tekoni ovat toistaiseksi olleet vaatimattomat. Valitsin itselleni tutuimman mahdollisen ratkaisun: kuluttamisen. Ostin Store of Hopesta joululahjaksi koruja ja itselleni huivin, ja kirjakaupasta muutaman lastenkirjan Hope Ry:n kautta joululahjaksi jaettavaksi. Eivät ne huonoja asioita ole, mutta varsinaista kohtaamista ei näissä toimenpiteissä synny. Mukavuusalueeltaan poistuminen olisi välttämätöntä, jos haluaa vaikuttaa. Se on vielä edessä.

Store_of_hope2