Avainsana-arkisto: vastuullinen kuluttaminen

Sekaisin muovinkeräyksestä

Noin 15 vuotta sitten organisaatioissa alkoi ulkoistusbuumi. Ideana oli ”keskittyä ydinliiketoimintaan” ja ulkoistaa kaikki mikä ei liittynyt suoraan siihen, esimerkiksi IT, taloushallinto, asiakaspalvelu, siivous ja kiinteistön omistus.

Ulkoistaminen kuulostaa kuitenkin aika negatiiviselta. Siksi nykyään puhutaan yhteistyöverkostosta. Siinä onkin paljon parempi klangi; yhteistyöhän on aina hyvä juttu.

Mutta on osa-alue, jota ei voi riskittömästi ulkoistaa tai jättää yhteistyöverkoston hoidettavaksi, oli julkinen toimija, start-up tai dinosaurus: asiakasprosessi.

Asiakasprosessinsa osittain tai kokonaan ulkoistaneessa yrityksessä ei voi syntyä todellista asiakaslähtöisyyttä. Ihan jo siitä syystä, että kun ulkoistetaan joku prosessin ”vaikea” tai ”kallis” osa-alue, ei todellisuudessa ajatella asiakkaan vaan omaa etua. Kun palveluja pyöritetään organisaatio- tai tuotelähtöisesti, ja lisäksi jokainen yhteistyökumppani vastaa vähän eri taholle ja optimoi omaa panos-tuotossuhdettaan, ongelmia – vähintään viestinnällisiä, usein myös toiminnallisia – tulee väistämättä. On nimittäin niin, ettei loppuasiakasta kiinnosta kuka jostain asiasta tai ongelmasta oikeasti vastaa palveluntarjoajan verkostohimmelissä. Hänen näkökulmastaan siitä vastaa se taho, jonka asiakas hän itse kokee olevansa.

”…Ja sitten se lähtee mopolla viemään muovijätettä keräykseen…”

Ihmettelin aikani, miksi muovinkeräyksen järjestämisessä ihmisten toimintatapojen ja toiveiden huomioiminen kaikui kuuroille korville. Pieni googlailu paljasti, että kuluttajamuovin keräysprosessi on pilkottu todella monelle eri toimijalle. Käsitykseni mukaan

  • muovinkeräyksen järjestäminen on muovipakkausten tuottajien (yleensä pakkaajat ja pakattujen tuotteiden maahantuojat) vastuulla. Tätä lain asettamaa tuottajavastuuta varten on muodostettu tuottajayhteisö, Suomen Uusiomuovi Oy.
  • keräyspisteiden järjestämisestä ja ylläpidosta vastaa kuitenkin em. tahon valtuuttamana Suomen Pakkauskierrätys RINKI Oy.
  • pk-seudulla on mahdollista tilata muovinkeräysastia taloyhtiöön, ja tätä hoitaa HSY.
  • jos Ringin muovinkeräysverkosto on liian väljä, kaupunki tai kunta voi järjestää omalla kustannuksellaan täydentävää keräystä. 
  • keräyspisteiden tyhjentämisen hoitaa joku sovituista kuljetusliikkeistä. Näistä ilmeisesti vain osa – jos yksikään – operoi esimerkiksi viikonloppuisin ja/tai pyhäpäivinä.
  • Keräyspisteistä muovi toimitetaan terminaalioperaattoreille, jotka toimittavat sen edelleen Riihimäelle.
  • kerätyn muovin käsittelyn ja jalostamisen hoitaa Fortumin muovijalostamo Riihimäellä.

Oleellisin pointti on, että käytännössä muovinkeräyksen ”asiakas” onkin muovin tuottaja, ei muovin kierrättäjä. Seuraavaksi voi kysyä, olenko minä muovin kierrättäjänä yhtään kenenkään asiakas. Kiinnostaako näistä edellä mainituista tahoista ketään, jos minulla on joku muovinkierrätykseen liittyvä ongelma tai kehitysehdotus?

Julkisuudessa olleen keskustelun ja juttujen perusteella tiedämme jo, että ainakin osalla paikkakunnista kierrätyspisteitä on liian vähän tai ne ovat liian kaukana. Palautteesta huolimatta pisteitä ei tule lisää. Tuottajavastuulaki velvoittaa järjestämään valtakunnallisesti 500 muovinkeräyspistettä, ja tämä velvoite on Ringin mukaan saavutettu. Jos kunta haluaa palvella asukkaitaan paremmin ja vastata heidän kierrätysintoonsa, se joutuu kustantamaan täydentävän keräyksen itse.

Lisäksi suositut kierrätyspisteet ovat viikonloppuisin ja juhlapyhinä täynnä, koska tyhjennysrytmi ei noudata tai huomioi ihmisten viikonloppupainotteista kauppa-asiointi- ja siivousrytmiä.

Jos toiminta olisi asiakaslähtöistä, ihmisille ei ehkä kerrottaisi, että viekää ne muovit vasta alkuviikosta sinne keräykseen, kun kuljetusliikkeen auto on käynyt sen tyhjentämässä maanantaina tai tiistaina.

Oikea ratkaisu olisi tutkia ja kuvata, miten ihmiset todellisuudessa toimivat ja sopeuttaa oma toimintamalli mahdollisimman pitkälle tukemaan asiakkaiden hyvää ja positiivista kierrätyskokemusta. Ja nimenomaan kokonaisuutena – missä, milloin ja miten kierrätys on ihmisten kannalta kannustavinta. 

Olen itse antanut kaksi kertaa palautetta Ringille siitä, että Jyväskylän keskustassa, missä asuu tuhansia ihmisiä (laajemman kantakaupungin alueella n. 30 000), ei ole yhtään muovinkeräyspistettä. Ringistä sanotaan, että asiasta päättää kaupunki. Suomeksi: jos haluatte keskustaan muovinkeräyksen järjestäkää ja maksakaa itse.

Pari viikkoa sitten kaupunginhallitus päätti erään valtuustoryhmän tekemään aloitteeseen vastaten, että edelleenkään Jyväskylän keskustaan ei tule muovinkeräyspistettä, vaan ensin pitää selvittää mm. keräyspisteen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Ympäristövaikutus saattaisi tosiaan olla se, että turhat hiilidioksidipäästöt vähenisivät, kun ei tarvitsisi kuskata muovia autolla markettiin, ja toisaalta muovinkeräys saattaisi yleistyä, kun se tehtäisiin helpoksi myös autottomille opiskelijoille ja vanhuksille. Melkoisia riskejä molemmat.  Todellinen syy lienee täydentävän keräyksen aiheuttamat kustannukset. Uskon taloyhtiökohtaiseen muovinkeräykseen, mutta pk-seudun ulkopuolella asiat tuntuvat tapahtuvan todella hitaasti. Parasta asennemuutoksen edistämistä olisi antaa vapaaehtoisten näyttää mallia yhteisen keräyspisteen muodossa. 

Yksi käsitys on itselläni vahvistunut koko ajan: se mitä minä kuluttajan ajattelen ja haluan tehdä muovinkierrätykseen liittyen, on melko merkityksetöntä niiden tahojen näkökulmasta, jotka keräystä Suomessa järjestävät ja hoitavat. Heille riittää lain asettama taso. EU:n muovinkierrätystavoitteita ajatellen keräys taitaa olla tällä hetkellä ihan väärissä käsissä.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu.

Katso myös edelliset postaukset Muoviperheen musta lammas ja Muovikuplassa

Muoviperheen musta lammas

 

Musta kertakäyttömuovi putoaa jatkosta muovinkäsittelylaitoksen karsinnoissa. Vaikka muovi itsessään olisi kierrätyskelpoista, musta väri ei heijasta valoa, ja optiseen NIR-teknologiaan perustuva muovityypin tunnistus ei havaitse sitä. Käytännössä mustaa muovia ei siis voida kierrättää, vaan se päätyy poltettavaksi. Toki energiajätteeksi päätyminen on luontoa parempi vaihtoehto, mutta kiertotaloutta  se ei juuri edistä.

Voisi kuvitella, että juuri tämän synkähkön realiteetin takia mustan muovin käyttö elintarvikepakkauksissa olisi harvinaista. Päinvastoin: musta muovi on hämmästyttävän suosittua.

Kaupan kylmäosaston tarjontaa katsellessa huomaa, että aika moni liha- ja leikkeletuotteista sekä annosaterioista on pakattu mustaan elintarvikerasiaan. 

Kysymys on brändistä ja laatumielikuvasta: mustassa muovirasiassa elintarvike näyttää houkuttelevammalta – musta luo premium-vaikutelman, kun taas keltaiseen, valkoiseen tai kirkkaaseen pakkaukseen pakattu on oudolla tavalla ”halpaa”. Koska useimmat perusraaka-aineet näyttävät pannulla samalta, on selvää, että vetävä paketointi on hinnoittelussa ja kuluttajan kosiskelussa ratkaisevaa. Asiakas ei ostoksia tehdessään ehdi tulla tietoiseksi, miksi joku pakkaus herättää luottamusta ja toinen taas ei, mutta tässäpä olisikin hyvä harjoitus seuraavaa kauppareissua silmällä pitäen. Tulla tietoiseksi.

Myös osa kasviseineksistä on pakattu mustaan muoviin. Kasvisruokahuuman siivellä moni valmistaja saa nostetta, kun kuluttaja mieltää tekevänsä eettisiä ja ilmastonmuutosta torjuvia valintoja. Vaikka pakkauksen osuus ruoan hiilijalanjäljestä olisi vain muutama prosentti, asiakas odottaa johdonmukaisuutta: jos kasvisruoan syöminen pienentää hiilijalanjälkeämme, eikö myös sen pakkauksen pitäisi? 

Jauhelihahyllyssä pötköttelee tämä vastuullisuus- ja suunnittelupalkintoja kerännyt, yhdeksi maailman parhaimmista valittu musta joustomuovipakkaus, jota ei voi kierrättää. Olin tuotteen tyytyväinen käyttäjä, kunnes erehdyin ihmettelemään takapuolella olevaa tekstivalintaa

Olemme siirtyneet ilmastonmuutoksen kirittäminä aikakaudelle, jossa kulutuksesta syntyvän jätteen määrä pitäisi pystyä minimoimaan ja jo olemassa olevien materiaalien arvo maksimoimaan. Ruohonjuuritasolla se tarkoittaa, että kertakäyttöisten elintarvikepakkausten kierrätettävyys tai uudelleen käytettävyys pitäisi aina mennä brändin ja mielikuvakysymysten edelle. Kuinka monen tuotevalmistajan arvot kestävät pitemmän päälle sen, että he ovat itse valinneet tuotteelleen pakkauksen, jota ei voi kierrättää? Olisiko ihan mahdoton ajatus, että elintarvikkeiden tuottajat tekisivät yhdessä työtä kertakäyttöpakkauksista syntyvän jätemäärän vähentämiseksi ja materiaalikierron tehostamiseksi? Esimerkiksi lopettamalla yhteisellä päätöksellä mustan pakkausmuovin käytön.

EU:n kanta asiaan on selvä: kertakäyttömuovin kierrätysaste pitää saada ylös. Jos suunnitelmat toteutetaan, reilun 10 vuoden päästä nykyisenkaltaisia mustia pakkauksia ei voi enää käyttää, koska parhaassa tapauksessa kaiken pitää olla kierrätettävää. Toki maailmalla pyritään nyt jo kehittämään ratkaisuja, joilla musta muovi saataisiin NIR-laitteille näkyväksi. Kuinka hyvin nämä sitten onnistuvat ja kuinka kustannustehokkaita ne ovat verrattuna siihen, että yksinkertaisesti vaan valitaan tuotteelle toisenvärinen pakkaus, on ihan kiinnostava kysymys.

Meillä kuluttajilla on onneksi mahdollisuus valita kaupassa tuote, jonka pakkauksen voi kierrättää. Niin hassulta kuin se kuulostaa, muovipakkauksen osalta tämän valinnan voi tehdä värin perusteella. Itsellänikin on nykyään uusi periaate: ylleni voin laittaa mustaa, mutta jääkaappiin en aio sitä ostaa.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu. 

Lue myös: Muovikuplassa.

Katso, miten muovinlajittelu ja -käsittely tapahtuu Riihimäen muovijalostamossa.

Muovikuplassa

Sosiaalisessa mediassa polkaistiin käyntiin #muovitonmaaliskuu – kiitos tästä erityisesti Heidi Hautalalle ja ydinporukalle.

Muovin päätyminen ympäristöön herättää monenlaisia reaktioita. Tunteisiin vetoavat hyvin tehokkaasti merien muovilautat, kuolleet eläimet ja vesistöjen mikromuovit. Vasta-argumentteina kuulee usein, ettei kuluttajan valinnoilla ole Suomessa merkitystä, vaan ongelmat keskittyvät teollisuuteen ja kehittyviin maihin. Keskustelu on välillä haastavaa, kun whataboutismin varjolla aihetta vaihdetaan lennossa. Aina jossain on asiat huonommin ja muualla suurempi riski ympäristölle, tai aina kyseinen aihe – kuten kertakäyttömuovi – on marginaalinen ilmastonmuutoksen torjunnassa verrattuna siihen ja tuohon.

Nordqvist vaihtoi taannoin paperiset suojapussit alumiinimuovisiin. Yritys perusteli uutta pakkausratkaisua turvallisuudella ja ”maailman terveystilanteella”.

Selvästikään kaikki eivät ole ymmärtäneet muovittoman maaliskuun perusideaa. Tarkoitus on herätellä kansalaisia ruususen unestaan huomaamaan, millaisen muovikuplan me länsimaiset ihmiset olemme itsellemme rakentaneet, ja miten valtava rooli arjessamme on juuri kertakäyttömuovilla, jota on noin puolet kaikesta tuotetusta muovista. 1950-luvulta alkaen muovia on tuotettu globaalisti arviolta 9,1 miljardia tonnia, ja puolet tästä noin viimeisten 15 vuoden aikana.  Osaako joku hahmottaa miten käsittämätön määrä tämä on? Minä en.

Kun yritetään vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja arvoihin, yksinkertaisinta on aloittaa asioista, jotka kytkeytyvät mahdollisimman konkreettisesti jokaisen arkeen. Niin tässäkin. Idea on sama kuin esimerkiksi vegaanihaasteessa: saada ihmiset kokeilemaan jotain uutta.

Monesti nämä asennemuutokset ovat hyvin kivuliaita ja vievät aikaa. Mutta kun tulee tietoiseksi omista valinnoistaan ja tekemisestään yhdessä asiassa, on helpompi muuttaa käytöstään myös muissa ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä. Kun joutuu miettimään, miten välttelisi ylimääräistä muovia, tulee ehkä kuluttaneeksikin vähemmän. Ei kai kukaan oikeasti kuvittelekaan, että yksi kampanja, tai yhdestä pakkausmateriaalista absoluuttinen luopuminen ratkaisisi maailman ongelmat.

Itse näen asian myös niin, että meidän on kuluttajina annettava painetta vaihtoehtojen kehittämiselle. Iso osa (kesto)muovista on tällä hetkellä välttämätöntä ja käytännöllistä, eikä sille ole tarjolla korvaavaa vaihtoehtoa. Sitten on täysin turhaa ympäristökuormitusta sekä tuotannon että kulutuksen näkökulmasta, kuten kaiken maailman kertakäyttöottimet,  banaanien pussittaminen hedelmäosastolla tai pantittomat kertakäyttöpullot.

Kertakäyttömuovimukien käyttäminen tuntuisi mielekkäämmältä, jos ne vieressä olevan roskiksen sijaan kerättäisiin ja kierrätettäisiin.

Muovin tuottaminen on laskennallisesti halpaa, se on liian halpaa siihen nähden, miten iso osa siitä päätyy jätteeksi eikä kiertoon. Halpa tuotanto ei tunnetusti kannusta kestävien vaihtoehtojen miettimiseen. Suomessa toistaiseksi vain noin 20 % muovijätteestä kierrätetään.  Varmaankin jonkun mielestä  ”on ihan ok”, että fossiilisesti tuotettu kertakäyttömuovi päätyy lyhyen tuotanto- ja käyttöprosessin jälkeen poltettavaksi, eli luomaan vähän lisää hiilidioksidipäästöjä. Polttaminen ei kuitenkaan edistä kiertotaloutta. Toki polttaminen on kaatopaikkaa tai roskaamista parempi vaihtoehto, mutta mikä nyt ei olisi. EU-tasollakin keskustellaan, tuoreeseen muovistrategiaan liittyen, pitäisikö kertakäyttömuovit kieltää kokonaan.

Kun kerran  kierrätysmuovista valmistettu kassi on paljon ekologisempi kuin tavallinen muovikassi, miksi tavallisia on edes tarjolla kaupoissa? Suurin osa ihmisistä ei katso minkä kassin he ostoksilleen ottavat. 

Kampanjaan kuuluu luonnollisesti omien ideoiden ja toimintatapojen jakaminen muille. Näissä tarinoissa tuppaa olemaan yksi yhteinen ongelma: ne vaativat perheelliseltä keskivertokuluttajalta tavallista enemmän aikaa ja vaivaa, mistä seuraa, että tempaukset jäävät usein kertaluonteisiksi harjoituksiksi.

Valintojen tekeminen pitäisi olla helpompaa. Ja tästä herääkin kysymys: miksi vastuu muovittomista valinnoista on niin raskaasti kuluttajan harteilla? Missä ovat tuottajat ja kauppaketjut? Erilaisia muovittomia erikoistuotteita on toki tarjolla, mutta tärkeintä olisi saada nimenomaan elintarvikkeisiin liittyvä kertakäyttökulttuuri kuriin.

Luulen, että mukavasta medianäkyvyydestä huolimatta  tämä ensimmäinen #muovitonmaaliskuu jää aika pitkälle jo valmiiksi kierrätysorientoituneiden, omassa kuplassaan elävien positiiviseksi hengenkohotuskampanjaksi. Jotta massat liikahtaisivat ja järkeviä valintoja olisi helppo tehdä, yhteistyön pitäisi olla selkeästi nykyistä laajempaa ja ulottua pitkälle tuotantoketjun alkupäähän. Täältä ketjun loppupäästä sen ohjaileminen on paljon vaikeampaa.

Mutta niinhän se on, että jostain on aloitettava. 

Muutoksen johtaminen on tunteiden johtamista – myös ilmastonmuutoksessa

Hienoa, että ilmastonmuutos on ollut menneinä viikkoina esillä mediassa tavallista enemmän. Myös ihmiset alkavat olla aidosti huolissaan – vihdoinkin.

Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä, jos muutosta ajattelussa ja ennen kaikkea käytöksessä ei tapahdu. Miten ihmisten asenteita – ja sitten myös käytännön tekoja – muutetaan, kun ylimääräistä aikaa ei ole? Mediassa haastateltavina tai kirjoittajina ovat yleensä ympäristöasiantuntijat ja julkisen sektorin edustajat. Missä ovat muutoksen ammattilaiset psykologit, käyttäytymistieteilijät ja muutosjohtajat?

Suomessa ajatellaan, että yhteisiä asioita kehitetään säätämällä lakia. Tätä tukee myös tuore selvitys, jonka mukaan suomalaiset haluavat sysätä vastuun ilmastonmuutoksen torjumisesta poliitikoille. Totta on, että aika harva muutos, varsinkaan omaa länsimaista elämäntapaamme rajoittava, tapahtuu itsestään. Lain säätäminen tai asetusten antaminen onkin usein ensimmäinen, ns. pakollinen vaihe.

Eforttien pistäminen poliittiseen koneistoon on kuitenkin vasta muodollista kehitystä. Asennemuutosta kun ei voi toteuttaa säätämällä lakia. Toistona: ihmisten ajattelua pitäisi muuttaa, jotta he muuttaisivat myös käytöstään.

Asenteet ovat hyvin pitkälle tunteita, ja asenteiden muuttaminen vaatii tunteiden johtamista. En ole havainnut, että ilmastonmuutos- tai kiertotalouskeskustelussa johdettaisiin suunnitelmallisesti ja aktiivisesti tavallisten ihmisten arvo- ja asenneilmapiiriä. Minun silmääni näyttää siltä, että panokset ammutaan ideointiin ja monenlaisiin kokeellisiin hankkeisiin, joita toteutetaan eri puolilla maata. Totta kai tämäkin on tärkeää. Mutta samalla syntyy tunne, kuin yleisellä tasolla luotettaisiin sattuman tai innovaattoreiden ja varhaisten omaksujien hoitavan homman, ja kansan syvät rivit tulevat sitten joskus perässä, kuten tähänkin asti.

Keskivertosuomalaisen näkökulmasta asiat tapahtuvatkin mukavasti ”tuolla jossain” eikä ilmastonmuutoksen torjumiseen vaadittavat toimenpiteet käytännössä näy omassa arjessa. Tunnettu viisaus työelämän puolelta kuuluu, että kaikki haluavat muutosta, mutta kukaan ei halua muuttua. Ollaan huolissaan, mutta ei niin huolissaan, että jaksettaisiin tinkiä omasta elämäntyylistä. Autoillaan, matkustellaan ja syödään kuten ennen, ostetaan aina halvinta ruokaa ja shoppaillaan huvin vuoksi tavaroita ja vaatteita. Lisäksi vastustetaan intuitiivisesti kaikkea, minkä koetaan vaikeuttavan omaa elämää, kuten autoilun rajoittamista tai maksullista pysäköintiä.

John Websterin dokumentissa ”Tulevilla rannoilla” evoluutiobiologi Manfred Milinski tiivisti asian kutakuinkin näin: Haluamme onnistua ryhmänä mutta samalla maksimoida henkilökohtaisen hyvinvointimme. Odotamme, että aina joku muu tekee isomman uhrauksen. Kivikaudelta olevat aivomme ohjaavat meitä keskittymään välittömään hyötyyn. Olemme kykenemättömiä ajattelemaan seuraavaa talvea pitemmälle.

En jaksaisi enää odottaa. Kaipaan näkyvää ja systemaattista työtä nimenomaan tavallisten ihmisten asenteiden ja tekojen muuttamiseksi. Jotain valtakunnallista, laajasti yhteistyössä tapahtuvaa ja hyvin johdettua hanketta. Sellaista, missä sukelletaan osaksi perusvirtasten arkea, ja missä muutoksen fokus on faktojen toistamisen sijaan tunteissa ja asenteissa. Missä uskalletaan puuttua ihmisten elämäntapaan, vaikka se ei meillä Suomessa ole ollut tapana.

Kuvan ulkopuolella pari keski-ikäistä rouvaa pussitti banaaniterttuja kuin mitään kylttiä ei olisikaan. Myönnän, että jouduin hillitsemään itseäni.

Muutoksen johtaminen on myös ilmastonmuutosta kiihdyttävien rakenteiden läpinäkyväksi tekemistä ja niihin puuttumista. Tämä voi tapahtua vain yhteistyössä, koska suurta osaa ihmisiä ja organisaatioita vaivaa elämäntyylisokeus. Esimerkiksi moni yritys tarjoaa työntekijöilleen ”ilmaisen” pysäköinnin, mutta ei vastaavasti tue mitenkään joukkoliikenteen käyttöä. Kääntäen yritys siis ylläpitää ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita.  Pointti on siinä, että meillä ei ole aikaa odotella seuraavaa sukupolvea, joka osaa lajitella jätteet, suosia saasteetonta ja vähäpäästöistä liikkumista tai kuluttaa vastuullisesti (jos nyt kuluttaminen ylipäätään on vastuullista missään muodossa).

Ilmastonmuutosta kiihdyttäviä rakenteita pidetään yllä myös silloin, kun muovinkeräyspisteet sijoitetaan pääasiassa  automatkan päähän, valtavan marketin pihaan. Muovinkeräys taloyhtiöissä yleistyy, mutta monen yhtiön jätekatokseen ei mahdu uutta keräyslaatikkoa. Yhteisiä keräyspisteitä pitäisi saada myös kaupungin keskustaan ja lähelle asukkaita.

Vika ei tietenkään ole pelkästään tavallisten ihmisten. Ilmastonmuutoskeskusteluun kuuluu, että säännöllisin väliajoin muistutetaan, kuinka lopulta pieni osa maapallon väestöstä aiheuttaa suurimman osan ongelmista, ja suurimmat parannukset saadaan teollisuuden tai isojen teknologisten muutosten kautta. Välillä siis yksittäisen ihmisen rooli on tärkeä ja välillä olematon. Kun pienten arkitekojen merkitys on mahdollista mitätöidä suuressa mittakaavassa, ihmiset hämmentyvät, ja välttämätön asennemuutos jää tapahtumatta. Ilmastoahdistuksen – ja, jos rehellisiä ollaan, niin sisäsyntyisen muutoshaluttomuuden – keskellä ihminen helpottaa oloaan vakuuttamalla itselleen, ettei minun teoillani kuitenkaan ole vaikutusta, joten voin jatkaa elämääni ihan ”normaalisti”.

Tietoahan meillä on, kyse ei ole siitä. Eivät ihmiset muuta toimintaansa, vaikka he tietävät, mitä heidän ”kuuluisi” tehdä. Olemme mukavuudenhaluisia pikku pullukoita. Niin kauan kuin oma arvomaailma ja elämäntyyli on maapalloa raskaasti kuormittava, ihmiset kokevat tarvittavat muutokset rajoittavina ja häiritsevinä. Muutoksen johtaminen on myös näiden tunteiden johtamista. Kun ymmärtää ja sisäistää oman vastuunsa, ei kysymys ole enää siitä, että joutuisi luopumaan jostain, vaan siitä, että kokee tekevänsä jotain oikein. Ja siitä tulee hyvä mieli.

Ei kannata miettiä, onko tehnyt jotain asioiden korjaamiseksi, koska varmasti jokainen on tehnyt jotain. Paljon tähdellisempää on kysyä itseltään: Olenko tehnyt tarpeeksi?

 

Tee testi.

Aloita näistä (100 fiksua tekoa).

Äläkä hyvä ihminen enää laita sitä banaaniterttua muovipussiin.

Muovijäätelöä

Kolmannes rasioista odottaa jatkosijoitusta mökin keittiössä.
Sattuisiko joku tarvitsemaan tyhjiä muovirasioita?

Perheessämme ei enää syödä Ingman Creamy -jäätelöä. Syy ei ole jäätelössä – sehän peittoaa kertalaakista kilpailijansa niin maun kuin vähälaktoosisen valikoiman suhteen – vaan oheistuotteena syntyvän muovijätteen määrä.

Näin kuluttajan näkökulmasta jäätelön pitäisi synnyttää positiivisia mielihyvän tunteita, ei ekologista ahdistusta ja huonoa omaatuntoa. Ahkera jäätelönsyönti ei kuitenkaan ole kovin ympäristöystävällistä. Yksi tapa vältellä ikäviä tunteita on kerätä muovi talteen uudelleenkäyttöä varten. Juu, jäätelörasiasta on moneksi: muun ruoan ja marjojen pakastamiseen ja säilyttämiseen, eväsrasiaksi, kynien säilyttämiseen sekä pensselitelineeksi maalausprojektiin. Varmaan niistä voisi askarrella siilin talvipesän ja lepakkolinnan. Mutta kun rasioita on kasassa kymmenittäin, ei niille todellisuudessa enää löydy mitään käyttöä. Eivätkä ne mahdu minnekään.

En tunne jäätelörasioiden valmistusprosessia eikä minulla ole mitään faktaa siitä, että pahvirasian tuottaminen aiheuttaisi vähemmän kasvihuonepäästöjä kuin muovirasian. Mutta kuluttajana minun on voitava tehdä konkreettisesti kestävä ostopäätös ja valinta, varsinkin, kun se kestävin olisi jättää jäätelö kauppaan. Minulle konkretia on sitä, että kun ryhdyn pakastealtaalla hedonistiksi, voin edes minimoida tästä mielihalusta syntyvän pakkausjätteen määrän. Muovirasiaan pakattu jäätelö on ihan yhtä paha juttu kuin valmiiksi pakatut broileri- ja jauhelihapakkaukset. Niiden survominen roskikseen kääntää joka kerta v-käyrän nousuun.

Miksi ihmeessä jäätelö pitää pakata niin vaikeasti, kun vaihtoehtojakin on? Kolme kaverin jäätelö ja Ben & Jerry’s myydään nestekartonkipakkauksessa, jonka voi kierrättää tai polttaa. Ben & Jerry’s myös kampanjoi aktiivisesti ilmastonmuutosta vastaan. Onhan Ingmanillakin muutamia jäätelömerkkejä, jotka pakataan nestekartonkiin. Please älkää vaan sanoko, että Creamyn brändi edellyttää ylellistä muovirasiaa. Jos näin on, onneksi en enää kuulu kohderyhmään.