Avainsana-arkisto: vastuullinen kuluttaminen

Maksullinen pysäköinti on kallista niille, joille se on muuten ilmaista

Referenssihinnan pohtiminen on auttanut jäsentämään monia arkielämän ilmiöitä ja omituisuuksia.

Yksi niistä on se, miten jotkut ihmiset jaksavat juputtaa – ainakin täällä Jyväskylässä – keskustan maksullisesta ja ennen kaikkea kohtuuttoman kalliista pysäköinnistä (esim. 1 h 50 min pysäköinti maksaa 2,50 euroa). Helposti sitä luulisi, että jos ihminen tulee shoppailemaan keskustaan ja käyttää päivän aikana vaatteisiin ja syömiseen esimerkiksi 100-200 euroa, muutaman euron pysäköintikustannus siihen päälle on melko mitätön.

Nyt ymmärsin, että pysäköinnin referenssihintana ei ehkä toimikaan asioinnin kokonaiskustannus, vaan se, mitä henkilö muuten pysäköinnistä maksaa. Minä keskustan kerrostaloasukkaana olen tottunut siihen, että taloyhtiön parkkiruutu on maksullinen. Minulle on siis normaalia, että pysäköinti keskeisellä paikalla maksaa aina jotain. Sen sijaan omakotitalossa asuva henkilö ei maksa kotipysäköinnistään erillistä maksua. Jos hän käy – ja varmaankin käy – töissä autolla, on varsin todennäköistä, että työnantaja maksaa hänen pysäköintinsä suoraan tai välillisesti.

Hänelle pysäköinnin referenssihinta on nolla euroa – ei siis ihme, että hän jaksaa valittaa Jyväskylän keskustan ”kalliista” pysäköinnistä. Kutsuisin tätä asennetta ja ajattelumallia myös maakuntamoodiksi, sillä aika harvassa pienessä kunnassa tai kaupungissa on maksullinen keskustapysäköinti (jos nyt varsinaista keskustaa edes on). Maakuntamoodissa elävään vetoaa vahvasti motarin varteen pystytetty peltomarketti, jonka pihalla on ”runsaasti ilmaista pysäköintitilaa”. Maakuntamoodissa elävä uskoo myös, että juuri maksullinen pysäköinti on ratkaiseva kuolinisku keskustalle, koska se loukkaa hänen henkilökohtaista arvoaan vapaasta ja lisämaksuttomasta liikkumisesta. Toivottavasti yhä useampi osaisi jatkossa ajatella pysäköintikustannuksen olevan luonnollinen osa hintaa omasta elämäntyylivalinnasta, joka sisältää talon luonnonkauniilla paikalla huonojen julkisten yhteyksien päässä. 

Sehän on ihan toinen juttu, että maksullisen pysäköinnin yksi tarkoitus on lisätä viihtyisyyttä ja vähentää keskustan autoliikennettä kannustamalla ihmisiä pyöräilyn tai joukkoliikenteen pariin. Isommassa mittakaavassa lähtökohdat olisivat toki hedelmällisemmät, jos asia osattaisiin rakentaa ja viestiä niin, että kyse on joukkoliikenteen vetovoiman parantamisesta eikä autoilijoiden rankaisemisesta. 

 

Referenssihinta hallitsee ajatteluamme ja estää ilmastoystävälliset valinnat

Oletko kenties joskus tarkistanut VR:n sivuilta, mitä suunniteltu viikonloppureissu maksaisi, jos perhe menisikin junalla – ja todennut  mielessäsi, että ”kyllä oma auto on kätevin ja tulee paljon halvemmaksi”?

Referenssi- eli vertailuhinnan problematiikka konkretisoitui minulle joku aika sitten, kun olin ostamassa kuopukselle päiväkotireppua. Etukäteen valkkaamalleni repulle olisi ollut tarjolla 100 %:sti kierrätysmateriaalista valmistettu vaihtoehto. Totta kai pidin sitä vastuullisempana valintana, mutta kustannus perinteiseen luonnonvarasyöppöreppuun verrattuna oli yli kolminkertainen, lähes 90 euroa. Paitsi että se tuntui absoluuttisestikin kovalta hinnalta 2-vuotiaan repusta, myös tavallisen repun asettama referenssihinta teki ekologisesta valinnasta minulle saavuttamattoman.

Ostopäätös jäi kaivelemaan. Tajusin, että olemme niin tottuneita tekemään vertailuja, että referenssihinnan musta pilvi varjostaa lähes kaikkia ostopäätöksiämme ja viime kädessä estää meitä tekemästä johdonmukaisesti ilmastonmuutoksen kannalta parempia valintoja.

Aihe on sinänsä jo moneen kertaan keskusteltu. Ei ole mikään uutinen, että ympäristöystävällinen vaihtoehto on usein epäekologista kalliimpi tai hankalampi, mutta aiheen käsittely tapahtuu yleensä jotenkin niin, että vertaillaan hiilijalanjälkeä ja kustannusta, ja keskitytään keskustelemaan tuotteista ja palveluista, ei ihmisistä. Aika harvoin asiaa käsitellään selkeästi ja yksiselitteisesti kuluttajan referenssihinnan (tai -ajan – kauanko jokin asia saa kestää) näkökulmasta. Oli kyse perustuotteesta tai ympäristöystävällisestä, arvotamme vertaamalla sitä – lähes aina halvempaan – referenssiin, ja siksi meidän on niin vaikea muuttaa ajatteluamme. Tajuamme ehkä mikä olisi oikein, mutta emme tiedosta, miten valtavasti pelkäämme huijatuksi tulemisen tunnetta. Myös kaupat osaavat hyödyntää tätä tunnetta: kalliin ruoan ikeeltä meidät pelasti ensin Lidl ja sitten S-ketjun lanseeraama halpuuttaminen. Kaikkihan muistavat vieläkin, että se nyt vaan on tyhmää maksaa liikaa. Ostopäätöksiä tehdessämme referenssihinnat hallitsevat ajatteluamme.

Niin Plastex, Orthex kuin nyt myös Sini ovat tuoneet markkinoille omia kierrätysmuovista valmistettuja kuluttajatuotteita, jotka ovat hintatasoltaan yksi yhteen  neitseellisestä muovista valmistettujen  kanssa. Surullista on kuitenkin se, että myös näiden tuotteiden elinkaari päättyy käytön jälkeen, koska Suomessa kierrätetään vain pakkausmuovi.

Outi Somervuori korostaa Mitä maksaa? -kirjassaan, että ihmiset eivät osta vain halvinta, vaan he ostavat arvoa – tuotteen panos-tuotossuhdetta. Kuitenkin juuri referenssihinta – erityisesti se halpuutettu – muokkaa hintamielikuvaa siitä, millaista hinta-laatu-suhdetta kuluttaja tiedostamattaan odottaa. Referenssihinta on periaatteessa yksilöllinen, mutta väitän, että aika laumasieluja silti ollaan.

Suomalaisten hiilijalanjälkeä kasvattaa asumisen ohella erityisesti liikkuminen ja lihansyönti. Tässä muutama esimerkki.

Matkustaminen. Referenssihinta alkaa ahdistaa ympäristötietoista kuluttajaa esimerkiksi silloin, kun matkustusvaihtoehtoina ovat lentäminen ja juna. Lentäminen on helppo vaihtoehto, koska se on suora ja nopea. Halpalentoyhtiöiden kalibroima hintataso on asettanut referenssihinnan niin alas, ettei junamatkustaminen, varsinkaan erilaisine lisämaksullisine vaihtoehtoineen ja junanvaihtoineen, aina kannata taloudellisesti tai ajankäytöllisesti. Ja mikäs sen mukavampaa kuin viikonloppureissu Lontooseen tai Berliiniin, kun lentäminen on niin halpaa. Lentomatkustuksen osuus hiilidioksidipäästöistä on tällä hetkellä 3-5 %, mutta matkustamisen uskotaan jopa kaksinkertaistuvan lähitulevaisuudessa. Yksittäisen suomalaisen kohdalla lentämisen osuus omasta hiilijalanjäljestä voi olla merkittävä.

Halpojen lentojen etsiminen on ollut jo pitkään iso nettibisnes.

Myös töihin ajelu omalla autolla dominoi edelleen yksilön valintoja: 2/3 osaa työmatkoista tehdään henkilöautolla. Olen huomannut, että ihmiset perustelevat mielellään auton käyttöä kustannuksilla (bensa on halvempaa kuin bussilippu eli hintareferenssi) tai nopeudella ja joustavuudella (aikareferenssi). Harva myöntää, että autolla töihin ajaminen on myös paljon mukavampaa kuin odottaa bussia räntäsateessa. Työpaikat antavat hiljaisen tukensa yksityisautoilulle tarjoamalla ilmaisen pysäköinnin tai sijoittamalla konttorin kauas joukkoliikenteen yhteyksistä. 

Ruoka. Ruoasta voisi ottaa useammankin esimerkin, mutta käytetään tässä nyt vain yhtä: uudet kasvipohjaiset einekset kuten Nyhtökaura, Härkis (tai Mifu, joka sisältää maitoa). Koska tuotteita markkinoidaan pitkälti juuri lihankorvikkeina, lienee odotuksenmukaista, että sekasyöjä-kuluttajana vertaan niitä aikaisemmin käyttämiini lihatuotteisiin – ensisijaisesti toki maun ja koostumuksen, mutta jossain määrin myös hinnan suhteen. Veikkaan, että keskivertokuluttaja ei mieti kaupassa eettisiä valintoja, vaan hän haluaa helposti ja edullisesti vatsansa täyteen.

Jos haluaa edullista proteiinia, moni valitsee yläriviltä. Kuvakaappaukset foodie.fi:stä.

Lihatuotteista possu on edullista ja sitä saa jopa 5-6 euron kilohintaan. Broilerinsuikaleiden kilohinta liikkuu halvimmillaan 6-8 eurossa. Ilmastonmuutoksen hidastamiseksi meidän pitäisi vähentää näitä ja erityisesti naudanlihan syöntiä. Ajatus tuntuu ihan reilulta, kunnes ryhdyn tutkimaan lihankorvikkeiden kilohintoja: Nyhtökaura 14,63 e/kg, Mifu 15,80 e/kg ja Härkis 15,56 e/kg. Tuotteet tuntuvat todella kalliilta, sillä ne ovat paikoin lähes kolme kertaa kalliimpia kuin sika-nautajauheliha tai porsaanliha ja noin kaksi kertaa kalliimpia kuin broilerinsuikaleet. Naudanlihaan verrattuna (kilohinta 7-10 e) ero ei onneksi ole niin suuri. Ihan hyvin voi silti kysyä, onko liha yksinkertaisesti liian halpaa. Valitettavasti se kuitenkin muodostaa referenssihinnan, joka saa lihankorvikkeet näyttämään hullun kalliilta.

Tiivistettynä: moni hiilijalanjälkeämme voimakkaasti kasvattava tuote tai palvelu on hinnoiteltu massatuotannossa niin alas, että ympäristöystävällinen vaihtoehto on lähes aina yksittäisen henkilön näkökulmasta ”huono diili” referenssituotteeseen verrattuna.

Arvopohjainen ostaminen tarkoittaa, että on irtauduttava referenssihinnasta. Ja tämä on tehtävä tietoisesti, harjoitellen. En nimittäin usko, että taitavakaan kauppaaja pystyy myymään kellekään kalliimman tuotteen korostaen ekologista arvoa, ilman että ostaja on jo valmiiksi arvomaailmaltaan sinnepäin suuntautunut. Ihmiset, joilla henkilökohtainen arvopohja on selkeä ja joilla on myös taloudellisesti varaa olla tuijottamatta hintaa, ovat jo pitkällä. Suurella osalla massoista on tähän pisteeseen vielä ihan järkyttävän pitkä matka.  

Miksi viilipurkin voi kierrättää mutta muovipulkkaa ei?

Osa ihmisistä ei edelleenkään hahmota, että muovinkeräys ei ole ”muovinkeräys” vaan pakkausmuovin keräys. Ei ihme, sillä paljon loogisempaahan olisi, että kierrätettäisiin materiaalia, ei tiettyä tehtävää palvelevia valmisteita.

Esimerkiksi sanomalehti ja pahvipakkaus voidaan molemmat kierrättää, vaikka vain toinen on pakkaus. Eikä kaupan muovikassikaan ole minun silmissäni pakkaus (vaan säänkestävä kuljetusväline), mutta silti sen saa kierrättää. Siksi tuntuu järjenvastaiselta, että viilipurkin voi kierrättää, mutta käytetty kirkas kertakäyttömuovimuki tai käytössä rikkoontunut iso muovipulkka pitää heittää sekajätteeseen. Suomessa vain sellaisen muovin saa kierrättää, jonka kierrätyskustannukset joku maksaa. Muovituotteiden ympäristökuormaa ei tietääkseni maksa kukaan.

Miksi näin on? Tutustutaan lyhyesti tuottajavastuulakiin ja jätelain asetukseen, jotka määrittelevät pakkausmuovin keräyksen raamit.

Tuottajavastuulaki koskee kaikkia yli 1 Meur liikevaihtoa pyörittäviä yrityksiä, jotka tuottavat tai maahantuovat tuotteita. Lain mukaan näiden yritysten on kustannettava tuotepakkaustensa keräys ja kierrätys. Tässä kohtaa ei siis oteta kantaa pakkausmateriaaliin, sillä tuotepakkaus voi yhtä hyvin olla esimerkiksi pahvia. Yksinkertaistakseen kierrätystä (ja keskittyäkseen omaan liiketoimintaansa) yritykset voivat ulkoistaa vastuunsa jollekin yhteisöorganisaatiolle. Pakkausmuovin osalta tämä organisaatio on Suomen Uusiomuovi Oy. Vuoden 2016 alusta tuottajat ovat vastanneet valtakunnallisesti kuluttajapakkausten keräyksestä, eli keräyspisteiden järjestämisestä. Käytännössä kaikki tuottajayhteisöt, Suomen Uusiomuovi mukana, ovat ulkoistaneet tämän vastuun Rinki Oy:lle. Muovipakkausten osalta laki on velvoittanut järjestämään vähintään (vain) 500 keräyspistettä koko Suomen alueella. Tällä hetkellä keräyspisteitä on 538. Muovinkeräysprosessiin osallistuu useita eri tahoja paikkakunnasta riippuen, ja se on kaiken kaikkiaan monimutkainen vyyhti, jota olen käsitellyt aikaisemmassa postauksessani täällä.

Pointti on kuitenkin siinä, että lain tavoite ei ole saada erityisesti muovia raaka-aineena kiertämään, vaan vähentää pakkausjätettä. Ihmiset taas haluavat nimenomaan kierrättää muovia, oli se sitten pakkaus tai tuote. Huomaatteko ristiriidan?

Ainakin minun silmääni laki on jo vanhentunut, tai sitten se on ajautunut palvelemaan tarvetta, johon sitä ei alun perin luotu. Suomessa on tekeillä muovitiekartta, jonka tavoite on edelleen tehostaa muovipakkausten kierrätystä.  Uusi valtakunnallinen jätesuunnitelma sisältää vuoteen 2023 tähtääviä tärkeitä uudistuksia, mutta muovi(pakkauste)n osalta se ei sisällä merkittäviä parannuksia.

Muovin, siis myös muovituotteiden, kierrätystä pitäisi pystyä tarkastelemaan puhtaalta pöydältä. On totta, että nimenomaan muovipakkaukset muodostavat merkittävän osan kaikesta mihin muovia Suomessa käytetään, mutta maalaisjärki sanoo, että vähintäänkin myös kaikki kertakäyttöiset tuotteet pitäisi saada kierrättää. On ihan hullua, että kertakäyttömukit, -pillit, ja -aterimet kuuluvat lain mukaan roskikseen. En myöskään ymmärrä, mikä (muu kuin raha) estää kierrättämästä pitempään käytössä olleita muovituotteita. Vanhojen muoviastioiden tai muovipulkan kärrääminen sekajätteeseen tuntuu  enemmän ympäristörikokselta kuin perustellulta toimintatavalta.

Itse näkisin kaksi tapaa ratkaista tilanne: 1. Laajennetaan tuottajavastuuta kattamaan myös muovituotteiden keräys ja kierrätys ja siitä aiheutuvat kustannukset. Tai 2. Irrotetaan muovinkeräys kokonaan tuottajavastuulaista ja laaditaan sille oma laki ja sen ohjaama kierrätysjärjestelmä, joka kattaa pakkausten lisäksi myös tuotteet. Toki maksumies tarvitaan ilmeisesti tähänkin.

Tässä tiensä päähän tulleessa muovirasiassa on kierrätysmerkintä ”recycling code 5”. Käytännössä se ei merkitse mitään, koska Suomessa ei saa kierrättää muovituotteita. Osoite: sekajäte.

Muovia pitäisi pystyä tarkastelemaan omana kokonaisuutenaan, nimenomaan uudelleenkäytettävänä raaka-aineena sen roolista (pakkaus vai tuote) riippumatta.

Onneksi en ole lainsäätäjä. Uskon silti, että tämä on ainoa tie: pakkausten kaltaisten yksittäisten sovellutusten sijaan meidän pitäisi kierrättää materiaaleja ja nähdä ne raaka-aineina.

Materiaaleja. Raaka-aineita.  

Vähemmän kaikkea

Otso Sillanaukeen kirjoittama Zerowaste – jäähyväiset jätteille (S & S 2018) on kirja, joka antaa perspektiiviä länsimaiseen arjen yltäkylläisyyteemme ja haastaa meidät terveellä tavalla luopumaan ylimääräisestä ja vähentämään omaa kulutustamme – pysyvästi.

Kirjassa on kaksi ydinteemaa: miten karsia tavaroita tai korvata ne kestävämmillä vaihtoehdoilla ja miten elää tämän jälkeen niin, että jätettä syntyisi mahdollisimman vähän.

Kirja on hyvin konkreettinen, omakohtainen ja rehellinen. Lukijan on helppo samaistua Sillanaukeen tekemiin ratkaisuihin, varsinkin jos on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin hän. Kirjoittajan läpikäymä ”herääminen” edellyttää, että pystyy aktiivisesti vastustamaan kaikkea kuluttamiseen liittyvää kulttuurista ja sosiaalista painetta, jonka ympäröimänä päivittäin elämme. Kun oivaltaa, mikä tekee elämässä onnelliseksi ja mihin haluaa aikansa oikeasti käyttää, ei tarvitse enää selitellä omia ratkaisujaan – ei itselle eikä muille.

Tykkäsin kirjoittajan tavasta käydä asioita läpi huone huoneelta, sekä luokitella elämäntyylimuutoksen vaihtoehdot helppoihin, keskivaikeisiin ja edistyneisiin. Jokainen voi valita, miten korkealle rimansa asettaa. Kirja sisälsi myös selkeitä ohjeita, miten valmistaa itse esimerkiksi kauramaitoa, yleispuhdistusainetta tai deodoranttia.

Tässä vielä pari kirjan herättämää ajatusta.

”Tavaroiden kierrätettävyyttä on helppo käyttää tekosyynä jatkuvalle roskaamiselle.”  

Suomalainen tuottaa noin 13 kiloa tekstiilijätettä joka vuosi. Hurjaa, eikö? Vaatteiden kierrätykseen sisältyy yksi suurimmista itsepetoksen muodoista, sillä ”vaatteiden kierrättäminen” tarkoittaa todella monelle sitä, että omat, jo muutaman kuukauden kuluttua tenhonsa menettäneet vaatteet kipataan hyväntekeväisyyteen tai kirpparille ja tehdään samalla tilaa kaappiin kaupasta kuukausittain, jopa viikottain ostetuille täysin uusille vaatteille. Kirpparit tarjoavat monelle valheellisen hyväätekemisen tunteen, kun omaatuntoa voi rauhoitella uskottelemalla, että vaatteeni ilahduttavat jotakuta toista. Todellisuudessa läheskään kaikki kirppareille kuskatut vaatteet eivät ole enää edes myyntikuntoisia, saati kiinnostavia.

Huomion kiinnittäminen omaan vaatteidenhankintatapaan onkin yksi selkeimmistä keinoista muuttaa jotain omassa arjessa vähemmän ympäristöä kuormittavaksi. Kierrättäminen on sitä, että myös itse ostaa käytettyä. Ja vähentää ylipäätään ostamista. Helppoa se ei ole, sillä vaatteiden shoppailu on osa kulutuskulttuuriamme ja vahvasti sidoksissa identiteettiimme. Olemme oppineet viestimään pukeutumisella mieltymyksiämme, persoonaamme ja sosioekonomisesta asemaamme.  On siis kaivettava vähän isommalla lapiolla, jotta löytää ne tarpeet, joita shoppailulla todellisuudessa tyydyttää. Harvemmin ne liittyvät siihen, että ihan oikeasti tarvitsemme juuri kyseisen paidan tai (k)uud(enn)et farkut.

”Emme voi koskaan saada tarpeeksemme siitä, mitä emme todella tarvitse.”  

Kulutus on kulttuurista, ja se näkyy erittäin hyvin siinä, miten aktiivisesti suosimme uutta muotia ja esimerkiksi elektroniikkaa. Kauniit ajatukset kestävämmästä kulutuksesta unohtuvat hetkessä, kun markkinoille tulee uusi iPhone-malli. Zero waste -ajattelun tärkein anti on saada ihmiset tulemaan tietoiseksi elämäntyylistään ja valinnoistaan. Tässä on mukava aasinsilta omaan mottooni: muutoksen edellytys on uudenlainen ajattelu.

”Nollahukkaelämä vaatii yksinkertaisimmillaan ainoastaan yhden askeleen, nimittäin asennemuutoksen.”

Tämä ainoa askel on usein se kaikkein vaikein. Asennemuutos ei tapahdu ulkoisesti pakottamalla, vaan se vaatii itsetuntemusta ja arvokeskustelua itsensä kanssa. Ei kukaan muuta elämäänsä radikaalisti pelkästään tämän kirjan perusteella, mutta toivottavasti kirja innostaa ihmisiä pohtimaan ja tulemaan tietoiseksi omista arvoistaan, sen jälkeen kyseenalaistamaan omia tottumuksiaan ja tekemään muutoksia arjen valintoihin – yksi kerrallaan. Kaikkein tärkeintä on tulla tietoiseksi omista (ostos)valinnoistaan, koska teemme niitä päivittäin täysin automaattisesti asiaa juuri lainkaan miettimättä.

Vaihdoin noin kuukausi sitten tavallisen, muovipulloon pakatun merkkishampoon rasulsavi-palashampooseen. Hiukset tuntuvat nyt aikaisempaa karheammilta, mikä sopii kaltaiselleni ohuthiuksiselle todella mainiosti.

Otso Sillanaukee edustaa kirjansa perusteella harmonista ja sovittelevaa maailmanpelastuslinjaa. Henkilökohtaisesti minua vaivaa nykytilanteessa juuri se, että oman jätekuormansa pienentämiseksi ihmisten pitää nähdä aika paljon vaivaa sekä mentaalipuolella että ihan konkreettisesti vaihtoehtoja etsimällä ja – niiden puuttuessa – tekemällä itse. Kulutustottumusten muuttamisen ei pitäisi olla yksilöiden, vaan myös tuottajien vastuulla. Jos muutoksen saaminen vaatii jatkuvaa julkisten statementtien tekemistä ja tuottajien osoittelua, ei ihme, että massoja ei saada mukaan. Kuka nyt haluaisi aina valittaa kaikesta. Asenteiden valtavirtaistuminen vaatii tekoja myös – tai aivan erityisesti juuri – tuotannon alkupäässä.

Voi mielestäni hyvin kysyä, tarvitseeko ”ominaisuuksiltaan ylivoimaisen” kertakäyttöisen pölypussin imurin suuaukon tuen olla muovia? Monissa muissa pusseissa se on pahvia eikä ole ainakaan meidän käytössä koskaan hajonnut. Ja toki voi myös kysyä itseltään, onko tämmöisessä mikrokuitupussissa ylipäätään mitään järkeä. 

Tähän kirjaan tuskin tarttuvat he, jotka haluavat jatkaa omassa kulutuskuplassaan elämistä. Mutta jos olet sitä porukkaa, jolla on jo pieni aavistus tulevasta ja joka valitsee mieluummin punaisen pillerin, niin suosittelen tutustumaan. Varoitus: kirja voi herättää vahvaa halua luopua jostain, mistä pidät, mutta mitä et ole käyttänyt  vuosiin. 

Sekaisin muovinkeräyksestä

Noin 15 vuotta sitten organisaatioissa alkoi ulkoistusbuumi. Ideana oli ”keskittyä ydinliiketoimintaan” ja ulkoistaa kaikki mikä ei liittynyt suoraan siihen, esimerkiksi IT, taloushallinto, asiakaspalvelu, siivous ja kiinteistön omistus.

Ulkoistaminen kuulostaa kuitenkin aika negatiiviselta. Siksi nykyään puhutaan yhteistyöverkostosta. Siinä onkin paljon parempi klangi; yhteistyöhän on aina hyvä juttu.

Mutta on osa-alue, jota ei voi riskittömästi ulkoistaa tai jättää yhteistyöverkoston hoidettavaksi, oli julkinen toimija, start-up tai dinosaurus: asiakasprosessi.

Asiakasprosessinsa osittain tai kokonaan ulkoistaneessa yrityksessä ei voi syntyä todellista asiakaslähtöisyyttä. Ihan jo siitä syystä, että kun ulkoistetaan joku prosessin ”vaikea” tai ”kallis” osa-alue, ei todellisuudessa ajatella asiakkaan vaan omaa etua. Kun palveluja pyöritetään organisaatio- tai tuotelähtöisesti, ja lisäksi jokainen yhteistyökumppani vastaa vähän eri taholle ja optimoi omaa panos-tuotossuhdettaan, ongelmia – vähintään viestinnällisiä, usein myös toiminnallisia – tulee väistämättä. On nimittäin niin, ettei loppuasiakasta kiinnosta kuka jostain asiasta tai ongelmasta oikeasti vastaa palveluntarjoajan verkostohimmelissä. Hänen näkökulmastaan siitä vastaa se taho, jonka asiakas hän itse kokee olevansa.

”…Ja sitten se lähtee mopolla viemään muovijätettä keräykseen…”

Ihmettelin aikani, miksi muovinkeräyksen järjestämisessä ihmisten toimintatapojen ja toiveiden huomioiminen kaikui kuuroille korville. Pieni googlailu paljasti, että kuluttajamuovin keräysprosessi on pilkottu todella monelle eri toimijalle. Käsitykseni mukaan

  • muovinkeräyksen järjestäminen on muovipakkausten tuottajien (yleensä pakkaajat ja pakattujen tuotteiden maahantuojat) vastuulla. Tätä lain asettamaa tuottajavastuuta varten on muodostettu tuottajayhteisö, Suomen Uusiomuovi Oy.
  • keräyspisteiden järjestämisestä ja ylläpidosta vastaa kuitenkin em. tahon valtuuttamana Suomen Pakkauskierrätys RINKI Oy.
  • pk-seudulla on mahdollista tilata muovinkeräysastia taloyhtiöön, ja tätä hoitaa HSY.
  • jos Ringin muovinkeräysverkosto on liian väljä, kaupunki tai kunta voi järjestää omalla kustannuksellaan täydentävää keräystä. 
  • keräyspisteiden tyhjentämisen hoitaa joku sovituista kuljetusliikkeistä. Näistä ilmeisesti vain osa – jos yksikään – operoi esimerkiksi viikonloppuisin ja/tai pyhäpäivinä.
  • Keräyspisteistä muovi toimitetaan terminaalioperaattoreille, jotka toimittavat sen edelleen Riihimäelle.
  • kerätyn muovin käsittelyn ja jalostamisen hoitaa Fortumin muovijalostamo Riihimäellä.

Oleellisin pointti on, että käytännössä muovinkeräyksen ”asiakas” onkin muovin tuottaja, ei muovin kierrättäjä. Seuraavaksi voi kysyä, olenko minä muovin kierrättäjänä yhtään kenenkään asiakas. Kiinnostaako näistä edellä mainituista tahoista ketään, jos minulla on joku muovinkierrätykseen liittyvä ongelma tai kehitysehdotus?

Julkisuudessa olleen keskustelun ja juttujen perusteella tiedämme jo, että ainakin osalla paikkakunnista kierrätyspisteitä on liian vähän tai ne ovat liian kaukana. Palautteesta huolimatta pisteitä ei tule lisää. Tuottajavastuulaki velvoittaa järjestämään valtakunnallisesti 500 muovinkeräyspistettä, ja tämä velvoite on Ringin mukaan saavutettu. Jos kunta haluaa palvella asukkaitaan paremmin ja vastata heidän kierrätysintoonsa, se joutuu kustantamaan täydentävän keräyksen itse.

Lisäksi suositut kierrätyspisteet ovat viikonloppuisin ja juhlapyhinä täynnä, koska tyhjennysrytmi ei noudata tai huomioi ihmisten viikonloppupainotteista kauppa-asiointi- ja siivousrytmiä.

Jos toiminta olisi asiakaslähtöistä, ihmisille ei ehkä kerrottaisi, että viekää ne muovit vasta alkuviikosta sinne keräykseen, kun kuljetusliikkeen auto on käynyt sen tyhjentämässä maanantaina tai tiistaina.

Oikea ratkaisu olisi tutkia ja kuvata, miten ihmiset todellisuudessa toimivat ja sopeuttaa oma toimintamalli mahdollisimman pitkälle tukemaan asiakkaiden hyvää ja positiivista kierrätyskokemusta. Ja nimenomaan kokonaisuutena – missä, milloin ja miten kierrätys on ihmisten kannalta kannustavinta. 

Olen itse antanut kaksi kertaa palautetta Ringille siitä, että Jyväskylän keskustassa, missä asuu tuhansia ihmisiä (laajemman kantakaupungin alueella n. 30 000), ei ole yhtään muovinkeräyspistettä. Ringistä sanotaan, että asiasta päättää kaupunki. Suomeksi: jos haluatte keskustaan muovinkeräyksen järjestäkää ja maksakaa itse.

Pari viikkoa sitten kaupunginhallitus päätti erään valtuustoryhmän tekemään aloitteeseen vastaten, että edelleenkään Jyväskylän keskustaan ei tule muovinkeräyspistettä, vaan ensin pitää selvittää mm. keräyspisteen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Ympäristövaikutus saattaisi tosiaan olla se, että turhat hiilidioksidipäästöt vähenisivät, kun ei tarvitsisi kuskata muovia autolla markettiin, ja toisaalta muovinkeräys saattaisi yleistyä, kun se tehtäisiin helpoksi myös autottomille opiskelijoille ja vanhuksille. Melkoisia riskejä molemmat.  Todellinen syy lienee täydentävän keräyksen aiheuttamat kustannukset. Uskon taloyhtiökohtaiseen muovinkeräykseen, mutta pk-seudun ulkopuolella asiat tuntuvat tapahtuvan todella hitaasti. Parasta asennemuutoksen edistämistä olisi antaa vapaaehtoisten näyttää mallia yhteisen keräyspisteen muodossa. 

Yksi käsitys on itselläni vahvistunut koko ajan: se mitä minä kuluttajan ajattelen ja haluan tehdä muovinkierrätykseen liittyen, on melko merkityksetöntä niiden tahojen näkökulmasta, jotka keräystä Suomessa järjestävät ja hoitavat. Heille riittää lain asettama taso. EU:n muovinkierrätystavoitteita ajatellen keräys taitaa olla tällä hetkellä ihan väärissä käsissä.

Tämän postauksen innoitti #muovitonmaaliskuu.

Katso myös edelliset postaukset Muoviperheen musta lammas ja Muovikuplassa