Avainsana-arkisto: epämoodissa

Arjen dissonanssista konsonanssiin

Miksi ihmiset eivät muuta käyttäytymistään, vaikka tietoa ilmastonmuutoksesta on kinoksittain? Itse ajattelen, että muutoksen johtaminen on ensisijaisesti tunteiden johtamista. Tiedon tuuttaaminen luo pohjan muutokselle, mutta ei vielä käynnistä sitä. 

Jo yli 10 vuoden ajan kansainvälisellä tasolla on tutkittu hyvin tieteellisesti, millaista ilmastoviestinnän pitäisi olla, jotta se tavoittaisi ihmiset. Tutkimusta ja tulosta löytyy, mikä on tietysti hienoa.

Mielestäni perusteorioillakin pääsee pitkälle. Yksi ensimmäisistä yhteisöviestinnän opeistani oli kognitiivinen dissonanssi. Professori Lehtosen esimerkkiä mukaillen ”Maija tykkää Matista, mutta Matti polttaa tupakkaa. Maija inhoaa tupakointia.” Asetelma luo Maijalle kognitiivisen dissonanssin, ”joten Maijan on muutettava suhtautumistaan joko tupakointiin tai Mattiin.” 

Simppeli teoria sopii selittämään lähes kaiken, mihin liittyy ilmastonmuutos ja kuluttajat.

”Maija rakastaa matkustelua kaukaisiin maihin, mutta lentäminen kuormittaa ilmastoa, josta Maija on vähän huolissaan. Maijan on muutettava suhtautumistaan joko matkusteluun tai ilmastonmuutokseen.”

”Matti rakastaa mehukkaita ribsejä ja täydellisestä marmoroitunutta naudan sisäfilettä. Lihansyöminen kuormittaa kuitenkin ilmastoa, josta Matti on vähän huolissaan. Matin on muutettava suhtautumistaan joko lihansyöntiin tai ilmastonmuutokseen.”

”Liisa ja Pekka asuvat perheineen unelmatalossa Nurmijärvellä. Hulppea 250-neliöinen omakotitalo kuluttaa kuitenkin paljon energiaa. Lisäksi ilmastoa kuormittaa perheen säännöllinen kaukomatkailu sekä kaksi katumaasturia, joilla Liisa ja Pekka ajelevat päivittäin Helsinkiin töihin. Liisan ja Pekan on muutettava suhtautumistaan joko perheensä elämäntyyliin tai ilmastonmuutokseen.”

Lopputuloshan on, kuten tässä Vihreän langan jutussakin kerrotaan, että tyypillisesti ihmiset sivuuttavat ahdistavan totuuden ilmastonmuutoksesta, koska se uhkaa niin suoraan heidän nykyistä elintasoaan ja valintojaan. Kognitiivisen dissonanssin näkökulmasta voiton vie elintaso. 

Pohjimmiltaan kyse on jälleen kerran arvoista. Niin kauan kuin henkilökohtaista arvokeskustelua itsensä kanssa ei ole käytynä, on raskasta – jopa vastenmielistä – lähteä ”luopumaan” jostain. Kun arvokeskustelu on käyty, luopuminen ei olekaan enää luopumista vaan luonteva muutos ja osa prosessia, jossa yksilö näkee yhteistä hyvää lisäävät valinnat myös omaa elämäänsä ja hyvinvointiaan parantavina. 

Kotiäidin normipalautuminen

Toteutin toukokuussa pitkäaikaisen suunnitelmani ja teetin Firstbeatin hyvinvointianalyysin. Olin kiinnostunut erityisesti siitä, miten elimistöni reagoi hoitovapaan aiheuttamaan arkistressiin, joka on mielestäni vähän erilaista kuin työstressi.

Mittausajankohta osui toukokuun helteille, ja muutenkin elämä oli sillä hetkellä suht normivetoista. Nuorempi lapsi on jo sen verran iso, että ei tarvitse ihan koko aikaa jatkuvaa kyttäystä katastrofin välttämiseksi. Ajattelin, että tuloksesta tulee varmasti parempi kuin mitä se olisi ollut vielä puoli vuotta sitten.

Mitäpä arvelette, onko kotona lasten kanssa oleminen kevyttä puuhastelua, josta palautuu helposti ”työpäivän” jälkeen?

Ensimmäisen mittauspäivän aikana minulla oli hereilläoloaikaista palautumista 1 minuutin ajan. Kahtena seuraavana päivänä lukemat olivat 13 ja 14 minuuttia.

Yöaikainen palautuminen oli nippa nappa kohtuullisen puolella, käytännössä heikkoa. Unet olivat myös liian lyhyet (minkä kyllä tiesinkin) ja leposyke keskimääräistä korkeampi. Liikuntaa ja aktiivisuutta oli riittävästi, ja se kompensoi kokonaispisteissä huonoa palautumista. Tulokseni ei varsinaisesti ollut (kai) hälyttävä, mutta kyllä se vähän pisti miettimään.  

Vaikka palkkatyö olisi miten vaativaa ja stressaavaa, on kotiäitinä olemisessa omat haasteensa: ”työvuoro” kestää yleensä koko lasten hereilläolon eli n. 14 tuntia ilman suurempia lakisääteisiä vessa-, kahvi- tai lounastaukoja. Ei rauhaa, ei hiljaisuutta. Kun nuorempi on päiväunilla, isompi vaatii huomiota. Koko ajan olisi kotitöitä niin paljon kuin viitsisi ja jaksaisi tehdä. Vauhti tappaa, jos ei osaa jakaa energiaansa tasaisesti koko päivälle.

Palautumisen kannalta yksi keskeinen ongelma on, että jos haluaa omaa aikaa, on lähdettävä jonnekin tekemään jotain. Jumppaan, kävelylle, elokuviin, kahvilaan, jonnekin. Siis suorittamaan. Mahdollisuus ihan vaan itsekseen olemiseen hiljaisuudessa omassa kodissa on luksusta, mitä ei ole ollut vuosiin tarjolla, ainakaan ennen iltayhdeksää.

Maiseman tuijottelu on aina tuntunut minusta rentouttavalta, mutta päänsisäistä tohinaa se ei selvästikään hiljennä.

Keväisellä hyvinvointikurssilla opin, että ihmisen elimistö pääsee kyllä ihan oma-aloitteisesti stressitilaan, mutta ei pois sieltä. Tähän asti olen kuvitellut, että itsekseen istuskelu, mökkimaiseman katselu tai ei-suorittaminen auttaisi kuormituksen tasaamiseen. Ei se riitä. Vaikka jalat saa pysähdyksiin, pää jatkaa vanhaan malliin. Hyvinvointianalyysin tuloksissa näkyi pitkäkestoinen stressi, jota en selvästikään hallitse nykyisin keinoin, ja joka ei korjaannu yhdellä kikkakolmosella. Viesti on sama kuin aikaisemmassa nollatila-postauksessa: pitää opetella palautumaan, myös hereilläollessa. Pysähtyminen on vaikeaa, mutta välttämätöntä.

Toivon kauppiaat

Läheisen ihmisen vakava sairaus tarjosi minulle ensikosketuksen bisnekseen, missä kauppatavarana on ihmisen toivo.

Niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Ja toisinpäin. Parantumattomasti sairaalle ihmiselle toivo on lopulta ainoa elämää ylläpitävä voima, ja siksi sitä ei saisi koskaan viedä häneltä. Jos länsimainen lääketiede ei tätä toivoa enää anna, ihminen etsii sitä muualta. Hän tarvitsee jotain, mihin takertua epätoivossaan ja kuolemanpelossaan. Nämä tunteet ovat koskettavia ja inhimillisiä, eikä niitä kannata väheksyä. Tavalla tai toisella jokainen meistä kohtaa ne ennen pitkää.

Sukulaiseni käytti viimeisten kuukausiensa aikana tuhansia euroja yksityisten lääkäreiden tarjoamaan kokeelliseen hoitomuotoon, joka ei hänen kohdallaan tuottanut mitään tulosta. Ensimmäinen kerta on yleensä ymmärrettävä, sillä silloin kun kaikki muu on jo kokeiltu eikä ole mitään menetettävää, toivosta on valmis maksamaan melkein mitä vaan – eikä rahalla muutenkaan ole enää muuta kuin välinearvoa. Kokeelliset hoidot herättävät ajatuksena ristiriitaa, sillä niihin sisältyy potentiaalisuutta, mutta hoitotuloksia ei taata. Eittämättä potilaan mielessä siintää silti optimistinen ajatus siitä, kuinka juuri minun kohdallani tapahtuu ihme ja hoito auttaa. Hän ostaa toivoa, ei tuloksia. Ainakin hetkellisesti hänellä on taas tulevaisuus, on seuraava yhteinen kesä ja joulu. On toivoa.

Entä sitten, jos kokeellinen hoito ei näytä auttavan? Tullaan isojen kysymysten äärelle: Saako ihminen ostaa itselleen toivoa hinnalla millä hyvänsä, vaikka se ulkopuolisen silmin näyttää rahastukselta? Eikö lääkärillä ole mitään moraalista velvoitetta kieltäytyä tarjoamasta hoitoa, joka ei selvästikään vaikuta? Mitä henkisesti raskaammassa jamassa ihminen on, sitä suurempi konflikti on itsemääräämisoikeuden ja sukulaisten holhoamisen ristivedossa. Ja onhan se niinkin, että terveiden on helppo tuomita sairaiden tarpeet, jos nämä tarpeet eivät sovi käsitykseemme arvokkaasta ja oikea-oppisesta lähdöstä.

On jokseenkin helppo yhtyä Lääkäriliiton ja Päivi Räsäsen kannanottoon siitä, että uskomushoitojen antamista pitäisi rajata lailla. Tiedän, että puhumme tässä yhteydessä nimenomaan lääketieteelle vaihtoehtoisena tarjottavista ”hoidoista” kuten hopeavedestä ja yksisarvishoidoista. Itse en enää tee eroa näiden ja maksullisten lääketieteellisten kokeellisten hoitojen välillä, vaikka monen muun mielestä jälkimmäiset tapahtuvat vilpittömässä hengessä – onhan kyseessä ”oikea” lääketieteellinen hoito. Ihmisten perustunteista elävä bisnes on raadollista palveluntarjoajasta riippumatta. Toivo on yksi vahvimmista ihmistä elossa pitävistä voimista, mikä tekee siitä äärimmäisen arvokkaan kauppatavaran, oli kyse sitten laihtumisesta tai eloonjäämisestä.

Markkinatalouden näkökulmasta kysyntä on olemassa. Mutta kenellä on lopulta oikeus päättää, paljonko toivo maksaa ja kuka sitä saa myydä?

No anteeksi sitten!

Yksi klassisimmista lastenkasvatushetkistä on tilanne, jossa oma lapsi tekee jotain väärin – tahallaan tai vahingossa – ja osapuolena on muita ihmisiä. Jostain syystä anteeksi pyytäminen on toisille lapsille helppoa ja toisille todella hankalaa. Jos lapsi ei ole heti suuna päänä pahoittelemassa tekoaan, vanhempien kuuluu astua mukaan tilanteeseen: ”Miten sanotaan, kun on tehnyt jotain väärin?” Ilmassa leijuu vahva onnistumisen paine, sillä jestas sitä nolouden määrää, jos lapsi itsepintaisesti mököttää eikä suostu pyytämään anteeksi.

Joillekin anteeksipyyntö on erityisen hankalaa, jos kyseessä on vahinko. Näiden lasten oikeustajun mukaan vain tahallinen väärinteko on paha ja anteeksipyyntöön velvoittava. Tunne omasta syyttömyydestä törmää rajusti aikuisten asettamaan anteeksipyyntö-velvoitteeseen, missä ei ole tahallisia tai tahattomia tekoja – vain vahingollisia.  

Kun painostettu anteeksipyyntö lopulta tulee, se ei yleensä ole kovin aito. Hiljainen tai kärttyinen ”no anteeksi sitten!”, jolla viestitetään loukkaantuneesti ympäristölle, että ”siinä teille se anteeksipyyntö, saanko nyt mennä”. Jos asiasta ei ehditä keskustella tai se unohtuu,  lapsi ei saa minkäänlaista oppimiskokemusta. Hän ei ymmärrä perimmäistä syytä siihen, miksi häneltä vaadittiin anteeksipyyntö.

Tässähän on jotain samaa kuin aikuisten elämässä.

Nyt kun some-maailma on mennyt lopullisesti sekaisin, ja kaikki kanavat täyttyvät mielensäpahoittajista ja pyöristyjistä, anteeksipyyntöä vaaditaan melkein kaikista mahdollisista mielipiteistä ja sanomisista, jotka saattavat oikein tai väärin ymmärrettyinä loukata jotakuta.

Kriisiviestintäoppien mukaisesti anteeksipyynnön pitää olla moitteeton ja vilpitön – tai ainakin kuulostaa siltä. Onkin mielestäni erityisen kummallista, että ketään ei tunnu kiinnostavan, onko pahoittelija ihan oikeasti pahoillaan. Sillä jos hän ei omasta mielestään ole tehnyt mitään väärää, hän on kuin mököttävä lapsi: hän esittää painostuksen alla muodollisen anteeksipyynnön tarkoittamatta sitä. Toki sillä erotuksella, että ymmärtää vaikuttaa mahdollisimman vilpittömältä. Mutta taikasana on lausuttu, ja kumma kyllä, yleensä se riittää yleisölle. Kohu laantuu. On kuin kaikki osapuolet olisivat osa näytelmää, jossa jokaisen tehtävä on (yli)näytellä oma osuus.

Minua vaivaa tämä kovasti. Onko anteeksipyynnössä mitään järkeä, jos tavoitteena on vain verbaalinen, lepyttelevä – mutta yhteisölliseen painostukseen perustuva – ele? Tuleeko loukkaantuneelle osapuolelle kuitenkin parempi mieli? Todellista katumusta osoittaakseen pitäisi ymmärtää tekonsa vakavuus. Silloin, kun vakavuuden asteen päättää yleisö, eikä selitysoikeutta anneta tai selitystä ei hyväksytä, ollaan ihan samassa asetelmassa kuin lapset hiekkalaatikolla. Osapuolet ovat nolattuja, vaivautuneita tai vihaisia. Kukaan ei opi mitään. Mutta yleisö on tyytyväinen.

Sori.

Ei haittaa, jos tekee virheitä, kunhan on muuten täydellinen

Yksi NBF:n tämän vuoden johtajuusteema, jota toi esille mm. Patrick Lencioni, oli esimiehen haavoittuvuus (vulnerability). (Ehkä suomeksi käyttäisin tästä sanaa inhimillisyys.) Johtajia kehotettiin olemaan oma itsensä, sillä heikkouksien tai virheiden peittelyllä ei voita mitään. Inhimillinen esimies on myös hyvä esimerkki alaisille. Oleellista on itsetuntemus: omien puutteiden tunnistaminen ja pyrkimys kehittyä niistä pois.

“They don’t expect you to be perfect, they want you to be honest.” Patrick Lencioni, NBF

Lencioni puhui nimenomaan persoonaan liittyvistä heikkouksista: myöntääkö virheensä, osaako kuunnella ja antaa palautetta, pystyykö rakentamaan luottamuksen ilmapiiriä ja niin edelleen.

Jäin miettimään, miten tämä voi oikeasti Suomessa toimia. Suurimmassa osassa yrityksiä johtohenkilöt kyllä peittelevät ikäviä puoliaan niin pitkälle kuin pystyvät. Se on inhimillistä: ei kukaan halua tuoda aktiivisesti esille sitä, miten rasittava on tyyppinä tai heikko jossain vuorovaikutuksellisessa taidossa. Mukavaa esimiestä on lisäksi helpompi lähestyä asialla kuin asialla, siksi sellaisen mielikuvan ylläpitäminen on tärkeää. Ei myöskään ole poikkeuksellista, että – kaikesta avoimuudesta ja matalahierarkkisuudesta huolimatta – työntekijät tiedostamattaan odottavat ”täydellisiä” esimiehiä. Johtajan rooli on monin paikoin edelleen palkinto (jostain) niin asemaltaan kuin euromäärällisesti, joten odotamme, että tuon täytyy nyt olla meitä muita parempi. Koska kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, petymme ja olemme loppupeleissä tyytymättömiä esimiestyöskentelyyn.

Me ihmiset olemme ristiriitaisia. Edessäpäin nyökyttelemme, että pomokin on ihminen. Silti odotamme, että vaikka hänen kuuluu kohdella kaikkia tasapuolisesti, hän kuitenkin osaa puuttua ärsyttävien tyyppien käytökseen. Ratkoo kahvinkeittoon liittyvät ongelmat, mutta on muuten arkisten ongelmien yläpuolella. On lähestyttävä, tosin ei liian tuttavallinen. Avoin, vaikka pitää salaisuudet. Ennen kaikkea: hänellä on erinomainen bisnesvaisto ja alan osaaminen, mutta ei kuitenkaan tule kertomaan, miten kunkin pitäisi hommansa hoitaa. Sparrailee vain kysyttäessä tai kun osaa lukea ajatukset, että tuo haluaisi nyt ehkä apua.

Onko nyt sitten ihme, jos ei olla koskaan tyytyväisiä.