Avainsana-arkisto: epämoodissa

Epäluottamus taannuttaa ihmisen

Pari viikkoa sitten OP Heinonen kysyi postauksessaan, miksi ihminen taantuu työpaikalla. Samaa ongelmaa on ihmetellyt monikin johtaja tahoillaan jo pitemmän aikaa. Keskustelusta huolimatta ilmiö on ja pysyy eikä muutosta tunnu tapahtuvan.

OP Heinonen nostaa keskeiseksi tekijäksi pelon.

Minä nostan johdon suunnalta osoitetun epäluottamuksen, joka aikaa myöten muuttuu molemminpuoliseksi ja synnyttää pelon ilmapiirin. Uskon, että erityisen yleistä tämä on yrittäjävetoisissa firmoissa, missä asenteet ja johtamismallit periytyvät isältä pojalle ilman tervehdyttävää sukupolvien välistä kuilua.

Hieman kärjistäen: jostain syystä yrityksen omistaminen (=minun rahat) johtaa usein asetelmaan, missä kukaan muu kuin yrityksen osakas tai perheenjäsen ei – johtajan mielestä – osaa tai halua ajatella yrityksen etua. Vaikka firmaan olisi vuosien aikana palkattu useita hyvin koulutettuja oman alansa asiantuntijoita, omistaja tietää kuitenkin parhaiten, mikä on ainoa oikea (tai ainakin paras) tapa myydä, markkinoida, hinnoitella palvelut tai tuotteet, johtaa ihmisiä ja hoitaa asiakaspalvelu. Työntekijöiden rooliksi jää lähinnä toteuttaa pomon visiot käytännön tasolla, kyseenalaistamatta. Alainen voi toki esittää omia ideoita, mutta jos ne poikkeavat pomon näkemyksistä, niitä ei lähdetä toteuttamaan. Väistämättä tämä johtaa työntekijäpuolella turhautumiseen ja kokemukseen, ettei omaa osaamista arvosteta. Se, miten ihmiset sitten reagoivat tähän, on yksilöllistä: toiset vaihtavat työpaikkaa, toiset suorittavat mekaanisesti vain sitä mitä käsketään. Eli taantuvat. Seuraavaksi työpaikalla jo vallitseekin henkinen sisäsiittoisuus.

Mistä tämä epäluottamus oikein syntyy? Varmasti joku viisaampi osaisi siihen vastata.

Vaikka ei itse luottaisi, luottamusta voi kuitenkin vaatia muilta. Työskentelin vähän aikaa yrityksessä, jossa johtaja oli rakentanut luottamuksesta itselleen kulttuurisen aseen: hän korosti joka tilanteessa, kuinka sovituista asioista suullinen sopimus riittää ja mitään papereita työsopimusta lukuunottamatta ei tarvita. Kirjallisen dokumentin pyytäminen esimerkiksi myyntipalkkioiden maksuperusteista olisi ollut yksiselitteinen epäluottamuslause johdolle.

Kumma juttu oli kuitenkin se, että vaikka hoidin yrityksen markkinointia ja varastokirjanpitoa, en koskaan saanut tietää mikä oli myymiemme tuotteiden sisäänostohinta. Varastokirjauksia varten sain pomolta paperikopion, missä tuotteiden ostohinnat oli peitetty. En osaa kuvitella mitä vahinkoa olisi aiheutunut, jos olisin tiennyt tuotteiden katteen, mutta ilmeisesti pomo osasi.

Tietojen pimittäminen, monen muun asian ohella, kertoi minulle aika selvästi, etten ollut luottamuksen arvoinen. Kun irtisanouduin, moni suullisesti minulle luvattu asia jäi myös toteutumatta.

Henkinen taantuminen työpaikalla on vahingollista paitsi organisaatiolle myös henkilölle itselleen, koska pitemmän päälle se antaa ihmisille ulkopuolisen tekosyyn omaan kurjuuteen. Töissä on ihan paskaa koska pomo, pettymys omaan urakehitykseen johtuu myös pomosta, ja työstä johtuva turhautuminen ja paha olo on helpoin purkaa kotona, jos töissä on pakko pitää mölyt mahassa.

Vaikka mainitsin esimerkkinä omistaja-yrittäjän, toki vastaavia ongelmia on ihan ”normaaleissakin” yrityksissä, julkisesta sektorista puhumattakaan. Sen kuitenkin olen oppinut, että palkkajohtaja on työntekijälle omistaja-yrittäjää turvallisempi pomo. Yleisesti ottaen mitä vähemmän pomo on sidottu yritykseen omistuksen tai osakkuuden kautta, sitä todennäköisemmin hänen on palkkajohtajana ansaittava asemansa, kehityttävä ihmisenä ja oltava se kuuluisa paras versio itsestään pitääkseen paikkansa myös tulevaisuudessa.

Aidon ja molemminpuolisen luottamuksen rakentaminen lähtee fiksuista pomoista, jotka tietävät, että ihmisiin voi kyllä luottaa. Näitä pomoja vaan on Suomessa toistaiseksi liian vähän.

Onko työsi haastavaa – vai ainoastaan stressaavaa?

Työn haastavuus – valta, vastuu ja sopiva kuormittavuus – on ehkä keskeisin motivaatiotekijä asiantuntijan arjessa.

Nuorena työntekijänä toistelin ymmärtämättömänä pomoni kertomaa tarinaa, jonka mukaan työni oli haastavaa. Minulta kesti jonkin aikaa tunnistaa ja sitten myöntää, että työni oli kyllä haastavaa, mutta ei ammatillisesti. Työ oli lähinnä raskasta ja stressaavaa. Pelkästään stressaava työ sisältää joko kovia liiketoiminnallisia tavoitteita tai on työmäärällisesti kuormittava ilman ammatillista tyydytystä.

Jostain syystä näiden asioiden erittely ei aina ole helppoa myöhemmälläkään iällä. Stressaava ja vaativa työrooli voi olla yrityksen kannalta erittäin tärkeä, jopa kriittinen, mutta se ei poista henkilökohtaisen onnistumisen ja kehittymisen puutteesta syntynyttä tyhjyyden tunnetta.

Businessmaailman yksi ärsyttävä piirre on peitellä ikäviä, raskaita ja vaikeita töitä kutsumalla niitä haastaviksi.

Jos ei nauti työstään, yksi kysymys minkä voi itselleen esittää on juuri otsikossa mainittu. Korvaamattomaksi itsensä tunteminen ei ole sama kuin työstä nauttiminen.

Stressaavaa työtä voi onneksi itsekin muokata kiinnostavammaksi ja hallittavammaksi. Joillakin yrityksillä on valmiit prosessit, jotka helpottavat työn organisointia tai tavoitteiden saavuttamista. Oikeanlainen haastavuus on myös sitä, että liiketoiminnalliset ja henkilökohtaiset tavoitteet on asetettu tasolle, joka motivoituneen työntekijän on mahdollista saavuttaa. Pomolle voi ehdottaa laadullisia tavoitteita, jotka toisivat mielekkyyttä projektiin tai tehtäviin. Jos tehtävä itsessään ei tarjoa ammatillista tyydytystä, kenties onnistumisen voisi palkita tätä vajetta paikkaavalla kiinnostavalla kurssilla tai ulkomaantapahtumalla?

Tavoitteisiin on helpompi yltää – tikkailla tai ilman – kun ne on nähtävissä.

Businessmaailman yksi ärsyttävä piirre on peitellä ikäviä, raskaita ja vaikeita töitä kutsumalla niitä haastaviksi. Eihän niitä tietysti kukaan suostuisi muuten tekemään. Ja toki ne ovat juuri siitä syystä myös haastavia. Pieni välitsekki silloin tällöin tekisi kuitenkin kaikille hyvää. Nautitko työstäsi oikeasti vai ainoastaan siksi, että sinun kuuluisi nauttia? Joku saattaa kadehtia titteliäsi ja työtäsi, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta ja antoisalta. Työn kokeminen haastavaksi ja mielekkääksi on kuitenkin subjektiivista. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanella, miltä työ kenestäkin kuuluu tuntua.

Tukieuro ei työllistä, jos vika on liiketoiminnan johtamisessa

Seurasin toisella korvalla A2-iltaa, jonka teemana oli työllistäminen ja palkkaerot. Suurin energia tuntui kuluvan kinasteluun, onko oikein vai väärin palkata nuori kuuden euron tuntipalkalla.

Esiin nostettiin monta kertaa myös työllistämistoimenpiteet, kuten palkkatuki ja oppisopimuskoulutus. Yleensä näiden ja esimerkiksi rekrytointikoulutusten tarkoitus on tehdä uuden työntekijän palkkaaminen mahdollisimman riskittömäksi yritykselle.

Tukirahaan perustuva työllistyminen toimii kuitenkin vain, jos yrityksen liiketoiminta perustuu todelliselle kasvuhakuisuudelle. Ikävä sanoa, mutta aika montaa pk-yritystä johdetaan peruskoulupohjalta ja kokemukseen perustuen ”iskän opeilla”, jotka eivät yksinkertaisesti riitä tänä päivänä.

Osallistuin itse vuosi sitten 100 työpäivää kestävään rekrytointikoulutukseen, jonka asiakasyritykset olivat kiinnostuneita nimenomaan myynnin ja markkinoinnin kehittämisestä. Kurssilaiset olivat kovatasoista porukkaa – innostuneita, korkeasti koulutettuja ja sopivan kokeneita. Hyvistä lähtökohdista huolimatta kurssin päättyessä vain muutama sai työpaikan asiakasyrityksestä. Heistä minä olin ainoa, jolle tehtiin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Pari henkilöä onneksi työllistyi muualle kesken kurssin tai heti sen jälkeen.

Käytännössä siis työnhakijan ja kasvuhakuisen työnantajan yhdistämiseen tarkoitettu rekrytointikoulutus tarjosi yritykselle pilkkahintaan useaksi kuukaudeksi motivoituneen ja hyvätasoisen osaajan ilman selkeää jatkosuunnitelmaa. Työnhakija sai ehkä mielenkiintoista kokemusta ja uutta oppia, mutta hukkasi samalla monta kuukautta hyvää työnhakuaikaa sitoutumalla yritykseen, jolla ei ehkä ollut alunperinkään edellytyksiä vakituisen työn tarjoamiseen.

Heikko työllistymisaste oli varmasti pettymys sekä koulutusorganisaatiolle että työnhakijoille, joista suurin osa oli vilpittömästi mukana sillä asenteella, että 100 päivässä uusi työpaikka saadaan luotua. Tähän myös yritettiin panostaa kurssin aikana monessa kohtaa.

Mielestäni suurin vika löytyy yritysten liiketoiminnan huonosta suunnittelusta ja johtamisesta. Kun yhteiskunnalliset paineet työllisyysasteen nostamiseksi ovat kovat, kustannukset ja rekrytointiriskit yritysten suuntaan halutaan painaa minimiin. Pk-yritykselle tarjous on tietysti houkutteleva, ja halu ja tarve palkata kenties vilpitön, mutta kannustaako se oikeasti yritystä miettimään liiketoiminnan kehittämistä useamman vuoden päähän? Jos uusi työntekijä on lähtökohtaisesti riski – ei investointi – voiko liiketoiminta oikeasti olla kovin kestävällä pohjalla?

Tällä hetkellä pääpaino on työnhakijoiden hyysäämisessä ja kouluttamisessa, mutta yhtä lailla moni pk-yritys tarvitsisi ammattikonsultin tekemän ”kuntotarkastuksen”. Varsinkin, jos töitä olisi, mutta ei varaa maksaa palkkaa. Usein tämä kertoo henkisestä löysyydestä – liiketoimintaa ei ole jaksettu tai osattu uudistaa niin, että sen kasvattaminen kannattavasti olisi mahdollista. Erilaisiin palkkaustukimalleihin perustuva liiketoiminnan pyörittäminen on kuin veden kantamista kaivoon: yhteiskunnan vero- ja sitä kautta tukirahat valuvat firmoihin, joilla ei edes ole menestyksen edellytyksiä. Kuntotarkastus ja puhtaat paperit pitäisivät olla edellytys kaikelle tukirahalle.

Ettei kävisi niin, että ilmaisella tai puoli-ilmaisella työvoimalla vain tekohengitetään harjoittelijasta seuraavaan.

Entä jos työkaveri on rasisti?

Pääsiäisen alla vietettiin rasisminvastaista viikkoa. Mietin tuolloin, miksei työpaikoilla ilmenevästä rasistisesta puheesta keskustella juurikaan. Onko aihe liian hankala käsiteltäväksi? Vai viime kädessä epäkiinnostava, koska se on vain puhetta?

Monella on varmasti jonkinasteisia kokemuksia aiheesta: varsinkin vähemmistövitsit ovat kahvipöytien yhteisen naurun aihe.

Sitten on ihmisiä, joilla puheet eivät jää vitsien tasolle. Eräs entinen työkaverini oli tällainen: ei omasta mielestään rasisti vaan maahanmuuttokriittinen. Työperäinen muutto  (=koulutetut, länsimaalaiset)  oli hänestä ok, pakolaiset/maahanmuuttajat ei.

Jouduin yhteisen työtaipaleemme aikana usein miettimään omaa reaktiotani työkaverini käytöstä tai puheita kohtaan. Esimerkiksi eräässä myynti- ja palvelutilanteessa hän poistui paikalta, kun tummaihoinen (täysin suomea puhuva) asiakas lähestyi häntä. Hän määräsi minut hoitamaan tilanteen puolestaan.

Paljon elävämpinä mieleen ovat kuitenkin jääneet kahvipöytäkeskustelut, joita väistämättä syntyi, kun pakolaiskysymys alkoi Suomessa nousta pinnalle. Koin hänen näkemyksensä yksipuolisiksi, tiettyjä kansanryhmiä leimaaviksi ja pakolaisten hätää vähätteleviksi. Hänellä oli paljon faktaa – nimenomaan maahanmuuttovastaista faktaa. Järkevää keskustelua oli mahdotonta käydä, koska hän piti itseään valtaväestön uhrina, jolle ei sallita oikeutta omaan mielipiteeseen.

Yritin pohtia rajanvetoa. Kaikilla on oikeus mielipiteeseen, mutta mikä on mielipidettä ja mikä muukalaisvihaa? Pitäisikö työpaikkojen määritellä rajat tai oma kantansa syrjivään keskusteluun? Vai pitääkö nimenomaan kaikki näkemykset sallia sananvapauden nimissä?

Vaikuttaa siltä, että työpaikoillakin ihmisten on helpompi sivuuttaa kiusalliseksi koetut puheet tai vähätellä niiden merkitystä. Niin kauan kuin keskustelut jäävät kahvipöydän ääreen, asialla ei tunnu olevan merkitystä.

Kävin lähes päivittäistä vuoropuhelua itseni kanssa siitä, kuinka paljon painoarvoa voin antaa omalle arvomaailmalleni, ja miten pystyisin käsittelemään ja kohtaamaan toisen henkilön täysin vastakkaisen ajatusmaailman, vaikka teimme päivittäin töitä yhdessä.

En lopulta pystynytkään.

Kahvilaunelmia vai toimistohommia?

Radiossa pyöri yhteishaun aikana ammattikorkeakoulun mainos, joka meni kuulomuistilla suurin piirtein näin: ”…Perustan kahvilan, missä saa ihania leivoksia ja hyvää kahvia. Ja sitten siellä olisi vakioasiakkaita, joille kahvila olisi kuin oma olohuone”, mainoksen tyttö huokaili.*

Kuulostaako ihan hyvältä mainokselta? Positiivinen, helposti samaistuttava? Miksei näitäkin.

Minä kuulin lähinnä ruusuiseen yrittäjyyteen nojaavaa, vahvaa sukupuolistereotyyppistä kerrontaa. Toki oman kahvilan perustaminen on hämmentävän suosittu ajatus (nuorten) naisten keskuudessa, mutta toistensakaltaisia sunnuntaihaaveilijoitako ammattikorkeaan oikeasti tavoitellaan? Eikö nuorille naisille voisi tarjota pikkuisen haastavampaa uravisiota?

Miten olisi vaikka:
”Oon aina haaveillut perustavani kahvilan: ihania leivoksia – hyvää kahvia – vakioasiakkaat viihtyis illasta toiseen kuin omassa olohuoneessaan. Sitten rupesin laskemaan, kuinka pitkiä päiviä mun pitäis tehdä ja montako kuppia kolmen euron kahvia pitäis päivän aikana myydä, että saisin maksettua joka kuukausi vuokran, palkat, lainat ja kaikki juoksevat kulut, mitä kahvilan pyörittämisestä syntyy. Entä miten erottautua, pärjätä ja kasvaa valmiiksi kilpaillulla alalla, missä kaikki tarjoavat samaa? Ja sitten tajusin, että paljon fiksumpaa on tähdätä kerralla vähän korkeammalle: hyödyntää digitalisoitumista, perustaa hyvään liikeideaan nojaava asiantuntijayritys ja rakentaa globaali bisnes sen ympärille. Ja ainahan sen kahvilankin voi perustaa, mutta jollain täysin mullistavalla idealla! Täältä Mikkelin ammattikorkeakoulusta saan muuten pirun hyvän pohjan mihin tahansa kovatasoisiin asiantuntijatehtäviin.”

Myönnetään, hieman pidempi ja kalliimmat sekunnit. Siitä huolimatta olkaa hyvä, Mamk, saatte vapaasti hyödyntää.

*Lopuksi vielä kehotetaan: ”Opiskele. Tee sen jälkeen mitä oikeasti haluat.” Olen varmaankin etuoikeutettu, sillä aikoinaan opiskelu oli juuri se mitä halusin sillä hetkellä tehdä.