Luokkakokous vei minut tänä viikonloppuna synnyinkaupunkiini Ouluun ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen. Ohjelmaan kuului tunnin ajo Potnapekalla, jonka kyydissä en ollut koskaan Oulussa asuessani ollut.

Mitä muistan kouluajoiltani 20 vuoden takaisesta Oulusta? Aamu tai ilta – aina oli vastatuuli, kun pyöräilin Merikosken siltojen yli kouluun. Kevätjuhlahepenissä paleli, koska kesä tuli pohjoiseen myöhään. Oulujoen vesi oli kesälläkin jääkylmää, ja virtaus kova. Keskustan liepeet olivat ränsistyneitä, Hietasaari hylättyjen huviloiden pusikoitunut hautausmaa, Toppila ruosteisten laivojen ja vanhan teollisuuden pilaamaa jättömaata. Auringonlaskut olivat kyllä aina upeita. Pyörätiet olivat hyviä ja niitä myös käytettiin paljon. Laakealla maalla 10 kilsan matka jonnekin ei ollut matka eikä mikään, pyörällä.

Miltä kotikaupunki näytti Potnapekan kyydistä? Vehreältä, merelliseltä ja kauniilta. Uusia upeita asuntoja aivan meren äärellä. Hietasaari elää uutta kukoistusta, samoin Toppilansalmi ympäristöineen. Pikisaaren idylli on ainutlaatuinen. Hupisaarilla perheet viettävät lauantai-iltaa pyöräillen ja maisemista nauttien. Myllytullin Lasaretti ja vanhat tehdasrakennukset lepäävät vehreiden puiden reunustamina. Torinrannan ympäristö on vireä ja kunnostettu, mukavia pikkuravintoloita ja -kahviloita eri puolilla. Nallikarissa nautitaan upeasta hiekkarannasta ja auringonlaskusta.

Kun moni muu joutuu katsomaan oman kotikaupunkinsa ränsistymistä, minä voin ilolla todeta, että Oulussa on pistetty moni asia kuntoon 20 vuodessa.

Aivan kuin kaupunki olisi muuttunut ankeasta teollisuuskaupungista ihmisläheiseksi ja miellyttäväksi palveluyritykseksi. Tai sitten kyse on siitä, että kun on liian lähellä asioita, sokeutuu kauneudelle ja kiinnittää huomiota vain epäkohtiin.

The post Turistina kotikaupungissa appeared first on Normisuorittaja.

Se niistä hyvistä puolista. Meille tavallisille toimistorotille avokonttoreista on lähinnä haittaa. Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan avokonttorin melu ja hälinä heikentävät työtehoa päivittäin puolella tunnilla. Kaikkein häiritsevintä on toisten puhe. Entäpä yksityisyyden puute? Jostain syystä tarvetta vähätellään tai siitä ei vain puhuta. Kaikilla työpaikoilla ei vieläkään ole hiljaisia huoneita, missä työntekijät voivat käydä soittamassa sellaisia henkilökohtaisia puheluita, joita ei pysty hoitamaan virka-ajan ulkopuolella.

Mikä sitten on toimiva vaihtoehto? Omat huoneet tai täydellinen hiljaisuus tuskin takaavat yhtään sen tehokkaampaa päivää, ainakaan pitemmän päälle. Keskittymistä vaativa työ edellyttää keskittymiseen soveltuvat puitteet, mutta harvalla on jatkuva tarve hiljaisuuteen. Taustahälinä luo myös tekemisen meininkiä. Miksi muuten kahvilat olisivat niin suosittuja etätyöpisteitä?

Avainsana on sopivasti. Sopivasti suhinaa, sopivasti taustahälyä, sopivasti hiljaisuutta ja sopivasti seuraa. Avokonttoria toimivampi voi olla 2-4 hengen huone sekä mahdollisuus etätyöhön.

Puolessa tunnissa saa aika paljon aikaan, jos haluaa. Työteho on kuitenkin yksilöllistä. Koska moni muukin asia – kuten motivaatio, henkinen vire, stressi, hengailevat työkaverit ja kuun asento – vaikuttaa lopputulokseen, miten paljon voimme oikeasti pistää avokonttorin piikkiin?

Kuva: Flickr/Will Abson

The post Avokonttorin autuus appeared first on Normisuorittaja.

HS kirjoitti tänään Novia Finlandista, joka on Futuricen tavoin valittu useampaan kertaan Great Place To Work -listalle. Koska Novia Finland on telemarkkinointiyritys, se ei voi tarjota työntekijöilleen samalla tavalla valtaa, vastuuta ja etätyöpäiviä kuin perinteinen asiantuntijayritys. Novia voi kuitenkin panostaa työilmapiiriin ja -viihtyvyyteen – ja sen se on myös tehnyt.

Jutun perusteella Novia Finlandissa on tärkeää positiivisten tunteiden ja kokemusten jakaminen sekä työkaverin ilahduttaminen pienilläkin asioilla. Työntekijöitä myös kannustetaan toteuttamaan unelmiaan.

Yksi teema välittyy kuitenkin rivin välistä tavallista voimakkaampana: heittäytymisen taito.

Mitä tapahtuu tavallisessa firmassa, kun myyjä tekee ison kaupan? No hän tietysti lähettää informatiivisen sähköpostin esimiehelleen ja kollegoilleen. Jos hän istuu avokonttorissa, hän saattaa huikata tyytyväisenä sermin yli työkaverille, että ”kaupat tuli”. Tai kahvinkeittimellä piipahtaessaan mainitsee asiasta jollekin, jota se koskee. Tai sitten asia vain kirjataan CRM:ään myynnin seurantaan joryn viikoittaista palaveria varten.

Entä, jos samainen myyjä tempaisisikin työpisteellään pystyyn, kiljahtaisi YES!, kiihdyttäisi firman käytävää pitkin hurjasti huutaen, heittäisi pari kärrynpyörää ja antaisi ylävitosia vastaantulijoille? Häntä pidettäisiin tietysti hulluna. Muut myyjät tuntisivat hiljaista myötähäpeää. Onneksi tällaista holtitonta onnistumisen iloa näkee korkeintaan amerikkalaisissa elokuvissa.

Todellisuudessa aito, mahtava fiilis tarttuu yhtä herkästi kuin kevätflunssa. Vapautunut tuuletus nostaa muidenkin mielialaa loppupäiväksi. Organisaatiokulttuuria ei kuitenkaan voi parantaa käskemällä. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat näyttää mallia.  Ehkä rekryhaastatteluissa pitäisikin ottaa esille ihan muita kuin perinteisiä mainitse kolme hyvää ja huonoa puolta itsestäsi -kysymyksiä. Esimerkiksi: Montako ylävitosta annoit työkavereille viime viikolla? Olisitko valmis pukeutumaan possuksi tai majavaksi firman iltatilaisuuteen?

No, olisitko?

The post Itselleen nauramisen vaikeus appeared first on Normisuorittaja.

Rakastan neukkareita, joissa on pyörivät tuolit. Pyörimällä oman akselinsa ympäri tuntee luonnollisesti itsensä tärkeäksi, mutta pyörivässä liikkeessä on myös jotain terapeuttista ja inspiroivaa, ripaus dynaamisuutta.

Palavereista ei tietysti tulisi mitään, jos ihmiset vain pyörisivät tuoleillaan. Pyörivät tuolit ovat silti mielestäni tärkeä osa edistyksellistä kokoustilasuunnittelua. Kokousten seitsemän kuolemansyntiä -kirja sisältää tilasuunnittelua innostavasti esittelevän artikkelin, jonka on kirjoittanut Maaretta Tukiainen. Kannattaa lukea!

Neukkareita on kokemusteni mukaan kahdenlaisia. Piheissä pikkufirmoissa neukkaripöytä on viilupintainen, ikäisekseen hyväkuntoinen 1970-luvun ”retropöytä” ja tuolit seurakuntasaleista tuttua kasaria karkealla kangaspäällysteellä ja kellastuneella koivurungolla. Taloudellisesti vakaammalla pohjalla olevat (tai sellaisen mielikuvan välittämiseen keskittyneet) yritykset ovat puolestaan tilanneet toimistoonsa Martela-katalogista tutun design-neukkarin, missä upea ovaalinmallinen pöytä halkoo valoisaa tilaa sirojen ja tyylikkäiden tuolien keskellä muovikasvien loistaessa poissaolollaan.

Tyylikästä. Mutta silloin kun neukkarin roolina on tarjota inspiroivat puitteet ideariihille, kannattaa panostaa muuhunkin kuin ulkonäköön. Käytännöllinen ja vuorovaikutusta edistävä tila pitää sisällään moduulipöydän, jonka voi tarvittaessa erottaa kahteen tai kolmeen pienempään osaan esimerkiksi ryhmätyöskentelyä varten. Tuolit liikkuvat kevyesti, jolloin katseen suuntaaminen pöydän toisessa päässä istuvaan tai valkoiselle seinälle on helpompaa. Hyvin yksinkertaisilla asioilla voidaan edistää palaverin toiminnallisuutta todella paljon. Ja näitä asioita on muuten ihan oikeasti tutkittu!

Ajat ovat muuttuneet, neukkarit eivät. 1980-luvulla ei ollut edes tarvetta tuijottaa ikkunatonta valkoista seinää – vai käytettiinköhän piirtoheittimiä silloin muuallakin kuin kouluissa?

The post Karusellineukkari appeared first on Normisuorittaja.