Esiin nostettiin monta kertaa myös työllistämistoimenpiteet, kuten palkkatuki ja oppisopimuskoulutus. Yleensä näiden ja esimerkiksi rekrytointikoulutusten tarkoitus on tehdä uuden työntekijän palkkaaminen mahdollisimman riskittömäksi yritykselle.

Tukirahaan perustuva työllistyminen toimii kuitenkin vain, jos yrityksen liiketoiminta perustuu todelliselle kasvuhakuisuudelle. Ikävä sanoa, mutta aika montaa pk-yritystä johdetaan peruskoulupohjalta ja kokemukseen perustuen ”iskän opeilla”, jotka eivät yksinkertaisesti riitä tänä päivänä.

Osallistuin itse vuosi sitten 100 työpäivää kestävään rekrytointikoulutukseen, jonka asiakasyritykset olivat kiinnostuneita nimenomaan myynnin ja markkinoinnin kehittämisestä. Kurssilaiset olivat kovatasoista porukkaa – innostuneita, korkeasti koulutettuja ja sopivan kokeneita. Hyvistä lähtökohdista huolimatta kurssin päättyessä vain muutama sai työpaikan asiakasyrityksestä. Heistä minä olin ainoa, jolle tehtiin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Pari henkilöä onneksi työllistyi muualle kesken kurssin tai heti sen jälkeen.

Käytännössä siis työnhakijan ja kasvuhakuisen työnantajan yhdistämiseen tarkoitettu rekrytointikoulutus tarjosi yritykselle pilkkahintaan useaksi kuukaudeksi motivoituneen ja hyvätasoisen osaajan ilman selkeää jatkosuunnitelmaa. Työnhakija sai ehkä mielenkiintoista kokemusta ja uutta oppia, mutta hukkasi samalla monta kuukautta hyvää työnhakuaikaa sitoutumalla yritykseen, jolla ei ehkä ollut alunperinkään edellytyksiä vakituisen työn tarjoamiseen.

Heikko työllistymisaste oli varmasti pettymys sekä koulutusorganisaatiolle että työnhakijoille, joista suurin osa oli vilpittömästi mukana sillä asenteella, että 100 päivässä uusi työpaikka saadaan luotua. Tähän myös yritettiin panostaa kurssin aikana monessa kohtaa.

Mielestäni suurin vika löytyy yritysten liiketoiminnan huonosta suunnittelusta ja johtamisesta. Kun yhteiskunnalliset paineet työllisyysasteen nostamiseksi ovat kovat, kustannukset ja rekrytointiriskit yritysten suuntaan halutaan painaa minimiin. Pk-yritykselle tarjous on tietysti houkutteleva, ja halu ja tarve palkata kenties vilpitön, mutta kannustaako se oikeasti yritystä miettimään liiketoiminnan kehittämistä useamman vuoden päähän? Jos uusi työntekijä on lähtökohtaisesti riski – ei investointi – voiko liiketoiminta oikeasti olla kovin kestävällä pohjalla?

Tällä hetkellä pääpaino on työnhakijoiden hyysäämisessä ja kouluttamisessa, mutta yhtä lailla moni pk-yritys tarvitsisi ammattikonsultin tekemän ”kuntotarkastuksen”. Varsinkin, jos töitä olisi, mutta ei varaa maksaa palkkaa. Usein tämä kertoo henkisestä löysyydestä – liiketoimintaa ei ole jaksettu tai osattu uudistaa niin, että sen kasvattaminen kannattavasti olisi mahdollista. Erilaisiin palkkaustukimalleihin perustuva liiketoiminnan pyörittäminen on kuin veden kantamista kaivoon: yhteiskunnan vero- ja sitä kautta tukirahat valuvat firmoihin, joilla ei edes ole menestyksen edellytyksiä. Kuntotarkastus ja puhtaat paperit pitäisivät olla edellytys kaikelle tukirahalle.

Ettei kävisi niin, että ilmaisella tai puoli-ilmaisella työvoimalla vain tekohengitetään harjoittelijasta seuraavaan.

The post Tukieuro ei työllistä, jos vika on liiketoiminnan johtamisessa appeared first on Normisuorittaja.

Retoriikka kukoistaa muuallakin kuin pörssiyhtiöissä, missä tehostataan liiketoimintaa tai uudelleenorganisoidutaan strategian mukaisesti.

Mainos-, media- ja digitoimistot tutkivat, mitkä sisällöt tai kaupallisen viestinnän muodot tukevat tehokkaimmin yrityksen liiketoiminnallisia tavoitteita, onko suunnitelmissa lisätä natiivimainontaa tai kehittää verkkopalvelua, mihin markkinointi-investoinnit suunnataan ensi vuonna tai millä analytiikkapalveluja tarjoavalla yrityksellä on asiakkaiden mielestä vahvin, luotettavin, innovatiivisin ja dynaamisin brändi. Käytännössä yritykset siis keräävät liidejä ulkoistamalla ennakkokartoituksen asiakkaille itselleen.

Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä kylmien soittojen pullit ovat tänä päivänä melko surullista luettavaa. Buukkaus- ja myyntisoittoihin on helppo jättää vastaamatta, kiitos Fonecta Callerin.

Onhan asiassa toki toinenkin puoli. Periaatteessa se, että yritys tutkii, mikä asiakkaita kiinnostaa ja missä heillä on ongelmia osoittaa selvää asiakaslähtöisyyttä. Se on jopa osittain jo rehellistä asiakaskuuntelua. Kohderyhmissä on kuitenkin eroa: kun kysely suunnataan olemassa olevien asiakkaiden sijaan prospekteille, asetelman luonne muuttuu astetta myynnillisemmäksi.

Noh. Miksi ihmeessä vastaisin näihin kyselyihin?

• Jos tutkimuksen teettäjä on kaupallinen yritys, se rahoittaa tutkimuksensa asiakasyrityksillä ja kerää tiedon ilmaiseksi niiltä, jotka vaivautuvat vastaamaan sähköpostilla tulleeseen kyselyyn.
• Jos tutkimuksen teettäjä on yksittäinen alan toimija, se kerää itselleen liidejä ulkoistamalla ennakkotietojen keräämisen asiakkaille itselleen. Muutaman viikon kuluessa voin odottaa buukkaajan puhelua.

Jos en halua myydä aikaani ja näkemyksiäni ilmaiseksi tai jos en ole kiinnostunut vaihtamaan tai palkkaamaan mainostoimistoa, miksi ihmeessä vastaisin näihin kyselyihin?

Tutkimuskyselyt on nyt nähty. Jos haluaa herättää asiakkaissa muutakin kuin ärtymystä ja myötähäpeää, kannattaa keksiä jotain uutta. Jotain, mikä saa asiakkaan kiinnostumaan yrityksestä niin paljon, että hän jättää jälkensä mainostoimiston automaatiojärjestelmään ihan vapaaehtoisesti.

The post Vastaisitko lyhyeen kyselyymme? appeared first on Normisuorittaja.

Teleoperaattorilla ollessani pyörittelimme laskupohjia oikein urakalla, sillä jostain syystä asiakkaat eivät ymmärtäneet mitä heiltä laskutettiin. Maahantuontialan yrityksessä ollessani muistan kirjoitelleeni laskuihin ”Rentouttavia kylpyhetkiä!” tai jotain klooripurkin tunnelmaan sopivaa. Asiakaskokemusta siis.

Samaa laskujen maailmaan sukeltamista suosittelisin Ellokselle – tosin he ovat sen jo tehneet, mutta tarkoitan nyt jotain muuta, kuin mitä seuraavaksi kuvailen.

Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni Elloksen verkkokaupasta jotain, eli tapetteja.  Kassalla useimmat verkkokaupat eivät edes tarjoa muuta kuin luottokortti/verkkopankkimaksua, sillä etukäteen rahastettu tuote on kauppiaalle riskittömämpi. Ellos on sen sijaan valinnut toisen tien. Koin, että minua suorastaan lempeästi ohjattiin tilaamaan laskulle. Laskutuslisä, 1,95 e, tuntui kohtuulliselta yli 150 euron kertaostokseen nähden.  Toimitus lähi-Siwaan oli sutjakas, ja lopulta laskukin kolahti postiluukusta.

Ja juuri tässä kohtaa sinänsä moitteettomaan asiakaskokemukseen tuli särö. Laskun mukana tuli ”vinkkipaperi” siitä, miten voin jaksottaa laskuni minimieriin jopa kolmen vuoden ajalle. Onhan se hyvä, että vaihtoehdoista tiedotetaan, mutta todellinen vuosikorko 29 % ei kuulosta kovin vilpittömältä. Jo tämä osamaksun markkinointi tässä vaiheessa prosessia herätti minussa ärtymystä, koska nyt ymmärsin paremmin, miksi lasku oli niin helppo vaihtoehto tilausvaiheessa. Suurempi otsakurttu kuitenkin tuli itse laskusta, jossa mainittiin ”nykyiseksi velakseni” 154 e. Minulle oli myös määritelty 400 euron ostoraja. En ole selvittänyt miksi sellainen on, mutta minusta raja on kovin matala. Olen varmaan epäluotettava asiakas.

Teknisesti on totta, että olen velkaa Ellokselle siihen asti, kunnes suoritukseni on kirjautunut heidän tililleen. En kuitenkaan koe tämän osoittelun parantavan mahdollista tulevaisuuden asiakassuhdettamme. Kaiken lisäksi maksun saaja on epämääräiseltä kuulostava Resurs Bank AB Suomen sivuliike, jolle pikkutekstin mukaan Ellos Finland Oy on siirtänyt kaikki laskua koskevat oikeudet.

Pientä hiomista siis vielä, sillä tästä jäi väärällä tavalla  jotenkin halpa olo. Korkobisneskään ei herätä minussa erityisen positiivisia tunteita. Poikkeuksellisesti sanoisin, että kliseet kunniaan. Perinteinen ”Kiitos tilauksestasi!” tai ”Piipahdathan taas pian verkkokaupassamme!” olisi mukavampi  viesti noin niin kuin jatkoa ajatellen.

The post Kiitos, kun ostit velaksi! appeared first on Normisuorittaja.

”Elektroninen kaupankäynti on suuri muutos ihmisten elämässä. Vasta monen vuoden päästä nähdään, miten ihmiset tämän asian omaksuvat.”

Näin pohti verkkopalvelujen tulevaisuutta Marko Filenius Elektronisen kaupankäynnin tutkimuskeskuksesta. Verkkokauppaa tutkittiin ja kehitettiin aktiivisesti jo kivikaudella, eli vuonna 1998.

Verkkokaupan kasvu on ollut yksi kuluneen vuoden ja toki viime vuodenkin tärkeimmistä puheenaiheista. Vihdoinkin se on tapahtunut: verkkokauppa vetää ja kannattaa. Siwat ja Postit pullistelevat paketeista, automaatteja nousee kuin sieniä sateella. Online-palvelut myyvät. Teknologia mahdollistaa ensiluokkaisen asiakaskokemuksen ja personoidun markkinoinnin.

Mutta kylläpä sitä saatiinkin odottaa. Vanhimmat suomalaiset verkkokaupat on perustettu 1990-luvun puolivälissä. Toki ne olivat siihen aikaan perusrakenteeltaan ja tilausprosessiltaan aika yksinkertaisia. Kului kuitenkin 15 vuotta, että verkkokauppa aidosti arkipäiväistyi.

Ongelmia oli kaksi: kulutuskulttuuri ja teknologia. Kummankin kehittyminen edellytti toista.

”Elektronisen kaupankäynnin pitää tuottaa jotain lisäarvoa, jota kuluttaja ei muualta saa. Sen täytyy olla helpompaa, nopeampaa, halvempaa – mieluummin kaikkea näitä.”

Verkkokauppaostamista vieroksuttiin, koska sitä pidettiin hankalana ja hitaana. Valikoimat olivat heikot. Kirjojen ja CD-levyjen tilaaminen toimi hyvin, mutta esimerkiksi vaatteiden ja kenkien tilaaminen tuntui tuohon aikaan utopistiselta. Riskit olivat suuret: Jos tuote ei miellytäkään, joudun näkemään vaivaa ja palauttamaan paketin. Entä jos joku kaappaa luottokortin numeron? Oli monella tapaa yksinkertaisempaa kävellä kivijalkamyymälään, hypistellä vaatetta tai tuotetta ja kantaa se sitten saman tien kotiin. Ei viikkojen odotusta, ei pettymyksiä. Maksaminen oli helppoa. Perinteistä riskienhallintaa siis.

Asennemuutoksen lisäksi läpimurto oli mahdollinen vasta, kun teknologia oli riittävän kehittynyt. Internet ei todellakaan ollut kännykässä, ja laajakaistat yleistyivät vasta 2000 vuoden jälkeen. Vielä viime vuosikymmenellä verkkokaupan perustaminen oli kallista, sillä useimmat ratkaisut olivat räätälöityjä. Vasta kaupallisten peruskauppasovellusten myötä myös pienten yritysten on ollut järkevää ja taloudellisesti mahdollista perustaa verkkokauppa. Jos ostamisen on oltava helppoa, ei verkkokaupan perustaminenkaan saisi olla monimutkaista.

Markkinointiin ja asiakaskokemukseen liittyvä automaatio ja teknologia mahdollistaa nyt kohdennetumpaa markkinointia kuin koskaan ennen. Jos yritys vain haluaa, se voi oppia äärimmäisen paljon asiakkaistaan pelkän teknologian avulla. Tietoa saa, mutta osataanko sitä käyttää ja ymmärretäänkö sen käsittelyyn ja hyödyntämiseen resursoida, se on toinen kysymys.

”Marko Filenius maksaisi mielellään vähän ylimääräistä saadakseen tilaamansa päivittäistavarat kotiin kannettuna.”

Vaikka päivittäistavaroiden verkkokauppa oli yksi 1990-luvun kiinnostuksen kohteista, tuntuu, että siinä kohtaa ei edistystä ole tapahtunut 15 vuodessa kovinkaan paljon. Mutta myös Markon eläkeikä lähestyy joka päivä, joten eiköhän tämäkin ajatus vielä konkretisoidu noin 20-40 vuoden päästä.  ;-)

The post Pitkät kihlajaiset appeared first on Normisuorittaja.

Minä: ”….Niin ihan sillä tarkistin sitä viimeistä käyttöpäivää, kun helmikuussa on vain 28 päivää.”
Myyjä: ”Oikeesti?”

The post Ajanhallinnan perusteet appeared first on Normisuorittaja.

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia teemoja, ja osaa niistä olenkin käsitellyt aikaisemmissa postauksissa. Kirjan tärkeimpiä anteja on myyjämyytin särkeminen. Hernberg korostaa myynnillisyyden moniulotteisuutta: ei ole olemassa yhtä selkeää myyjäroolia. Kliseet tosin istuvat tiukassa. Itsellenikin tulee ensimmäisenä mieleen myyjästä ”tekopositiivinen mielistelijä, joka lupaa suut ja silmät täyteen”. Asiantuntijamyyjän ei tarvitse olla edes erityisen puhelias, kunhan käyttää tarkasti kahta korvaansa. Asiakkaiden kuuntelusta on toki puhuttu iät ja ajat, mutta vasta viime aikoina asia on vihdoin saanut selvää painoarvoa yrityskirjallisuudessakin.

Asiantuntija epämukavuusalueella käsittelee myös asiantuntijoiden johtamista. Hernberg vertaa hauskasti asiantuntijoita kissoihin. Kissaa ei voi käskeä, ei myöskään asiantuntijaa. Palkitsemiseen liittyvät kysymykset käydään lyhyesti läpi, mutta niiden merkitys asiantuntijoiden johtamisessa on tärkeä. Vaikka rahalla palkitseminen ei tutkitusti motivoi pitkään, moni organisaatio pelkää (tai ei hallitse) erilaisten palkitsemisjärjestelmien käyttämistä.

Hieman yllättäen kirja sisältää lähes 60 sivua asiaa asiantuntijabrändäyksestä. Aihe on itselleni tuttu, sillä olin kustannustoimittamassa Katleena Kortesuon Tee itsestäsi brändi -kirjaa. Lukijaa voi aluksi hämmentää asiantuntijabrändäyksen yhdistäminen myyntiin. Todellisuudessa nämä asiat liittyvät läheisesti toisiinsa varsinkin B2B-maailmassa. Onnistunut asiantuntijabrändäys luo luottamusta olemassa olevien ja potentiaalisten asiakkaiden keskuudessa, ja edesauttaa näin suuressa mittakaavassa yrityksen menestystä. Brändäyksellä voi tietysti vaikuttaa myös omaan urakehitykseensä. Hernbergin tapa lähestyä aihetta on mielestäni mielenkiintoinen ja onnistunut.

Kirjassa on hyödynnetty yhteisöllisyyden tarjoamia mahdollisuuksia poimimalla mukaan muutamia otteita Twitterissä ja LinkedIn-ryhmässä käydyistä keskusteluista. Itse olisin antanut näille elementeille enemmänkin tilaa, ja jättänyt tarvittaessa kirjan loppuosassa mainitut haastattelut pois.

Hernberg toivoo, että kirjan luettuaan lukija suhtautuisi edes jonkin verran myönteisemmin myymiseen. En hetkeäkään epäile, etteikö näin realistinen tavoite toteutuisi.

The post Asiantuntija epämukavuusalueella – kirja sinulle, joka inhoat myymistä appeared first on Normisuorittaja.

Omalla kohdallani myyntitapaamiset (asiakkaan roolissa) ovat yleensä sujuneet ihan hyvin tai ainakin kohtuullisesti. Sen sijaan puhelin- ja sähköpostiviestinnässä on joskus syntynyt asetelma, joka saa minut tuntemaan suurta myötähäpeää. Myyjä on sortunut kerjäämään.

Tapauksia ei ole onneksi montaa, mutta ne jäävät sitäkin herkemmin mieleen. Ensimmäinen sattui muutamia vuosi sitten, kun tuntemani nuori nainen otti yhteyttä ja tarjosi yrityksellemme hyvää, mutta varsin hinnakasta palvelua korvaamaan nykyistä ratkaisuamme. Valitettavasti palvelusta puuttui juuri se meille oleellisin elementti, joten jäin miettimään päätöstä muutamaksi päiväksi. Tuttavallani oli kuitenkin kiire, ja pian alustavan keskustelun jälkeen hän soitti minulle:

”Kun mulla on nyt vähän vajausta näissä syyskuun myyntitavoitteissa, niin oisko mahdollista, että tekisitte päätöksen tällä viikolla? Voin antaa siihen vielä extra-alennuksen.”

Miten huomaavaista, mutta en todellakaan aio tehdä ostopäätöstä vain sen takia, että tämä nuori nainen olisi saanut syyskuun myyntitavoitteensa täyteen. Kiitos ei. Ilmeisesti myyntitavoitteet kuitenkin täyttyivät, sillä hän on sittemmin edennyt myyntijohtajaksi.

Toisella kertaa nuori ja hyvin koulutettu myyntimies kävi toimistollamme esittelemässä kiinnostavaa uutta palvelua. Hänen vakiopakettinsa ei ollut meille sopiva sellaisenaan, joten pyysin räätälöityä tarjousta. Mies lähettikin sen sähköpostilla. Viestin lopussa luki:

”Olisi todella hienoa jos voisimme aloittaa yhteistyön, sillä minulla on mahdollisuus edetä urallani, jos saan hyviä näyttöjä aikaiseksi tämän syksyn aikana.”

Oho. Tapaamisessa syntynyt hyvä vaikutelma lässähti siihen. En osta palveluja edistääkseni nuorten myyjien urakehitystä. Kaupat kyllä tulivat, mutta onneksi olin lukenut tarjouksen niin valikoivasti, että huomasin tämän kerjuukohdan vasta kaupanteon jälkeen.

Enemmänhän nämä kommentit huvittavat kuin ärsyttävät, sillä molempiin esimerkkeihin liittyy tietynlaista naiiviutta ja tilannetajun puutetta. Ja ihan taatusti olen itsekin nolannut itseni kaupanteossa monta kertaa. Varsinkin kielteistä päätöstä antaessa sortuu helposti selittelyyn, ainakin, jos myyjä on tuttu. Selittely on samansuuntaista tunteisiin vetoamista kuin myönteisen päätöksen kerjääminen.

Olisi kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia. Onko tällainen ”asiakkaan tunteisiin vetoaminen” kovinkin yleistä? Mitä muuta on mennyt pieleen?

The post Nolojen tilanteiden mies (tai nainen) appeared first on Normisuorittaja.

Itse puntaroin tätä kysymystä viikoittain. Noin 90 % vastaanottamistani puheluista on myyntipuheluita. Tyypillisesti minulle kaupataan ilmoitustilaa (kyllä, edelleen, 2010-luvulla), liikelahjoja, erilaisia verkkosivupalveluja ja muita markkinoinnin palveluja. B2B-myyjien taso on noussut kovasti viime vuosina. Oikeaoppisesti he tähtäävät asiakastapaamisen sopimiseen, sillä ilmoitustilaa ja maksettuja haastatteluja lukuun ottamatta isot ostopäätökset tehdään harvoin pelkän soiton perusteella. Palvelua tarjoava nuori myyjä saapuu tapaamiseen tavallisesti viimeisen päälle valmistautuneena: on hyvät esittelymateriaalit, myyntipuheet ja selkeä kaava, jolla esitys vedetään.

Ostajan näkökulmasta tapaamisissa on pahimmillaan vahva näytelmällinen tunnelma.  Kun myyjän noudattama käsikirjoitus on täysin läpinäkyvä, tulee itselle kiusallinen, jopa myötähäpeän tunne. Tilanne myös ärsyttää: minua pidetään standardityyppinä, joka ostaa myyntiprosessikaavan mukaisesti. Siksi on mukava välillä näpäyttää: odottamaton kysymys tai kommentti saa kokemattoman myyjän horjahtamaan tutusta kaavasta omalle epämukavuusalueelleen. Nuotit menevät sekaisin.

Myyjän ammattitaitoon pitäisi kuulua ”työharjoittelu” ostajana. Näin ostamisen problematiikka ja ostoprosessin kulku aukeaisivat edes jollain tasolla. Myyjän kannalta ei aina riitä, että ymmärtää asiakkaan tarpeita. Yhtä tärkeää on ymmärtää miten asiakas ostaa.

The post Me ressukat ostoksilla appeared first on Normisuorittaja.

Eli asiaan. Myynti, erityisesti myyntihenkilöt herättävät tavallisesti ristiriitaisia tunteita työyhteisössä. Yleensä myyntityötä kauhistellaan, onhan se sellaista ”vastenmielistä tuputtamista”. Asiaankuuluvasti mielipidettä jatketaan toteamalla ”onneksi minä en ole mikään myyjä”.

Myynniltä odotetaan nopeita ja konkreettisia tuloksia. Jos näitä ei synny, myyjän ammattitaito joutuu helposti suurennuslasin alle.  Kun hyvä myyjä nauttii provisiopalkan tuomista eduista – ylimääräisistä vapaapäivistä ja hyvästä ansiotasosta – herättää se puolestaan voimakasta kateutta muussa työyhteisössä.  Yrityksissä, joissa myynti on avoimesti nostettu ykkösasemaan, käydään jatkuvaa keskustelua ja köydenvetoa tiimien kesken, kun muut kokevat alemmuuden tunnetta myynnin rinnalla.

Yhtä kaikki, väitän, että kuka tahansa pystyy tekemään myyntityötä. Se edellyttää kahta asiaa:

1. myytävä tuote tai palvelu on hyvin hallussa
2. asenne on kohdallaan

Ykköskohta on tavallisesti helppo. Tuoteosaaminen syntyy itsestään kokemuksen myötä, tai sitten tuotteen voi yksinkertaisesti opetella mahdollisimman hyvin. Sen sijaan asennetta ei voi kenellekään antaa. Jos ihminen on päättänyt, että hän inhoaa myyntityötä, hän myös inhoaa. Hän väittää, ettei osaa tai pysty. Sama henkilö voi vapaa-ajalla toimia koirajärjestöaktiivina, myydä käytettyjä tuotteita Huuto.netissä tai välittää lasten showryhmän esiintymisiä. Motivaatio ideoiden ja omien tuotteiden myymiseen on niin eri tasolla, ettei hän edes tiedosta tekevänsä myyntityötä.

Totta kai on poikkeuksia. Äärimmäisen ujo ja sisäänpäin kääntynyt kooderi ei varmaankaan pystyisi kasvotusten tapahtuvaan myyntityöhän. Todennäköisesti hän on kuitenkin joskus elämässään myynyt tietokoneen osia netissä tai ratkaissut koodauspulman (ilmaiseksi) asiantuntijafoorumilla. Hänelläkin olisi halutessaan hyvät edellytykset vaikkapa myynnin tekniseksi tueksi.

Yrityksen menestymisen kannalta myyntitaidottomuutensa taakse piiloutuvat työntekijät ovat riskiryhmä. Erityisesti tämä koskee pieniä ja keskisuuria yrityksiä. On vastuutonta ajatella, että myynti ja ennen kaikkea liidien tunnistaminen on muutaman myynti-ihmisen harteilla. Varsinkin hiljaisten signaalien kuulemiseen tarvitaan koko työyhteisön korvia. Jos asiakkaat pelottavat, kannattaa joskus tuppautua mukaan asiakastapaamiseen. On avartavaa huomata, että vastenmielisen tuputtamisen sijaan tapaamisissa kuunnellaan, keskustellaan ja viime kädessä ratkaistaan asiakkaan ongelmia.

The post ”Minä en ole mikään myyjä” appeared first on Normisuorittaja.