“Moraalinen kunnianhimo – Lakkaa haaskaamasta lahjojasi ja toteuta ihanteesi” (Atena, 2024) on hyvin lukijaystävällinen kokemus. Viesti on yksinkertainen ja suunnattu meille keskiluokkaisille, korkeasti koulutetuille: jos sinulla on osaamista ja kunnianhimoa,olisiko aika suunnata se yhteisen hyvän edistämiseksi? Kirjailija tökkii, mutta vielä varsin tylpällä tikulla jokaista löytämään sisäisen palonsa jonkun yhteiskunnallisesti merkityksellisen asian ratkaisemiseksi tai edistämiseksi.

Tärkein oppi, mikä jäi itselle mieleen, lukee otsikossa: lahjakkuus on väline hyvän saavuttamiseen, kunnianhimo aakaa energiaa sen toteuttamiseksi. Siksi ne eivät ole sidottuja johonkin tiettyyn, “ilmeiseen” asiaan ja tekemiseen, vaikka aika usein näin ajattelemme. “Kysymys kuuluu, mitä niillä ryhdyt tekemään.”

Kirja sisältää useita tarinoita ja esimerkkejä. Mielestäni kirjan tärkein arvo on kuitenkin tehdä niin sanotusta “maailmanparannuksesta” hyväksyttävää ja salonkikelpoista myös business-ihmisten keskuudessa.

Kunnianhimon suuntaaminen ihmiskunnan kannalta merkityksellisten asioiden edistämiseen ei mielestäni ole ollut business-verkostossa erityisen arvostettua. Päinvastoin, kunnon kapitalisti miettii ennen kaikkea (ja mielellään pelkästään) osakkeenomistajan saamaa arvoa, ja nykyisen, kahtiajakautuneen maailman mukaisesti muu on “kommunismia”. Moraalinen kunnianhimo on käsite, joka on helppo hyväksyä laajasti. Vaikka kaikki merkit osoittavat, että jatkuva kasvu on tullut tiensä päähän ja meidän pitäisi luoda talousrakenteemme uusiksi, mitään muutosta ajattelussa saati tekemisessä ei ole näköpiirissä.

Samalla olen myös sitä mieltä, että tavallisilla asiatuntijatyötä tekevillä on patoutunutta tarvetta käyttää lahjakkuutensa, energiansa ja osaamisensa aidosti hyvän edistämiseen. Tämän huomaa siitä, että ihmiset kuvailevat Linkedinissä milloin mitäkin piiperrystä “merkitykselliseksi” työksi. Merkityksellisyys keksitään, jos työ tai liiketoiminta ei luontaisesti sitä ole. Tämä on aika tyypillinen itsepetoksen muoto. Suurin osa meistä tekee työtä, jolla ei ole todellisuudessa juuri mitään merkityksellisyyttä isossa kuvassa. Olemme osa koneistoa, joka ylläpitää ylikulutusta ja vie samalla meitä kohti ympäristökatastrofia. Vaikka voisimme toimia toisin, emme toimi.

Kirjailijan viesti ei voisi olla selkeämpi: puheet on nyt puhuttu ja on aika ryhtyä toimeen.

Ja ollaan nyt rehellisiä: ei meillä 2000-luvulla “mukavaa elämää” elävillä todellisuudessa ole juurikaan moraalista kunnianhimoa. Välillä tuntuu, että moraalia ei ole enää laisinkaan, ja kunnianhimokin on pitkälti valjastettu jatkuvan kasvun välineeksi.

Bregmanin Moraallinen kunnianhimo on kuitenkin kirjoitettu kannustavasti ja inspiroivasti. Sitä voi suositella ihan kaikille, mutta erityisesti niille, joilla on valtaa, verkostoja ja kaikki mahdollisuudet tehdä aidosti merkityksellisiä asioita. Niin halutessaan.

The post Lahjakkuus on väline ja kunnianhimo energiaa appeared first on Normisuorittaja.

Jäin miettimään tätä ilmausta.

Mitä ekologisesti maapallon kokoinen elämä käytännössä tarkoittaa? Paperilla, tai excelissä, se tarkoittaa tietysti sellaisia kulutusvalintoja, jotka pitävät meidän yksittäisten ihmisten päästöt kestävällä tasolla, noin 2500 CO2-ekv:ssä.

Mielikuvat kestävästä elämästä ovat kuitenkin aika kliseisiä. Väitän, että keskivertosuomalaiselle se tarkoittaa ensisijaisesti luopumista jostain ihanasta ja itsestäänselvästä (ulkomaanmatkat, mehukkaat pihvit, säännölliset muotishoppailut kauppakeskuksissa ja kaiken ostaminen uutena). Aivan varmasti se tarkoittaa toisille myös ekohihhuleita, eli vasemmiston aatemaailmaan nojaavia risupartoja tai vegaaneja, ehkä vähän naiivejakin rönttövaatteisiin sonnostautuneita luonnonystäviä.

Oma matkani kestävälle tasolle ei ole valmis. Viimeksi kun tarkistin, hiilijalanjälkeni oli noin 3500 CO2-ekv. Minulla olisi erityisesti parannettavaa ruokailutottumuksissa, sillä vaikka olen vähentänyt paljon lihansyöntiä ja enkä syö juuri koskaan punaista lihaa, syön edelleen paljon maitotuotteita kuten rahkaa ja juustoja.

Jos kuitenkin mietin asioita, joista olen “luopunut” niin en oikeastaan koe luopuneeni mistään. Kestävähkö elämäntapa tuntuu kaikin puolin hyvältä ja ennen kaikkea palkitsevalta. Lentomatkailun vähentämisestä kirjoitin jo aikaisemmin. Kun ei keskity odottamaan “vuoden kohokohtaa” eli etelänlomaa, huomaakin, miten kivaa arki voi olla. Arjesta ja pienistä asioista nauttiminen on yksi kestävän elämäntavan parhaista puolista. Tunnen kiitollisuutta joka päivä ja yritän opettaa sitä myös lapsilleni. Kulutuksen vähentäminen vain parantaa omaa mielenterveyttä. Kun ei määrittele omaa identiteettiään esimerkiksi pukeutumisen kautta, säästää paitsi valtavasti rahaa myös hurjasti aikaa. Jos ostan jotain itselleni, yritän ensisijaisesti löytää sen käytettynä.

Maapallon kokoinen elämä ei ole luopumista vaan yhteyden löytämistä ympäristöön ja siihen, mikä elämässä oikeasti on arvokasta. Mielikuvien muuttaminen on kuitenkin vaikeaa. Kestävän elämän arvostaminen on tietyllä tavalla kuin uskonnollinen kokemus: sitä ei voi selittää, se pitää ymmärtää ja kokea itse. Ehkä tämä on se ydinongelma. Kun näkee asiat luopumisena, ei ole kiinnostusta ymmärtää ja kokeilla.

Kaikki me kuitenkin kuolemme joskus. Kuinka moni meistä voi siinä vaiheessa sanoa eläneensä ekologisesti maapallon kokoisen elämän? En minä ainakaan.

The post Maapallon kokoinen elämä appeared first on Normisuorittaja.

Treenit olivat ohi, ja kohta 12-vuotiaan lapseni joukkuekaveri oli ihmeissään. Lapseni vastasi, ettei isä pääse. Todellisuudessa hän ei kehdannut sanoa, että olimme ihan yhdessä sopineet hänen kulkevan 2 km:n matkan bussilla.

Jotain yhteiskunnassamme on pahasti pielessä, kun todellista rakkautta ja hyvää vanhemmuutta on tuoda, vieda ja kuskata isojakin lapsia harrastuksiin naurettavan lyhyitä matkoja. Huolenpitoahan tällä halutaan viestiä, ja näin lapset myös oppivat sen nopeasti kokemaan – ja myös sitä vaatimaan.

Joten eipä ole helppoa olla se joukkueen (lähes) ainoa lapsi, jonka vanhemmat haluavat kannustaa itsenäiseen liikkumiseen – vaikka lapsikin on salaa tyytyväinen itseensä, kun pärjää ja osaa liikkua ihan itse. Joukkueen autollisten perheiden lapsista hän on ainoa, joka kulkee lähes aina linja-autolla tai lihasvoimin vähintään menomatkan.

Kuskaaminen on karhunpalvelus

Mitä “kauheaa” siinä sitten on, jos haluaa viedä ja tuoda lapsensa harrastukseen? Keneltä se on pois?

Jatkuva lyhyiden (esim. alle 3 km:n) matkojen kuskaaminen on ihan samanlainen karhunpalvelus lapselle kuin hamppareiden ja herkkujen syöttäminen monta kertaa viikossa. Siinä missä useimmat ymmärtävät sokerin ja roskaruoan haitalliset vaikutukset paitsi terveyteen myös ruokailutottumuksiin, valtaosa vanhemmista ei näytä tunnistavan, miten haitallista tottumusta jatkuva ovelta ovelle -kuskaaminen ruokkii. Vaikka kuskaukset olisivat kimppakyytejä, lyhyidenkin matkojen kuljettaminen hyvällä säällä normalisoi autoilun ainoana luonnollisena kulkumuotona harrastuksiin.

Ja jotta tämä haitallinen tapa varmasti jatkuisi aikuisuuteen asti, oma ajokortti ja auto hankitaan 17-vuotiaana. Näin varmistetaan, ettei lapsen liikkumistottumuksiin tule sisältymään hyötyliikuntaa nyt eikä varsinkaan sitten, kun innostus varsinaiseen harrastukseen hiipuu. Jäljelle jää se ainoa opittu asia: autoilu joka paikkaan.

Jo kolmikymppiset suomalaiset ovat ylipainoisia

Muutaman vuosikymmenen vallinnut ovelta ovelle -kulttuuri näkyy jo nyt aikuisina, jotka saapuvat harrastamaan liikuntaa omalla autolla, mutta eivät jaksa kävellä sataa metriä parkkipaikalta varsinaiseen suorituspaikkaan vaan pysäköivät aina ulko-oven eteen.

Isompi ongelma on tietysti se, että yli 30-vuotiaista suomalaisista 72 % miehistä ja 64 % naisista on vähintään lievästi ylipainoisia. Kun nimenomaan pitäisi vahvistaa lasten arkiliikunta-aktiivisuutta, vanhemmat hyvää hyvyyttään kylvävät siemeniä liikkumattomuusepidemiaan vieraannuttamalla heidät normaalista arkiliikunnasta.

Mikä lapsen itsenäisessä liikkumisessa oikein pelottaa?

En keksi muuta selitystä, kuin että jotain nämä kuskaavat vanhemmat pelkäävät. Jos se on muu liikenne, niin ehkä olisi syytä katsoa peiliin, sillä he ovat itse merkittävä osa ongelmaa. Liekö kukaan laskenut, kuinka paljon vähemmän meillä olisi henkilöautoliikennettä ruuhkauttamassa liikuntapaikkojen ympäristöjä ja luomassa vaaratilanteita jalan liikkuville, jos suurin osa kuskatuista yli 10-vuotiaista lapsista kulkisi harrastusmatkat kävellen, pyörällä tai joukkoliikenteellä.

Onko perustelu se, että siirtymiin menisi mahdollisimman vähän vaivaa ja aikaa? Jos on, mitä lisämahdollisuuksia säästetty 15–30 minuuttia tarjoaa? Itse väitän, että ajankäytöllisesti lapselle ei ole kauheasti merkitystä, istuuko hän naama kiinni puhelimessaan bussissa vai kotona.

Saavutetuista eduista luopuminen ei tietenkään ole helppoa. Kun lapsi on jo ehtinyt tottua kuljetuspalvelun mukavuuteen, ei hän siitä vapaaehtoisesti luovu. Paitsi ehkä jos kaveritkin matkustaisivat pyörällä tai bussilla? Entä jos koko kimppakyytiporukka vaihtaisi auton bussiin? Vaikka lapseni joukkueen treenipaikat sijaitsevat kaikki linja-autoreittien varrella, bussi ei ole vaihtoehto, vaan kyytejä kysellään jopa alle 2 km:n matkalle.

Olisi tietysti hankalaa olla naapuruston ainoa perhe, jossa ei kuskata lapsia harrastuksiin, kun se vähän niinkuin kuuluu asiaan. Jos vanhempia pelottaa huonon vanhemman leima, niin voin kertoa, että aika nopeasti sen kanssa oppii elämään. Ei tarvitse kuin katsoa miten positiivisesti nämä ratkaisut ovat vaikuttaneet jo nyt lapsen itsenäisyyden ja minäpystyvyyden tunteeseen, niin tietää tekevänsä oikein.

Neuvoin lastani vastaavan keskustelun varalle. “Miksi sun vanhemmat joutuu aina viemään ja hakeen sut?” on ihan sopiva vastakysymys.

The post Kuskaajat appeared first on Normisuorittaja.

On aivan upea juttu, että viherpesuun halutaan – vihdoin – puuttua. Toivottavasti se myös käytännössä onnistuu. Caseja kyllä löytyy viime vuosilta vaikka kuinka. Tässä muutamia omia suosikkejani. Koska en ole perehtynyt tulevaan EU-direktiiviin tarkemmin, en tiedä ovatko nämä linjassa sen kanssa, mutta minun filtteriini ne kyllä jäivät. Minun haavissani tyypillinen viherpesun muoto on huomion vieminen pois itse päätuotteesta ja sen ilmastovaikutuksesta nostamalla keskiöön jokin yksityiskohta, jonka rooli on todellisuudessa marginaalinen.

Atria

Atria tuntuu elävän jossain rinnakkaistodellisuudessa, missä punaisen lihan ilmastovaikutus voidaan häivyttää painattamalla mainokseen ja pakkaukseen kissan kokoisin kirjaimin juuri pakkauksen – jonka osuus tuotteen ympäristövaikutuksista on muutama prosentti – hiilijalanjälki-infoa. Onhan se erikoista, ja kuvaavaa, jos lihatalon vastuullisuusviestintästrategia perustuu pakkauksen päästöjen viilaamiseen.

Finnavia

Helsinki-Vantaan lentoasema (rakennus )voi ehkä olla laskennallisesti hiilineutraali, mutta lentämisestä se ei tee yhtään ympäristöystävällisempää. On vaikea ymmärtää, miten ihmiset pitävät tätä jotenkin merkittävä asiana. Lentäminen on edelleen yksi tehokkaimmista ja nopeimmista keinoista kuormittaa ilmastoa ja moninkertaistaa oma hiilijalanjälki kestämättömälle tasolle. Yhdellä meno-paluulennolla Helsingistä Piilaaksoon aiheuttaa 2500 kg C02-päästöt, jotka vastaavat yksilön koko vuoden kestävää päästötasoa. Siis: yhdellä meno-paluulennolla.

Alva

Energiayhtiö Alva (ent. Jyväskylän Energia) markkinoi pitkään polttamiseen perustuvaa vihreää kaukolämpöään päästöttömänä. Käsittämätön vedätys energiayhtiöltä, jonka todella pitäisi tietää päästöttömän ja hiilineutraalin ero. Polttamiseen perustuva energiantuotanto ei ole koskaan päästötöntä. Erityisen kiusallista on, että moni asiakas haksahti tähän ja käytti – ja käyttää edelleen – heidän argumentointiaan omassa viestinnässään kehumalla, kuinka oma lämmöntuotanto on nyt täysin päästötöntä. No, ei ole.

BMW

Kaikki varmaan muistavat vuoden takaa, miten vaikuttavaa oli Paula Vesalan mukaan se, että että merestä löytyneitä kalaverkkoja käytetään uuden BMW:n sisäverhoilussa. Hieman epäselväksi jäi tuotteen muut päästöt ja esimerkiksi kierrätysmateriaalin todellinen osuus verhoilusta – mutta hei, autohan on suorastaan vastuullinen hankinta tämän perusteella.

Snellman

Snellmanin mainos vuodelta 2019: Sinivalkoinen pekoni, joka on vihreä. Pakkaus tosiaan on (väriltään) vihreä, mutta edelleenkään punainen liha ei sitä ole. Paitsi jos on pahasti pilalla.

Nespresso

Alumiini voidaan ja se ehdottomasti pitääkin kierrättää. Mutta olisiko vastuullisin vaihtoehto kuitenkin se, ettei hanki kapselikeitintä alunperinkään? Mainos on vuodelta 2019.

Loppuun totean, että toivoisin kuluttajaviraston tekevän viherpesuepäilysten ilmoittamisesta vähän nykyistä helpompaa. Tällä hetkellä vaatii melkoista salapoliisityötä ja motivaatiota tehdä ilmoitus epäilemästään viherpesusta. Kynnys ilmoittamiseen tulisi olla mahdollisimman matala, tyyliin sivusto ”www.ilmoitaviherpesusta.fi” ja yksinkertainen lomake, johon voi liittää tiedostoja ja linkkejä.

The post Viherpesupäivä appeared first on Normisuorittaja.

Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. En siksi, ettenkö pitäisi systeemistä muutosta välttämättömänä. Tietenkin tarvitsemme myös sen. En vain usko sen tapahtuvan ilman laajaa arvomuutosta, joka taas lähtee yksilöistä. Pidän jopa hieman naiivina ajatusta, että poliittiset päättäjämme yhtäkkiä ryhdistäytyisivät ja alkaisivat tehdä kipeästi tarvitsemiamme viisaita päätöksiä ilman että heitä niihin painostetaan.

Poliittinen päätöksenteko ja ilmastokriisi eivät sovi yhteen

Demokraattinen päätöksenteko on jatkuvaa kompromissien tekemistä, vaikka juuri kompromisseihin meillä ei ole enää varaa. Poliitikot eivät uskalla – eivätkä suurelta osin edes halua – tehdä vaikeita ja välttämättömiä päätöksiä, joita nyt tarvittaisiin. Sellaisia, joilla tullaan vaikuttamaan yritysten toimintatapoihin ja yksilönvapauksiksi koettuihin asioihin, kuten tapaamme liikkua, syödä ja kuluttaa.

Systeemisen muutoksen kannattajat korostavat usein, että vastuuta ilmastonmuutoksen hidastamisesta ei voi jättää yksilöiden harteille. Ei voikaan. Ne isot päätökset kuuluvat valitsemillemme päättäjille, joiden saavutukset ovat toistaiseksi olleet melko vaatimattomia. Ilmastokriisi sopii todella huonosti yhteen poliittisin perustein tapahtuvaan päätöksentekoon. Elinkelpoista planeettaa tärkeämpää on lopulta aina henkilökohtaisen ja oman puolueen poliittisen suosion varmistaminen seuraavissa vaaleissa.

Suomalaisista jopa 40 % kuuluu maapallon rikkaimpaan kymmenykseen, joka aiheuttaa puolet kaikista päästöistä

On olemassa ihan selkeä syy sille, miksi suomalaisten valinnoilla on väliä.

Maailman rikkain 10 % aiheuttaa yli puolet kaikista päästöistä. Suomalaisista noin 40 % kuuluu tähän kymmenykseen (30 0000+ e vuositulot) ja rikkaimpaan prosenttiinkin (100 000+ e vuositulot) yltää varmasti aika moni. Vaikka meitä on vain 5,5 miljoonaa, ilmastokuormamme per henkilö on valtava. Kyllä, meilläkin on köyhyyttä, mutta pääasiassa elämme yltäkylläisyydessä ja kulutamme kuin kuninkaat. Keskivertosuomalaisen ilmastokuorma on reilu 10 000 kg Co2-ekv, kun kestävä taso olisi noin 2500. Yksi meno-paluu-lomalento Etelä-Eurooppaan aiheuttaa noin tonnin päästöt, eli 40 % vuosittaisesta kestävän tason hiilibudjetista. On hämmentävää, että suomalaiset samaan aikaan ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, mutta haluttomia tekemään mitään sen eteen. On huomattavasti, huomattavasti mukavampaa katsoa toiseen suuntaan ja teeskennellä, että ettei näe eikä kuule mitään. Ja jatkaa kuninkaiden elämää. Emme halua puhua ilmastovastuustamme, saati toimia sen eteen. Itsekeskeinen arvomaailmamme näkyy konkreettisesti puoluekannatuksessa.

Mieti mitä ja ketä äänestät

Systeeminen muutos edellyttää rohkeutta ja tahtoa ajatella omaa napanöyhtää pidemmälle. Niitä sukupolvia, jotka eivät ole vielä syntyneet, ja joilta nyt jo varastamme mahdollisuuden hyvään elämään. Tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta toistaiseksi päätökset ja teot ovat olleet vaatimattomia. Eli käytännössä riittämättömiä. Ja mitä pidempään teemme riittämättömiä päätöksiä ja tekoja, sitä suuremmaksi käy velka tuleville sukupolville ja sitä kovempia muutoksia on vielä edessä. Siksi meillä yksilöillä on tärkeä rooli systeemisessä muutoksessa: meidän tehtävä on äänestää päättäjiksi puolueita ja yksilöitä, jotka uskaltavat tehdä isoja päätöksiä. Tarpeeksi vaikuttavia, jotta lapsillamme ja tulevilla sukupolvilla on mahdollisuus selvitä yhä nopeammin kuumentuvalla maapallolla.

Jokainen voi, ja jokaisen pitäisi tehdä vaikuttavia tekoja oman ilmastokuormansa pienentämiseksi. Systeeminen muutos auttaa vastaavasti meitä tekemään kestävämpiä arjen valintoja. Molempia tarvitaan, mutta muutos lähtee meistä jokaisesta.

The post Kumpi on tärkeämpää ilmastonmuutoksen hidastamisessa: systeeminen muutos vai yksilövalinnat? appeared first on Normisuorittaja.

Pahinta on, että media tukee tätä vanhojen rakenteiden ja arvomaailman mukaista käytöstä. Samalla kun kuljemme kohti ympäristökatastrofia, media kirjoittaa hyväntuulisia uutisia ”paluusta normaaliin”, johon kuuluu esimerkiksi jatkuva ylikulutus ja ulkomaanmatkailu.

Vastauksena ihmettelyyni eräs twitteristi arveli, että niin kauan kuin yhteiskunnan suunnalta ei pakoteta muuttamaan omaa elämäntyyliään, kukaan ei tee sitä vapaaehtoisesti. Eli jatketaan kuluttavaa elämistä niin kauan kuin se on sallittua.

Herää kysymys, miten ihmisille voi olla luonnollinen tilanne se, etteivät he pysty käsittelemään omia arvokysymyksiään, saati ottamaan vastuuta teoistaan. Ymmärretään ehkä tietoisella tasolla muutoksen välttämättömyys, mutta ei tehdä asialle mitään koska ei ole pakko.

Ulkoinen pakottaminen muutoksen veturina on tietysti kaikkein huonoin vaihtoehto. Edessämme on valtavat hemmoteltujen aikuisvauvojen itkupotkuraivarit, sillä ilmastotavoitteisiin pääseminen edellyttää muutosta myös heiltä. Olen epäileväinen sen suhteen, mahtavatko tällaiset ihmiset oikeasti kannattaa ilmastotekoja tai äänestää puolueita, jotka yrittävät tehdä sen mikä olisi pakko.

Vaikka yhteiskunnassamme on tähän asti hyväksytty suurten massujen hiljaisuus, enää siihen ei ole varaa. Vaikuttavien tekojen toteuttamiseksi tarvitsemme niiden tueksi huomattavasti nykyistä aktiivisemman ja suuremman joukon kansalaisia. Jos et ole ilmastotekojen puolella, olet käytännössä niitä vastaan. Jos haluat pelastaa maapallon, sinun pitää kertoa se. Sinun pitää kyseenalaistaa rakenteita, jotka ajavat meitä syvemmälle ahdinkoon. Sinun pitää antaa näkyvä tukesi niille, jotka muutosta ajavat. Arvoja ei voi ulkoistaa yhteiskunnalle.

The post Voiko arvot ulkoistaa yhteiskunnalle? appeared first on Normisuorittaja.

”Asioiden vastustaminen vie energiaa paljon enemmän kuin niiden puolustaminen. Siksi olen aina jonkun asian puolesta”, keskustelukumppani tiivisti kantansa.

Vastasin, että maailmassa tapahtuu paljon pahoja asioita, joita on pakko vastustaa, jos halutaan muutosta. Keskustelukumppani ei tainnut olla samaa mieltä. Hän on optimisti ja ajatteli, että kaikkeen vääryyteenkin löytyy myös se näkökulma, mitä voi puolustaa.

Keskustelu tyrehtyi, mutta teema jäi vaivaamaan.

Olen tietysti täysin samaa mieltä siinä, että yksilötasolla jatkuva negatiivinen asioiden vastustaminen on henkisesti raskasta ja paljon kuormittavampaa kuin positiivisiin asioihin keskittyminen.

Mutta kysymys kuuluu, voiko maailmassa saada vaikuttavia muutoksia aikaan tekemällä asioita vain posin kautta? Jos tavoitteena on vaikkapa yhteiskunta, jossa ihmisiä ei arvoteta etnisen taustan perusteella, päästäänkö tähän pelkästään ”taistelemalla suvaitsevaisuuden puolesta” ilman että samalla ”vastustetaan rasismia”? Jos jonkun väestöryhmän oikeuksia halutaan kaventaa, voiko tätä muutosta vastustaa kannattamalla? Entä tunnistetaanko haitallisten asioiden rakenteet ja mekanismit riittävästi, jos keskitytään vaan edistämään hyviä asioita?

Omalta osaltani tulin lopputulokseen, että meidän turvallisessa länsimaisessa yhteiskunnassamme positiivisiin asioihin keskittyminen on etuoikeus. Meillä on varaa ja mahdollista valita otammeko arjessa edes kantaa mihinkään muuhun kuin oman napanöyhtämme koostumukseen, ja jos otamme, mihin asioihin ja näkökulmaan keskitymme. Samalla jätämme negatiivisen lähestymisen jonkun toisen murheeksi.

Isolla osalla maapallon ihmisistä, jotka elävät keskellä köyhyyttä, sotaa tai rankasti eriarvoista yhteiskuntaa, tätä valinnan mahdollisuutta ei ole.

The post Puolesta vai vastaan? appeared first on Normisuorittaja.

Samaan aikaan kun kuplassa elävät tuskailivat Madridin COP25-kokouksen epäonnistumisesta, ilmastokuplan ulkopuolella päiviteltiin surkeita talvikelejä ja Kehä III:n ruuhkia, äänestettiin viime vuoden onnistuneinta matkakohdevalintaa, keskusteltiin seuraavasta lomamatkasta ja naureskeltiin lihankorvikkeille, jotka eivät vannoutuneen lihansyöjän mielestä ole kuin snadisti lihaa ympäristöystävällisempiä. 

Kun täyttää fiidinsä ilmastoasioilla, unohtaa, että keskivertosuomalaisen fiidissä niitä ei juurikaan näy. Mahdolliset globaalit ruokakriisit tai ilmastopakolaisaallot eivät käy edes mielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin pelastamaan lapsille elinkelpoinen pallo, lennätetään heidät turistikohteisiin, hukutetaan lelukrääsään sekä pikamuotiketjujen halpavaatteisiin. (Miten on, mahtavatko kiittää tästä 20 vuoden päästä?)

Miten näihin ihmisiin vaikutetaan? Jos yleiseen puheenaiheeseen, kuten surkeisiin talvikeleihin, ottaa ilmastonäkökulman, he vain ärsyyntyvät. Kuitenkin juuri nämä ihmiset ovat isossa mittakaavassa niitä, joilla on korkein henkilökohtainen hiilijalanjälki ja joiden äänillä vaikutetaan siihen, millainen eduskunta ja hallitus meillä on 4 vuoden välein päättämässä asioista – valitettavasti myös ilmastoasioista.

Ihmisillä on oikeus valittaa velvollisuuksista, mutta ei velvollisuutta kyseenalaistaa omia oikeuksiaan.

Hyvinvointiyhteiskunnan varjopuoli on, että meistä on tullut itsekkäitä valittajia, joilla on aina ensisijaisesti oikeus siihen mikä milloinkin on itselle ajankohtaista. Yhteisön tai jopa maapallon kannalta tärkeät velvollisuudet sen sijaan vain rajoittavat elämää. Kun mistään ei saisi syyllistää eikä velvollisuuksista puhua, jää ilmastokeskustelulle aika vähän liikkumavaraa. 

Olen vahva sisäisen arvokeskustelun kannattaja, sillä uskon, että se on paras ja pysyvin tie yksilötason henkiseen hyvinvointiin ja vaivattomaan irtautumiseen kulutushysteriasta. Konkreettisten tekojen lisäksi tärkein asia minkä voimme tehdä on puhua siitä, mitä hyvää ilmastoteoista on seurannut itselle tai yhteisölle. Ilmaston kannalta hyvien valintojen tekeminen lisää onnellisuutta ja on lähes aina muutenkin ihmiselle itselleen hyväksi.

Aurinko paistaa ilmastokuplan ulkopuolella, mutta paistaa se myös kuplassa. Elämän merkityksellisyys löytyy siitä, että voi tehdä hyviä tekoja itselle ja muille. Nostetaan kaihtimet ylös ja kerrotaan niistä. #ilmastotekoja

The post Aurinko paistaa myös ilmastokuplassa appeared first on Normisuorittaja.

Vaikka viime aikoina on julkaistu muutamia juttuja ideologisista maata pitkin -matkustajista, Suomessa heidän osuutensa on vielä häviävän pieni. On aivan totta, että juna-laiva-yhdistelmiä ei voi verrata lentämiseen: matkaketjut ovat hankalampia hahmottaa ja suunnitella ja matka-aika on moninkertainen. Maata pitkin -matkustamisen suosion kasvu edellyttäisi, että matkaideologiamme ei olisi enää nopeasti perille, vaan nautitaan matkasta, ei päämäärästä.

Tähän maailmaan on vielä pitkä matka, sillä suomalaiset lentävät enemmän kuin koskaan. Lentämisen osuutta kokonaispäästöistä on helppo vähätellä, mutta miettikää itse: yhden päivän aikana maailmassa tehdään noin 200 000 lentoa. Viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan turismin todellinen osuus kasvihuonepäästöistä olisi jokseenkin merkittävä, noin 10 %. Lentämisen kokonaisvaikutuksia onkin haastavaa arvioida. Esimerkiksi tuoreessa saksalaistutkijoiden laskelmassa nostetaan esille tiivistymisjuovien vaikutus, joka yleensä jätetään huomioimatta lentoliikenteen päästöjä arvioitaessa.

Oletan, että meistä jokainen tuntee ihmisiä, jotka lentävät todella paljon – pelkästään lomille useita kertoja vuodessa. Koska olen enemmän suora kuin diplomaattinen, haluaisin aika usein kysyä näiltä ihmisiltä, miten he voivat samaan aikaan lukea uutisia kiihtyvästä ilmastokriisistä ja olla kuin mitään ei olisi meneillään. Tyyppien hiilijalanjälki vastaa noin neljää maapalloa, mutta silti kukaan ei tunne mitään vastuuta siitä, että omaa ylikulutustaan voisi vähän karsia (tai itse asiassa todella paljon). Ihan kysymättäkin vastaus näyttäisi olevan, että aihe ei vaan kosketa. Uutisia ei kannata lukea, sillä henkilökohtainen elämysriippuvuus (ja yhtä lailla sen jakaminen somessa) on ilmastonmuutosta tärkeämpää. Instagram on oikeastaan aika merkittävä ympäristöriski. 

Halpa lentäminen on rapautunut myös käsityksemme matkailun laadusta. Jos ihmisiltä kysyy, miten reissu meni, vastaus on jotain tyyliin ”tosi kivasti, oli ihanan lämmintä ja aurinkoista, lapset ui altaassa”. Lentäminen on niin halpaa, että reissuun on helppo lähteä äkkilähdöllä tai ihan vaan siksi, että saa vaihtelua viikonloppuun.

Minulle ”lämmintä ja aurinkoista” ei ole enää riittävä peruste. Perheemme ei ole lentänyt yli kahteen vuoteen, ja kieltämättä se on nostanut rimaa ja tehnyt minusta kriittisemmän: jos lähtisimme nyt ulkomaille, mitä sellaista matka tarjoaisi, mitä emme ole vielä kokeneet tai mikä muuttaisi ajatteluamme tai ymmärrystämme paremmaksi? Matkailu on ihanaa, mutta olen myös yhä vakuuttuneempi, että pikalomailu aurinkorannalla ei sinällään ratkaise työelämän minulle aiheuttamia palautumiseen liittyviä ongelmia – se vain vie huomion hetkeksi toisaalle. Turismi on pääasiassa henkisten pikavoittojen metsästystä, ja all inclusive -hotelleista käteen jäävä pinnallinen yltäkylläisyys alkaa ainakin itsellä hälvetä viimeistään paluulennon aikana. Elämys tuo kuitenkin niin suurta hetkellistä mielihyvää, että tarvitsemme matkailua yhä lisää. Samaan aikaan vastaus moneen asiaan löytyisi todennäköisesti sisältä itsestämme, ei tuhansien kilometrien päästä.

Toki kaikki ilmaston kannalta ratkaisevat päätökset tehdään – jos tehdään – muualla, poliittisilla areenoilla. Miksi siis yksilön valinnoilla on väliä?

Siksi, että poliittisia päätöksiä ohjaamme viime kädessä me ihmiset: mitä asioita me yhteisönä arvostamme, mitä asioita hyväksymme tai emme hyväksy, mihin vaadimme muutosta. Meidän pitää muuttaa käsityksiämme ensin henkilökohtaisella tasolla, että voimme sen jälkeen tehdä sen yhdessä, ja jotta viimein vaadimme muutosta myös päättäjiltä. Ymmärrys ja teot kulkevat käsi kädessä. Siksi valinnoillamme on väliä.

The post Pitkä matka appeared first on Normisuorittaja.

Ympäristönäkökulman lisäksi ravintoloiden hävikkiruoan ostaminen tarjoaa arvokkaan käytännön avun, kun ei itse ehdi tai jaksa tehdä ruokaa joka päivä. Antellin lounasravintola pelasti arkeni vuosien ajan myymällä hyvää arkiruokaa kohtuulliseen litrahintaan. Viestintä hoidettiin sähköpostilla aina samaan kellonaikaan, ja jos halusi apajille, oli oltava ripeä.

Työpaikka vaihtui, Antell jäi osaltani historiaan. Otin hävikkiruokapalvelu ResQ Clubin käyttöön noin vuosi sitten. Alkuvaiheessa tarjolla oli juuri sitä mitä toivoin: hinta-laatusuhteeltaan erinomaista perusruokaa, jota tarjosi erityisesti Toivolan vanhalla pihalla toiminut kahvila Muiston ”perijä” Love Local Brands Cafe. Harmitti, kun paikka lopetti. 

Vuoden aikana olen testaillut suurta osaa Jyväskylän keskusta-alueen tarjonnasta. Kotiruoka on valitettavasti vähemmistössä, ja edelleen suurin ja säännöllisin tarjonta tulee pizza- ja etnisistä ravintoloista, jotka eivät mene ihan pienten lasten makumaailman kanssa yksiin. 

Pääsääntöisesti ravintoloiden tarjonta noudattaa maailmanpelastusfilosofiaa: reilu annos kohtuulliseen hintaan. On toki myös niitä, jotka pyrkivät tekemään bisnestä eli annoskoko on vähän nafti ja sitä on jatkettu jäävuorisalaatilla. Muutoin palvelu on toiminut joka kerta erinomaisesti. Kertaakaan annos ei ole jäänyt saamatta. Koskaan ei ole sattunut mitään yllättävää. Tiettyjen ravintoloiden suosion huomaa nopeasti: parhaat annokset on jo myyty, kun itse vasta käynnistelet appia.

Palvelun ainoa ongelma liittyy omasta näkökulmastani pakkaamiseen. Yksi vakioravintoloistani käyttää ”intialaismallista” laakeaa muovipakkausta, jossa on kolme lokeroa: yksi iso ja kaksi pientä. Ruoka, myös keitto, on aina pakattu isoon lokeroon. Tällaista pakkausta ei saa mitenkään kannettua kassissa vaakatasossa, koska paino on jakaantunut epätasaisesti. Riski, että nestemäinen ruoka valuu kassiin, on aika iso. (Lisäksi pakkaus on osittain musta. Leikkelenkin sen aina palasiksi ennen kierrättämistä.) Toiset ravintolat taas suosivat styroksisia ”snagaripakkauksia”. Enpä kehuisi niitäkään, sillä neste valuu helposti raoista ja pakkaus on sekin heitettävä sekajätteeseen.

Vaikka kuinka ruoan jalanjälki on pakkausta merkittävästi suurempi, moni – minäkin – suosii hävikkiruokaa ympäristösyistä. Pakkauksen ympäristöystävällisyys ja kierrätettävyys ovat osa asiakaskokemusta ja omaa arvomaailmaani. Kaupassa asioidessani valitsen aina ensisijaisesti tuotteen, jonka pakkaus on kierrätettävä ja toki tahtoisin toimia näin myös hävikkiruoan suhteen. Tästä syystä ResQ brändinä ei kanna ihan loppuun asti. Olisikin upeaa, jos ResQ tarjoaisi ravintola-asiakkailleen pakkausratkaisun, joka yhdenmukaistaisi asiakaskokemuksen lisäksi annoskokoja ja helpottaisi pakkausten kierrättämistä.

Pienenä vinkkinä, että aloittavien ravintoloiden kannattaisi ehdottomasti ottaa ResQ heti käyttöön. Hävikkiruoan myymisen lisäksi palvelu on samalla edullinen tapa tehdä tiettäväksi (eli markkinoida) omaa olemassaoloaan. On myös erinomaista, että moni K-kauppa myy erääntyviä tuotteita ResQ:n kautta.

Isommassa mittakaavassa ruokahävikin torjuminen tapahtuu tietysti monella muullakin sektorilla, ja meidän kuluttajien kannalta oleellista on tiedostaa ostotottumuksiemme heikkoudet sekä suunnitella ja ennakoida omat ja perheen tarpeet tarkemmin. Myös ruoan elinkaariajattelun omaksuminen on tärkeää, sillä se antaa perspektiivin hävikin laajuudelle. Mukillinen kahvia kun ei ole 3 dl vaan lähes 300 litraa vettä viemäriin. 

Muita hävikkiruokapalveluja
Lunchie Market
MatSmart
Fiksuruoka

Hävikkiruokaravintoloita Helsingissä
WasteFeast
Ravintola Loop
Restaurant Nolla

The post Vuosi hävikkiruoka-asiakkaana appeared first on Normisuorittaja.