– Kyllä.

– Jaa noniin… ja tiedot löytyy varmaankin täältä meidän järjestelmästä? Katsotaanpa täältä teidän työhistoriaa ja -profiilia… juu…aivan, aivan. Ja minkästyyppistä työtä olitte nyt sitten ajatelleet?

– No oikeastaan tärkein ja ainoa kriteeri on, että sen tulisi olla mahdollisimman merkityksetöntä.

– Jaa niinkö? Ihanko totta? 

– Kyllä. Se on yksi syy, miksi lähdin edellisestä paikasta. On ihan mahdotonta löytää työtä, jolla ei olisi mitään merkitystä. 

– Em…heh, tämäpä kyllä yllättävä näkökulma. No kyllähän me varmasti jotain löydämme. Tässä nyt heti ensimmäisen tulee aika paljon näitä puhelinmyyntitehtäviä. Kävisikö sellainen? Suurin osa asiakkaistamme on kokenut, että tässä työssä ei ole merkityksellisyyden tunnetta eikä pääse juuri kehittymään ihmisenä. 

– Olen vahvasti eri mieltä. Puhelinmyynnissä nimenomaan pystyy vaikuttamaan suoraan sekä yrityksen tulokseen että loppuasiakkaiden elämään. Pystyn tarjoamaan asiakkaille sekä viihdettä raskaan arjen keskelle, että parhaimmillaan sivistystä, ymmärryksen lisäämistä ja oivalluksia. Ja joskus asiakkaalla on paljonkin huolia. Jaksan kuunnella. Se jos mikä on merkityksellistä työtä. 

– Aha, vai niin. Täytyy sanoa, että kunpa useampi meidän asiakkaista ajattelisi noin. Mutta katsotaanpa. No miten olisi vaikkapa karaokejuontaja?

– No huh huh! Eihän se nyt tule kysymykseenkään. Karaokejuontajallahan on mieletön vastuu ja rooli tunnelman luomisessa ja ihmisten innostamisessa. Hänhän on kuin esimies työpaikalla, vastaa koko jengin ja tilaisuuden ilmapiiristä. Luo hyvää fiilistä. Antaa ihmisten onnistua. Kannustaa ja kiittää. Vaikea kuvitella paljon merkityksellisempää työtä. Tämä ei missään tapauksessa käy. Olisiko mitään muuta?

– No tuota. Meillä on aika monta siivoojan paikkaa auki. Löytyy ihan päivätöitä ja sitten jos tuntuu vähemmän mielekkäältä, niin iltatöitäkin on. 

– Jaa-a. Enpä kyllä tiedä. Siivoojallakin on niin valtavan suuri merkitys asiakaskokemukseen. Eihän kukaan nauti työskentelystä tai asioinnista paikassa, missä näkee, ettei ole siivottu hyvin tai on jopa suorastaan likaista. Siivoojahan tekee omalla työpanoksellaan hyvinkin monen työpäivästä onnistuneen. Joskus pelkkä hymy riittää. Ei tämä valitettavasti täytä minun kriteerejäni lainkaan.  

– Vai niin. No nyt on pakko sanoa, ettei tule heti mieleen muuta. Voinko kysyä, miksi työn pitää olla täysin merkityksetöntä? Miksei se nyt saisi merkitä jotain, edes vähän?

– Minä nyt vaan haluan, että työ on työtä eikä mitään muuta. Olenhan minä jo kokeillut kaikenlaista. Ojankaivuukin olisi muuten käynyt, mutta kun siinä rakennettiin jotain turvallisempaa ja viihtyisämpää ympäristöä lapsille ja muille alueen asukkaille, niin heti tuli se merkitys siihen työhön.

The post Työtä, jolla ei ole mitään merkitystä appeared first on Normisuorittaja.

Viikon ”kuudes työpäivä” kertyykin heille autossa istuen. Se ei ole oikea työpäivä, sillä matka-aika on omaa aikaa, mutta ei se nyt varsinaisesti ole vapaa-aikaakaan. Jos matka-aika suuntaansa on 45 min, työpäiviä kuukaudessa 20 ja työkuukausia vuodessa 10,5 niin työmatkaan käytettyjä työpäivän (7,5 h) mittaisia päiviä on vuodessa 42. Enemmän kuin toisilla vuosilomaa.

Kuuntelen, mutten erityisesti myötäelä tätä ongelmaa. Työmatka on pakollinen osa arkea, ja tilanteet ovat toki aina yksilöllisiä, mutta ylätasolla kyse on perheen omista arvoista ja valinnoista. Ihmiset priorisoivat asioita, joita pitävät tärkeinä. Jos pitää ykköskriteerinä idyllistä, hulppeaa omakotitaloa ja pääkaupunkiseutua uramahdollisuuksineen, on selvää, että kuudes työpäivä on osa tämän combon hintaa. Moni maakuntien (paluu)muuttajista onkin heitä, jotka ovat vuosien aikana tai lasten syntymän seurauksena päätyneet hieman erilaiseen arvojärjestykseen.

Hyvä uutinen on, että pitkille työmatkoille on vaihtoehtoja. Vaikka kentältä kuuluu ristiriitaisia kommentteja, suurelle osalle asiantuntijatyötä tekevistä etätyö on yhä hyväksyttävämpää. Suomalaisista arviolta kolmannes tekee vähintään satunnaisesti etätyötä. Työnhakutilanteessa mahdollisuus etätyöhön kannattaakin nostaa kriteeriksi työpaikan valinnalle.

Aika harva lienee kuitenkaan valmis tätä merkittävämpiin muutoksiin, kuten paikkakunnan vaihdokseen. Maakuntakaupungit eivät houkuttele, koska tarjolla olevat työtehtävät ja urakehitysmahdollisuudet eivät ehkä ole niin kiinnostavia kuin pääkaupunkiseudulla. Palkastakin pitäisi usein tinkiä. 

Tässä tullaan kuitenkin niihin edellä mainittuihin arvoihin.  Elämme suhteellisen vapaassa maassa, jossa esimerkiksi ammatin ja asuinpaikan vaihtaminen on halutessaan mahdollista, vaikka vaatiikin joskus järjestelyjä ja sitkeyttä. Jos kuitenkin arvostettu asema, haastava työ ja raskas tilipussi merkkaavat enemmän, live with that and pay the price.

Se on silti selvää, että kun työmatka lyhenee, vapaa-aika lisääntyy. Läheisyyden ekonomia mahdollistaa jouhevasti rullaavan arjen. Kun työ, palvelut ja harrastukset ovat keskimäärin lähempänä toisiaan, jää päivästä enemmän aikaa jollekin sellaiselle, mikä toisten mielestä on se uraa tärkeämpi juttu.

The post Viikon kuudes työpäivä appeared first on Normisuorittaja.

Osallistuin nyt keväällä Suomen Ekonomien järjestämälle verkkokurssille Oman hyvinvoinnin ohjaksissa. Erityisen tärkeä oivallus on ollut, kuinka pintapuolisesti ymmärrän henkistä palautumista ja mielenhallintaa. Oikeastihan kyse ei ole mielen hallinnasta vaan hallinnasta vapautumisesta, läsnäolosta ja tästä hetkestä.

Yksi kurssin teemoista sivusi nollatilaa. Se on lyhyesti määritelty omaksi henkilökohtaiseksi tilaksi, johon ei liity mitään vaatimuksia.* Oleellista on keskittyä hetkeksi itseensä; nollatilaa olisi myös hyvä tavoitella mahdollisimman säännöllisesti.

Ihmiset altistuvat päivän aikana tuhansille ulkoisille ärsykkeille. Tämän lisäksi eri arvioiden mukaan päässämme pyörii huikea ajatuskaruselli: päivän aikana noin 50 000 – 70 000 ajatusta. Pelkästään henkinen kuormitus on siis valtava. Kun tähän lisätään fyysinen aktiivisuus ja mahdollisesti muu ”painolasti”, ei ihme, jos illalla mieli on turta ja muutenkin vähän väsyttää.

Varmasti jokainen tietää järjen tasolla, kuinka tärkeää olisi vähintään kerran päivässä pysähtyä, tyhjentää mieli turhista ajatuksista ja keskittyä vain olemaan juuri siinä missä on. Kaikki tietävät, mutta moniko niin tekee? Olettaisin, että aika harva. Koska elämme vauva-ajasta alkaen vahvasti ärsykkeiden maailmassa, emme välttämättä edes tunnista kuormitusta. Lisäksi tuttujen rutiinien muuttaminen voi olla lähes ylivoimaista, vaikka kyse olisi omasta hyvinvoinnista.

Olen omakohtaisesti huomannut, miten todella vaikeaa pysähtyminen on. Meditaatioharjoitus, jossa ollaan paikallaan ajattelematta mitään, on yksi vaikeimmista mitä tiedän. Se on kuin kuopan tekemistä veteen: mieli täyttyy väkisinkin koko ajan jostain ajatuksista. Päivät pyörivät rutiinien varassa, usein autopilotilla. Kun illalla olisi ns. ”omaa aikaa”, ei sitä jaksa kovin laadukkaasti käyttää. Haluaa vain olla, vaikka nollatilassa ei ole kyse siitä, että valuu aivottomana sohvalla telkkaria tuijottaen. Nollatilassa oleminen ei ymmärtääkseni tarkoita virkistävää lenkkeilyäkään, koska silloin on mahdollista prosessoida asioita tuloksellisesti – ja aika moni näin varmasti tekeekin.

Uskon, että ainakin pieni osa länsimaisista mielenterveysongelmista häviäisi, jos ihmiset ymmärtäisivät nykyistä paremmin, miten iso merkitys läsnäololla on. Kun oppii tulkitsemaan omaa epämääräistä tyytymättömyyttään tai pahaa oloa, ja ennen kaikkea kohtaamaan ja jäsentämään vaikeat tunteet ja ajatukset, synkkyyttä ei tarvitse enää hautoa tai purkaa läheisiin. Oloa pystyy parantamaan hyvin yksinkertaisinkin toimin. Miksei näitä asioita voisi harjoitella jo vaikka koulussa?

Kokonaisvaltainen hyvinvointi, joka ei erittele työhyvinvointia ja henkilökohtaista, on onneksi nouseva trendi. Ihan kuin välillä olisi unohtunut, että ihminen on aina ollut – ja on yhä edelleen – kokonaisuus.

*Googlaamalla löytyy paljon materiaalia, missä nollatilasta puhutaan ideologisemmin ja se yhdistetään osaksi hawaijilaista Ho’oponopono -menetelmää.

The post Nollatilaan appeared first on Normisuorittaja.

OP Heinonen nostaa keskeiseksi tekijäksi pelon.

Minä nostan johdon suunnalta osoitetun epäluottamuksen, joka aikaa myöten muuttuu molemminpuoliseksi ja synnyttää pelon ilmapiirin. Uskon, että erityisen yleistä tämä on yrittäjävetoisissa firmoissa, missä asenteet ja johtamismallit periytyvät isältä pojalle ilman tervehdyttävää sukupolvien välistä kuilua.

Hieman kärjistäen: jostain syystä yrityksen omistaminen (=minun rahat) johtaa usein asetelmaan, missä kukaan muu kuin yrityksen osakas tai perheenjäsen ei – johtajan mielestä – osaa tai halua ajatella yrityksen etua. Vaikka firmaan olisi vuosien aikana palkattu useita hyvin koulutettuja oman alansa asiantuntijoita, omistaja tietää kuitenkin parhaiten, mikä on ainoa oikea (tai ainakin paras) tapa myydä, markkinoida, hinnoitella palvelut tai tuotteet, johtaa ihmisiä ja hoitaa asiakaspalvelu. Työntekijöiden rooliksi jää lähinnä toteuttaa pomon visiot käytännön tasolla, kyseenalaistamatta. Alainen voi toki esittää omia ideoita, mutta jos ne poikkeavat pomon näkemyksistä, niitä ei lähdetä toteuttamaan. Väistämättä tämä johtaa työntekijäpuolella turhautumiseen ja kokemukseen, ettei omaa osaamista arvosteta. Se, miten ihmiset sitten reagoivat tähän, on yksilöllistä: toiset vaihtavat työpaikkaa, toiset suorittavat mekaanisesti vain sitä mitä käsketään. Eli taantuvat. Seuraavaksi työpaikalla jo vallitseekin henkinen sisäsiittoisuus.

Mistä tämä epäluottamus oikein syntyy? Varmasti joku viisaampi osaisi siihen vastata.

Vaikka ei itse luottaisi, luottamusta voi kuitenkin vaatia muilta. Työskentelin vähän aikaa yrityksessä, jossa johtaja oli rakentanut luottamuksesta itselleen kulttuurisen aseen: hän korosti joka tilanteessa, kuinka sovituista asioista suullinen sopimus riittää ja mitään papereita työsopimusta lukuunottamatta ei tarvita. Kirjallisen dokumentin pyytäminen esimerkiksi myyntipalkkioiden maksuperusteista olisi ollut yksiselitteinen epäluottamuslause johdolle.

Kumma juttu oli kuitenkin se, että vaikka hoidin yrityksen markkinointia ja varastokirjanpitoa, en koskaan saanut tietää mikä oli myymiemme tuotteiden sisäänostohinta. Varastokirjauksia varten sain pomolta paperikopion, missä tuotteiden ostohinnat oli peitetty. En osaa kuvitella mitä vahinkoa olisi aiheutunut, jos olisin tiennyt tuotteiden katteen, mutta ilmeisesti pomo osasi.

Tietojen pimittäminen, monen muun asian ohella, kertoi minulle aika selvästi, etten ollut luottamuksen arvoinen. Kun irtisanouduin, moni suullisesti minulle luvattu asia jäi myös toteutumatta.

Henkinen taantuminen työpaikalla on vahingollista paitsi organisaatiolle myös henkilölle itselleen, koska pitemmän päälle se antaa ihmisille ulkopuolisen tekosyyn omaan kurjuuteen. Töissä on ihan paskaa koska pomo, pettymys omaan urakehitykseen johtuu myös pomosta, ja työstä johtuva turhautuminen ja paha olo on helpoin purkaa kotona, jos töissä on pakko pitää mölyt mahassa.

Vaikka mainitsin esimerkkinä omistaja-yrittäjän, toki vastaavia ongelmia on ihan ”normaaleissakin” yrityksissä, julkisesta sektorista puhumattakaan. Sen kuitenkin olen oppinut, että palkkajohtaja on työntekijälle omistaja-yrittäjää turvallisempi pomo. Yleisesti ottaen mitä vähemmän pomo on sidottu yritykseen omistuksen tai osakkuuden kautta, sitä todennäköisemmin hänen on palkkajohtajana ansaittava asemansa, kehityttävä ihmisenä ja oltava se kuuluisa paras versio itsestään pitääkseen paikkansa myös tulevaisuudessa.

Aidon ja molemminpuolisen luottamuksen rakentaminen lähtee fiksuista pomoista, jotka tietävät, että ihmisiin voi kyllä luottaa. Näitä pomoja vaan on Suomessa toistaiseksi liian vähän.

The post Epäluottamus taannuttaa ihmisen appeared first on Normisuorittaja.

Nuorena työntekijänä toistelin ymmärtämättömänä pomoni kertomaa tarinaa, jonka mukaan työni oli haastavaa. Minulta kesti jonkin aikaa tunnistaa ja sitten myöntää, että työni oli kyllä haastavaa, mutta ei ammatillisesti. Työ oli lähinnä raskasta ja stressaavaa. Pelkästään stressaava työ sisältää joko kovia liiketoiminnallisia tavoitteita tai on työmäärällisesti kuormittava ilman ammatillista tyydytystä.

Jostain syystä näiden asioiden erittely ei aina ole helppoa myöhemmälläkään iällä. Stressaava ja vaativa työrooli voi olla yrityksen kannalta erittäin tärkeä, jopa kriittinen, mutta se ei poista henkilökohtaisen onnistumisen ja kehittymisen puutteesta syntynyttä tyhjyyden tunnetta.

Businessmaailman yksi ärsyttävä piirre on peitellä ikäviä, raskaita ja vaikeita töitä kutsumalla niitä haastaviksi.

Jos ei nauti työstään, yksi kysymys minkä voi itselleen esittää on juuri otsikossa mainittu. Korvaamattomaksi itsensä tunteminen ei ole sama kuin työstä nauttiminen.

Stressaavaa työtä voi onneksi itsekin muokata kiinnostavammaksi ja hallittavammaksi. Joillakin yrityksillä on valmiit prosessit, jotka helpottavat työn organisointia tai tavoitteiden saavuttamista. Oikeanlainen haastavuus on myös sitä, että liiketoiminnalliset ja henkilökohtaiset tavoitteet on asetettu tasolle, joka motivoituneen työntekijän on mahdollista saavuttaa. Pomolle voi ehdottaa laadullisia tavoitteita, jotka toisivat mielekkyyttä projektiin tai tehtäviin. Jos tehtävä itsessään ei tarjoa ammatillista tyydytystä, kenties onnistumisen voisi palkita tätä vajetta paikkaavalla kiinnostavalla kurssilla tai ulkomaantapahtumalla?

Businessmaailman yksi ärsyttävä piirre on peitellä ikäviä, raskaita ja vaikeita töitä kutsumalla niitä haastaviksi. Eihän niitä tietysti kukaan suostuisi muuten tekemään. Ja toki ne ovat juuri siitä syystä myös haastavia. Pieni välitsekki silloin tällöin tekisi kuitenkin kaikille hyvää. Nautitko työstäsi oikeasti vai ainoastaan siksi, että sinun kuuluisi nauttia? Joku saattaa kadehtia titteliäsi ja työtäsi, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta ja antoisalta. Työn kokeminen haastavaksi ja mielekkääksi on kuitenkin subjektiivista. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanella, miltä työ kenestäkin kuuluu tuntua.

The post Onko työsi haastavaa – vai ainoastaan stressaavaa? appeared first on Normisuorittaja.

Esiin nostettiin monta kertaa myös työllistämistoimenpiteet, kuten palkkatuki ja oppisopimuskoulutus. Yleensä näiden ja esimerkiksi rekrytointikoulutusten tarkoitus on tehdä uuden työntekijän palkkaaminen mahdollisimman riskittömäksi yritykselle.

Tukirahaan perustuva työllistyminen toimii kuitenkin vain, jos yrityksen liiketoiminta perustuu todelliselle kasvuhakuisuudelle. Ikävä sanoa, mutta aika montaa pk-yritystä johdetaan peruskoulupohjalta ja kokemukseen perustuen ”iskän opeilla”, jotka eivät yksinkertaisesti riitä tänä päivänä.

Osallistuin itse vuosi sitten 100 työpäivää kestävään rekrytointikoulutukseen, jonka asiakasyritykset olivat kiinnostuneita nimenomaan myynnin ja markkinoinnin kehittämisestä. Kurssilaiset olivat kovatasoista porukkaa – innostuneita, korkeasti koulutettuja ja sopivan kokeneita. Hyvistä lähtökohdista huolimatta kurssin päättyessä vain muutama sai työpaikan asiakasyrityksestä. Heistä minä olin ainoa, jolle tehtiin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Pari henkilöä onneksi työllistyi muualle kesken kurssin tai heti sen jälkeen.

Käytännössä siis työnhakijan ja kasvuhakuisen työnantajan yhdistämiseen tarkoitettu rekrytointikoulutus tarjosi yritykselle pilkkahintaan useaksi kuukaudeksi motivoituneen ja hyvätasoisen osaajan ilman selkeää jatkosuunnitelmaa. Työnhakija sai ehkä mielenkiintoista kokemusta ja uutta oppia, mutta hukkasi samalla monta kuukautta hyvää työnhakuaikaa sitoutumalla yritykseen, jolla ei ehkä ollut alunperinkään edellytyksiä vakituisen työn tarjoamiseen.

Heikko työllistymisaste oli varmasti pettymys sekä koulutusorganisaatiolle että työnhakijoille, joista suurin osa oli vilpittömästi mukana sillä asenteella, että 100 päivässä uusi työpaikka saadaan luotua. Tähän myös yritettiin panostaa kurssin aikana monessa kohtaa.

Mielestäni suurin vika löytyy yritysten liiketoiminnan huonosta suunnittelusta ja johtamisesta. Kun yhteiskunnalliset paineet työllisyysasteen nostamiseksi ovat kovat, kustannukset ja rekrytointiriskit yritysten suuntaan halutaan painaa minimiin. Pk-yritykselle tarjous on tietysti houkutteleva, ja halu ja tarve palkata kenties vilpitön, mutta kannustaako se oikeasti yritystä miettimään liiketoiminnan kehittämistä useamman vuoden päähän? Jos uusi työntekijä on lähtökohtaisesti riski – ei investointi – voiko liiketoiminta oikeasti olla kovin kestävällä pohjalla?

Tällä hetkellä pääpaino on työnhakijoiden hyysäämisessä ja kouluttamisessa, mutta yhtä lailla moni pk-yritys tarvitsisi ammattikonsultin tekemän ”kuntotarkastuksen”. Varsinkin, jos töitä olisi, mutta ei varaa maksaa palkkaa. Usein tämä kertoo henkisestä löysyydestä – liiketoimintaa ei ole jaksettu tai osattu uudistaa niin, että sen kasvattaminen kannattavasti olisi mahdollista. Erilaisiin palkkaustukimalleihin perustuva liiketoiminnan pyörittäminen on kuin veden kantamista kaivoon: yhteiskunnan vero- ja sitä kautta tukirahat valuvat firmoihin, joilla ei edes ole menestyksen edellytyksiä. Kuntotarkastus ja puhtaat paperit pitäisivät olla edellytys kaikelle tukirahalle.

Ettei kävisi niin, että ilmaisella tai puoli-ilmaisella työvoimalla vain tekohengitetään harjoittelijasta seuraavaan.

The post Tukieuro ei työllistä, jos vika on liiketoiminnan johtamisessa appeared first on Normisuorittaja.

Tervetuloa tasapäiseen joukkoomme! Olemme keskinkertaisesti johdettu suomalainen yritys, jossa pärjää oikealla asenteella ja ihmissuhdetaidoilla. Valitsemme uudet työntekijämme huolella, sillä meille on kunnia-asia, ettei kukaan erotu joukosta.

Haemme nyt toimistollemme monipuolisilla taidoilla varustettua

HUIPPUTYYPPIÄ

Työtehtäviisi kuuluu

• vastata puhelimeen
• puhua asiakkaille ja työkavereille (esim. kahvitauolla)
• lukea sähköpostia
• tulla töihin sovitusti joka päivä

Olet etsimämme huipputyyppi, mikäli

• omaat innokkaan asenteen
• sinulla ei varsinaisesti ole omia mielipiteitä, mutta
• keksit mielelläsi hyviä ideoita muiden nimiin
• tietokone on sinulle tuttu, ja osaat käyttää internet-selainta
• uskot pystyväsi mihin vaan ilman mitään todellista ammattitaitoa

Eduksi katsotaan hyvä alkoholinsietokyky, sosiaaliset taidot ja vahvat perhesuhteet.

Tarjoamme sinulle yhtä matalasti koulutetut huipputyökaverit sekä jämäkällä ja tasapäistävällä johtamisotteella varustetun organisaatiokulttuurin.

Tervetuloa joukkoon!

The post Palvelukseen halutaan: tavallinen HUIPPUTYYPPI appeared first on Normisuorittaja.

Juttu oli hyvä esimerkki siitä, miten päättäjätasolla ei tunnisteta – tai hyväksytä – sitä faktaa, että emme elä enää 1960-70-luvulla. Tänä päivänä ihmisillä on muitakin arvoja kuin työ ja raha. Kansantaloudellisesta näkökulmasta meidän kaikkien tulisi tietenkin pitää palkkatyön tekemistä niin tärkeänä, että sen vuoksi ollaan valmiita muuttamaan melkein minne tahansa. Ja totta kai osa ihmisistä onkin valmiita muuttamaan. Mutta eivät läheskään kaikki.

Koska on noloa puhua pehmeistä arvoista, työntekijän näkökulmasta sopiva rationaalinen perustelu muuttohaluttomuudelle on pk-seudun kalliit asumiskustannukset. Päättäjien näkökulmasta on puolestaan sopivaa vihjailla, että työttömyyskorvaus on liian hyvä eikä kannusta töiden tekemiseen.

Tänä aamuna asiaan otettiin vielä erikseen kantaa HS:n pääkirjoitussivulla: ”Työvoiman liikettä tulisi vauhdittaa” (huom: kirjoituksen otsikko on vaihdettu päivän aikana). Näin sieluni silmin tämän valtavan koneen, jota työvoima pyörittää. Mekanistinen organisaatioajattelu elää ja hengittää Suomessa vahvasti. Vai pitäisikö sanoa puksuttaa kiihkeästi, niin ei vahingossa ajatella ihmisiä ihmisinä.

Nyt on vaan valitettavasti niin, että työvoimakoneiston rattaissa on hiekkaa. Ja tämä hiekka tunnetaan nimellä ihmisen arvomaailma.

Tämä arvomaailma on usein yksilöllinen, vaikka sisältääkin kollektiivisia piirteitä. Ihmiset kyllä arvostavat työtä ja sen luomia mahdollisuuksia esimerkiksi omien haaveiden ja itsensä toteuttamiseksi. Työttömyys ja rahanpuute, jokaisen euron laskeminen ja vähällä eläminen on henkisesti äärimmäisen raskasta – erityisesti, jos elää yksin tai myös kumppani on työtön, ja varsinkin, jos se jatkuu vuodesta toiseen.

On kuitenkin täysin mahdollista, että joku pitää kotiseutua, perhettä, ystäviä ja perheen tukiverkostoa suuremmassa arvossa kuin työtä, jos työn vastaanottaminen tarkoittaa muuttoa ja verkostosta luopumista. On mahdollista, että puolisolla on hyvä työ, eikä ole kohtuullista vaatia häntä luopumaan työstään muuton takia. On mahdollista, että lapsille halutaan tarjota turvallinen ja hyvä arki, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä päivittäin. On mahdollista, että lähellä asuville ja ikääntyville isovanhemmille halutaan tarjota apua. Ja lapsille mahdollisimman paljon yhteisiä hetkiä ja muistoja heidän kanssaan.

Yleensä ajatellaan, että työn sisällöllinen haastavuus ja mielekkyys tarjoaa parhaan mahdollisen pohjan sitoutua työhön ja tarvittaessa muuttaa sen perässä. On kuitenkin mahdollista, että mielekkäinkään työ ei ohita elämän tärkeimpiä asioita ja elämänlaatua.

Pahinta on se, että päättäjien suunnalta raha+työ ja ihmissuhdearvot laitetaan vastakkain. Ikään kuin ihmisellä ei olisi oikeutta itse päättää, mikä hänelle on elämässä tärkeää. Tai viestitään, että hänen (pehmeät) arvonsa ovat itsekkäitä tai vääriä. Aika moni on jo oivaltanut, että työttömyys ehkä tekee onnettomaksi, mutta työ sinänsä ei vielä tee ketään onnelliseksi.

Korneinta on puolestaan se, että virkamiehet päivittelevät, miksi työvoima ei liiku maakunnista pk-seudulle, mutta auta armias, jos työvoiman pitäisikin liikkua pk-seudulta maakuntiin. Silloin kyllä ymmärrystä ja myötötuntoa riittää.

Totta kai arvovalinnoistaan pitää kantaa myös vastuu. Jos on kouluttautunut raksamieheksi Suomen kuolevimpaan kulmaan, ei halua muuttaa, eikä työllistyminen näytä realistiselta tulevaisuudessakaan, vastuun kantamista on kouluttautua ja työllistyä jollekin toiselle alalle, jolla töitä on. Ammatilliset kompromissit ovat maakunta-asumisen hinta. Sen ovat varmasti huomanneet myös monet paluumuutosta haaveilevat.

Työelämä ja ihmisten arvomaailma muuttuvat, mutta päättäjät toistavat omaa munkkilatinaansa työvoiman liikkuvuudesta ja muuttoa edistävistä kannustimista. Suomessa ajatellaan edelleen, että työntekijän pitää mennä työnantajan luo valvovan silmän alle, eikä muita vaihtoehtoja ole.

Raksamiehet ovat tietysti asia erikseen, mutta me tietotyötä tekevät pystymme kyllä pääsääntöisesti hoitamaan työmme vähän kauempaakin pääkonttorista tai asiakkaista, jos vaan työpaikan kulttuuri sen sallii ja ihmisiin luotetaan. Yleisesti ottaen tarvitsemme kuitenkin nykyistä suurempaa avarakatseisuutta joustavaan työn tekemiseen. On vanhanaikaista pakottaa ihmiset muuttamaan työn perässä,  kun meillä on kaikki maailman viestintäteknologia käytössämme. Tässäkin tosin nähdään, että teknologiasta ei ole apua, jos asenteet eivät muutu.

The post Hiekkaa työvoimakoneiston rattaissa appeared first on Normisuorittaja.

Esimies-alaissuhteet ovat kiehtovia ja haastavia. Erityisesti siksi, että huono johtaminen on yksi yleisimpiä syitä vaihtaa työpaikkaa.

Johtamisen suuri mysteeri on, että siitä puhutaan koko ajan – konsultit kouluttavat, bloggaavat ja tehtailevat oppaita, pyörää keksitään yhä uudelleen – ja silti huono johtaminen velloo vahvasti suomalaisissa organisaatioissa. Laajat ja systemaattisetkaan satsaukset esimiehiin eivät välttämättä näy arjessa mitenkään. Ehkä on vain hyväksyttävä, että hyvät johtajat kehittävät itseään joka tapauksessa, ja ne, joiden nimenomaan toivoisi kyseenalaistavan omaa johtamistaan ja parantavan, eivät todellakaan sitä tee.

Onneksi näyttää, että johtamiskirjallisuuden puolella ei täysin pyöritä samaa kehää. Kuten keväällä julkaistu Uusi ajattelu – uusi johtaminen, myös Laura Rötkinin Terveisiä pomolle (Talentum 2015) edustaa mielenkiintoista genreä: johtamiskirjaa, jonka on kirjoittanut asiansa osaava alainen. Uusi ajattelu käsittelee ihmisten johtamista liiketoiminnan näkökulmasta yhdistäen vahvasti teoriaa, näkemystä ja kokemusta. Terveisiä pomolle on puolestaan supliikki ja subjektiivinen, mutta enemmän lähiesimies-alaissuhteeseen ja arjen tilanteisiin keskittyvä klassinen ”pohdintakirja”.  Ja sen huomaa, että asioita todella on pohdittu. Kirja sisältää paljon hyviä ajatuksia, joita olisi syytä pysähtyä sulattelemaan, niin esimiehen kuin alaisenkin. Yhdestä, kompetenssiin ja substanssiosaamisen liittyvästä teemasta kirjoitinkin jo.

Tässä muutama poiminto ja oma kommentti aiheeseen.

”Tärkein työelämätaito on itsetuntemus.”
Olen tähän asti ajatellut, että tärkeintä on kyky itsensä johtamiseen  ja aidosti monipuoliset viestintätaidot. Itsensä johtamisen edellytys on kuitenkin hyvä itsetuntemus.

”Palautetta annetaan yleensä lopputuloksesta. Merkityksellisempää olisi antaa palautetta prosessista, jolla lopputulokseen päästiin.”
Totta. Samaan (hyvään) tulokseen voi päästä sekä kivuttomasti että hallitun katastrofin kautta.

”Parasta mitä esimiesalaiselle voi toivoa, on hyvä esimies.”
Niinpä.

”Kun ei jaksa ponnistella itsensä kanssa selvittääkseen mitä työelämältä oikeasti haluaa, on helpompi heittäytyä toisen ohjailtavaksi.”
Syy omaan työpahoinvointiin löytyy lähes aina muualta paitsi omasta navasta. Peiliin katsomisesta ei olisi haittaa alaisellekaan. Tähän auttaa myös edellä mainittu itsetuntemus.

”Esimies on parhaimmillaan se tyyppi, joka osallistuu alaisensa uraohjuksen laukaisualustan rakennustalkoisiin antamalle tälle rakennusvinkkejä ja auttamalla kantamaan rakennuspaikalle puuttuvia materiaaleja.”
Kaikki eivät edes tähtää avaruuteen asti. Moni alainen arvostaa laadullisesti hyvää ja mielekästä taivalta maan kamaralla. Esimieheltä saatu tuki on kuitenkin asia, joka muistetaan vielä vuosikymmentenkin päästä.

Kirjan ilmeisiä vahvuuksia ovat rohkea ote asioihin ja virkeä kielenkäyttö. Laura Rötkin nostaa vaikeatkin asiat pöydälle ja päräyttää suoraan sen, mitä muut ajattelevat, mutta eivät tohdi sanoa.

Kirjan alku sisältää jonkin verran turhaa esimiesroolin määrittelyä, mutta sen jälkeen kerronta jouhevoituu. Keskittyminen lähiesimiessuhteeseen tekee teemoista helposti samaistuttavia. Siksi Terveisiä pomolle sopii kaikille esimiehille, jotka ovat valmiita kohtaamaan roolinsa pahimmat kipupisteet. Lupaan, ettei se satu yhtään sen enempää kuin kylmävahaliuskatkaan.

Suomalaista esimiehistöä suurempi kohderyhmä löytyy kuitenkin täältä pöydän toiselta puolelta. Kirja tarjoaa nimittäin osuvaa ja terapeuttista vertaistukea myös kaikille ammattialaisille.

The post Terveisiä pomolle appeared first on Normisuorittaja.

Kahvinkeitin ”The Coffeecat”
Asiantuntijat ovat yleensä liian kiireisiä, tärkeitä tai yksinkertaisesti kykenemättömiä keittämään omaa kahviaan. Ei hätää! Työpaikan uusi ja älykäs kahvinkeitin ennakoi tilanteen ja pistää sumpit pihisemään aamutuimaan ihan itse. Asiantuntijoiden aika säästyy johonkin tärkeämpään.

Palaverimukit ”Los Mugis”
Jos asiantuntija on onnistunutkin järkkäämään itselleen ja vieraalleen kahvit palaveriin, neukkarin siivoamiseen ei todellakaan jää aikaa, kun pitää jo kiirehtiä lounaalle tai seuraavaan palaveriin. Ei hätää! Työpaikan älykkäät kahvimukit eivät jää pöydälle kahvirenkuloitaan kuivattelemaan, vaan reippailevat ryhdikkäässä jonossa suoraan lavuaaripikasuihkuun ja hyppäävät tiskikoneeseen.

Tiskikone ”The Swoosh”
Tarina kertoo, että osa työntekijöistä osaa laittaa ihan itse astiansa tiskikoneeseen sisälle. Merkittävä joukko kuitenkin luottaa taivaalliseen ihmeeseen, joka siivittää heidän likaiset lautasensa tiskipöydältä tai -altaasta koneeseen. Ei hätää! Ateistin luottopelaaja on neuvokas tiskikone, joka hoitaa hommat loppuun, pyöräyttää ohjelman käyntiin ja pyyhkäisee vielä tiskipöydänkin puhtaaksi.

Jääkaappi ”The Iceman”
Toimiston viileimmän kaverin tehtävänä on pitää ruoka syötävänä. Kuten me kaikki, myös nämä jääkaapin hellimät annokset saavuttavat jonain päivänä parasta ennen -hetkensä. Ne suorastaan vaativat päästä omin jaloin ulos. Ei hätää! Työpaikan uusi älykäs jääkaappi tietää milloin on aika luopua rakkaista – raottaa niille ovea ja päästää ne vapauteen.

Työpöytä ”The Surf-Ice”
Me ihmiset olemme erilaisia. Onneksi suurin osa työpöydistä on melko samanlaisia: ne tykkäävät esitellä paljasta pintaansa. Aika usein työntekijät levittelevät tavaroitaan todella avokätisesti ottamatta huomioon työpöydän tunteita. Ei hätää! Fiksu työpöytä ei ”hukkaa” papereita, vaan sietää tilanteen tyynesti. Illan tullen se ottaa homman haltuun, pistää paperit nippuun ja antaa katuvalon heijastua kiiltävästä pinnastaan.

Näitä odotellessa.

The post Työpaikan uudet älyköt eli IoT 2.0 appeared first on Normisuorittaja.