Mari Pantsarin ja Jouni Kerosen Tienhaarassa – johtajuus ilmastonmuutoksen aikakaudella (Docendo 2019) käsittelee ymmärrettävästi ja monitahoisesti tilaa, johon olemme ihmiskuntana maapallomme ajaneet. Kirja tarjoaa hyvää taustatietoa ja perspektiiviä ilmastonmuutoksesta käytävään keskusteluun. Se on mielenkiintoinen ja yleissivistävä ja siksi suositeltavaa luettavaa ihan kaikille yläkouluikäisistä ylöspäin. Lukijana ymmärrän nyt aikaisempaa paremmin, miten ongelmia on yritetty tuoda esille ja ratkaista jo vuosikymmenten ajan siinä välillä onnistuen – ja useimmiten onnistumatta. Kirjailijat esittävät myös kolme vaihtoehtoista tulevaisuusskenaariota, joista joudumme valitsemaan. Tai sitten ilmasto valitsee puolestamme.

Kirjan alkuosa on varsin synkkää luettavaa, syystäkin. Ilmastonmuutoksessahan ei ole millään muotoa kyse pelkästään ympäristöongelmasta, vaan kasvuun ja kuluttamiseen kytkeytyvistä monimutkaisista, poliittisista ja yhteiskunnallisista rakenteista, joiden tunnistaminen ja murtaminen ilman yhteistä tahtoa on hidasta ja haastavaa. Talouden ja hyvinvoinnin ylläpitäminen nykyjärjestelmällä ajaa ohi kaiken muun, ilmastonmuutoksenkin. Luopuminen on vaikeaa, koska ihminen ei pysty luottamaan siihen, että tilalle tuleekin jotain parempaa. 

On yllättävää, kuinka nykytilanteeseen johtanut elämäntyylimme on lopulta vain muutaman sukupolven mittainen. Puhumme kiertotaloudesta “uutena” asiana, vaikka vielä isovanhempiemme lapsuudessa se oli yleinen materiaalien käyttöä ohjaava ajattelu. Oli myös hätkähdyttävää lukea, kuinka 1990-luvulla ilmastonmuutoksen arvioitiin olevan Suomelle hyvä asia. Epäilemättä aika moni suomalainen ajattelee juuri nytkin, kuinka entistä lämpimämmät kesät kuulostavat vain positiiviselta asialta ja puolitoista astetta mitättömältä muutokselta.

Vastapainona synkälle nykytilanteelle kirjassa nostetaan esille myös onnistumisia: mitä uusia mahdollisuuksia  ja teknologioita meillä on jo nyt tai pian käsissämme ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tämä osio loi ainakin minuun uskoa ja innostusta ja nosti motivaatiota päästä itsekin joskus jollain tapaa mukaan luomaan muutosta. Se, että meillä on jo olemassa ratkaisuja mutta emme vain ota niitä käyttöön, kertoo kuinka vahvasti todellinen ongelma on rakenteissa ja mindsetissä. Teknologiasta ei ole ihan kauheasti apua ellei sitä käytetä. 

Pantsarin ja Kerosen kirjan loppuosa on varattu selkeälle kannanotolle ja toimenpide-ehdotuksille. Viesti on suunnattu päättäjille, erityisesti EU-tasolle. Meillä on kolme vaihtoehtoista tietä edessämme: nykymallinen kulutuksen jatkaminen (pannuhuone), systeeminen ratkaisu tai kieltotalous. Konkreettiset toimenpiteet liittyvät esimerkiksi päästökaupan kehittämiseen sekä erityisesti minua ilahduttaneeseen kansalaisviestintään ja ilmastotekoihin kannustamiseen.

Hiukan harmillisesti tämä vaihtoehtoihin ja ratkaisuihin keskittyvä osio oli vain noin parinkymmenen sivun mittainen. Vaikka kirjan alkuosa on kiinnostavaa ja tarpeellista, olisin toivonut johtajuudelle enemmän painotusta. Tämän lisäksi olisin kaivannut kirjaan myös vahvempaa tiedon visuaalista kiteyttämistä: vaikka sitten simppeleitä piirakoita ja graafeja. Kustannustoimittajan silmälasein katsoen huomasin monessa kohtaa, että kirjaa tehdessä on tullut vähän kiire. Mutta kiirehän meillä onkin.

Tienhaarassa-kirjan kirjailijapalkkiot lahjoitetaan nuorten ilmastotyöhön. Jos kirjasta otetaan uusi painos, suosittelen tämän tiedon sekä hashtagin  #nytonpakko lisäämistä kanteen.

Tienhaarassa herätti paljon ajatuksia. Tässä pari.

Muutos ei synny ilman tunnetta

Omasta näkökulmastani ilmastokeskustelua on käyty pitkään ensisijaisesti “ympäristötohtoreiden” kesken ammattilaiselta ammattilaiselle – kiihkottomasti, faktavetoisesti ja jopa etäisyyttä muihin ihmisryhmiin ottaen. Tämän seurauksena tiedeyhteisö jää helposti kasvottomaksi varoittelijaksi. Johtajuus ilmastonmuutoskeskustelussa on kuitenkin myös kasvojen antamista näkemyksille ja ratkaisuille – ei vain ongelmille. Niiden, jotka tietävät mitä pitää tehdä, pitäisi rohkeammin tulla esille.

Tienhaarassa-kirjan yksi keskeinen ansio on nykyaikainen asiantuntijuus: kryptisen ja etäännyttävän ammattislangin sijaan kirjoittajien teksti on ymmärrettävää, helppotajuista ja ennen kaikkea rohkeasti kantaaottavaa ja tunteita herättävää. 

Tämä onkin minun viestini ympäristöihmisille: Faktat ovat vaikuttamisen lähtökohta, mutta ne eivät riitä. Jos halutaan tekoja, on viesti on muotoiltava niin, että se synnyttää vastaanottajassa – päättäjässäkin – tunteen. Tunnetta seuraa uudenlainen ajattelu, mistä seuraa halu tehdä asioita uudella tavalla.

Ilmastojohtajuus on hukassa

Sain kirjasta vahvistusta käsitykselleni, että ilmastonmuutosta, joka on todennäköisesti koko ihmiskuntamme vaikein koskaan kohtaama ongelma, ei pystytä hidastamaan riittävästi nykyisellä nelivuotiskauteen nojaavalla poliittisella järjestelmällä, jossa päätöksentekoon yrittävät vaikuttaa lukuisat taustaorganisaatiot lobbareineen; on fossiilituet sekä jatkuvaan kasvuun perustuva ja tähtäävä talousmallimme.

Minulle ilmatojohtajuudessa on paljon samaa kuin yritysten johtamisessakin: asetetaan tavoitteet ja luodaan strategia niihin pääsemiseksi; sitten ryhdytään tekemään päätöksiä ja toimenpiteitä tavoitteiden saavuttamiseksi. Kyseenalaistetaan vanhaa ja tarvittaessa luodaan täysin uusia käytänteitä ja innovaatioita. Lisäksi näistä asioista, sekä ennen kaikkea muutosten kautta syntyvistä hyödyistä, pitää viestiä aktiivisesti ja läpinäkyvästi kaikille osapuolille, ei vain omalle viiteryhmälle.

Valitettavasti en tunnista yhteiskunnassamme tämäntyyppistä toimijaa.

Talousjärjestelmämme vaatisi ajattelun, arvojen ja toiminnan uudistamista. Tämän lisäksi tarvitsemme täysin uudenlaisen ilmastopoliittisen ja itsenäisen organisaation, joka voi tehdä välttämättömiä, tutkittuun tietoon perustuvia ja perusteltuja ylisukupolvisia päätöksiä Suomessa. Päästöt pitää saada nopeasti laskuun, mutta on päivänselvää, että tällä hetkellä kaikki ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi 1,5 asteeseen tähtäävät suunnitelmat ja toimenpiteet tapahtuvat liian hitaasti. Nyt kun tämä on oikeastaan jo tunnistettu ja sanottu ääneen, mitä voimme asialle tehdä?

Onko Suomessa todellista yrityskansalaisuutta – eli yrityksiä, jotka olisivat myös yhteiskunnallisesti aktiivisia? Ehkäpä meillä ajatellaan noin yleisesti, että Suomessa ei ole sellaisia yhteiskunnallisia ongelmia, joihin tarvitsisi yritystasolla ottaa kantaa, ainakaan julkisesti. Vastuullisuus on suosittu arvo, mutta ainakin Suomessa se tuntuu tarkoittavan jokaiselle vähän eri asiaa. Toisille se on toiminnan läpinäkyvyyttä, toisille liiketoiminnasta aiheutuvien (ympäristö)haittojen minimoimista.  Jotkut kutsuvat vastuullisuudeksi ”asiakkaan edun huomioimista”.

Siksi Oras Tynkkysen ja Kati Berningerin kirjoittama Nettopositiivisuus – menestyvän ja vastuullisen liiketoiminnan uusi taso (Alma Talent 2017) sisältää varmasti monelle yritykselle täysin uusia ajatuksia. Kirjaan kannattaa tarttua, sillä ihmisten odotukset nousevat koko ajan. Kirjailijoita siteeraten, ”vähän vähemmän huono ei enää ole riittävän hyvä”.

Ero vanhaan ajatteluun kulkee siinä, että nettopositiivisuus ei ole varsinaisesti uusi keino olla vastuullinen, vaan pikemminkin uusi tapa harjoittaa liiketoimintaa. Kustantaja kiteytti tämän nasevasti: Nettopositiivisuuteen pyrkivät yritykset tavoittelevat kunnianhimoisesti liiketoimintaa, jonka avulla ne tuottavat kokonaisuudessaan enemmän yhteiskunnallisia, ympäristö- ja taloushyötyjä kuin haittoja.

Nettopositiivisuudessa otetaan siis tarkasteluun haittojen minimoimisen rinnalle hyvän tekeminen, eli kädenjäljen kasvattaminen. Samalla yritys voi löytää uusia keinoja kustannusten pienentämiseksi ja kokonaan uuden liiketoiminnan rakentamiseksi. Hyvin usein nämä liittyvät kiertotalouden liiketoimintamalleihin.

 

Tynkkysen ja Berningerin mukaan nettopositiivisuus

• auttaa valjastamaan vastuullisuuden hyödyt täysimääräisesti.
• auttaa erottumaan kovassa kilpailussa. Lain noudattaminen ei enää tuo lisäpisteitä kellekään. Nettopositiivisuudella voi nousta vastuullisuuden terävimpään kärkeen ja saada kilpailuetua.
• tuo keskusteluun positiivisuutta: ei vain sureta ongelmia, vaan kasvatetaan hyötyjä.
• auttaa tunnistamaan kokonaan uusia liiketoimintamahdollisuuksia.

Kirjassa on paljon esimerkkejä, jonkun verran myös Suomesta. Kirjan luettuaan on helpompi tunnistaa suomalaiselle ilmastokeskustelulle tyypillinen piirre keskittyä ensisijaisesti päästöjen pienentämiseen. Tämä on toki erittäin tärkeää, mutta se ei poissulje mahdollisuutta tehdä rinnalla myös jotain hyödyllistä.