“Moraalinen kunnianhimo – Lakkaa haaskaamasta lahjojasi ja toteuta ihanteesi” (Atena, 2024) on hyvin lukijaystävällinen kokemus. Viesti on yksinkertainen ja suunnattu meille keskiluokkaisille, korkeasti koulutetuille: jos sinulla on osaamista ja kunnianhimoa,olisiko aika suunnata se yhteisen hyvän edistämiseksi? Kirjailija tökkii, mutta vielä varsin tylpällä tikulla jokaista löytämään sisäisen palonsa jonkun yhteiskunnallisesti merkityksellisen asian ratkaisemiseksi tai edistämiseksi.

Tärkein oppi, mikä jäi itselle mieleen, lukee otsikossa: lahjakkuus on väline hyvän saavuttamiseen, kunnianhimo aakaa energiaa sen toteuttamiseksi. Siksi ne eivät ole sidottuja johonkin tiettyyn, “ilmeiseen” asiaan ja tekemiseen, vaikka aika usein näin ajattelemme. “Kysymys kuuluu, mitä niillä ryhdyt tekemään.”

Kirja sisältää useita tarinoita ja esimerkkejä. Mielestäni kirjan tärkein arvo on kuitenkin tehdä niin sanotusta “maailmanparannuksesta” hyväksyttävää ja salonkikelpoista myös business-ihmisten keskuudessa.

Kunnianhimon suuntaaminen ihmiskunnan kannalta merkityksellisten asioiden edistämiseen ei mielestäni ole ollut business-verkostossa erityisen arvostettua. Päinvastoin, kunnon kapitalisti miettii ennen kaikkea (ja mielellään pelkästään) osakkeenomistajan saamaa arvoa, ja nykyisen, kahtiajakautuneen maailman mukaisesti muu on “kommunismia”. Moraalinen kunnianhimo on käsite, joka on helppo hyväksyä laajasti. Vaikka kaikki merkit osoittavat, että jatkuva kasvu on tullut tiensä päähän ja meidän pitäisi luoda talousrakenteemme uusiksi, mitään muutosta ajattelussa saati tekemisessä ei ole näköpiirissä.

Samalla olen myös sitä mieltä, että tavallisilla asiatuntijatyötä tekevillä on patoutunutta tarvetta käyttää lahjakkuutensa, energiansa ja osaamisensa aidosti hyvän edistämiseen. Tämän huomaa siitä, että ihmiset kuvailevat Linkedinissä milloin mitäkin piiperrystä “merkitykselliseksi” työksi. Merkityksellisyys keksitään, jos työ tai liiketoiminta ei luontaisesti sitä ole. Tämä on aika tyypillinen itsepetoksen muoto. Suurin osa meistä tekee työtä, jolla ei ole todellisuudessa juuri mitään merkityksellisyyttä isossa kuvassa. Olemme osa koneistoa, joka ylläpitää ylikulutusta ja vie samalla meitä kohti ympäristökatastrofia. Vaikka voisimme toimia toisin, emme toimi.

Kirjailijan viesti ei voisi olla selkeämpi: puheet on nyt puhuttu ja on aika ryhtyä toimeen.

Ja ollaan nyt rehellisiä: ei meillä 2000-luvulla “mukavaa elämää” elävillä todellisuudessa ole juurikaan moraalista kunnianhimoa. Välillä tuntuu, että moraalia ei ole enää laisinkaan, ja kunnianhimokin on pitkälti valjastettu jatkuvan kasvun välineeksi.

Bregmanin Moraallinen kunnianhimo on kuitenkin kirjoitettu kannustavasti ja inspiroivasti. Sitä voi suositella ihan kaikille, mutta erityisesti niille, joilla on valtaa, verkostoja ja kaikki mahdollisuudet tehdä aidosti merkityksellisiä asioita. Niin halutessaan.

The post Lahjakkuus on väline ja kunnianhimo energiaa appeared first on Normisuorittaja.

Jussi Kiuru on koonnut johtajahaastatteluihin perustuvan teemallisen kirjan ”Sinussa on jotain erityistä – tarinoita johtajaksi kasvamisesta ja kasvun johtamisesta” (Laine Publishing 2022). Tarinoissa haastatellut kertovat oman kasvutarinansa, ja miten he itse pyrkivät ihmisiä johtamaan.

Merkittävä osa haastatelluista on luovien alojen (mainostoimistojen) johtajia. Siksi tarinoissa puhutaan paljon luovuudesta ja sen mahdollisuuksista. Vaikka haastateltujen ikiä ei kerrota, valtaosa heistä on astunut työelämään 1980-luvulla. Kokemusvuosia löytyy siis usein nelisenkymmentä. Taustoja on suurinpiirtein yhtä monta erilaista kuin haastateltavaakin. Juuri haastateltujen taustat tekevät kirjasta tavallisuudesta poikkeavan ja kiinnostavan.

Kirja on mukava ”välipala” eli helppolukuinen ja innostava. Kirjaa voi suositella kaikille, erityisesti heille, jotka ajattelevat etteivät ole itse luovia tai ettei luovuus liity omaan työhön. Luovuus kun mielletään edelleen turhan usein mystiseksi tai elämykselliseksi ”luovien ihmisten” jutuksi. Todellisuudessa kaikki ongelmanratkaisu on luovuutta.

Tässä vielä muutamia ajatuksia, mitä kirja minussa herätti.

Kyvykkyyttä ei edelleenkään tunnisteta

Tarinat vahvistivat käsitystäni siitä, miten iso merkitys esihenkilöillä ja kollegoilla on yksittäisen, ehkä lopulta varsin keskinkertaisenkin henkilön urakehitykselle.

Jokaisella meistä on jotain erityispiirteitä ja -vahvuuksia. Omalla sisäisellä motivaatiolla voi hyvällä tuurilla toki päästä pitkälle, mutta äärimmäisen tärkeää on, että joku ympärilläsi huomaa kyvykkyytesi, uskoo sinuun ja antaa sinulle mahdollisuuden – erityisesti silloin, kun kukaan muu ei niin tee.

Vaikka kirjan tarinoissa on nimenomaan käynyt näin onnellisesti, väitän, että valtava potentiaali menetetään joka päivä työelämässä vain siksi, että esihenkilöiden henkilöjohtamisen kyvykkyys on keskinkertaista tai heikkoa. Suurin osa potentiaalista jää näkemättä, koska työntekijällä käy niin sanotusti paska mäihä eikä hänen esihenkilönsä ole edes kiinnostunut tunnistamaan tiimiläisensä potentiaalia – esimerkiksi henkilökemiasta johtuen – kuin ehkä juuri siinä melko kapeassakin roolissa, jota hänet on palkattu tekemään. Excel-johdetuissa organisaatioissa luovuus ja diversiteetti ovat lopulta aina paitsiossa riippumatta siitä kuinka paljon niistä puhutaan. Eikä esihenkilöiksi edelleenkään hakeudu tarpeeksi sellaisia, joilla on ensisijaisesti aito halu auttaa ihmisiä onnistumaan ja menestymään.

Ajoituskin ratkaisee

Väitän, että myös ajoituksella on merkitystä. Hieman yleistäen kriittiset vuodet ovat siinä kolmenkympin molemmin puolin. Jos ponnahdus noina vuosina tiettyyn (itsensä tavoittelemaan) rooliin tai seuraavaan etappiin ei tapahdu, sinne on vaikeampaa ponnistaa myöhemmin. Ei siis mahdotonta, mutta vaikeampaa.

Normistomme on rakentunut niin, että potentiaali kuuluu nuoruuteen, mutta yli nelikymppisiltä sitä ei jostain syystä enää odoteta löytyvän. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemisen merkityksestä (=tuurista) on kirjoittanut mm. Malcolm Gladwell (Outliers).

Kukaan ei menesty yksin

Nuorempana kuvittelin, että on olemassa bisnessankareita, jotka todella luovat itse uransa tyhjästä omilla ansioillaan. Nykyään tiedän, ettei se ole mahdollista. Henkilö joka kertoo itsestään menestystarinaa puhtaasti omana ansionaan, kärsii joko heikosta itsetunnosta tai valehtelee – tai on yksinkertaisesti ylimielinen. Hän on vähintäänkin saanut vetoapua omalta lähipiiriltään, mutta todennäköisesti myös monilta muilta.

Kirja on saatavilla myös englanniksi nimikkeellä I see something special in you.

The post Sinussakin on jotain erityistä appeared first on Normisuorittaja.

Sopivan ajatusjatkeen tälle muodostaa Isokangas – Niipola – Vassinen -tiimin Viherpesuopas – miten markkinointi muuttuu merkitykseksi (Nemo 2022). Nimen perusteella nimittäin odotin, että kirja käsittelisi ympäristövastuullisuuteen keskittyvää viherpesu-ilmiötä. Kyllähän tätäkin mukana oli. Mutta myös paljon muuta. Varsinkin loppua kohti tematiikka siirtyi kokonaan työn merkityksellisyyteen, sen kokemiseen ja rakentamiseen. Kuten vastuullisuuden, ilmeisesti myös viherpesun voi määritellä tarkoittamaan kaikkea harhaanjohtavaa markkinointia. Jos olisin tämän kirjan kustannustoimittaja, olisin vaatinut kirjan nimen muuttamista vaikkapa Vastuullisuusjargonin perusteiksi.

Kaupallisesta suomettumisesta pitäisi puhua enemmän

Koska olen tehnyt omat kotiläksyni huonosti – ja ajanpuutteen vuoksi valinnut taisteluni ja aiheet, joihin ilmastoasioissa keskityn – minulle ylivoimaisesti kirjan kiinnostavin osuus koski ”kaupallista suomettumista”. Osio käsitteli Kiinan valtavan markkina-aseman vaikutusta (minkä tahansa maan) yritysten vastuullisuustekoihin ja -viestintään. Esimerkit olivat klassista kognitiivinen dissonanssi -kamaa: Kiina kauppakumppanina tarkoittaa, että yritys joutuu muuttamaan suhdettaan joko omaan vastuullisuuteensa tai Kiinaan. Ja kuinka ollakaan, raha menee usein arvojen edelle. On tärkeämpää, ettei suututeta tai loukata kiinalaisia kuin että yritys seisoisi suoraselkäisesti julistamiensa arvojen tai vastuullisuusperiaatteidensa takana. Rähmällään möyriminen esimerkiksi Taiwanin tunnustamisen tai ei-tunnustamisen osalta on johtanut kummallisiin käänteisiin. Kirjassa mainittu Tom Cruisen Maverick-elokuvan ”nahkarotsicase” tosin osoittautui jo vanhentuneeksi: Taiwanin lippu on kuin onkin mukana myös uuden elokuvan rotsissa.

Tyylillisesti Viherpesuopas edustaa helppolukuista markkinointikirjallisuutta, jossa on paikoin rikasta, riehakasta ja kantaaottavaa sanankäyttöä. Monen kokin keitoksesta ei aina tule maailman smootheinta sosetta, ja ehkäpä tässäkin kirjassa on pientä epätasaisuutta tone-of-voicen osalta useammasta kirjoittajasta johtuen.

Kirjaa voisi suositella henkilöille, jotka haluavat pehmeän laskun yritysten kieroutuneeseen vastuullisuusskeneen. Viherpesusta perusteellisemmin kiinnostuneille, kuten itselleni, suosittelen jotain muuta luettavaa.

The post Kirjopyykkiä viherpesun sijaan appeared first on Normisuorittaja.

Ilmastolukupiirissä on se mahtava puoli, että minunkin tulee luettua kirjoja, joihin en muuten todennäköisesti tarttuisi. Yksi sellainen on Richard Powersin Ikipuut (Gummerus, 2021). Totean kliseisesti, että jos luet vuodessa vain yhden kirjan, lue tänä vuonna tämä.

Kirjan alku vaatii kärsivällisyyttä, sillä useimpien päähenkilöiden tarinat taustoitetaan parin sukupolven takaa tai vähintään lapsuudesta. Kirja on episodimainen, eli rinnakkain kuljetetaan useampaa tarina, jotka yhdistyvät matkan edetessä. Kerronta ja sanoma kasvavat loppua kohti kiihtyvällä vauhdilla. Jos Ikipuut olisi musiikkia, se olisi Maurice Ravelin Boléro.

Vaikka Ikipuut sijoittuu Yhdysvaltoihin, kirjassa on paljon samaistumispintaa myös suomalaiseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi aggressiivinen suhtautuminen aktivisteihin ja metsäteollisuuden toimien ja tarpeiden koskemattomuus tuntuvat hyvin tutuilta teemoilta.
Puut sopivat hyvin ilmastokirjan aiheeksi, koska ne ovat meille tuttuja ja konkreettisia. Samaan aikaan on pakko sanoa, että vaikka elämme puiden ympäröiminä, emme oikeasti tunne niitä. Emme myöskään arvosta niitä, vaan ajattelemme, että puu on aina korvattavissa uudella puulla.

Kuulun siihen massaan, jolle on lapsena opetettu, kuinka Suomi on vihreän kullan maa, missä metsiä hoidetaan ja me teemme se parhaiten maailmassa. Vasta viimeaikainen keskustelu erityisesti vanhojen ikimetsien hakkaamisen peruuttamattomista vaikutuksista luonnon monimuotoisuuteen on avannut omat silmäni. Kuten monelle muullekin suomalaiselle, minulle hoidettu metsä on ollut se oikea metsä, sillä en ole koskaan käynyt ikimetsässä – minulla ole vertailupohjaa. En ole erottanut metsää puilta.

Kirja muutti tapaa, jolla katson puita ja suhtaudun niihin. Olen tullut kivuliaan tietoiseksi siitä, miten itsestäänselvästi metsät ja puut ovat omaisuuttamme, ne on alistettu meitä ja tarpeitamme varten. Ikipuiden jälkeen puistoihin ja teiden varsille istutetut puut ovat alkaneet näyttää silmissäni samalta kuin eläintarhan eläimet: Ne on viety kauaksi luontaisilta kasvupaikoiltaan ja niiden ensisijainen tehtävä on näyttää hyvältä ja tuottaa meille ihmisille iloa ja viihtyisyyttä. Olen tottunut katsomaan puita jonkun lajin edustajana: tuolla on kuusi ja tuolla lehmus. Nyt näen ne yksilöinä. Jokainen puu on oma pieni, mutta merkittävä ekosysteeminsä ja arvokas itsessään.

Ikipuissa todettiin Me olemme ilmasto -kirjan tavoin, ettei ilmastonmuutoksesta saa hyvää tarinaa, joka saisi ihmiset ymmärtämään miten peruuttamattomasta asiasta on kyse. Ikipuut-kirjan tarkoitus on itsessään olla yksi sellainen tarina, joka pysäyttää miettimään ilmastonmuutosta ja toki ennen kaikkea luonnon monimuotoisuutta. Siinä on faktaa, mutta ennen kaikkea tunnetta. Ja juuri tunnetta tarvitaan muutoksen saamiseksi.

Ikipuut oli minulle ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin kokonaan äänikirjana. 24 tunnin kuuntelukokemus voi tuntua pitkältä, mutta lukijan tempo oli hidas, ja kirjaa pystyi hyvin seuraamaan hieman (=1,25) nopeammallakin kuuntelunopeudella.

The post Ikipuut appeared first on Normisuorittaja.

Koulussa biologia oli inhokkiaineeni. Yksi syy oli teoreettisuus: luontoa opeteltiin ymmärtämään lukemalla, ei kokemalla. En kerta kaikkiaan jaksanut päntätä, mikä lintu munii kuinka monta munaa missäkin kuussa. Onnekseni ala-asteen luokalla oli useampi (intohimoinen) biologi-vanhempi, joiden johdolla leirikouluista jäi mieleenpainuvia kokemuksia. Saatoin vähän innostua sammaleista, kun pääsin itse niitä hypistelemään ja tunnistamaan.

Tätä taustaa vasten Juha Kauppisen vahvaa asiantuntemusta huokuvat, yksityiskohtaiset kuvaukset eri lajien kehityksestä ja ennen kaikkea ihmistekojen vaikutuksista lajien selviytymismahdollisuuksiin olivat yhtä aikaa vaikuttavaa ja raskasta luettavaa. Ymmärsin ennen kaikkea sen, miten järkyttävän vähän ymmärrän luonnon monimuotoisuudesta.

Ei haittaa, että kirja teki minut aika surulliseksi ja sai tuntemaan syyllisyyttä – näin sen pitäisi ollakin. Luulen, että meillä keskivertosuomalaisilla on aika vääristynyt käsitys omasta luontosuhteestamme – ikään kuin riittäisi, että laitetaan roskat roskiin ja se, että käydään lenkillä metsän reunustamalla pyörätiellä, tekisi meistä luontokansaa. Tuore Thermacell-kohu kertoo karusti tavastamme olettaa, että luonnon tulee alistua meidän tarpeidemme edessä. Monimuotoisuus-kirja tarjoaa kalibrointityökalun todellisuuteen ja perspektiiviä siihen, miten tuhoisaa paikallisten populaatioiden katoaminen on ekosysteemeille. Kun joku laji tietyltä alueelta katoaa, hyvin todennäköisesti se ei sinne koskaan enää palaa.

Kirjan jokainen luku muodostaa oman tarinakokonaisuuden pohdintoineen. Siksi kirjaan kannattaa tarttua rohkeasti, vaikka ei jaksaisi lukea sitä kokonaan. Yhdenkin luvun lukeminen antaa paljon pohdittavaa ja ymmärrystä mihin maailmamme on menossa.

The post Kun tajuat, ettet tiedä yhtään mitään appeared first on Normisuorittaja.

Nautin kirjasta suunnattomasti. Suomenkielinen käännös oli onnistunut ja suurelta osin hyvin luontevaa tekstiä. Vähän väliä vastaan tuli virkkeitä, joihin oli kiteytetty ajatus tai ongelma niin oivaltavin sanoin, ettei sitä voinut ohittaa. 

Kirjassa oli monta kiinnostavaa teemaa, mutta poimin tähän itseäni eniten puhutelleet. 

Emme usko ilmastonmuutokseen

Foer kirjoittaa siitä, miten suuri osa meistä ei oikeasti usko ilmastonmuutokseen. Varsinkin kirjan alkupuolella Foer käy läpi ongelmaa erilaisten historiallisten tapahtumien ja tarinoiden kautta: kuinka paljon maailmassa on kärsimystä (myös) siksi, että viestintuojia ei ole uskottu, koska viesti on ollut niin järkyttävä.

Veroleikkausten vuoksi otetusta velasta voi neuvotella. Rapistunutta infrastruktuuria voi korjata tai korvata. Jopa monet ympäristötuhot, kuten valtemerten kuolleet vyöhykkeet, vesien saastuminen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja metsäkato, voivat olla ja ovat olleetkin peruttavissa. Mutta kasvihuonekaasuista puhuttaessa mielikuva panttaamisesta on järjetön: ei kukaan – ei mikään laitos, eikä mikään jumala – myönnä meille lainaa, jonka kulut ovat tolkuttomasti suuremmat kuin mihin meillä on varaa. Ja vaikka ihmiskunta tuntuisi liian tärkeältä päästää kaatumaan, kukaan ei tule hätiin kuittaamaan velkaamme pois.

Hokemaa ”lasten tulevaisuuden panttaamisesta” on käytetty moninaisissa yhteyksissä. — Joku aina maksaa valinnoistamme. Tiedämme asian mutta emme usko sitä. Panttaamme lasten tulevaisuuden myös elämäntavoilla, jotka aiheuttavat ympäristökatastrofeja tulevaisuudessa.

Sama koskee ilmastonmuutosta: Jos uskoisimme, toimisimme, emmekä vain hokisi että ”tarttis tehdä jotain”. Lopulta se denialistien ryhmä, joka kieltää ilmastokriisin olemassaolon kokonaan, on varsin pieni. Suurempi uhka maapallolle on kansakuntien enemmistö, joka uskoo asiantuntijoita, mutta ei silti tee mitään. He ovat juu kyllä huolissaan, mutta asia on niin vaikea ja monimutkainen, että se on helpompi sulkea pois mielestä ja jatkaa elämää (syömistä, shoppailua, matkustamista) kuten tähänkin asti. Sitä, että globaalisti katsottuna me suomalaiset elämme maapallon kantokyvyn ylittävässä yltäkylläisyydessä, ei haluta myöntää. On helpompi osoitella sormella muita maita ja ihmisiä kuin laskea rehellisesti oma hiilijalanjälki ja tehdä oikeasti vaikuttavia toimenpiteitä sen pienentämiseksi. Myös muiden osoittelu ja oman roolin vähättely on yksi denialismin muoto.

Yhteiskunnalliset rakenteet ylläpitävät vanhaa ja estävät muutoksen etenemistä

Toinen tärkeä teema on toiminnan muutoksen ja poliittisten päätösten esteenä olevat yhteiskunnalliset rakenteet ja kannustimet, joilla toimintaamme ohjataan. Ja miten asia lopulta menee: synnyttääkö motivaatio toimintaa vai toiminta motivaatiota?

Rakenteet kannustavat tekemään tiettyjä asioita ja jättämään tekemättä jotain toisia asioita.

”Käsitteelliset tapahtumat – – kuten ilmastonmuutos – – tarvitsevat rakenteita, jotka mahdollistavat tunteita herättäviä tekoja. Uudet rakenteet puolestaan tarvitsevat arkkitehtejä ja vanhojen rakenteiden purkamista, vaikka olisimmekin vanhaan niin tottuneita, ettemme enää edes näe sitä.”

Ajankohtaisena esimerkkinä täältä Suomesta voisi nostaa vaikkapa kaupunkikeskustojen elinvoiman heikkeneminen, jota mitataan – yllättäen – kulutukseen perustuvin mittarein. Täällä Jyväskylässä asiaa on surkuteltu jo pitkään ja yhteiseksi pahikseksi on nostettu kallis pysäköinti*. Viimeisimpänä pelastusrenkaana ehdotetaan maksutonta pysäköintiä viikonloppuisin – eli halutaan tarrautua tuttuun ja turvalliseen ylikulutuksen petaamiseen ja autoilun lisäämiseen – molemmat mitä suuremmassa määrin meneillään olevan ilmastokriisin kannalta vääriä signaaleja. 

Entä, jos kaupunkikeskustojen vetovoimaisuutta mitattaisiinkin ilmanlaadulla, julkisen liikenteen, pyöräilyn ja jalankulun saavutettavuudella, yleisellä viihtyisyydellä, vihreydellä (kuten puita per neliökilometri), melutasolla ja tapahtumilla? Miltä tulokset näyttäisivät?

Ruokavaliomuutos on ainoa realistinen tie nopeaan päästöjen vähentämiseen

Foer ei usko, että millään päästövähennyksillä ehditään saada ilmaston kannalta riittävän nopeita muutoksia. Ainoa keino olisi luopua tai vähentää merkittävästi eläinperäisten tuotteiden syömistä. Lihatuotannon ilmastovaikutus on valtava – kuten Foer kirjassa osoittaa – yhdessä välillisten vaikutusten kanssa jopa puolet kaikesta ilmastokuormasta. 

Hänen ehdotuksensa on, että ihmiset jättäisivät eläinperäiset tuotteet kokonaan pois aamiaiselta ja lounaalta, mutta halutessaan nauttisivat niitä päivällisellä, joka on monelle päivän kulinaristinen kohokohta (ainakin Yhdysvalloissa). Perusidea on sovellettavissa mihin tahansa kulttuuriin: eläinperäiset raaka-aineet ”säästetään” päivän tärkeimmäksi koetulle aterialle oli se sitten lounas, illallinen tai jotain muuta. Ajatus on yksi tapa toteuttaa fleksaamista, eli kasvisruokavalion painottamista ilman että kokonaan siirtyy vegaaniksi. 

Eläinperäisten tuotteiden karsiminen lautaselta on todennäköisesti tärkein yksittäinen teko, jolla yksilö voi hillitä ilmastonmuutosta. Sillä on todennettu, merkittävä vaikutus ympäristöön, ja kollektiivisesti tehtynä se vaikuttaisi kulttuuriin ja markkinoihin voimallisemmin kuin mikään mielenosoitus.

Ilmastonmuutoksesta ei saa tarinaa – vai saako?

Ihmiset rakastavat tarinoita, mutta ilmastonmuutoksesta ei saa hyvää tarinaa – vielä. 

”Melkein kaikki yritykset tarinallistaa maapallon kriisi ovat joko scifiä tai kuitataan siksi. Ilmastonmuutoksesta on kovin vähän tarinaversioita, joita päiväkodin lapset voisivat esittää, eikä yhtäkään, joka liikuttaisi heidän vanhempansa kyyneliin.”

Ehkä meidän pitäisikin oikeasti alkaa kertoa tarinoita menneessä muodossa, kuin 100 vuoden takaisina asioina. Esimerkiksi: ”Ihmiset tiesivät, että heidän elämäntapansa tuhoaa maapallon ja ihanteellisen elämän mahdollisuudet tulevaisuuden sukupolvilta, mutta he eivät välittäneet. Heille oli tärkeintä saada tehdä ja kokea kaikkia niitä asioita, mitä maailma juuri nyt tarjosi. He halusivat nauttia elämästä, shoppailla uusia vaatteita ja kauniita tavaroita, ajella autoilla, (koska se oli mukavaa ja kätevää), syödä meheviä pihvejä, (koska liha on niin hyvää), matkustaa monta kertaa vuodessa kaukaisten maiden lämpöön karkuun yhä pimeämpiä talvia, ja asua ruhtinaallisen isoissa ihanissa taloissa. He eivät olleet vastuussa kellekään. Maailma oli heitä varten ja heillä oli oikeus nauttia elämästä.”

Millaista tulevaisuutta ennustaisit sivilisaatiolle, joka yhdessä toimien pelastaa kotinsa? Se päätös paljastaisi luonteemme ja muuttaisi meitä. Ottamalla tarvittavan harppauksen – ei uskomalla vaan toimimalla – tekisimme paljon muutakin kuin pelastaisimme planeetan. Tekisimme itsestämme pelastamisen arvoisen.

Sitaatit Jonathan Foer: Me olemme ilmasto.

The post Uskotko, että ilmastonmuutos on totta? appeared first on Normisuorittaja.

Olin juuri aloittanut ilmastolukupiiriin valitun Jenny Offillin Ilmastoja (Gummerus 2020), ja tämä kysymys pyöri mielessäni ensimmäiset 20 sivua. Sitten hyväksyin, ettei kyseessä ole odottamani pohdiskeleva ja ilmastokeskeinen, selkeää draaman kaarta noudattava tarina, vaan enemmän pieniä tuokiokuvia tavallisen keskiluokkaisen amerikkalaisen ihmisen elämästä satunnaisilla anekdooteilla höystettynä. 

Ilmastoja sijoittuu aikaan ennen vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Päähenkilö Lizzie on kirjastonhoitaja, joka elää periaatteessa melko arkista ja samaistuttavaa perhe-elämää iloineen ja suruineen.

Jos unohtaa, että kirjaa pidetään ”ilmastokirjana”, se on viihteellistä ja jopa informatiivista luettavaa. Kirjassa on hienovaraista ja älykästä huumoria.

Lukukokemustani häiritsi kuitenkin kirjan tapa käsitellä ilmastonmuutosta, johon viitattiin lähinnä epäsuorasti – itse sanakin esiintyi kirjassa vain kaksi kertaa.

Vaikka päähenkilö kuvataan koulutetuksi ja älykkääksi, hänen suhteensa ilmastonmuutokseen on oudon ymmärtämätön: ikään kuin kyseessä olisi äkillinen, tsunamin kaltainen tapahtuma, johon tulee varautua esimerkiksi erilaisia eloonjäämiskeinoja harjoittelemalla. Kun me täällä Suomessa mietimme ilmastotekoja ja väännämme kättä onko vastuu niistä valtiolla vai ihmisillä, ilmeisesti amerikkalaiset varautuvat katastrofeihin – oli kyse sitten ydinsodasta tai ilmastonmuutoksesta – rakentamalla bunkkerin ja varaamalla riittävästi tonnikalaa. Omien kulutustottumusten kriittistä tarkastelua osana ilmastonmuutoksen hidastamista en muista kirjassa kohdanneeni. 

Kirjaa voi kyllä suositella – ihan tavallisena ajatuksia herättävänä ja aikaamme terävästi kuvaavana romaanina. Ilmastokirjaksi kutsuminen olisi sen sijaan liioittelua. 

The post Ilmastoja appeared first on Normisuorittaja.

Ihme ilmat näyttää lastenkirjalta. Minut se kuitenkin yllätti täysin: suhteelliseen pieneen sivumäärään oli onnistuttu tiivistämään monipuolisesti luonnontiedettä, yhteiskunnallista vaikuttamista sekä käytännön ”arjen ratkaisuja”.  Lastenkirjaformaatista huolimatta Ihme ilmat! on kiinnostavaa luettavaa myös aikuiselle. Ja ehkä nimenomaan heille, sillä itse en varmasti osaa sanoa, minkäikäiselle lapselle kirja lopulta sopii. Tärkeämpää lieneekin kiinnostus aiheeseen – ikään katsomatta.

Mitä hyvää?

Ottaen huomioon, miten monimutkainen ilmiö ilmastonmuutos on, kirjassa on onnistuttu erityisen hyvin tämän kokonaisuuden kiteyttämisessä ja sanallistamisessa. Kirjassa on humoristinen ja vähän piikittelevä sävy, mistä tykkäsin kovasti.

Omaan huumorintajuuni vetosi myös tunnistettavat karikatyyripersoonat (”miksi juuri minun ei tarvitse muuttaa mitään”). Yhteistyöhön ja vaikuttamisviestintään liittyvissä osioissa tuotiin kiinnostavasti esille eri vaikuttamisvaihtoehtoja ja miten erityyppistä valtaa on olemassa.

Niinikään kirjan visuaalinen tyyli miellytti – mutta olenkin ihminen, joka tykkää ääriviivoista. Minun silmääni kirja oli runsas ja värikäs, samalla kuitenkin selkeä. Kuvitus on hyvin oivaltavaa, ja kirjaa oli mukava vaikka vaan selailla.

Mitä puuttui?

Kirjan suurin ongelma on mielestäni kiertotalouden puuttuminen tarjotuista ratkaisuvaihtoehdoista. Koska asioita käsitellään lasten näkökulmasta, olisi ollut hyvin luontevaa tuoda esille palvelut ja aineettomat (elämys)lahjat vaihtoehtona esimerkiksi perinteisille synttärilahjoille. Kirjassa kyllä nostetaan ratkaisuksi tavaroiden ostaminen käytettynä ja niiden antaminen eteenpäin, mutta tavaroiden lainausta tai vuokrausta ei ehdoteta, vaikka lapsille jos keille lelujen lainaus on varsin tuttu asia. ”Mutta taloudelle tulee kyllä paha mieli!” kirjassa todetaan sarkastisesti. Niin, lineaaritaloudelle – ja sietääkin tulla.

Toinen kritiikkini kohdistuu tarinan turhan yksinkertaistettuihin loppuratkaisuihin. Todellisessa maailmassa ihmiset eivät saa päähänsä suurinpiirtein yhdessä yössä vaihtaa pienempään asuntoon tai luopua autosta ja miellyttävistä kulutustottumuksistaan. Jos muutosta ylipäätään tapahtuu, prosessi on oikeasti pitkä. Ainakin aikuisille. Ymmärrän, että helppojen muutosten tarjoileminen lukijoille on psykologinen keino: inspiraation ja toivon sytyttäminen ovat tärkeämpiä kuin realistisuus. Ja toivoa kirja pyrkii kaikin keinoin välittämään. 

Ja lopuksi

Kirjan lopussa lukijaa kehotetaan kuvittelemaan tulevaisuus. Tämä osoittautui minulle liian suureksi haasteeksi. En uskalla kuvitella tulevaisuutta – edes sitä, millaisessa maailmassa elämme 15 vuoden päästä. Liian moni kriittinen ja välttämätön muutos on vielä toteuttamatta, jotta voisin katsoa eteenpäin luottavaisin mielin. 

Kirjaan voi tutustua mallisivujen kautta kustantajan sivuilla. 

The post Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu appeared first on Normisuorittaja.

Tutustuin Juha T. Hakalan kirjalliseen tuotantoon ensimmäisen kerran liki 20 vuotta sitten. Tuolloin Hakalan Graduopas antoi minulle toivoa ja opetti kirjoittamaan tuskallisen hitaasti etenevää eepostani ”pieni siivu kerrallaan”. Ongelmani oli työn ja gradun yhdistäminen. Teoreettisen käsiteanalyysin maailmaan sujahtaminen ei vaan onnistunut raskaan työpäivän tai -viikon jälkeen. Kahden vuoden ajan käytin kaikki sunnuntaini ja kesälomani gradun kirjoittamiseen. Gradun arvosana ”erinomainen” ei – luonnollisestikaan – ole kiinnostanut jälkeenpäin ketään muuta kuin itseäni. Minulle sillä oli kuitenkin merkitystä. Olin helpottunut ja tyytyväinen.

Paljon hauskempia tarinoita kaltaisistani ylisuorittajista löytyy Hakalan uudesta kirjasta ”Vähemmällä enemmän – miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta” (Alma Talent 2020). Noin 200-sivuinen teos tarjoilee jutustelevaan tyyliin yhdistelmän kulttuurihistoriaa ja varoittavia esimerkkejä liiallisen kunnianhimon tuomasta turmiosta. Hakalan pitkästä akateemisesta urasta johtuen tuli kärventää erityisesti harhaan astuneiden akateemisten broilereiden ahtereita, mutta epäterve kunnianhimo vaanii toki alalla kuin alalla urheilupiireistä yritysmaailmaan.

”Tutkijoiden mukaan useimmilla meistä on taipumus aliarvioida vastoinkäymisiä ja – vastaavasti – yliarvioida voimavarojamme. Tavoitteen saavuttamisen paradoksi onkin siinä, että saavuttaessamme jotain suurta emme oikeastaan tiedä etukäteen, mikä on menestyksen lopullinen hinta.”

Kirjan pääviesti on armollinen ja kannustava, se on kiteytetty otsikkoon: kun malttaa laskea rimaa, fokus siirtyy oikealle tasolle – tekemiseen – ja lopputulos yllättää. Vähemmällä saakin enemmän.

Kirjan alkuosassa Hakala moittii nyky-yhteiskuntaamme, missä ei arvosteta kunnon yöunia tai pelkästään ajatteluun varattua aikaa. Tästä olen ihan samaa mieltä. Tiedän, että nykyisessä asiakastyöhön perustuvassa roolissani pitäisi keskittyä enemmän ajatteluun sen sijaan että tuijottaa utiliteettitasoa. Elän jonkinlaista itseni luomaa suorittamisharhaa.

”Työhuoneensa seinään katseensa naulinnut tietotyöntekijä on yhteisönsä silmissä tehoton ja taatusti outo, vaikka todellisuudessa kunnolliset ajattelusessiot olisivat edelleen yksi tuottavimmista asioista, joihin ihminen voisi työpaikallaan – ja toki myös vapaalla ollessaan – satsata.”

Säntäilyä tehokkaampaa olisi keskittyä uteliaisuuteen ja ajatteluun. Ne synnyttävät myös hyvinvointia.

Paria asiaa jäin miettimään. Ensinnäkin, en usko, että liiallinen kunnianhimo olisi aina johdonmukaista (eikä kirjassa toki näin väitetäkään). Ihminen voi olla työssään epäterveen kunnianhimoinen, mutta kodinhoito tai fyysinen kunto retuperällä. Epäilemättä suorituskeskeisen yhteiskunnan myötä ammatillisen identiteetin rooli on edelleen liian korostunut ja unohdamme olla ensisijaisesti ihmisiä toisillemme.

Toiseksi, vaikka olen omassa elämässäni tietoisesti opetellut laskemaan rimaa, en kuitenkaan pidä sitä mitenkään helppona hommana, tyyliin ”lasket vaan rimaa niin homma alkaa sujua”.

Ihmiselle, jonka identiteetti on rakentunut oman lahjakkuuden jatkuvalle kirittämiselle niin, että pystyy yhä uudelleen ottamaan vastaan ulkoisen haasteen tai ihan vaan haastamaan itseään, riman laskeminen tuntuu luovuttamiselta. Vaikka järki kuinka sanoo, ettei kannata tavoitella kymppiä kun seiskakin riittää, sisäsyntyinen onnistumisen tunne ei tule seiskasta vaan kympistä. Minulle ei koskaan tullut tyhjää tunnetta tärkeän tavoitteen saavuttamisesta, mutta riman laskemisesta kyllä. On ollut vaikeaa tyytyä keskinkertaiseen suoritukseen, vaikka se ilman muuta onkin vapauttanut energiaa ja aikaa muuhun. Ylisuorittamista ärsyttävämpää on kuitenkin tehdä (ylimääräistä) työtä, jota kukaan ei noteeraa – ja siitähän kympin suorituksissa usein on kyse. Minua tässä prosessissa on auttanut myös itseironia. Omasta säntäilystään kun voi aina tehdä pilaa.

”Muutamien äärimmäiseen kunnianhimoisuuteen taipuvaisten opiskelijoitteni tapauksessa perfektionismi ilmeni toimiin tarttumisen kohtuuttomana lykkäämisenä. — Aluksi ihmettelin vetkuttelua, mutta päästyäni käsitykseen taudinkuvasta aloin ymmärtää. Eihän työtä kannata aloittaa ennen kuin tietää varmasti onnistuvansa. Näin perfektionisti ajattelee.”

Ja palatakseni vielä tähän graduasiaan, toisen tutkintoni gradu syntyi sitten jo paljon helpommin. Valitsin itseäni kiinnostavan, käytännöllisen aiheen ja rajasin sen tarkasti, sekä asetin riman tasolle ”riittävän hyvä”. Tätäkin työtä puursin työn ohessa pitkään, mutta paljon rennommalla otteella. Minulle oli koko ajan selvää, missä mennään ja mikä riittää. Arvosanaksi tavoittelin cum laudea, mutta sain eximian. Eikä tälläkään arvosanalla ole ollut kenellekään muulle merkitystä kuin minulle itselleni.

Ainakin Hakalan viesti puristusotteen höllentämisestä on omalla kohdalla todistettu toimivaksi.

Lainaukset Juha T. Hakalan kirjasta ”Vähemmällä enemmän”.

The post Patologisten suorittajien synninpäästö appeared first on Normisuorittaja.

Lukuprojektini ovat edistyneet viime aikoina hitaasti. Aloitin Aki Hintsa – Voittamisen anatomian (Oskari Saari, WSOY 2015) vuosi sitten, heti Alex-kirjan perään. Välissä tuli luettua jotain muutakin, mutta ehkä oli vain hyvä että annoin tälle kirjalle aikaa.

Moni tuntemani ihminen on jo lukenut Voittamisen anatomian ja varmasti onnistunut tunnistamaan muutostarpeen myös omassa elämässään. Siksi en lähde tarkemmin avaamaan kirjan tarinaa ja aiheita.

Kriitikkoäänet sanovat, ettei kirjassa ole mitään uutta. Jos pilkotaan sisältö ”raaka-ainetasolle”, niin ei varmasti olekaan. Kaikkihan me jo tiedämme, että ihmisen pitäisi tunnistaa arvonsa ja elää niiden mukaisesti, asettaa itselleen tavoitteita, syödä, nukkua ja liikkua oikein ja riittävästi. Mutta kysymys ei olekaan kirjan teemoista, vaan miten ne esitetään. Analogia on yhteneväinen palvelu- tai tuotekehitykseen: samoista raaka-aineista voi syntyä täysin erilainen lopputulos toteuttajasta ja innovaatiosta riippuen. 

Voittamisen anatomian voima on erityisesti Oskari Saaren ansiota. Kirja on todella hyvin kirjoitettu. Se on vahvasti tarinallinen (ja samalla elämäkerrallinen) tietokirja, joka rakentaa rauhassa henkilökuvaa Aki Hintsasta hänen arvomaailmansa ja asiakastyön kautta. Minä, joka en ole piirun vertaa kiinnostunut F1-maailmasta (ja ilmastokriisin myötä vielä vähemmän) ja jolle formulakuskit kaikki näyttävät samoilta lippispäiltä astronauttihaalareissaan, aukesi paljon uusia näkökulmia. Ymmärrys omasta identiteetistä, arjen kuormitus, stressi ja heikko ote omaan hyvinvointiin ovat yleisiä ongelmia riippumatta siitä oletko formulakuski, yritysjohtaja vai tavallinen ihminen.

Miksi kirja kannattaisi lukea? Monet Hintsan opeista ovat lopulta hyvin yksinkertaisia eivätkä vaadi kovin suuria muutoksia arkeen. Kuten kirjassa todetaan, muutosten tekeminen on helppoa, niistä kiinni pitäminen vaikeaa. Yksi itselle keskeinen viesti on muistakin yhteyksistä tuttu: manage your energy, not your time. Energia on valuuttaa, joka nousee arvoonsa elämän haastavissa tilanteissa. Varsinkin pikkulapsiaika sai minut ymmärtämään henkilökohtaisen energiankäytön arvon. Liian paljon keskitymme ajankäyttöön eikä siihen, miten hallitsemme energiaamme. Kenestäkään ei ole iloa tai arvoa muille, jos ei huolehdi omasta hyvinvoinnistaan. Palautumisen tärkeydestä on onneksi viime aikoina ryhdytty puhumaan enemmän. 

Kirja on julkaistu keväällä 2015, puolitoista vuotta ennen Aki Hintsan menehtymistä syöpään. Kirjan loppupuolella Hintsa on jo väsynyt, suunnittelee irtautumista formulasirkuksesta ja keskittymistä omaan klinikkaansa Sveitsissä, mutta jatkaa sitten kuitenkin vielä yhden kauden Ron Dennisin pyynnöstä. Ei ole aina helppo elää kuten opettaa. Tämä on myös kirjan viimeinen oppi ja muistutus: aikamme on rajallinen. Varmista, että elät sen onnellisena ja omien arvojesi mukaisesti niiden ihmisten ympäröimänä, jotka ovat sinulle tärkeitä.

The post Energia on valuuttaa appeared first on Normisuorittaja.