Paula

”No terve Paula, miten menee?”

”Kiitos, kiitos, ehkä tämä tästä pikku hiljaa. Päivä kerrallaan. Pienin askelin, tiiät varmaan.”

”Kerro miten kaikki alkoi.”

”No.” (hiljaisuus)

”Sehän siis alkoi siitä, kun hain sitä työpaikkaa. Homma tuntui tosi helpolta ja kivalta. Saisi tavata ihmisiä, rupatella mukavia, maistella mahtavia sekoituksia, somettaa kaikkia huippujuttuja työajalla… ihan helppo homma siis. Hakijoita oli tietysti tosi paljon, mua jännitti ne haastattelut ja kaikki tosi paljon. Sit kun sain tiedon, että mut oli valittu, en niinku pystyny eka tajuun sitä. Se oli ihan mahtavaa!”

”Mutta sitten jotain meni pieleen?”

”Nojoo, kai niinkin vois sanoo. Mä en ollu ollu silleen täysin rehellinen mun suhteesta tähän mun ongelmaan. Mähän aloitin jo kouluaikana ihan sellaisella vaarattomilla jutuilla. Myöhemmin kuvioon sitten tuli jotenkin ne vahvemmat. Mä käytin tosi paljon, aamulla, että pääsi ylös sängystä, päivällä että jaksoi istua koulussa ja sitten tietysti illalla, että jaksoi hengata kavereitten kanssa. Mut se oli tietty silleen ihan hallussa. Oli kyllä.”

”No sitten kun mä sain tän nykyisen homman, työhön liittyi tietysti myös ihan sitä hevimpää juttua, niinku kaikkia eksoottisia lajikkeita ja silleen. Se sitten lähti jotenkin käsistä. En osaa sanoa missä kohtaa tilanne meni sitten niin pahaksi, että mun piti saada niitä kupillisia ketjussa. Kukaan ei tajunnu miten syvällä olin. Kun se juominen kuitenkin oli osa mun työtä. Tarjosin asiakkaille, että saisin itsekin. Ja kun sitä tavaraa oli kuitenkin koko ajan saatavilla.”

(hiljaisuus)

”Eikä kukaan siis huomannut mitään?”

”No ei. Ehkä kaverit vähän jossain vaiheessa ihmetteli, kun mä en enää nukkunu, mutta mä olin tosi taitava selittään asiat. Ja ne halus uskoa.”

”Mitä haluaisit sanoa seuraajallesi?”

”No sitä vaan, että näitten juttujen kanssa ei oo leikkimistä. Tässä on tosi kyseessä. Kannattaa miettiä tarkkaan, onko itsestä siihen… julkisuuteen, matkusteluun ja jatkuvaan seuraelämään. Ja että sen mitä ottaa, niin ottaa sit kohtuudella.”