Aina säännöllisin väliajoin saa lukea juttuja ja postauksia, missä positiiviset onnistujat kertovat uratarinansa ja kehottavat samalla rohkeasti tavoittelemaan unelmiaan. ”Mietit vaan mitä haluat oikeasti tehdä ja miten saavutat sen. Sitten ryhdyt toteuttamaan sitä. Niin minäkin tein.” Usein matkalla on tullut vastoinkäymisiä, mutta niiden ei ole annettu lannistaa vaan on puskettu sitkeästi eteenpäin. Ja lopulta unelmien työ on saavutettu.
En tunne näiden ihmisten perhetaustoja, mutta monen muun tarinan ja tutkimustiedon perusteella tiedän, että unelmien toteuttaminen todella on ihmisestä itsestään kiinni – mutta ei aina siinä valossa kuin tarkoitetaan. Unelmien tavoittelu tuntuu luontevalta silloin, kun henkinen perusta on kunnossa. Se, millaisen uskon tai epäuskon omiin kykyihimme omat vanhempamme ovat meihin lapsena valaneet, voi vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen tai jopa koko elämän ajan.
Tiedetään, että huono-osaisuus ja työttömyys periytyvät. Työttömyyshän ei tietenkään sinänsä periydy, vaan vanhempien mahdollisesti hyvinkin pessimistinen maailmankuva – näköalattomuus, usko tulevaisuuteen tai omiin kykyihin ja toisaalta suhtautuminen työttömyyteen – tarttuu lapsiin. Vaatii vahvaa motivaatiota ponnistaa tällaisesta ympäristöstä ammatilliseen keskiluokkaan tai jopa ylemmäs. Varmasti Suomessa on myös perheitä, missä pitkäaikaistyöttömät jaksavat kannustaa ja kehua lapsiaan ja tehdä kaikkensa, että nämä saavuttaisivat itselleen tärkeitä asioita elämässä.
Vastaavasti työssäkäyminen ei tietenkään takaa, että vanhemmilla olisi tarjota henkistä pääomaa yhtään sen enempää. Mielenterveysongelmia on paljon, ja niillä on taipumus periytyä.
Ihan tavallisissakin perheissä puretaan helposti omaa pahaa oloa lapsiin väheksymällä heitä. Ilkeämielinen pieni heitto lapsen persoonasta tai kyvyistä on kuin paha siemen. Huonolla tuurilla se jää mieleen pyörimään, itämään ja kasvaa elämänmittaiseksi epäuskoksi, jota ei saa kitkettyä millään järjen vakuutteluilla. Ihminen voi päästä uramielessä pitkällekin, mutta olkapäällä istuu aina kuiskuttelemassa se lapsuuden epäusko. Sen kanssa on vain opittava elämään.
On aivan eri lähtökohta menestyä elämässä, jos vanhemmat kannustavat lapsiaan, pohtivat mitä taitoja nämä tarvitsevat elämässään, sparrailevat uravalinnassa ja käyttävät verkostojaan sen tärkeimmän, eli ensimmäisen (kesä)työpaikan saamiseksi. Harmi kyllä nämä lapset aikuisiksi kasvaessaan eivät yleensä tunnista lainkaan, kuinka valtavan henkisen pääoman he ovat kotoaan saaneet. He kuvittelevat usein menestyksen olevan täysin heidän omaa ansiotaan. Siksi juuri heidän on erityisen helppo arvostella niitä, jotka eivät tunnu pääsevän elämässään eteenpäin. Jos ei tunnista omaa hyväosaisuuttaan, on vaikea ymmärtää heitä, jotka eivät ole saaneet tukea lapsena eivätkä vaan usko omiin kykyihinsä aikuisenakaan, vaikka yrittävät.
Omien lasten kannustamisen merkitys unohtuu helposti arjessa. Kun kaikkia väsyttää, ihan vahingossa läksyttää ja huomauttelee pieleen menneistä asioista. Ja silti, juuri täällä ja juuri tässä hetkessä rakennetaan perustus lasten tulevaisuuteen. Arki ratkaisee, tuleeko perustuksesta heikko vai vahva. Olisipa hienoa muistaa se joka päivä. Ja olla kiitollinen siitä – vähästä tai paljosta – mitä on itse kotoaan saanut.
Vastaa